Uuden äidin pieni purkaus

Pienet lapset, pienet murheet, suuret lapset, suuret murheet sanoo vanha kansa.



Tuossa vaiheessa elää sitä iskelmänkirkasta rakastumisen aikaa. Kaikki niin tekee. Ei sitä nyt välttämättä tarvitse evankelistana lähteä levittämään - sanomakin kun on kuultu jo! Maailmaan on meinaan syntynyt lapsia ennen sinun kääröäsikin.

Mun mielestä sellainen peruspositiivinen asenne elämässä on hyvä. Toki saa välillä olla pahalla päällä, mutta noin niinkun yleisenä asenteena olis hyvä että ei valitettaisi koko ajan kuinka raskasta kaikki on. Tällainen negatiivinen asenne jää helposti päälle ja sitten kuljetaan aina suupielet alaspäin. Negatiivisuuden viljely perheissä ei auta ketään.



Kaikista vaikeuksista ja uhmakiukutteluista huolimatta positiivisella asenteella pääsee pidemmälle. Kun niitä huonoja päiviä joka tapauksessa on, niin olisi hyvä että niistä hyvistä pystyy nauttimaan.



Jos joku on onnellinen, niin antaa olla. Antaa hänen nauttia niin paljon kuin haluaa. Kun tulee huonoja aikoja niin varmaan muistelemalla kaikkia onnellisia päiviä pärjää paremmin. Perusnegatiivisuudella varustettu odottaa vaan huonoja aikoja eikä suo kenellekään onnentunteita.



Mun mielestä aloittaja kuulostaa fiksulta ihmiseltä joka varmasti tietää myös mitä epävarmuus ja vaikeudet ovat. Kyllä se niin vain on, että kun elämässä on tarpeeksi ollut vaikeuksia, niin pikkuasioista ei jaksa valittaa. Lapsenkin uhmakiukuttelukin on pientä!



Mäkin inhoan negatiivisten asioiden kaivelua ja viljelyä. Silloin jos joku haluaa purkaa omia tuntemuksiaan niin se on ok, mutta jos itsellä ei ole vaikeuksia niin mitä niitä manata esille!



Ja toinen asia ihmetyttää, miksi omaa onneaan ei saa näyttää? En minäkään sitä ymmärrä, että ei osata puhua muusta kuin ihanasta vauvasta jne. mutta jos ohimennen kertoo miten hyvin on sujunut niin ei sen pitäisi ketään loukata! Vai taidatte olla aika herkkänahkaista porukkaa täällä?

Hän kokee jotenkin hirveästi jalostuneensa lapsettomuuden takia ja nyt on jotenkin niin paljon parempi ja kypsempi ja positiivisempi kuin muut. Äitiys ei ole kilpailu!

Meillä on Minun mielestäni ollut helpot lapset!



Muiden mielestä eivät ehkä olisi olleet. Esikoinen vietti ensin 2,5 kk lasten teholla, sen jälkeen n. 6 syötettiin 3 h välein yötä päivää, nukkui todella lyhyitä pätkiä kun oli kaikkea kremppaa, on ollut lääkkeitä ja hengenahdistusta kaikke mahdollista, mutta silti mielestäni Todella helppo, koska toinen vaihtoehto olisis voinut olla kuollut lapsi.







Välillä huvitti ja nauratti sekä itketti teho jakson aikana kun oli äiti ja lapsi 5 vrk kuurilla ja äiti huokaili jo päivän jälkeen ettei jaksa olla teholla, ei jaksa käydä on rankkaa ramppaamista ja vielä 4 päivää pitää jaksaa.



Elämä heittelee, ja asettaa ongelmat eri mittasuhteisiin.



Kuopusta odottaessa minulta kysyttiin lapsen sukupuolta ja ja kysyjä monesti itse jatkoi että no eihän sillä merkitystä ole kunhan on terve, johon oli itse pakko sanoa että kunhan on hengissä, muulla e ole väliä

Mielestäni ap suhtautuu asioihin realistisesti enkä koe hänen kohottaneen itseään muiden yläpuolelle.



Ap on mielestäni luonteva äiti ja se tulee häneltä sisältä niin kuin kuuluukin.

kera 5v vammaisen pojan ja 3v terveen tytön. Uskalletaan vielä haaveilla kolmannesta lapsestakin!



