Jään aina porukan ulkopuolelle

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 23:27"]

Minulle on tosi vaikeaa puhua small talkia luontevasti ja koen ystävystymisen jotenkin todella työlääksi. Ehkä se onkin se ongelma että tiedän ettei ystävyyssuhteista tule kuitenkaan samanlaista kuin mitä minulla on niiden esikouluajoista lähtien olleiden kavereiden kanssa ja en sen vuoksi jaksa nähdä vaivaa tjn.

Ap

[/quote]

uusista ystävyyssuhteista voi kyllä tulla syviä ja hyviä. Ei niitä montaa voi olla, mutta uusia syviä voi hyvinkin tulla. Riippuu elämäntilanteestanne ja kohtaamisestanne. Jostain tulee joihinkin "uusiin ihmisiin sanaston ymmärrys ja empatia ja kun enemmän tutustuu, niin huomaaniitä asioita mitkä yhdistävät Ja mistä se empatia tulee.

Minä tunsin melkein koko opiskeluaikani olevani juuri tuollainen ulkopuolelle jäävä. Luulen, että se johtui siitä, että yritin tavallaan tutustua "väärään" porukkaan.. Ts niihin ihmisiin, joiden kansa minulla ei sitten ollutkaan niin paljon yhteistä. 

Sitten tajusin alkaa tutustua niihin ns. "outoihin" tyyppeihin, joita en aluksi ollut tullut ajatelleeksi potentiaaisina kavereina. Kuitenkin kun sitten tutustuin heihin, sain itselleni mitä parhaimman kaveriporukan, jollaista en aiemmin ollut kokenut. Huomasin siis, että ehkä vain sittenkin minäkin kuulun niihin "outoihin". :D

Ehkä loppujen lopuksi onkin vain kyse siitä, että täytyy löytää se oma porukka, ja minulla se on harvoin se ns "pääporukka" joka erottuu aluksi selkeimmin.

Kaveeraa toisten yksinjääneiden kanssa.

Hanki itsellesi jotain mistä on muillekin hyötyä. Esimerkiksi opiskeluaikoina kavereita riitti niillä joilla oli oma auto, koska aina joku oli muuttamassa tai ainakin ostamassa jostain jotain käytettyjä huonekaluja.

Mä en osaa oikein sanoa tähän mitään uutta, mutta olen jopa vähän iloisena lukenut näitä juttuja, jotenkin kiva kuitenkin tietää että on muita tällaisia ihmisiä! Mulla on nimittäin ihan sama, tosi usein mulla on sellainen ulkopuolinen olo. Teininä mulla oli kyllä kavereita (vaikka ehkä silloinkin tunsin joskus olevani ulkopuolinen/erilainen kuin muut), mutta enimmäkseen tämä "ongelma" on ehkä alkanut myöhemmin. Olen maaseudulta kotoisin ja meillä oli suht pieni koulu, se ehkä auttoi ystävyyssuhteiden syntymiseen silloin, ts. oli pakko olla luokkakavereiden ystävä kun mitään muita vaihtoehtoja ei ollut. Sitten kun on pääsyt vähän isompiin ympyröihin, ei ystävyyssuhteiden luominen olekaan enää onnistunut.

Opiskeluaikana en tainnut saada yhtään ystävää pelkästään opiskelun kautta, luennoilla ja bileissä ja harrastuksissa tietysti nähtiin mutta kukaan ei varsinaisesti koskaan ollut ystävä ja nykyään he ovat vain tuttavia. Ainoat todelliset ystäväni olen saanut, kun olen asunut jonkun kanssa; vaihdossa ollessani kämppiksestäni tuli tosi hyvä ystävä, samoin opiskeluaikana kun asuin kolmen eri tytön kanssa, näistä tytöistä tuli tosi hyviä ystäviäni. Pelkään kuitenkin vähän, että ystävyys pikku hiljaa hiipuu kun ei enää asuta yhdessä (ja sitä se on toki tehnytkin, mutta edelleen ollaan yhteyksissä ja tavataankin toki, mutta tietysti ystävyys ei ehkä ole samanlaista kuin joskus muinoin kämppisaikoina). Jotenkin en siis osaa ilmeisesti luoda kiinnostavaa ensivaikutelmaa itsestäni tai en osaa antaa itsestäni jotain, että muut haluaisivat kanssani ystävystyä, vaan ystävyys syntyy vasta pidemmän ajan kuluessa kun minut oppii tuntemaan. Toisaalta tunnistan itsessäni sen, mitä joku muukin aiemmin sanoi, että olen usein tuntenut muut ihmiset vähän tylsiksi tai epäkiinnostaviksi, enkä ole edes yrittänyt tutustua.

Hassua kyllä, töissä tulen hyvin juttuun lähimpien kollegoideni kanssa, jotka ovat kuusikymppisiä naisia ja miehiä, eli vaikkei iällä olekaan merkitystä niin ihmisten kanssa, joilla on jo aika vakiintunut ystäväpiiri ja joita en jotenkin ajattele "potentiaalisina" ystävinäni. Sen sijaan oman ikäisten (olen kolmekymppinen) kollegoiden kanssa olen varautunut, sulkeutunut ja hiljainen, en vaan osaa suhtautua normaalisti! Mikä siinäkin on?

