Uuden äidin pieni purkaus

Vierailija:

" Sillä nimittäin, niin minä odotankin!!! Ihan jokaista ilon ja surun hetkeä, kiukkua ja sairastelua, onnistumista ja epäonnistumista, uhmaa ja verhoissa kiipelyä. Vessaharjan maistelua ja hilloisia poskia, naurun helinää ja hysteeristä huutoa. Teräsmies-laastaria ja märkiä pusuja.

Aivan kaikkea. "

Eihän hän tunne tunteitaan, vaan hehkuttaa hormoneja ja nostaa itsensä muiden yläpuolelle.

liikkuu tasolla " vessaharjan maistelu" , ollaan kyllä aika pihalla.



Näin kolmen äitinä olen esim. viettänyt viimeiset 1,5kk lähinnä neljän seinä sisällä koska kaikki lapset ja äiti ovat olleet yksi kerrallaan ensin yhdessä flunssassa, sitten toisessa, lisäksi 1 kurkunpäätulehdus ensiapureissuineen, 4*silmätulehdus, 2*korvatulehdus. Ja tämä on tosiaan ihan normaalia lapsiperheen arkea. Vielä hauskempaa oli vuosi sitten keväällä, kun olimme kaikki yhtä aikaa oksennustaudissa. Vauva huusi kuin hyeena, kannoin häntä ympäri taloa ja kävin aina välillä oksentamassa.



No, mutta en valita nyt, enkä silloinkaan valittanut, koska rakastan lapsiani ja se, että valitan, voisi saada jonkun epäilemään muuta.

sitä ei vaan yhden lapsen ja 4kk kokemuksella tiedä, joten on helppo hehkuttaa onneaan ja ihmetellä miten joku on niin katkera jne. Ei kyse ole mistään erityisestä katkeruudesta vaan ihan realismista, kun tietää mitä esim sairaalareissut lapsen kanssa ovat jne. Ei aina jaksa vessaharjan maistelusta innostua (meillä se on muuten piilotettu nykyään kaappiin ja odotan innolla sitä että sitä ei nuole enää kukaan ;))

Kertokaa nyt vielä että miten ap nosti itsensä muiden yläpuolelle? Tai " ei tunne tunteitaan" ? Ovatko vain masennus ja väsymys oikeita tunteita, onni ja innostus ei?

luin tämän ketjun läpi ja nyt tuli mieleen, että tässä taitaa olla kyse siitä, että ihmiset ilmaisee samoja tunteita eri tavoilla. Minullakin nousee karvat pystyyn siitä, kun jotkut tilittää ihan pokkana joistain märistä pusuista tai vastaleikatun ruohon tuoksusta ja pakahduttavista onnen tunteista. Tulee siirappiyliannos ja sellainen tunne, että kirjoittaja luulee olevansa jotenkin muita herkempi ja ihanampi ihminen.



Jokainen normaali ihminen kokee arjessaan iloja ja suruja ja saa voimaa läheisistään yms. Meidän suomalaisten keskustelukulttuuri on sillä tavalla jäyhää, että monet pitää kiusallisena ja typeränä taivastella suureen ääneen näitä pieniä arjen ihmeitä. En usko, että ne jotka ärsyyntyy ap:n ja muiden taivastelijoiden tekopyhyydestä on itse mitään negatiivisia valittajia jotka ei pidä lapsistaan, vaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet lässynlässy-kieleen.

Eiköhän nuo ole fiilikset 98,5 prosentilla 4 kuukauden äitiyden jälkeen.



On myös tosikko, että jos joku uskaltaa inahtaa jotain kielteistä edes huumorimielessä, niin pillastuu.



Minusta tuo on vähän sama kuin jossain maratonilla tai jossain joku erehtyisi vastaamaan, että odotahan miltä tuntuu, kun lenkkari hiertää tai juomapullo vuotaa. Niin siitä sitten pillastutaan että " hyi kamala, maratooni on aitoa urheilua, ei tätä saa haukkua, miksi pitää pilata toisen onni ja ilo" jne.

Itse en kauheasti osaa nauttia. Tai en uskalla, sillä pelkään, että jos nyt olen onnellinen, niin kauhea onnettomuus odottelee kulman takana. Rakastan lapsiani yli kaiken ja välillä rintaa vihloo kun heitä katselen, mutta samalla onnesta syö ison viipaleen se, että tiedän heidän koko ajan kasvavan ja maailman olevan vaaroja täynnä. Huoli on ihan tajuton.



Yleensä ihmiset on aika perusnegatiivisia (minä ehkä keskivertoa enemmän), mutta jos sinulla on positiivinen asenne, niin sehän on vain hienoa. Tietenkin ajanmittaa mielipiteet monestakin voi muuttua kun kokemus karttuu tai lapsia tulee enemmän, mutta sehän on vain luonnollista.



