Lue keskustelun säännöt.
Perheeni on vankilani:(.
07.02.2009 |
Karrikoidusti sanottu, mutta kyllä se niin on.
Meillä on pieniä lapsia ja kyllä on elämä rajoittunut niiden saamisen jälkeen. Aina sanotaan, että lapset antavat paljon, mutta päällimmäisenä on kyllä tunne, että olemme itse luopuneet paljosta, ehkä liian paljosta koska elämänilo on hiipumassa.
Lasten ehdoilla mennään, mutta ne ehdot ovat liian kovat. Hoitajia ei ole, joten emme pääse mieheni kanssa kahdestaan minnekään ja se on vähentänyt läheisyyttämme. Emme pysty edes keskustelemaan mistään lasten hereillä ollessa koska joku keskeyttää jatkuvasti.
Syömisestä en ole nauttinut aikoihin, ruuasta nauttiminen oli ylellisyyttä mitä oli ennen lapsia. Nyt se hotkitaan nopeasti ja samalla pompitaan ylös alas pöydästä joko vessaan, rättiä hakemaan tms.
Töissä käydään pätkissä silloin kun lapset eivät ole kipeinä. Usein siis ovat, joten työt kärsivät ja stressi lisääntyy siitäkin.
Matkoja ei enää edes suunnitella. Kävimme kerran tuttavaperheen kanssa viikonloppumatkalla, mutta heidän lapset ovat isompia, joten ei siitä mitään tullut. Emme pystyneet hetkeä istumaan rantaravintolassa kun omat lapsemme eivät pysyneet aloillaan. Loppumatkan olimmekin erillämme, me leikkipuistoissa ja he muualla. Toisen kerrankin oli matka suunnitelmissa, mutta lapset tulivat taas kipeiksi, joten peruttiin se. Ei siis enää matkoja meille.
Monet juhlat ja tilaisuudet ovat jääneet väliin kun joku sairastuu tai juhlat ovat tarkoitettu vain aikusille. Niihin emme pääse.
Enää ei jaksa suunnitella ja yrittää, niin monesti olemme pettyneet. Parempi lähteä siitä ajatuksesta, että kotona ollaan.
Ystäväperheitä emme ole tavanneet aikoihin. Useimmilla on lapsia ja ei seurustelusta ja keskustelusta tule mitään kun kaikki energia menee lapsiin ja heidän tarpeiden täyttämiseen.
Emme vihaa lapsiamme, olemme vain alistuneet siihen, että elämä on tälläistä nyt. Toivon, että suhteemme kestää nämä vuodet ilman läheisyyttä. Voimia parisuhteen eteen ei oikein enää ole. Olen ensisijaisesti äiti. Ehkä vielä joskus jotain muuta.
Kommentit (161)
Jos ollaan paikassa, missä on pari perhettä lapsineen, niin on ihan varmaa, kenen lapset kiukkuaa, juoksee ympyrää ja keksii kaikki hölmöimmät jutut. Silti me ei eletä tuollaista elämää kuin ap. Silti mennään ja tehdään niitä museoreissuja, meidän on vaan otettava huomioon, että lapset on varmasti ruokittu, pissatettu ja ovat levänneet, ennen kuin mihinkään "hienompaan" paikkaan mennään. Ja kurin on oltava kova. Mua pidetään varmasti tyranniäitinä joskus, mutta komennan kovaa silloin kun näen, että homma on karkaamassa totaalisesti käsistä...
Ei lasten VOI antaa kävellä vanhempien ylitse, tai rajoittaa heidän elämäänsä kohtuuttomasti! Lapsille ei saa antaa sellaista taakkaa kannettavaksi. Jääräpäisimmällekin lapselle tekee hyvä tietää, että maailma ei pyöri hänen napansa ympärillä ja että äiti ja isä ovat myös ihmisiä, ei vain äiti ja isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos palstalle avautuu on taustalla käsitykseni mukaan tarve saada apua ja keinoja ongelman selvittämiseen.
_Jos_ _ihmisen_ _psyyke_ _on_ _heikko_ _ja_ _loukkaantuu_ _kaikesta_ _jopa_ _annetusta_ _avusta_ _niin_ _silloin_ _on_ _oltava_ _hiljaa_ ja pidettävä mölyt mahassaan niin kuin teetkin.
