Lue keskustelun säännöt.
Perheeni on vankilani:(.
07.02.2009 |
Karrikoidusti sanottu, mutta kyllä se niin on.
Meillä on pieniä lapsia ja kyllä on elämä rajoittunut niiden saamisen jälkeen. Aina sanotaan, että lapset antavat paljon, mutta päällimmäisenä on kyllä tunne, että olemme itse luopuneet paljosta, ehkä liian paljosta koska elämänilo on hiipumassa.
Lasten ehdoilla mennään, mutta ne ehdot ovat liian kovat. Hoitajia ei ole, joten emme pääse mieheni kanssa kahdestaan minnekään ja se on vähentänyt läheisyyttämme. Emme pysty edes keskustelemaan mistään lasten hereillä ollessa koska joku keskeyttää jatkuvasti.
Syömisestä en ole nauttinut aikoihin, ruuasta nauttiminen oli ylellisyyttä mitä oli ennen lapsia. Nyt se hotkitaan nopeasti ja samalla pompitaan ylös alas pöydästä joko vessaan, rättiä hakemaan tms.
Töissä käydään pätkissä silloin kun lapset eivät ole kipeinä. Usein siis ovat, joten työt kärsivät ja stressi lisääntyy siitäkin.
Matkoja ei enää edes suunnitella. Kävimme kerran tuttavaperheen kanssa viikonloppumatkalla, mutta heidän lapset ovat isompia, joten ei siitä mitään tullut. Emme pystyneet hetkeä istumaan rantaravintolassa kun omat lapsemme eivät pysyneet aloillaan. Loppumatkan olimmekin erillämme, me leikkipuistoissa ja he muualla. Toisen kerrankin oli matka suunnitelmissa, mutta lapset tulivat taas kipeiksi, joten peruttiin se. Ei siis enää matkoja meille.
Monet juhlat ja tilaisuudet ovat jääneet väliin kun joku sairastuu tai juhlat ovat tarkoitettu vain aikusille. Niihin emme pääse.
Enää ei jaksa suunnitella ja yrittää, niin monesti olemme pettyneet. Parempi lähteä siitä ajatuksesta, että kotona ollaan.
Ystäväperheitä emme ole tavanneet aikoihin. Useimmilla on lapsia ja ei seurustelusta ja keskustelusta tule mitään kun kaikki energia menee lapsiin ja heidän tarpeiden täyttämiseen.
Emme vihaa lapsiamme, olemme vain alistuneet siihen, että elämä on tälläistä nyt. Toivon, että suhteemme kestää nämä vuodet ilman läheisyyttä. Voimia parisuhteen eteen ei oikein enää ole. Olen ensisijaisesti äiti. Ehkä vielä joskus jotain muuta.
Kommentit (161)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun luin ekan kerran tekstisi, ärsytti, toisella kerralla omatunto kolkutti, ettei se aina niin auvoista ole ollut omassakaan perhe-elämässä.
Hyvä juttu on, ettet kaikesta huolimatta ole heittänyt hanskoja tiskiin. Eikä kannata, kyllä tuosta selvitään.
Apua löytyy ihan yllättävistäkin paikoista. Jollei mummoja tai muita sukulaisia ole lähellä, niin naapureita varmaankin löytyy. Maksettua apuakin on saatavilla (MLL, Väestöliitto jne)
Listaa vaikka itsellesi mikä nyt on hyvin ja mikä huonosti. Mieti sitten miten nuo huonosti olevat asiat voisi saada kuntoon.
Auttaako siis esim. lapset aiemmin nukkumaan/aiemmin ylös, kokkaus etukäteen pakasteeseen ruokia (joita sitten lämmitellä pitkin viikkoa), mistä piristyisit itse (jumppa, lenkkeily, leffat, ...harrastelijateatteri, lasimaalaus...mitä tahansa mistä tykkäät). Järjestä itsellesi ihan omaakin aikaa, kun voit itse hyvin jaksat arkea paremmin.
Vaaditko liikaa itseltäsi? Ei kaiken tarvitse olla tip-top.
Niistä apuvoimista vielä. PItää vaan rohkeasti kysyä apua. Ja myös meidän toisten pitäisi herkemmin tarjota apua.
