Tulin sitte just jätetyks, puolessa välissä raskautta...

sinun elatuskykysi minimissä, miehen korkealla. Muutenkin katsotaan miehen palkan mukaan sitä summaa. Minimi on 129 e/lapsi, sen saat kunnaltakin, jos miehellä ei ole varaa maksaa.



Asumistukea saat varmasti viiden lapsen kanssa tuon kokoiseen kämppään maksimit. Itse olen saanut 60-neliöiseen kämppään YHDEN lapsen kanssa tosi mukavasti (maksettavaksi jää alle 200 euroa omavastuu; vuokra 650 euroa, asumistuki 460 euroa).



Lisäksi saat toimeentulotukea tarvittaessa, joten kyllä te pärjäätte!

Joten jo tästäkin syystä se jahkailu seis ja mies virallisesti asunnosta ulos. Varsinaista avioeroa ei tukiasioissa tarvitse odotella. Tuet saat, jos asut eri osoitteissa lastesi isän kanssa.

Tuskin pieni yksiö siihen riittää. Voimia ap:lle!

Hienosti olet taas jaksanut. Edelliset jo selittikin hyvin nuo elatus ym asiat, niin en viitsi niitä enää kommentoida. Älä nyt ota niin jyrkästi noita jojotus kommentteja, mutta he ovat siinä oikeassa. Ymmärrän täysin miten haluaisit olla miehesi kanssa, ja miten hyvältä voi tuntua toivonkipinä, mutta taas jos hetken päästä ollaan toisella mielellä jälleen, niin lyttäät vain sillä itsesi. Sitä meistä tuskin kukaan haluaa.



Saisitko taas äitiäsi vaikka käymään ja hoitamaan hetken lapsia, jos vaikka kävisit kävelyllä ja sitä myöten saisit itsellesi lisää voimia ja usein ymmärtää asiat paremmin kun ei jää siihen kotiin niitä yksin miettimään.



Vointeja kovasti! Tule taas kertomaan miten voit.

juuri näin minäkin ajattelen. Ap ota oikeutta asiantuntevaan lakimieheen niin saat hyviä neuvoja ja tajuaa mieskin viimeistään ettei sinuun pyyhtiä jalkoja lasten varjolla.

Meidän psykologi sanoi että aikuisten pitää aina päättää kumman luona lapset minäkin päivänä on.



Ei lapselle saa antaa niin suurta päätäntävaltaa ja vastuuta.



Tuttavaperheessä lapsi itse päättää koska menee isälle koska äidille. Tästä syystä kumpikaan ei voi suunnitella mitään menoja, koska pitää olla koko ajan odottamassa kotona, jos lapsi haluaakin tulla. Lisäksi lapsi on alkanut selvästi vedättää vanhempiaan asialla. Vaikka koko päivän jahkailee koska lähtisi toiselle vanhemmalle, ja molemmat vanhemmat odottaa.



Lisäksi psykologin mukaan lapselle on raskasta, jos joutuu itse miettimään että pahoittaako vanhempi mielensä jos päättääkin mennä toiselle vanhemmalle.

*tsemppihali*

Kiinnitin huomiota miehesi käyttäytymiseen ja selvästi hänellä on elämänkriisi, joka hänen pitää itsensä kanssa selvittää. Mutta jos paljon töitä sekä kotona että työpaikalla, niin vaikea hiljentyä kuuntelemaan itseään ja selvittää asioitansa. En lukenut viimeisiä sivuja, mutta mielestäni miehesi tarvitsee esim. ammattiauttajan tukea kipuiluunsa. Ja hengähdystaukoa perheestä selvittääkseen päänsä. Eli etäisyyttä asioihin, jotta mahdollisesti voi palata eheämpänä takaisin. Tällaisia aikoja tulee meistä jokaiselle. toisille lievimpinä, toisille kovempina. Teillä on viisi lasta ja siinä on vilinää jaloissa ja varmasti arki on voinut mennä huomaamatta ja omat tarpeet jääneet tyydyttämättä...