Nauti ihmeessä omasta pienestä ihmeestäsi ja tulevistakin!

Mulla 4 lasta ja odotan viidettä. Esikoinen on menossa syksyllä ekaluokalle. Koko ajan olen nauttinut äitiydestä 150% ja ollut onnellinen lapsista ja äitiydestä. Nautin tästä, tämä on lapsuuden unelma. Kai mä muutenkin olen luonteeltani positiivinen, energinen ja iloisen ystävällinen.



Jaksan touhuta lasten kanssa 100% ja olla menossa ja tekemässä. Tää kotiäitiys on mun elämä ja duuni, jota rakastan. Ja huolehdin ja hoivaan muksuja kun viimeistä päivää.



Okei aina ei ole ollut niitä parhaita päiviä, kun lapsi syntyi hätäsektiolla keskosena.. ja meillä on oksutautikin yleisempää kuin nuha.. aina se jostain tarttuu.. välillä on känkkäränkkäpäivää, MUTTA EI SE MENOA HAITTAA.. rakastan lapsia ja äitiyttä niinä huonoinakin hetkinä eikä se saa mua masentumaan tai menettämään hermoja.



Takana on pitkä kokemus monenlaisista lapsista joita olen hoitanut tai jotka kuuluvat lähipiiriin. En voisi elää ilman lapsia. Olen se pullantuoksuinen äiti, joka laskee lasten kanssa puiston liukumäestä ja lainaa kirjastosta vinonpinon lastenkirjoja ja lukee niitä piknikillä uimarannalla.



En todellakaan ymmärrä näitä " odotas kun lapses on siinä iässä" , " katso sitten kun oma lapses" .



HITTO MÄ KASVATAN LAPSIA!! ENKÄ ANNA NIITTEN ELÄÄ PELLOSSA!! Opetan, ettei ole oikein kaupassa syödä banaania ellei maksa sitä ensin.



On erilaisia äitejä, lapsia, perheitä, tapoja, elämää. Ei voi yleistää, että " odotas kun lapses..." .

Minä nyt vaan satun olemaan onnellinen kun saan olla vanhempi ja äiti. Kun toinen vaihtoehto olisi ollut se etten voisi ikinä olla äiti kenellekkään.



Täälläkin on monesti ollut kysely oletko katunut lapsiasi ja 99% vastaa rehellisesti että ei. Eli suurin osa kaikesta huolimatta on onnellinen lapsistaan. Tähän minäkin pyrin ja siltä tuntuu.



Ehkä minulla on vielä tunteetkin pinnassa, ei siitä ole kuin vuoden verran kun vielä mietittiin saadanko olla ikinä äiti ja isä jollekkin.



Minäkin olen sellainen joka nauttii elämän pienistä asioista ja siitä ominaisuudesta pidän, pitää osata antaa arvoa itsestään selvyyksillekkin.



Kyllä minä oikeasti odotan kaikkia vanhemmuuden koitoksia. Kuullostakoon vaikka miten typerälle. Ja onhan meillä isäkin täällä jakamassa ja auttamassa arkea. Ja mummokin auttaa sekä kummi. Monta sukulaista jolla jo isompia lapsia pikkuhiljaa, heiltä saan kullanarvoista apua ja tukea. Heidän arjessaan olen ollut apuna monta vuotta.



ap.

erilaisia! Ei äitiys ole kaikille ruusuilla tanssimista eivätkä kaikki koe " äitiyden" suurta hekumaa.

Itse pystyin rehellisesti sanoa rakastavani lastani täysillä hänen ollessa n 1v.

Olin todella pettynyt tunteisiini, mutta en katsonut sen tekevän minusta huonoa äitiä.

En ole koskaan ymmärtänyt kuinka joku voi rakastua johonkin mitä näkee ensi kerran , kokee ensi kerran silmittömästi sekunnissa.

Rakkaus kasvoi pikku hiljaa. Vaikka en kokenutkaan rakkauden hekumaa, en siltikään olisi lastani mihinkään vaihtanut.



Riippuu myös paljon lapsesta, vaativuudesta, yöunien nukkumisesta jne.



Mutta vauva-aika menee ohi NIIN nopeasti, nauti hetkestä joka on nyt. Älä ns odota tulevaa kun oppii puhumaan, kävelemään jne. Koska se hetki mikä on käsillä nyt vilahtaa salamana ohitsesi etkä saa sitä takaisin.



Omani on 4 v ja tuntuu että juurihan hän syntyi.