Tsemppiä teille! Nyt vaan alat uskoa, että kaikki alkaa sujua :)
Tottakai joskus väsyttää ja tympii, mutta hetkeäkään en antaisi ajasta lasten kanssa pois. Meillä olisi molemmat mummut lähellä, mutta nytkään ei ole kumpikaan (3 ja 5) ollut yökylässä vuoteen. Miksi ihmeessä pitäisi viedä, kun ei ole mitään erityisiä menoja ja lapset viihtyy kotona, ja tavallaan ansaitseekin yhteistä aikaa raskaiden hoitoviikkojen jälkeen? Viedään toki, jos löytyy tarve, mutta kyllä meillä on parisuhdeaikaa ihan tarpeeksi joka ilta 21:30-23:30. Viikonloppuisin enemmänkin, kun valvotaan joskus pidempään. Päivisin jutellaan paljonkin, ulkoillaan koko perheellä jne. Matkoilla on ihan mukavaa, vaikka lapset pitääkin huomioida. Kyllä me viihdytään istumassa rantabaarissa, kun valitaan sellainen rantabaari, jossa on lasten leikkinurkka.
Meillä on se tilanne, että molempien vanhemmat asuvat ulkomailla, joten isovanhemmista ei ole hoitoapua arkeen. Juhlaan ja lomilla kyllä, sekin on jo hienoa.
Mutta me ollaan rakennettu tukiverkko ihan sillä, että otetaan mielellään naapureiden lapsia meille leikkimään, samoin tarhakavereita. Sitten kun lapset ovat tuttuja leikkimään keskenään, niin on helppo ottaa itse hoitoon ja samalla antaa. Tämä tietysti toimii arki-iltaisin ja päivisin parhaiten.
Ja sille, joka ei voi työmoraalinsa vuoksi pitää vapaapäivää. Entäs jos oman parisuhteen ja mielenterveyden kuitenkin asettaisi työmoraalin ylitse? Voisitteko ajatella, että kumpainenkin käyttäisi vaikka vuosittain 2-3 lomapäivää siihen, että kävisitte kerran kuukaudessa työaikana lounaalla ja jos hätäisiä olette, niin vielä rakastelette päälle. Siihen menisi 2 tuntia, joten yhdellä lomapäivällä saisi 3-4 parisuhdehetkeä. Paljon hullumminkin voisi aikaa käyttää. Ei tietysti joka työssä onnistu, mutta monissa.
yksin kahden pienen lapsen kanssa viikonlopun kotona. Tänään meillä on ollut mukava päivä lumileikeissa ja meillä olleiden vieraiden kanssa (äiti ja lapsi). Nyt lapset ovat nukkumassa ja minä rentoudun viinilasin ääressä. Mieheni on poikien kanssa viikonloppureissulla eräässä eurooppalaisessa pääkaupungissa. Viikon päästä minä menen kavereiden kanssa iltaa viettämään.
Elämä on ihanaa - en tajua, mikä teillä on niin vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka taivas putoaisi niskaan. Ja lapsetkin tämän tietävät. Tota päivälepoa meillä ei ole (mutta hyvä idea). Ja lapset ovat sängyissään klo 20.30 (kun uutiset alkaa) - ei tarvitse nukkua, jos ei uni tule. Saa katsella kirjoja, kuunnella satukasettia yms..., mutta rauha huushollissa on silloin. Kun tähän on alusta asti opetettu, niin asiasta tulee itsestäänselvyys.
jatkuvasti sairaana ja työelämän ja perhe-elämän yhteensovittaminen on vaikeaa kun ei ole tukiverkkoja. Sitten alkaa jo masentaa ja alkaa nähdä kaiken muunkin synkkänä kun tilanne vaan jatkuu. Ja sellainen tilanne ON rankka. Ei sitä kannata sellaisten ihmetellä joilla on terveet lapset. Tilanne työpaikallakin vaikuttaa että miten suhtaudutaan jatkuvaan poissaoloon.
Meilläkään ei ole tukiverkkoja. Ja työelämän puristuksessa olen joutunut ottamaan niitä "tyttöjä kaupan seinältä" hoitamaan vielä sairasta lasta kun on ollut pelko siitä että työpaikka menee. Ei sekään mitään kivaa ole kun vielä lähes aina on eri ihminen tullut. Ja katkeroituu sitä sukulaisille/tuttaville jotka voisivat auttaa, mutta eivät halua. Helposti sitä myös eristäytyy oman perheen seuraan.
Itse suosittelen että yritätte tutustua johonkin tyttöön, joka voisi olla pitempiaikaisesti apuna esim. kerran-pari kuukaudessa. Meilläkin sellainen on haussa sitten kun palaan töihin. Kotiäitinä kaikki on tässä asiassa helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap varmaan kaipaisi vertaistukea. Luultavasti tiedostaa itsekin asenteensa, turha siitä hälle paasata.