No joo, tuossa 69:n viestissä kyllä viitattiin enemmänkin noihin ekan sivun viesteihin, joita ei ainakaan minun miellestäni voi kutsua muuksi kuin ilkeämieliseksi piikittelyksi (tyyliin että ap oot pentu, sun ei ois koskaan pitänyt ees lapsia tehdä..) Tällaisesta kommentista ei ole mitää apua ap:n tai kenenkään muun tilanteeseen ja myös 69 viittasi siihen että palsta on vastaavaa pullollaan. Oma viestisi mennee samaan kategoriaan. Ettei siellä itselläsi olisi vaan heikko psyyke kun pitää tällaista kirjoittaa..?
että mieti ihan konkreettisesti, MISTÄ ongelmat aiheutuvat, koska monilla ihmisillä on monta lasta eivätkä he koe elämää noin kamalaksi. Eli, ensinnäkin juttele jonkun kanssa omasta jaksamisestasi - miksi näet elämäsi niin kauheana. Toiseksi, kyllä lapsenvahteja saa palkattua vaikka muutamaksi tunniksi muutamalla eurollla... ehdottomasti nyt arkeenne hommatkaa apua... jos ei rahat riitä siihen, niin kunnilla on keinoja auttaa, kun aktiivisesti etsit apua.
Mitä sitten kuvittelit perhe-elämän olevan? Pian kaikki muuttuu, lapset kasvavat isommiksi ja elämä helpottuu lasten tarpeiden täyttämisen osalta/muuttuu erilaiseksi. Minusta kuulostat aika itsekeskeiseltä. Minkä takia lasten kanssa ei voi matkustella?
Minua sellaiset juhlat joihin ei voi lasten kanssa mennä ei edes kiinnosta.
Juuri tuolta tuntui silloin kun kolme ekaa lastamme olivat pieniä. Kyllä pienet lapset ovat tavallaan vankila. Mutta he kasvavat! Nyt kun perheessä on teinejä, odotan hyvillä mielin viidettä lasta tulevaksi. Pienetkään lapset eivät ole enää vankila kun omassa perheessä on enemmän väkeä jolle jakaa vastuuta. Ja jos ei näitä pieniä olisi, niin olisimme jo vapaita kuin taivaan linnut! Että tsemppiä vaan, kyllä se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt jaksanut lukea tätä koko ketjua läpi, selailin päällisin puolin kun aika ennalta arvattavaa pätemistä ja päähän lyömistä on aika paljon.
Mutta oli niissä vastauksissa ihan järkevääkin elämään sopeutumisen ajatusta joukossa. Meinaan, että se jo helpottaa, kun ei tee asioita mustavalkoisiksi, että kaikki on paskaa ja pitäisi olla ihan päinvastoin.
Kiinnitin huomiota noihin "nukkua väsymys pois" -juttuihin. Omasta kokemuksestani tiedän, että minun ei pidä tinkiä unestani. Mistä tahansa muusta. Olen jopa maksanut lapsenhoitajan muutamaksi tunniksi että saan nukkua silloin kun mies on ollut pitkillä työmatkoilla ja lapset valvottavassa vaiheessa.
Kun vaatimukset elämää ja itseä (omaa suorituskykyä) kohtaan alenevat, sopeutumisesta seuraa tyytyväisempi olo. Minulla on tosin iltatähti jo kohta eskari-ikäinen ja esikoinen pian täysi-ikäinen, joten on helppo puhua. Mutta kun se ihan oikeasti menee ohi ja helpottaa. Ihan pian.
En minäkään pikkulapsia mitenkään nettoantajiksi kokenut, mutta en osannut sitä heiltä odottaakaan. Olen tässä isompien kanssa taas oikein kirkkaasti saamapuolella. Jos ihan rehellisiä ollaan.
Ekstreme-tason elämänsisältöprojekti tämä minulle on ollut. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita -tyylinen työkin jää kakkokseksi.
En tiedä onko tästäkään kirjoituksesta sinulle mitään hyötyä. Mutta ota iisisti. Ota tilaa ja unta sen minkä saat. Kaikkea hyvää.
Ajattele myönteisesti lapsistasi. Ei lasten olekaan tarkoitus olla antajia, vaan aikuisten tehtävänä on antaa lapsille.
Sen kun vaan matkoille ja retkille lasten kanssa, ei se muidenkaan elämä aina niin superonnellista ole. Meillä myös lapset kiukkuaa ja temppuilee ja kaikenlaista parisuhteessakin ollut mukana, mutta sovittu että eletään yhdessä ja kestetään. Ja miehet eivät aina ymmärrä naisten tarpeita ilman, ettei niistä heille mainitse erikseen. Keskustelkaa ja käykää vaikkapa kirkon perheterapiassa.