Jaksamista koko porukalle!

ytään, ei useinkaan toteudu. Tuohan on ideaali, että ikään kuin ansaitaan tie ulos liitosta; kaikkea parantavaa kokeillaan, ja vasta ajan kanssa, jos mikään liiton pelastamiseksi ei auta, kypsytään eroon. Ikävä kyllä tämä vaatii aina KAKSI samoin ajattelevaa, ja liittoonsa loppuun asti panostavaa yksilöä. Jos toisella - syystä tai toisesta - ei ole resursseja, halua tai malttia tällaiseen prosessiin, ei sitä mitenkään voi häneltä vaatimalla saada. Ero tulee parisuhteessa vaikka vain toinen sitä haluaisia ja juuri silloin ja siten kun se eroa haluava haluaa. Tämä on ikävä tosiasia, vaikkakaan ei tietenkään oikeudenmukaista. Parisuhteessa kun ei koskaan olla päivääkään, tai sen eteen ei yritetä hitustakaan enempää kuin sen osapuolet itse haluavat.



Mutta siis allekirjoitan oman kokemukseni kautta kaiken 431:n kirjoittaman tätä alun yksinkertaistamista ja idealisointia lukuun ottamatta. Teillä on, ap, miehen kanssa tosiaan vielä voimakas perheside ja yhteenkuuluvuuden tunne jaettujen vuosien ja liiton tiimoilta. Kummastakin tuntuu nyt palavasti, että lojaalisuus ja vastuu on ennen kaikkea yhteisiä lapsia ja kasvatuksen yhteistyötä kohtaan. Asiat kuitenkin muuttuvat hiljakseen eron jälkeen ja tämä yhteisyyden tunne laimenee. Tulee erossa vietettyjä vuosia, uusia partnereita, jopa uusia lapsia väliin. Ja tämä ei siis tarkoita, etteikö eron jälkeen teidän yhteiset lapsenne olisi teille molemmille yhtä tärkeitä, kuin ne nytkin ovat, mutta se tunne siitä, että kasvatatte heitä YHDESSÄ vähenee tai ainakin muuttaa muotoaan. Hyvässä tapauksessa pystytte edelleen sopimaan asioista yhdessä, luomaan yhteisiä pelisääntöjä kasvatukseen ne, mutta omissa kodeissanne te kuitenkin kasvatatte lapsia ajan kanssa toisistanne erillään; muutaman vuoden päästä ehkä jopa uusien kumppanienne - lasten isä- ja äitipuolen - kanssa. Lojaalisuussuhteet muuttuvat aika radikaalisti uusien partnereiden myötä. Ja vaikka kuinka oltaisiin hyvissä väleissä ja keskusteluyhteys säilyisi (ja huom! tämä on hyvässä tapauksessa, useinhan sitä eron jälkeen, kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta, ajaudutaankin riitaan. Sitäkään mahdollisuutta ei kannata aliarvoida tai sulkea pois) niin sehän on vain luonnollista, että uusien parisuhteiden myötä lojaalisuus ja ensisijainen huomioon ottaminen siirtyy sinne uuteen parisuhteeseen, ei eksän suuntaan. Siksi kannattaa KAIKKI laittaa paperille. Maksut ja tapaamiset. Realistisesti ja siten, kuin voisi niiden vähintään uskoa toteutuvan pitkällä aikavälillä. Toki sen päälle ja virallisen sopimuksen ohi voitte sopia tapaamisista ja raha-asioista ihan mitä mieleen juolahtaa, niin kauan kun se suullisesti sopiminen onnistuu! Mutta siinä vaiheessa jos ei enää onnistu, on molemmilla se yhteisesti (ja mieluusti lastenvalvojan kokemusta kuunnellen) laadittu virallinen paperi, jonka mukaan edetään.



Tsemppiä tähän viikonloppuun ja iso hali!

aan ja lukemaan?