Mulla kanssa välillä käy ajatus, että voishan elämä olla toisenkinlaista. Ahdistaa se, kun koskaan ei saa olla rauhassa. Ei edes vessassa voi käydä ilman että joku kolkuttaa oveen. Kaikki ei ole ihan kasvatuksestakaan kiinni lasten kanssa, sillä lapsia ON erilaisia. Toiset on temperamenttisempia kuin toiset. Sen tiedän itsekin, sillä toinen lapsi on helppo ja toinen erittäin vaativa. Ainoa lohtu tässä hullunmyllyssä on se, että taatusti muillakin on ihan samanlaista. Joskus olisi vaan niin ihanaa olla yksin, viettää päivä yksin! Kaikilla ei ole mummoja tai muita auttavia lähellä. Joskus olisi vaan ihana herätä päivään niin, että kukaan ei vingu vieressä. Saa kai sitä tuntojaan purkaa, eikö vaan?
Mulle on tullut sellainen olo, että hyvin monilta ihmisiltä puuttuu kyky samastua toisen asemaan. Erittäin monissa asioissa on tultava pätemään, jotta oma, epävarma olo pönkittyisi. Vertaistuki, ymmärrys, lohduttaminen eivät kuulu meidän aikaan, vaan päteminen, oman kuorensa kiillottaminen ja jopa lyödyn lyöminen.
Itse en ole enää pitkään aikaan viitsinyt avautua mistään itseäni vaivaavista asioista, koska en jaksa enää kuunnella besserwisser-tyyliin lauottuja kommentteja, mitä pitäisi tehdä siinä ja siinä asiassa. Ennen haudoin kaikkia niitä kommentteja syvään suruun asti, nyt pidän kaiken sisälläni ja kerron aina kysyttäessä kaiken olevan hyvin, jotten joudu hyeenojen raatelemaksi.
antaa kaikkien hyvien ongelman ratkaisuehdotusten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos samantien ja rypeä vaan siinä itsesäälissä. Tässä ketjussa on ollut monta tosi hyvä ehdotusta siitä, miten ap voisi helpottaa omaa elämäänsä, mutta jos ihminen on sitä mieltä että mikään ei ole hyvä, niin minkäs sille voi. Siitä vaan sitten surkeana itsesäälissä rypemään.
Meidän pienimmäinen on nyt 4 v ja hitusen alkaa olla aikaa itselle ja parisuhteelle, keskustelulle ja aikuisten hulluttelulle!
Meilläkään ei ole hoitajia lähellä. Jos haluamme pariksi päiväksi kahdestaan jonnekin, lennätän vanhempani meille.
On vaan pakko nauttia pienistä asioista: esim tänään lapset heräsivät tietysti jo ennen kahdeksaa, mutta lähtivät kahdestaan alakertaan. 8 v laittoi aamupalaa molemmille ja lapset leikkivät ja katselivat telkkua 2,5 tuntia keskenään.
En kerro mitä teimme sillä ainaa ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästähän on muodostunutkin pitkä ketju.
Tunnelmat vaihtelevat. Nyt on jo parempi olo kun tuota tekstiä aamulla kirjoittaessani. Ihan koko elämä ei ole siis suossa rämpimistä vaikka sellaisia päiviä ja kausia onkin, varsinkin juuri lasten sairastaessa ja syyllisyyden painaessa töistä poissaolojen vuoksi.
Kuten jossain välissä kerroinkin, tiedostan kyllä, että asenteessankin on parantamisen varaa. Mutta sekään ei aina auta. Kun on väsynyt, niin on väsynyt eikä siinä auta vaikka mitä ruusuisia ajatuksia ajattelisi.
Mies hoitaa kyllä lapsia ja pääsen välillä pois kotoa, joten ihan kaltereiden takana en onneksi ole. Monesti kyllä sitten vapaalla ollessa kiirehdin kotiin, että miehen ei tarvitse olla kovin kauaa yksin lasten kanssa. Mieheni tekee myös työmatkoja aika ajoin, jolloin arki tuntuu entistä rankemmalta.
Tiedän, että elämä helpottuu kun lapsille ei tarvitse antaa kaikkea käteen ja tulevat omatoimisemmiksi. Odotan sitä aikaa, mutta sitten välillä taas ajatten, että siinä vaiheessa varmasti kaipaan näitä pikku mussukoita. Ei ole helppoa tämä äitiyis, ainakaan minulle.
mutta en TAJUA miksi jotkut ihmiset on niin pessimistisia! ja pienetkin ongelmat kasvaa arvaamattomiin mittasuhteisiin ja valitetaan vaan tumput suorana.