En sano että joka päivä olisi helppo, mutta ei se ole sitä ollut ennen lapsiakaan. Lapset ovat minulle tärkeintä ja kalleinta maailmassa ja olen heistä ikionnellinen! Se auttaa jaksamaan rankemmisssakin päivissä ja varmasti jokaiseen päivään mahtuu niitä iloja. Pienempiin vastoinkäymisiin voi suhtautua huumorilla ja ne rankemmat jutut auttavat arvostamaan näuitä tavallisia, helpompia hetkiä.

Onpas tullut paljon kirjoituksia. Kiva huomata miten paljon positiivisia kommentteja täällä on.



Joku oli sitä mieltä että olisin nyt mielestäni yliäiti kun vaikeuksien kautta saimme lapsemme. Enpä tuota nyt menisi allekirjoittamaan. Lapsi tosiaan antoi odotuttaa itseään ja kerkesimme enemmän kuin hyvin valmistautua lapseen. Kaikkien niiden vaikeuksienkin keskellä tiesin että kyllä meillä joskus kuitenkin se nyytti on, jos ei oma niin adoptoitu.



Alku oli hankala. Liian helpon raskauden kruunasi rankka ja vaikea synnytys. Osastolla en osannut olla vauvan kanssa ja pelkäsin olla yksin vauvan kanssa. Sama jatkui kun kotiuduimme. Kahden viikon iässä alkoi mahavaivat ja huutoa riitti. Isä hoiti vauvaa ja minä seurasin vierestä. Imettää en osannut ja en osannut tulkita vauvaa mitenkään. Kuukauden sitä kesti. Sitten huomasin muutoksen.



Mahavaivat loppui kuin seinään 2 kk:n iässä.



Pelkäsin kovasti juuri tuota omaa suhtautumista, tiedostin että minulla saattaa olla liian kovat odotukset lapsen tultua taloon. Pelko kävikin toteen ja annoin itselle aikaa ja välimatkaa. Mies tiesi tilanteen ja auttoi vaikeimman yli. Nopeasti onneksi " pää selvisi" .



Alku ei siis mitenkään ruusuinen.



Mutta tätähän me haluttiin, vanhemmuutta iloineen ja suruineen. Ja sitä me totta tosiaan saimmekin.



Kiitollinen olen joka hetkestä. Aidosti.

Eikä muuten nykyään kannata olla ollenkaan varma, että lapsen saa.

Siltikin minusta ap:n teksti oli jotenkin naivi. Ja minäkään en voinut välttyä vaikutelmalta, että omaa sädekehää ap kiillottaa, ehkä sitä itse edes tajuamattaan.

Nuo odota vaan-kommentit ovat yleensä tarkoitettu hauskoiksi tai sitten huumorin varjolla muistuttamaan, että väsyäkin saa ja kaikille käy niin.

Vaikka minäkin olen pohjimmiltani kiitollinen lapsista joka hetki, niin kyllä sitä - odota vain - välillä toivoo, että saisi olla rauhassa tai että voisi vaan olla hetken yksin. Vaikka enää ei tarvitse vaippoja vaihtaa, niin henkisen läsnäolon vaatimus on kovempi kuin vauvan kanssa. Tunteet, myös väsymys, ärtymys ja oman rauhan kaipuu, ovat minusta kuitenkin normaalia ja tervettä. Tärkeintä on, että valtaosa arjesta tuntuu hyvältä.

Vierailija:

Ei elämä yleensäkkään ole aina helppoa ja kivaa (oli niitä lapsia tai ei). Ja kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään rankasta alakulosta - suunnattomaan iloon ja riemuun. Kyllä elämän " rankkuus" on paljolti vaan omasta asenteesta kiinni. Tämän huomaan esim. työssäni ms-potilaiden parissa.

kun päälle nauretaan halveksuvasti ja ollaan tosiaan sitä mieltä että kyllä sinunkin hymy saadaan hyytymään...



Meillä tuttavapiirissä eräs 4 lapsen äiti jonka jokainen lapsi vahinko omien sanojen mukaan. Mihinkään ei ole ikinä tyytyväinen ja aina jaksaa valittaa eikä edes arvosta kun on saanut niin monta tervettä ja fiksua lasta. Käskee lapsia koko ajan jaloista että saa olla rauhassa. Mitään eivät porukassa tee ja syyttää vain lapsia jos esim. reikiä hampaissa tai kipeä jalka ei parane. Tuumaa vain kun eiväthän nuo itse huolehdi. Lapset iältään 4-11 vuotiaita. Aina sanonut ettei ole äiti-ihminen ja sen kyllä näkee.

