Uuden äidin pieni purkaus

Sori nyt vaan.

Vierailija:

Vierailija:

Hmm. Jos sinä vertaat synnytystuskia elämään lapsen kanssa niin vähän vaikea kanssasi on keskustella. On surullista, että sinusta oma lapsi on yhtä kuin helvetillinen kipu. Minusta ei.

.

Mikä on heidän kohtalonsa kuin heidän äitinsä ovat noin onnettomia heidän olemassaolostaan?

Turhaan haukut valittajan elämää negatiivissävyiseksi. Minä näen elämän aivan yhtä valoisana kuin sinäkin, olen lapsistani kiitollinen ja nautin pienistä iloista.

Ainoa ero meissä on se, että kun meillä lapsi huutaa ja raivoaa, ja minä olen uupunut, niin minä saatan joskus silloin soittaa jollekin lähimmäiselleni, jakaa synkän hetken toisen ihmisen kanssa ja iloita siitä, että lähelläni on empaattisia ihmisiä.

Jotkut surevat tuskansa sisällään, toiset jakavat surun jonkun kanssa. Minä kuulun jälkimmäiseen tyyppiin, enkä suostu siihen, että se tekee minusta läpikotaisin huonon ihmisen ja surkean äidin. Se on vain erilainen tapa toimia vaikeassa hetkessä, ei toista tapaa parempi eikä huonompi.

Ymmärrettävästi jollekin voi olla vaikea kuunnella toisen vaikeista hetkistä. Siksi on aina syytä miettiä kenen kanssa murheensa jakaa, ettei turhaan leimaudu valittajaäidiksi.

Vierailija:

Oli vaan ihan pakko " jollekin ylemmälle taholle" sanoa, taas kerran, että olen siitä lapsesta niin mahdottoman kiitollinen. Että se on ihana ja ihmeellinen ja on uskomaton onni olla sen äiti. Aika monta kertaa olen iltaisin tämän kiitoksen ilmaan heittänyt tässä vuosien varrella.

Joo, suurimmaksi osaksi elämä rullaa normaalia arkista rullaustaan. Oli koliikit, lapsen isä jätti, tuli taloudellisia vaikeuksia ja sairastelua ja sitten se hermoromahduskin; onneksi hain ja sain apua silloin. Sitten on opiskeltu ja tehty töitä, pyyhitty peppua ja laastaroitu polvia, venytelty käsiä kauppakassien kanssa, siivottu vessaa jne. Sellaista se arki on...arkea. Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin siinä arjessa onnellinen. Herään aamulla onnellisena, menen nukkumaan onnellisena. ja silloinkin kun on huolia, silloinkin, kun olin henkisesti hyvin hyvin väsynyt, elämänhaluni oli tallella, sillä olin SILTI onnellinen lapsestani ja elämästä ja arjesta.

Äitiyden ja arjen onni on nimenomaan ristiriidoista koostuvaa. Itse muistan väsyneiltä yh-ajoiltani sellaisen tunteen, kun ei vaan jaksanut kuunnella sitä lapsen huutoa. Ei vaan jaksanut koko ajan olla käytettävissä ja koittaa saada sitä huutoa loppumaan kun oli niin helvetin rikki ja väsynyt. Ja silti, kun sitten se lapsi nukahti ja itse sen nukahdettua purskahdin hysteeriseen itkuun vain väsymyksestäni, niin silti halusin juuri sen nukkuvan lapsen syliini. Ja muistan, että kun itkien pitelin sitä lasta sylissäni, niin sain ihan konkreettisesti sellaista lämmintä ja hyvää tunnetta itseeni siitä sylissä olevasta lapsesta. Ihan kuin joku lämmin virta olisi virrannut siitä minuun. Vielä tänäkin päivänä muistan sen tunteen, ja ajattelen sen olleen puhdasta lohtua, kun olin kaikkein lohduttomimmillani. Se sama ihminen, jonka äitinä olo kulutti minua loppuun, teki minusta myös vahvan ja antoi toivoa.

Ja jos olen sitten hihhuli, jonka hormoonihöyryt eivät ole koskaan laskeneet, niin olen sellainen ihan mieluusti. Minä nautin ihan OIKEASTI pienistä jutuista: tuoreesta kupillisesta höyryävää kahvia, vastaleikatun ruohon tuoksusta, viinilasillisesta hyvän ystävän kanssa. Tosi usein arjen keskellä pysähdyn tällaisten juttujen ääreen ihmettelemään, että kyllä tämä elämä vaan on aika mainio keksintö. Ei se tarkoita sitä, etten anna tilaa myös negatiivisille tunteille. Mutta ehkä juuri se, että osaa olla onnellinen ihan tavallisesta elämästä ja sen pienistä suurista asioista, kuten arjesta oman ihanan lapsen kanssa, auttaa kestämään ne negatiiviset tunteet. Ja elämää leimaa positiivinen, ei negatiivinen, lataus. En tiedä teistä muista, mutta minä ainakin mieluummin elän ainoan elämäni tällä tavalla. Ja jos tämä ei ole täyspäistä, niin sitten en toivo lapsestanikaan ihan täyspäistä.