Voimia ap:lle taas tähänkin päivään ja uuteen viikkoon! Meitä on täällä monta, jotka jaksavat myötäelää ja kannustaa, joten aina jos jaksat ja siltä tuntuu, tule vain jakamaan tuntojasi tänne meidän kanssa. Itse kurkkaan tän ketjun päivittäin, ja koen voimakkaasti tunteitasi, itsekin saman vuosia sitten läpi käyneenä.



Nyt hymyilee minun elämäni leveämmin kuin koskaan ennen, vaikka se silloin eron mureni kappaleiksi. Siksi tiedän, että myös sinulle, fiksulle ja paljon tuntevalle ihmiselle tämä on vain se huono jakso elämässä, ja tulevaisuudessa tulet taas elämään onnellisempia aikoja.



Sitä odotellessa ja siihen suuntaan ponnistaessa iso myötätunnon hali minultakin!

Mies on ollu tänään lasten kanssa ulkona, käyny kaupassa ja laittanu lapsille ruokaa (täällä) ja lapset on tykänny, on helpottanu myös mun päivää. Nousin vasta äsken sängystä ylös, oon aivan kuoleman väsyny, tuntuu ettei mikään uni riitä. Väsymys on ihan tajutonta, vaikka ajattelee että pitäis nousta sängystä ylös, niin ei vaan pääse ja tuntuu siltä ku katujyrä olis ajanu yli.

Laitoin paperille asioita, joista ollaan näinä päivinä keskusteltu (kaikki käytännön asiat) ja pyysin allekirjoituksen mieheltä, itsekin laitoin allekirjoituksen. Ehkä naurettavaa, mutta tuntuu turvallisemmalta, ku on joku " dokumentti" puhutuista asioista, ettei sitte virallisen tahon läsnäollessa mies ala perumaan puheitaan ja väitä niitä mun keksinnöiks. Jotenki tuntuu, että miehen olis helppo alkaa kiistämään jo tehtyjä suullisia sopimuksia, ellei olis jotain " todistetta" .

Joku puhui pariterapiasta yms. olen näistä asioista puhunu koko ajan miehelle muttei ainakaan vielä suostu. Meistä mä oon koko ajan ollu se sovitteleva osapuoli, mutta en voi estää, ku toinen on päättäny lähteä, niin ei sille voi laittaa palloa jalkaan. Tää on siis täysin miehen yksipuolinen päätös. Sen verran mies lupasi, että voi harkita terapiajuttuja kunhan pääsee täältä pois. Mä en voi jäädä odottamaan sen harkitsemista, mun on pakko saada joku tolkku lasten ja mun elämään ja siks ajatuksissani teenki jo luopumista ja surutyötä (vaikka se onkin äärettömän vaikeeta), jotten tule uudestaan poljetuks. Tottakai toivon ettei avioeroa tule, että pelkkä asumusero sais miehen hoitamaan itsensä kuntoon, mutten voi laskea mitään sen varaan. Mies kuulemma harkitsee hakeeko eroa vai, eli mä vaan odotan. Tän asetelman takia teidän rohkasemana tein miehelle selväks ettei 50-50 huoltajuutta tule, vaan pidennetty viikonloppu joka toinen viikko ja lapsille avaimet, jotta voivat halutessaan soittaa isälleen ja ilmottaa menevänsä sinne. Sanoin myös elarijutun välttämättömyydestä, josta meinas tulla kunnon riita, mutta huomautin siitä kumpi meistä tässä on lähdössä ja mies allekirjoitti myös sen kohdan mun laatimasta paperista. Tiedän ettei se paperi oo mikään virallinen, mutta ainakin todistaa sen, että asioista on puhuttu ja mitä mies on tällä hetkellä mulle luvannu.

Mies on pyytäny, että sais asua täällä kunnes asunto löytyy, olen luvannu harkita asiaa mutten ole luvannu vielä mitään. Ainakin tämän viikonlopun huolin apuja, koska oon niin väsyny etten selviä yksin, huomenna illalla katson asiaa uudestaan.