Vierailija:

Ap taitaa oikeasti pelätä, että tää onnentunne ei jatkukaan ikuisesti, ja nyt pitää itselle sitä täällä julkisesti uskotella, että kyllä se onni jatkuu. Voi pientä äiti-tyttöä...

Sääliksi käy lapsiasi jos sinulla niitä on.

Ei siinä niin lue, vaan niin, että tekopyhyys ei ole samaa kuin aito onni.



Sisälukutaito auttaa aina!

103

Jos ei noita tunteita koe, ei muka " tiedä mistään mitään" . Voi lapsiparkojani (3kpl) kun en näe märkiä unia heidän hylkäämisestään enkä myöskään haudo väkivaltaisia patoutumia heitä kohtaan.

Eikai oikeasti kukaan voi ajatella noin?? Ap:n teksti voisi olla minun kynästäni, itse nautin kovasti sekä vauva-ajasta että isommista lapsista. Tämäkö tekee minusta tekopyhän? Pitääkö minun nyt väkisin kehittää jotain vihan tunteita jotta voi olla oikea äiti?

Mutta tunnen kyllä aika karmaisevia tyyppejä, mm. naisen jonka mielestä oikeassa parisuhteessa kuuluu " osoittaa tunteensa" , hän nimittäin hakkaa miestään, usein käyttää kättä pidempääkin. Kun kerroin että meillä ei toimita noin niin hän sanoi että heillä on niin rehellinen suhde että kestää tämän, hänestä on teeskentelyä jos ei aina aika ajoin paukuta ukkoa turpaan.



Kai nämä äidit, joiden mielestä äitiyden onni on tekopyhää teeskentelyä, kuuluvat samaan koulukuntaan. Ikäänkuin äitiys olisi joku pimeä tunneli (Maarit Tastulaa lainaten) jos ehkä ryömitään pois kun nuorin lapsi täyttää 18.

Ap kuuluu tähän vahvempaan kastiin. Sitten on joukko patalaiskoja kotiäitejä joille pitäisi jo maksaa siitäkin että lappavat ruokaa suuhunsa.

Oli vaan ihan pakko " jollekin ylemmälle taholle" sanoa, taas kerran, että olen siitä lapsesta niin mahdottoman kiitollinen. Että se on ihana ja ihmeellinen ja on uskomaton onni olla sen äiti. Aika monta kertaa olen iltaisin tämän kiitoksen ilmaan heittänyt tässä vuosien varrella.



Joo, suurimmaksi osaksi elämä rullaa normaalia arkista rullaustaan. Oli koliikit, lapsen isä jätti, tuli taloudellisia vaikeuksia ja sairastelua ja sitten se hermoromahduskin; onneksi hain ja sain apua silloin. Sitten on opiskeltu ja tehty töitä, pyyhitty peppua ja laastaroitu polvia, venytelty käsiä kauppakassien kanssa, siivottu vessaa jne. Sellaista se arki on...arkea. Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin siinä arjessa onnellinen. Herään aamulla onnellisena, menen nukkumaan onnellisena. ja silloinkin kun on huolia, silloinkin, kun olin henkisesti hyvin hyvin väsynyt, elämänhaluni oli tallella, sillä olin SILTI onnellinen lapsestani ja elämästä ja arjesta.

Äitiyden ja arjen onni on nimenomaan ristiriidoista koostuvaa. Itse muistan väsyneiltä yh-ajoiltani sellaisen tunteen, kun ei vaan jaksanut kuunnella sitä lapsen huutoa. Ei vaan jaksanut koko ajan olla käytettävissä ja koittaa saada sitä huutoa loppumaan kun oli niin helvetin rikki ja väsynyt. Ja silti, kun sitten se lapsi nukahti ja itse sen nukahdettua purskahdin hysteeriseen itkuun vain väsymyksestäni, niin silti halusin juuri sen nukkuvan lapsen syliini. Ja muistan, että kun itkien pitelin sitä lasta sylissäni, niin sain ihan konkreettisesti sellaista lämmintä ja hyvää tunnetta itseeni siitä sylissä olevasta lapsesta. Ihan kuin joku lämmin virta olisi virrannut siitä minuun. Vielä tänäkin päivänä muistan sen tunteen, ja ajattelen sen olleen puhdasta lohtua, kun olin kaikkein lohduttomimmillani. Se sama ihminen, jonka äitinä olo kulutti minua loppuun, teki minusta myös vahvan ja antoi toivoa.