Etta sita hoitajaa "ei saa mistaan" - jos kerran on MLLt, ja varmaan tuttavia tai sukulaisia tai naapureita tai jossei muuten niin ilmoituksen kautta JOKU jolla on teini-ikainen tytar halukas tienaamaan vahan omaa rahaa lapsenvahtimisella.
KAIKKIIN kaytannon asioihin on loydettavissa ratkaisu, mutta ei sita niin loyda etta voivottelee kaiken mahdottomuutta. Jokainen suomalainen on onnekas, jospa kuvittelisit miten "omaa aikaa"! onnistuu jossain pakolaisleirilla niin huomaat miten helpolla kuitenkin paaset.
Ja eiko ne lapset IKINA nuku yhta aikaa illalla? meilla on miehen kanssa yhteista aikaa joka ilta kun lapset nukahtaa, ja viikonloppuisin aamuisin ennenkuin lahtaan haalaamaan koko remmia harrastuksiin. Vierailut ja ylipaansa ihmisten ilmoille lahteminen on yhta tuskaa ennenkuin kaikki on puettu ja saatu liikekannalle ja tuhat tappelua selvitetty, hermot palaa siina monta kertaa aidilta ja huudetaan kurkku suorana, mutta kuitenkin meidan on mahdollista kayda yhdessa sun toisessakin paikassa, ei ensinkaan mahdotonta vaikka pikkulapsia on melkoinen katras.
yhteista aikaa ja seurusteluaikaa saadaan joskus myos avaamalla telkkari..., ja jos on muita lapsia kylassa niin ne rymyavat yhdessa ja hajottavat ja sotkevat kaiken mutta silla aikaa saadaan aikuisten kanssa juteltua jossain keittion nurkassa.
Vahan yrittamista kehiin, vai onko se isoin ongelma kuitenkin jossain muualla, vaikka siina miehessa??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän, on MLL ja teineja, ketkä haluavat tienata vähän ylimääräistä. MUTTA kun en millään haluaisi jotain kokematonta teiniä hoitamaan kolmea aika villiä lasta. Kerran kokeilin MLL:n hoitajaa ja vähän jäi ikävä maku suuhun, toki kyseessä vain yksi kokemus, mutta silti.
Lapset nukkuvat illalla, nukkuvat nytkin. Niin myös mies ja itselläkin jo silmä lupsaa, joten kovin pirteää parisuhdeaikaa ei jaksa enää viettää. Aamulla ensimmäinen herää yleensä klo 6-7, joten tokihan voisimme laittaa kellon soimaan klo 5 ja olla silloin kahdestaan, mutta kun arkiaamuinakin herätys on ennen kuutta, niin nukun mielummin niin kauan kunnes ensimmäinen herää.
Toisille kaikki käy luonnostaan ja äitiys on luonnollinen asia ja omat halut voi laittaa syrjään pikkulapsiajaksi. Minulta se ei vaan onnistu.
Rakastan lapsiani ja on meillä kivaakin. Mutta kun elämä pyörii aina lasten ehdoilla, jää kaikki muu pois ja se raastaa. Eikö ns. hyviä äitejä ikinä harmita nuo asiat vai osaatteko suhtautua esim. sairasteluihin ja sen takia peruuntuneisiin juttuihin vain asenteella "ei se mitään haittaa"?
Eikö hyviä äitejä ikinä harmita kun ruokaa ei saa syödä rauhassa tai nukkua joskus väsymystä pois? Ehkä sitten ei koska niin monesti tuomitaan jos äiti haluaa jotain muutakin elämäänsä kuin lapset.
Miten voin vaihtaa asenteen sairasteluja kohtaan ja ottaa ne ilolla vastaan? Mitä yhdestä vatsataudista, ollaan tässä nyt viikko sisällä ja nautitaan, niinkö?
En siis halua menettää perhettäni, mutta tälläistä se elämä lasten kanssa on.
Ap.
Lapsiperheessä se nyt vaan on niin, että jos lapset sairastaa niin sitä sitten ollaan kotona. Mun mielestä tämä on niin itsestäänselvyys, etten osaa siitä purnata, eikä se edes minua mitenkään ärsytä. Ja taatusti peruuntuu menot moneen kertaan, mutta sellasta se on. Lapset menee kaiken edelle. Tavallaan mun menot on menty jo ennen lasta, niin en sellaista kaipaa.
Ollaan matkusteltukin perheen kanssa yhdessä, on hankalampaa kun kaksistaan olisi miehen kanssa, mutta kyllä mä olen nauttinut siitä kuitenkin.