Pahin ahdistus miehen täällä oloa kohtaan on vähän hellittäny, koska olen saanu itkeä rauhassa tässä teidän kanssa ja käydä läpi näitä vaikeita tunteita, ei ole tarvinnu padota kaikkea sisälleen. Olen vähän kyennyt " kovettamaan" itseäni tän asian suhteen ja ottamaan henkistä etäisyyttä.

Nautintoa on tuonut (jos näin voi sanoa) varmuus asioista, joista mies ei itse ole ottanu vielä mitään selvää.

Paljon halauksia teille!!!

ap

Tsemppiä näihin vaikeihin aikoihin ja kerro täällä kuulumisia...

Olen seurannut tarinaasi kommentoimatta, mutta nyt haluan minäkin kannustaa Sinua kovasti. Erityisesti mieltäni lämmitti, että olit huomannut ostaa ruusuja itsellesi! Niin juuri minäkin toimin silloin, kun on kaikista raskainta. Se lohduttaa hetken pintapuolisesti ja kun pinta on hituisen eheämpi tuntuu elämä vähän helpommalta.



Itsekin teen eroa parisuhteesta, lapsia ei ole, mutta olisin kovasti niitä toivonut. Ehkä siksikin tuntemuksistasi lukeminen koskettaa minua nyt juuri erityisesti.



Samaa mieltä olen kanssasi, sekä monien Sinua kannustaneiden kanssa. On pidettävä hyvää huolta itsestään ja omista oikeuksistaan nyt eron ollessa akuutti. On pöyristyttävää, että mies on asettanut sinut tähän tilanteeseen, oli siihen syynä sitten mikä hyvänsä. Ymmärrän itse oikein hyvin, että haluat ajatella maltin olevan valttia, että tilanteet saattavat vielä muuttua, miehesi mielikin siinä samassa. Jos näin käy niin se mitä sitten tapahtuu on sen ajan murhe. Nyt on pakko jaksaa edetä vallitsevien olosuhteiden armoilla.



Toivotan Sinulle paljon sisua ja voimia, iloa lapsistasi sekä raskaudesta.

Toivon erittäin paljon voimia ja jaksamista teille kaikille muillekin, jotka joudutte näiden asioiden kanssa kamppailemaan!!!



Mielelläni tänne kuulumisia kerron, koska yhtä vuoristorataa tää koko touhu on ja tunteet heittelee laidasta laitaan.



Perheneuvolassa on otettu käsittelyyn meidän tilanne, maanantaina saan lisätietoja ja nimenomaan sitä kautta lapsille saadaan apua tässä tilanteessa (myös meillekin tai sitte yksin mulle, jos mies ei suostu tulemaan).



Kaikkein pahin fyysinen huonovointisuus ja ripulointi alkoi helpottaa eilen illalla, mutta syöminen on edelleen vaikeaa (pientä närppimistä ja vaan hyppysellinen menee alas päivässä), kyllä tää tästä vähitellen.

ap

Yö oli levoton, kävin kaikki viikon aikana tapahtuneet asiat päässäni yöllä läpi ja kierin lakanan solmuun, tuntui ihan päättymättömältä painajaiselta. Aamulla noustessa kiersi mahassa taas ja tuntui, että sydän tulee rinnasta ulos. Jännittää kamalasti se puhelu perheneuvolasta (mitä apuja saadaan ja koska), eivät oo vielä soittaneet sieltä.

Lapset kyselee päivittäin: " koska isi muuttaa?"

Miehen asioiden hoito junnaa paikoillaan (ei ilmeisesti oo helppoa hänellekään, vaik välillä kyllä tuntuu, että on liianki helppoa), tänään piti hoitaa papereita (pois-muutto-jutut, viralliset paperit) kuntoon, muttei kuulemma ehdikään (kiireinen viikko töissä), vaan hoitaa ne loppuviikosta. Naurettavaa varmaanki, että vieläkin toivon kaiken loppuvan tähän ja normaaliarjen palautuvan. Kuten monet teistä on sanonu, niin se todella tuntuu mahdottomalta, että pitkä rakkaussuhde katkeais noin vaan. Ei sitä voi itsekään lakata toista rakastamasta nappia painamalla (jos vois, niin tuskin se sillon olis rakkautta ollukaan). Ei oo helppoa hylätä niitä ajatuksia yhdessä vanhenemisesta, joita oli ehtiny jo kuvitella.