Ja jos olen sitten hihhuli, jonka hormoonihöyryt eivät ole koskaan laskeneet, niin olen sellainen ihan mieluusti. Minä nautin ihan OIKEASTI pienistä jutuista: tuoreesta kupillisesta höyryävää kahvia, vastaleikatun ruohon tuoksusta, viinilasillisesta hyvän ystävän kanssa. Tosi usein arjen keskellä pysähdyn tällaisten juttujen ääreen ihmettelemään, että kyllä tämä elämä vaan on aika mainio keksintö. Ei se tarkoita sitä, etten anna tilaa myös negatiivisille tunteille. Mutta ehkä juuri se, että osaa olla onnellinen ihan tavallisesta elämästä ja sen pienistä suurista asioista, kuten arjesta oman ihanan lapsen kanssa, auttaa kestämään ne negatiiviset tunteet. Ja elämää leimaa positiivinen, ei negatiivinen, lataus. En tiedä teistä muista, mutta minä ainakin mieluummin elän ainoan elämäni tällä tavalla. Ja jos tämä ei ole täyspäistä, niin sitten en toivo lapsestanikaan ihan täyspäistä.

joka olen ensisynnyttäjä, raskaus on mennyt yliaikaiseksi, supistukset ovat juuri alkaneet ja tulevat 20 minuutin välein.



Minä olen odottanut tätä synnytystä niin kauan, että olen vain todella onnellinen, kun se vihdoin alkoi. Osaan arvostaa tätä koko prosessia, kun sitä on jo niin kauan odotettu. Onhan tuota vatsaa nyt vähän tosissaankin nipistellyt, mutta minä olen tässä synnytyksessä positiivisella asenteella, ja olen vain äärettömän onnellinen, kun pääsen nyt kokemaan synnytttämisen ihanuuden.



Odotan innolla niitä kaikkia tuskia, mitä synnytyksessä eteen tulee. Iloitsen jo etukäteen kivuista, oksentamisesta, verestä, repeämistä, emättimen tikkaamisesta, kohdunlaskeumasta, peräsuolen ulospullahtamisesta ja muusta. Ne eivät minua hetkauta, kun nyt vihdoin pääsen SYNNYTTÄMÄÄN.



Enkä minä tarvitse mitään kivunlievitystä enkä muutakaan apua, sillä minulla on oikea asenne tähän touhuun, ja minä tiedän olevani hyvä synnyttäjä. En käsitä lainkaan niitä synnyttäjiä, jotka valittavat, että se muka olisi jotenkin vaikeaa. Niillä vain on ikävä asenne koko hommaan. Sääliksi käy sellaisten valittajasynnyttäjien miehiä, jotka joutuvat kestämään vaimoaa, joka ei vain osaa asennoitua oikein.



---



Mitä ap:n tekisi mieli sanoa minulle nyt, kun hänellä on oma synnytyskokemuksensa jo takana päin?

Vierailija:

Odotan innolla niitä kaikkia tuskia, mitä synnytyksessä eteen tulee. Iloitsen jo etukäteen kivuista, oksentamisesta, verestä, repeämistä, emättimen tikkaamisesta, kohdunlaskeumasta, peräsuolen ulospullahtamisesta ja muusta. Ne eivät minua hetkauta, kun nyt vihdoin pääsen SYNNYTTÄMÄÄN.

Hmm. Jos sinä vertaat synnytystuskia elämään lapsen kanssa niin vähän vaikea kanssasi on keskustella. On surullista, että sinusta oma lapsi on yhtä kuin helvetillinen kipu. Minusta ei.

Ja jos joku tosissaan noin kirjoittaisi, niin sanoisin että tsemppiä vaan, hyvin se menee. Kivun kyllä kestää. Jostain kumman syystä naiset vaan synnyttää, monet vielä toisen/kolmannen/neljännen kerrankin joten joku idea siinä on oltava.