Meilläkään ei ole tukiverkkoa ja lapset sairastaneet paljon. Älä heitä pyyhettä kehään, ei se lasten vika ole. yritä jaksaa ja nauttia arjen pienistä asioista. Pääsetkö yksin joskus jumppaan tai kirjastoon?
Ystäväperheet auttavat myös jaksamaan. Lapset leikkivät keskenään ja aikuiset seurustelevat ja ohjaavat samalla lapsiaan. Näin ainakin meillä. Lapsiperheet ymmärtävät toinen toisiaan paremmin kuin antavat ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei toi vaihe ikuisesti kestä.
Mun lapset on "jo" 6-, 9- ja 15-vuotiaat ja nyt on jo paljon helpompaa.
Ei parisuhteen hoitaminen tarkoita kahdenkeskisiä ulkomaanmatkoja, vaan toisen huomioonottamista arjessa. pikkujutuilla voi helpottaa jaksamista puolin ja toisin.
ja minä nostin ü eli en osaa itsekään käyttää hakua mutta laitan kirjanmerkkeihin ketjut joihin haluan palata ja joita en kerinnyt lukea mutta vaikuttivat mielenkiintoisilta. Niin löytyy nopeaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitoin itsekin taas bookmarkiksi!
Mutta sen vuoksi meille ei tullutkaan sitten enempää lapsia... tavallaan haikeaa, mutta koimme sen ajan niin raskaaksi. Kolmena ensimmäisenä vuonna lapsesta oli lähinnä huolta ja murhetta. Sitten alkoi helpottaa ja alkoi löytyä iloakin.
Ja minä sentään olin toivonut lasta monta vuotta. En vain ollut tiennyt, miten se minuun vaikuttaa. Kun ihmiset kertovat siitä, miten antoisaa lapsiperheen elämä on, niin siitä on helppo saada ihan väärä käsitys. Kaikista ei ole siihen, ei edes kaikista sellaisista ihmisistä, jotka viihtyvät lasten parissa. Pieni lapsi koettelee kärsivällisyyttä ja stressinsietokykyä, koska hänellä ei ole päässä juuri tolkkua eikä osaa kertoa edes sitä, mikä on hätänä.
Minusta ap:n kirjoitus on hyvä. On luonnotonta olettaa, että äiti luopuu omasta persoonastaan kokonaan muutamaksi vuodeksi. Tätä mieltä olen. Sain lapsen, kun olimme mieheni kanssa 35, joten menokenkä ei enää vipattanut. Olemme vastuullisia aikuisia, mutta silti vastuu lapsesta yllätti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen äimistynyt, kun luen näitä viestejä. En voi uskoa, että tällaista valittamista ja mankumista pidetään maailman luonnollisemman asian vuoksi. Kyllähän lapsista nyt pitää pitää huolta. Vai itsekö he kokkaavat vuoden vanhoina?
On muutamia muoti-ilmaisuja, jotka minua jurppivat syvästi: uupuminen, masennus, narsistinen persoonallisuushäiriö, sosiopaatti. Monenelaisiin ihmisiin olen törmännyt, elämäni on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Olen kuitenkin valmis tekemään töitä ja nostamaan perseeni sohvasta, kun tilanne sitä vaatii.
On ehkä sarkastista sanoa, että tuon vuoksi ja pitkän harkinnan jälkeen emme "tehneet" lapsia. T. Onnellinen 56.v nainen ja 58 v. mies. Yhdessä ollaan oltu 30 vuotta ja onnellisia ollaan. Mutta voimia Sinulle ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En yhtään käsitä miksei voisi käydä kylässä tai matkustaa. Aivan uskomatonta miten vaikeaa jotkut tekevät elämästään, sitten on turha ihmetellä. Korvien välissä tuokin ongelma.
Uskon kyllä, että jotkut äidit uupuu tehtävässään mutta on meitä, joiden mielestä lapset ovat kiva lisä omalle elämälle.
Minulla on neljä lasta ja vain yksi hoitopaikka lapsille, yli 80 vuotiaat isovanhemmat. Olemme silti käyneet joka kevät pidennetyllä viikonloppumatkalla kahden miehen kanssa (mm Rooma, Pariisi jne)
Lisäksi olemme palkanneet MLL.stä hoitajan vaikka 3.ksi tunniksi viikonloppu iltapäivällä ja käyneet keskenämme keilaamassa ja ravintolassa syömässä. jne
Lapset leikkivät paljon keskenään tai kavereiden kanssa, nytkin tv on kiinni ja lapset leikkivät syventyneenä ja rauhassa puhuen, eivätkä noteeraa minua tässä koneella (OMAA AIKAA!). En ole suorittaja, täällä ei todellakaan näytä samalta kun aikoinaan ilman lapsia asuessamme, mutta otan mielummin miehen tultua kotiin auton ja käyn kaveria moikkaamassa tai teatterissa, leffassa, shoppailemassa kun ryhdyn imuroimaan.