Vierailija:

a) koska se arki alkaa maistua paskalle ja väsyttää liikaa

b) koska lakkaan ihmettelemästä, ihastelemasta ja tuntemasta pyöryttävää rakkauden ja kiitollisuuden tunnetta lapsistani

c) koska lihon muodottomaksi, enkä jaksa enää kiinnostua vaatteista, itseni ehostamisesta tai ulkonäkööni panostamisesta

d) koska loppuu oma aika ja harrastukset

e) koska lakkaamme miehen kanssa osoittamasta päivittäin hellyyttä toisillemme, puhumasta, hassuttelemasta, kunnioittamasta toisiamme (yhdessä reilu 10 v.)

f) koska mies lakkaa osallistumasta kotitöihin, huomioimasta minua, tuomasta kukkia, kehumasta ulkonäköäni, tukemasta ja vaihtaa sen haukkumiseen, välinpitämättömyyteen ja pettämiseen

g)koska seksielämästä tulee tylsää/olematonta/mahdotonta lasten takia

h) koska ystävät katoavat

i) koska lakkaan nauttimasta tästä elämästä täysillä

Tosin me ollaan oltu yhdessä 13v :)

Elämä on ihanaa. Ainakin oma elämä. Ei lapset tee elämästä tylsää tai hankalaa. Kiva mieskin on elämässä mukana :)

Vierailija:

Mutta vauva-aika menee ohi NIIN nopeasti, nauti hetkestä joka on nyt. Älä ns odota tulevaa kun oppii puhumaan, kävelemään jne. Koska se hetki mikä on käsillä nyt vilahtaa salamana ohitsesi etkä saa sitä takaisin.

Itse odotin kaikkia noita, ja olin todella helpottunut kun ne hetket tulivat, enkä koskaan kaivannut niitä menneitä aikoja. En ole koskaan ollut kiinnostunut vauvoista, minulle se vauva-aika oli lähinnä välttämätön ikävä vaihe, vaikka lapasi olikin rakas. ONNEKSI (minusta ;) vauva-aika on lyhyt!

Yhdessä pian 10 vuotta, kävellään käsikädessä, seksiä riittää (ollaanhan 3 kertaa raskaanakin), nautin olostani, omasta ajastani, lapsistani, miehestäni (joka tekee osuutensa kotitöistä, myös hyvänä mallina lapsille)!



Asenteesta kiinni arki; jos homma ei toimi pitää miettiä millä saa elämän helpommaksi.



Lapsia en ole koskaan katunut, en halua heittää seinään. Jos tollasia miettisin niin kävisin juttelemassa terapiassa. Tunteista puhuminen on hyvä! Teen itse niin. Enkä kätke onneani!!



Olen sama kuin ennen lapsiani. Lapset tarttee tietty säännöt, mutta ei lapset ole minua muuttanut. Tai käsitystä äitiydestä. Ehkä se rakkauden määrän lisääntyminen on ollut yllätys?



Minäkin kuulun siihen porukkaan jolle ollaan päivitelty että odotas kun saatte lapsen, odotas kun tulee toinen, odotas kun lapset on kipeenä, odotas kun menet töihin.. Olen odottanut, ja odotan yhä!



Rakastan elämää; se muuttuu kun on yksin, kaksin, kun tulee vauva, kun vauva alkaa kommunikoimaan, haluamaan, kasvaa. Eniten vanhemmuudessa on kai aina pelottanut se hetki kun lapset muuttaa kotoa! Se kun elämä on siinä isossa talossa, joka on vaan muistoja lapsien tassuttelusta. Miten elää miehen kanssa jos suhde on laimentunut vuosien aikana.. Mutta sitä koitetaan pitää terässä. Ja tuntuu että kun rakkauden määrä on kasvanut aina lapsen synnyttyä, se tuntuu myös rakkaudessa mieheen.

Näilläkin sivuilla on joskus mietitty että kenet pelastaisit palavasta talosta: en pystyisi rakkauden määrää arvioimaan vaan heikoimmasta alottaisin.



Kannattaa ap ehdottomasti olla iloinen rakkauden syvistä tunteista! Lapsi tarvitsee vanhempaansa niin tollasena pienenä nyyttinä joka sulla on kotona tai isompana teininä kun se huutaa sua painuun vittuun huoneestansa.

Kaikkeen ei voi olla varautunut, mutta aina voi rakastaa ja olla tukena. Vaikka lapsi kuinka hakkaa lattiaa nyrkeillä ja puree sua hartiaan.

Että odota vaan: mutta älä pidätä hengitystä odottaessasi.. ;)

.

siis yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.



Joillekin meistä äitiys on luontaista iloineen ja suruineen ja ymmärrämme että molempia kuuluu matkan varrelle.



Onnea pienokaisesta ja hyvää jatkossakin!