Nelikymppisinä (lapset jo niin isoja sillon), meidän piti ostaa harrikka ja ajella kesällä auringonlaskuun, matkustella kahdestaan ympäri Suomea ja nauttia yhdessä. Vanhuksina meidän " piti" istua vierekkäisissä kiikkustuoleissa, pitää kädestä kiinni ja muistella menneitä. Tällaisista " höpsöistä" haaveista oltiin yhdessä monesti puhuttu.

Sitä on jotenki niin kasvanu toiseen kiinni yhteisen elämän kautta, että siitä on hirveän vaikea päästää ajatuksenkaan tasolla irti, on vaikea ajatella, että iso osa omaa elämää häviää yhtäkkiä.

Mies ei ainakaan omien sanojensa mukaan oo työstäny eroa vuosia, vaan on miettiny asioita pari kuukautta.

Hetki kerrallaan taas tänäänki...

Kiitos voimista ja rutistuksista taas tällekin päivälle!!!

ap

Hyvin olet asiasi kuitenkin hoitanut tuossa tilanteessa. Olet ollut vahva ja fiksu. Kyllä tuollainen nainen ja rakastava äiti pärjää. VOIMIA vielä kovasti. Kyllä se aurinko vielä paistaa.

olen lukenut alusta saakka ja käynyt jotain samantapaista joskus itse läpi.



Olet hyvin pysynyt kasassa, nyt kun saat sen miehen ulos siitä kiukuttelemasta ja viemästä voimiasi niin voit oikeasti alkaa toipua.



Ellei mies ala löytää " kelvollista" asuntoa, pukkaa se ulos sitten äidilleen, ei ole sinun asiasi nyt kantaa huolta aikuisen miehen yösijasta, sama se onko sinun riesanasi sinun (!) kodissa vai äitinsä riesana hänen kodissaan. Jos kyseessä olisi joku muu, mitä luulet, oletettaisiinko että eron keskellä kamppailevan perheenäidin pitäisi vielä jaksaa majoittaa joku asunnoton poikamies?

Vie sinulta liikaa voimia mitkä tarvitset ihan muuhun, kuten lapsistasi huolehtimiseen. Ja jos sinä sorrut, kukapa lapsista sitten huolehtii?

Minäkin muuten olen kirjoittanut tänne juuri niistä eroasioista, mitä raaempia tunteita sitä vähemmän niitä voi purkaa tosielämässä. Minulla ei kukaan ystävä jaksaisi kuunnella niitä näin tauotta, mutta täällä onneksi voi.

niin täällä olisi ketju myös siitä... Ihana kun purat asiaa johonkin! Ja kukaan, ei kukaan käyttäydy täydellisesti kun elämä heittelee... Ainoastaan HULLUT kuvittelevat niin!

Yö ollaan lasten kanssa keskenään, mies menee kaverilleen auttamaan autojutuissa ja jää sinne sitte yöks, tulee kuulemma aamulla taas tänne lasten kanssa. Josko sitä sitte taas huomenna kävis vähän tuulettumassa jossain, jotta jaksaa taas ens viikon. Ulkoilusta huolimatta on nuutunu ja väsyny olo, kohta laitan lapset hampaiden pesulle ja nukkumaan.



Mietin tässä kovasti, että mitä tehdä ton miehen täällä siihen asti " asumisen" suhteen kunnes sen kämppänsä löytää. Lapset kuitenki pitää tätä tavallisena perhe-elämänä ja luulee, että kaikki on ennallaan ja sitte ku se kämppä löytyy, lapset murtuu täysin ku todellisuus iskee. Itse pystyn (ehkä) jotenki asennoitumaan siihen, että lähtö tulee hetkenä minä hyvänsä, mutta lapset?!?!?!?

ap