Ap:n lapsesta olisin, koska äiti on kupla.

Vierailija:

Mikä on heidän kohtalonsa kuin heidän äitinsä ovat noin onnettomia heidän olemassaolostaan?

voi kun voisikin vielä olla yhden 4kk ikäisen vauvan auvoinen äiti, joka uskoo vilpittömästi että mikään negatiivinen ei hänen elämäänsä tule, koskaan. Ja että vauva on aina yhtä suloinen pallero ja kaikki on ihanata. *muistelee menneitä* :)

joka on koteloitunut kokemiinsa elämän kolhuihin. Luulee, että on niiden takia jotenkin ainutlaatuinen ja että ne suojaavat jatkokolhuilta...

olipa taas huuruinen aloitus.

Äitiys on eri ihmisille erilaista, minulle se on maailman ihanin asia, lapset on suurenmoisia lahjoja pikkuvikoineenkin. Toisille äitiys on se pimeä tunneli ja vankila. Äitiydestä iloitsemisessa ja hehkuttamisessa ei ole mitään pahaa, hyväksykää nekin, jotka osaa iloita pikkuasioista ja omasta lapsestaan.

mutteivät silti herkeä tekopyhiksi patsastelijoiksi.

En missään vaiheessa kai haukkunut valittaja-äitejä? Sanoinko, että koteloin oman suruni? ONNEKSI minulla oli läheisiä ihmisiä silloin, kun oli kaikkein vaikeinta. Onneksi osasin puhua heille ja ammattiauttajalle! Kyllä valittaa saa, jos se auttaa vaikeina hetkinä, ja pitääkin. En missään vaiheessa kieltänyt elämän vaikeita hetkiä tai sanonut, mikä on " oikea" tapa toimia niissä. Enhän kieltänyt mitenkään väsymyksen tunteita ja äitiyden ajoittaista vaikeutta. Toin vain esille oman kokemukseni äitiydestä, joka ei perustu vauva-ajan hormoonihöyryiseen - monen ketjulaisen mielestä väistämättä ohi menevään - onnen tunteeseen. 8 vuotta olen ollut äärimmäisen onnelinen lapsestani ja ihan tavallisesta arjesta hänen kanssaan, niistä VAIKEISTA AJOISTA HUOLIMATTA. Halusin vaan tuoda esille, että se huumaava onnen tunnen voi säilyä ja säilyy monilla. Se, että lapsi on IHME ja ihmeellinen ja ihana, ja hänestä jaksaa olla hämmästynyt ja kiitollinen vuosien päästäkin.

Sanoin sen ehkä liittyvän tietynlaiseen luonnetyyppiin tai tapaan kokea elämä. En minä tiedä MIKSI joku kuuma kahvikupillinen aamulla tai ikkunasta tunkeutuva leikatun ruohon tuoksu on minusta niin ihana ja jaksa oikeasti nauttia niistä asioista. Mutta totta vie olen kiitollinen, että jaksan, sillä silloin minun on mahdollista olla onnellinen ihan tavallisenkin arjen keskellä...Ja sen oletan antavan voimia niihin vaikeisiin hetkiin. Olisi aika paljon ikävämpi jaksaa niitä negatiivisia tunteita, jos ei usein saisi tuntea myös niitä voimaa antavia huumavan onnelisia ja kiitollisia hetkiä.



Ja minun ei todellakaan ole vaikea kuunnella toisten " valitusta" , mieluusti tuen ystäviäni heidän vaikeina hetkinä. Se, mitä minun on vaikea kuunnella on, että jotkut eivät usko toisten voivan olla ap:n tapaan kiitollisia ja huumaantuneen onnellisia lapsestaan, arjestaan ja elämästään. Tai ettei se tunne muka voi kantaa jonkun vauvahormonihuuru-ajan yli. Minulla ainakin on kantanut!



111

Vierailija:

Ap:n lapsesta olisin, koska äiti on kupla.

Kupla? Koska on onnellinen lapsestaan ja odottaa innolla tulevaa? Olisiko hän mielestäsi parempi äiti jos kertoisi vihaavansa lastaan, hautvansa itsemurhaa ja kaipaavansa sinkkuaikojen biletystä?

En todellakaan haasta riitaa vaan haluan oikeasti tietää, miksi te ajattelette noin. Miksi äiti on kupla ja tekopyhä jos on kiitollinen lapsistaan, ja onnellinen, ilman valitusta? SELITTÄKÄÄ!