Toki se ottaa itseänikin välillä päähän, kun ei saa syödä rauhassa. Ja nukkunut en ole kokonaista yötä pariin vuoteen. Mut yritän näistäkin ajatella, että joskus tämäkin muuttuu. Lapset on pieniä niin lyhyen aikaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nro 2. Miten voit sanoa jotain noin julmaa? Vai vielä "keskenkasvuinen. Vali vali ja minä minä" Antaudupas itse ap:n tilanteeseen ja tule sitten hänelle ilkeilemään... Sinä olet nro 2 itsekeskeinen. Ehkä olet kuunnellut samanlaista valitusta ystävältäsi ja olet kyllästynyt kuuntelemaan? Lluuletko puhuvasi jotenkin viisaita? Ja pyh.
Jos antaa niin saa näinhän se menee. Et anna itsestäsi tarpeeksi, pidät lapsiasi riesana jotka ovat sotkeneet sinun elämäsi.
Lapset eivät ole pyytäneet saada syntyä, olet ne tehnyt syistä jota et kertonut. Kysynkin miksi on monta lasta jos asenteesi on tuo. Eikö yksi lapsi jo näyttänyt sen minkälaista elämä lapsiperheessä on.
Olet keskenkasvuinen henkisesti. Vali vali ja minä minä.
lapsiperheen arki on välillä rankkaa ja toisinaan kun kaikki tuntuu menevän pieleen ei millään jaksaisi enää yrittää. Olis kivempi vaan luovuttaa ja jäädä märehtimään omaan surkeaan olotilaansa. Kun elämä lannistaa ihmistä riittävän rankasti, ei siitä noin vaan nousta tarmoa puhkuen ylös. Eikä sinun tarvitsekaan, löysäilkää jonkun aikaa älkääkä tehkö mitään ylimääräistä.
Ap, jos tällä hetkellä lasten kanssa liikkuminen on yhtä tuskaa, niin odota. Odota vaikkapa kuukausi ja yritä sitten uudelleen. Suunnittele reissuun lähtö huolella. Lupaa lapsille vaikka kivat yllätyslahjat kaupasta jos käyttäytyvät vanhempien toivomalla tavalla. Ja tehkää se reissu ilman suuria odotuksia. Näin voit yllättyä ainoastaan positiivisesti.
Haleja sulle, et ole yksin. Uskon että meitä on täällä ruutujen takana aika monta. Tiedän todella mistä puhut. Olen myös itse sanonut usein miehelleni, joka ei ole juuri koskaan kotona, kuinka minä olen kahlittu kotiin ja ahdistus on toisinaan suuri.Ainoa lohtu on että lapset kasvaa nopeasti ja tiedän että tämä on ohimenevää. Elämää on vielä edessäpäin. Tsemppiä!
Toisille kaikki käy luonnostaan ja äitiys on luonnollinen asia ja omat halut voi laittaa syrjään pikkulapsiajaksi. Minulta se ei vaan onnistu.
[/quote]
Missä päin asut? Oisko sinulla osoitetta johon kirjoitella? En jaksanut lukea, kuin muutaman viestin sieltä täältä. Itselläni on yksi vilkas lapsi, jonka kanssa on myös aika mahdotonta liikkua missään. Kesällä maalla kaikki menee tosi kivasti, siellä on tilaa liikkua ja olla, kavereita siellä ei kyllä juurikaan ole. Olisi kiva tutustua toiseen perheeseen, joka painii samojen asioiden kanssa. Meilläkään ei ole tukiverkostoa ja minuakin nyppii nuo samat asiat esim. ruokapöydästä joutuu nousemaan jne. MLL hoitajia en minäkään mielelläni halua.
Voi hyvänen aika. Helppohan se on sanoa, että miksi sitten hankimme lapsia. Mistä ihmeestä olisin voinut tietää millaista elämä tulee olemaan kolmen lapsen kanssa silloin kun olin lapseton. Yhden jälkeen oli helppoa, niin vielä kahdenkin, mutta kolmen jälkeen alkoi vaikeudet.
Siltikään en noista luopuisi!
Mikset käy vaikka jumpassa, konsertissa, harrastamassa? Sehän on susta itsestäsi kiinni. Olet melkoinen vätys jos vierität vastuun muille, saati viattomille lapsille. Pari iltaa viikossa omia menoja, kummasti mieli virkistyy. Tuleeko mieleen ettei kukaan sua sieltä hae. AIkuinen suunnittelee itse aikataulunsa.