Lapset ovat tottuneet, että kun toinen tulee toinen lähtee, tunti-pari menee hyvin isänkin kanssa, sitä kun on ollut ikäväkin koko päivän.
Siis lähes joka yksityiskohtaa myöten. Eikä meilläkään isovanhempia "käytössä". Mutta perhe-elämää on ja parisuhde-elämää ja omaa aikaa, ja tyytyväisiä ollaan. Samat järjestelyt, ja teatterissa, kuntoilemassa ym. yhtä paljon kuin ennen jälkikasvun saamista.
Kaikki on aika paljon itsestä kiinni. Kuten elämässä yleensäkin. Joskus tuntuu että eräät käyttävät lapsia ihan suoranaisena verukkeena.
Taidan olla outo, mutta koen niin, että vietän myös ihan omaa elämääni, kun vietän aikaani perheen kanssa. Kai mä sitten tykkään perheestäni.
Samaa mieltä viimeisen kirjoittajan kanssa, toki ymmärrä että jos ei koskaan ole sellaista aikaa että saisi ihan yksin tehdä jotain niin ehkä se aika perheen kanssa voi tuntua vankilalta. Minua tässä ketjussa ihmetyttää nämä pari tyyppiä jotka niin ylpeinä kertovat että juuri tämän takia eivät ole koskaan hankkineet lapsia, mitä ihmettä teette vauva-lehden keskustelupalstalla?? Olisiko kuitenkin sitä että 50+ on alkanut mietityttämään että millaistakohan se olisikaan ollut jos olisi hankkinut ne lapset ja käytte vähän täällä kurkkaamassa??
Luin aamulehden rauhassa ja join kahvin.
Päiväuniaikaan olivat sängyssä. Kun isommat ei enää viihtyneet, katsoivat piirrettyjä sen tunnin. Se oli omaa aikaani. Söin silloin rauhassa ja luin kirjaa.
Illalla sänkyyn klo 20. Jos ei nukkunut, sai lukea kirjaa siellä.
Lapset ovat oppineet käyttäytymään, koska kuljin alusta asti paljon lasten kanssa yksin. Lapset ovat lyhyellä ikäerolla, mutta oppivat säännöt kun heidän kanssaan kulki alusta asti niin, että vauva oli aina matkassa.
Tukiverkkoja ja lapsenvahteja ei ollut ja isommat eivät olleet päiväkodissa.
Elämme lasten ehdoilla, mutta emme lasten pompoteltavana. Ja ajatuksena oli, että aika aikaansa kutakin.
Nyt lapset ovat isompia ja miehen kanssa on enemmän aikaa. Pikkulapsiaika olisi mennyt minusta hukkaan jos olisin koko ajan surrut menetettyjä asioita. Mutta jokainen tavallaan tietenkin. Otin asiat sellaisina kuin ne oli.
Minusta ap.n ongelma taisi olla se, että ei koe suhteensa mieheen olevan enää se sama kuin ennen. Totta kai se ei ole, koska ette ole enää kahdestaan vaan teillä on vastuu lapsista. Siihen joko kasvaa tai ei ja jää kaihoilemaan vanhaa kahdenkeskistä aikaa.
Se on harmi jos teillä ei ole tuttuperheitä. joilla olisi samanikäisiä lapsia. Voisitte käydä yhdessä lomailemassa ja lapsilla olisi leikkikavereita. Siellä leikkipuiston reunalla on ihan kiva istua tuttupariskunnan kanssa.
Ja oma harrastus. Ehdottomasti. Ap ei minusta puhunut sitä, ettei olisi mahdollisuutta tehdä mitään omaa. Oli puhe vain siitä, ettei ole parisuhde enää samanlainen kuin ennen.
Siksi oma harrastus olisi hyvä. Näkisit asioita vähän etäämpää ja huomaisit, että parisuhde kasvaa ja muuttuu. Enää ette ole vain pari vaan perhe.
Toivottavasti löydät valon elämääsi ja pystyt nauttimaan myös siitä ajasta kun lapset on pieniä.