Sellainen on aina ikävää lapselle, koska harvemmin ne kuplat ikuisuuksia kestää.

tällaisen raskaana olevan hormonihirmun kyyneliin.. Ihanaa!

Esikoista täällä odotellaan ja samalta tuntuu, vaikka raskautuminen olikin helppoa. Voimia päivään!

Ja ei ne sitä pahalla tarkoita.. Ehkä vain lievittävät omaa huonoa oloaan, joka on tullut siitä, että lapsi ei aina olekaan ihaninta maailmassa. Omaan lapseen on usein ristiriitainen suhde - hän on maailman rakkain ja maailman ärsyttävin samalla kertaa! Ja se on ihan normaalia.

Vierailija:

voi kun voisikin vielä olla yhden 4kk ikäisen vauvan auvoinen äiti, joka uskoo vilpittömästi että mikään negatiivinen ei hänen elämäänsä tule, koskaan. Ja että vauva on aina yhtä suloinen pallero ja kaikki on ihanata. *muistelee menneitä* :)

Ei se vauva olekaan ikuisesti yhtä suloinen pallero. Siitä voi tulla vielä suloisempi, kun oppii puhumaan ja höpöttelee hauskoja juttujaan. Omaa tahtoakin toki tulee mukaan, mutta sen takia en ole vielä hirttoköyttä rasvaamassa.

Oikeasti luen suu auki näitä juttuja. Jos joku ei tunne äitiyttä kohtaan yhtä negatiivisia tunteita kuin sinä, hän on epäaito?



Oletko ajatellut, että ap:n tunteet ovat hänen tunteitaan. Et sinä voi määrittää, kuinka paljon valitusta kuuluu oikeaan äitiyteen. Vaikka ehkä mielestäsi on imelää ja ällöä että joku on voittopuolisesti onnellinen lapsistaan ilman negatiivisuuden varjoja, hänen tunteensa ovat aitoja hänelle itselleen. Aivan kuten sinun kurjuutesi ja tuskasi ovat aitoja sinulle.

" Sillä nimittäin, niin minä odotankin!!! Ihan jokaista ilon ja surun hetkeä, kiukkua ja sairastelua, onnistumista ja epäonnistumista, uhmaa ja verhoissa kiipelyä. Vessaharjan maistelua ja hilloisia poskia, naurun helinää ja hysteeristä huutoa. Teräsmies-laastaria ja märkiä pusuja.

Aivan kaikkea. "

lapsi oksentaa yöllä 5 kerran sänkyyn ja taas vaihdat lakanat, ja käyt välillä itsekin oksentamassa. Tai sitä että lapsella on 8 korvatulehdusta vuodessa. Tai että isopmi lapsi koulussa kiusaa omaa lasta ja tämä tulee ekana koulupäivänä kotiin silmä mustana ja itkee ettei koskaan halua mennä enää kouluun.



Ei, kaikki nämä eivät ole sattuneet meille, yksi vain, loput tuttavaperheille. Eikä kukaan ole niitä kokemuksia ilolla odottanut, tai ollut niistä mitenkään onnellinen. Miksi kukaan odottaa ilolla huonoa oloa, sairautta tms., omaa tai etenkään lapsen?

a) koska se arki alkaa maistua paskalle ja väsyttää liikaa

b) koska lakkaan ihmettelemästä, ihastelemasta ja tuntemasta pyöryttävää rakkauden ja kiitollisuuden tunnetta lapsistani

c) koska lihon muodottomaksi, enkä jaksa enää kiinnostua vaatteista, itseni ehostamisesta tai ulkonäkööni panostamisesta

d) koska loppuu oma aika ja harrastukset

e) koska lakkaamme miehen kanssa osoittamasta päivittäin hellyyttä toisillemme, puhumasta, hassuttelemasta, kunnioittamasta toisiamme (yhdessä reilu 10 v.)

f) koska mies lakkaa osallistumasta kotitöihin, huomioimasta minua, tuomasta kukkia, kehumasta ulkonäköäni, tukemasta ja vaihtaa sen haukkumiseen, välinpitämättömyyteen ja pettämiseen

g)koska seksielämästä tulee tylsää/olematonta/mahdotonta lasten takia

h) koska ystävät katoavat

i) koska lakkaan nauttimasta tästä elämästä täysillä



Kai se on helpompi olla tyytymätön omaan itseensä, arkeensa, ihmissuhteeseensa jne, jos uskottelee itselleen, että kaikki muutkin ovat vähintään vähän pettyneitä elämäänsä...Ja jos eivät ole, on kyseessä kupla, joka väistämättä puhkeaa heti ekojen vaikeuksien kohdalla (ja ei, en todellakaan kiellä vaikeita aikoja omassakaan elämässäni!) tai hormonihöyryjen laskiessa.