Mä olen yrittänyt hyväksyä itseni tällaisena kuin olen, mutta joskus tietysti haluaisin, että mulla olisi isompi ystäväpiiri tai joku porukka, johon pääsisin helpolla mukaan ja jossa voisi olla sellainen kuin on, eikä ulkopuolisuuden tunnetta tulisi. Toisaalta mulla on edes muutama hyvä ystävä, joiden kanssa hyvin harvoin tulee sitä ulkopuolisuuden tunnetta. Iän myötä olen yrittänyt oppia nauttimaan myös kaikenlaisista ihmiskontakteista, eli en edes ajattele ystävyyttä, vaan yritän vaan olla kohtelias ja mukava kaikille ja yrittää nauttia sosiaalisista tilanteista ilman mitään taka-ajatuksia. Joskus toimii, joskus ei, silloin ulkopuolisuuden tunne taas iskee. Mutta en tiedä voiko siitä koskaan päästä kokonaan eroon.

Sori tämä valtava vuodatus, mutta aloitus herätti paljon tunteita, kiitos kun sain jakaa ne :) 

Vitsi toi alotus olo kun omasta elämästäni!Kun on jotain kursseja,bileitä,tms.niin aina jään porukan ulkopuolelle.Työpaikalla on hyvä ilmapiiri,mutta lähemmin en tunne ketään eikä kukaan kutsu esim.iltaa istumaan. Sukulaisten kanssa ihan asialliset välit,mutta ystäviä ei ole lainkaan,kun en osaa tutustua lähemmin. Olen aika rento ja kiltti ihminen,mutta joku mussa tökkii kun ihmiset ei välitä. Nykyään kyllä viihdyn hyvin yksinkin,koska yhteyttä muihin ihmisiin en löydä,eläimiin kylläkin :)

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 09:45"]Kaveeraa toisten yksinjääneiden kanssa.

Hanki itsellesi jotain mistä on muillekin hyötyä. Esimerkiksi opiskeluaikoina kavereita riitti niillä joilla oli oma auto, koska aina joku oli muuttamassa tai ainakin ostamassa jostain jotain käytettyjä huonekaluja.
[/quote]
Kumpi pitikään olla, kaveri vai hyödyke?

Olen asiakaspalveluammatissa ja töissä olen asiakkaille tosi avoin ja puhelias. Sitten taas työajan ulkopuolella tuntemattomat ihmiset ujostuttaa, enkä uskalla niin rempseästi jutella kuin töissä :D mistä lie johtuu.

Ei ne sillon oo sun oikeita kavereita vaan auton..

:(

Sama. Olen tosin aika sosiaalinen introvertti ja löydän samanhenkisistä seuraa. Mutta monesti vaivaa tuo ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 17:51"]

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 09:45"]Kaveeraa toisten yksinjääneiden kanssa.   Hanki itsellesi jotain mistä on muillekin hyötyä. Esimerkiksi opiskeluaikoina kavereita riitti niillä joilla oli oma auto, koska aina joku oli muuttamassa tai ainakin ostamassa jostain jotain käytettyjä huonekaluja. [/quote] Kumpi pitikään olla, kaveri vai hyödyke?

[/quote]

Kaverisuhteissa vaan on usein molemminpuolista hyötymistä. Käytäthän sä suhteitasi hyväksi työelämässäsi, mikset myös yksityisesti?

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 18:22"]

Ei ne sillon oo sun oikeita kavereita vaan auton..

[/quote]

Mut niiden avulla saat kutsuja bileisiin ja voit tuoda esille hurmaavaa persoonaasi ja saada kavereita.

Sama ongelma minullakin.

Yhden asian olen huomannut auttavan. Monesti nämä porukat ovat todella sellaisia, että ne sulkevat joitain ihmisiä pois. Monet ihmiset joko ilkeyttään, välinpitämättömyyttään tai ajattelemattomuuttaan keskittyvät keskustelemaan keskenään. Ihan kropalla rajataan osa pois joukosta. Älä ikinä itse asettaudu tähän rooliin, vaan ota aina jokainen vähintään eleillä mukaan keskusteluun. Sillä ei ole väliä, että et ole itse "sisäpiirissä", se riittää että osoitat kiinnostusta ja huomiota niille, jotka ovat tai eivät ole piirissä, yhtä lailla. Näin et itse jää yksin, tunnet, että pystyt hallitsemaan tilannetta, saat porukkaa avoimmemaksi ja maineen kivana tyyppinä - vähintään hylköiden joukossa ;)

Hymy, nyökkäys, vartalon kääntäminen kohti, naurauhdukset, "Entä mitä sinä olet mieltä" -tyyppiset kysymykset. Silläkään ei ole väliä mitä sanot, kunhan juttelet muille. "Onpas hyvää/ vahvaa kahvia." "Tämähän on jännä tilaisuus." "Ai että mitkä tarjoilut." "Siitä luennosta sai paljon ajateltavaa." Semmoisia positiivishenkisiä lausahduksia :)

En voi luvata että näillä keinoin ystäviä saa, mutta ei jää ihan itsekseen niissä kokoontumisissa joissa on näitä "ryhmiä" koolla.

Minä. Tulen toimeen opiskelukavereiden kanssa, mutta en koe, että ollaan varsinaisesti kavereita. Se on sellaista, että voidaan syödä samassa pöydässä ja jutella säästä.

Minä olin. Sitten nykyisessä koulussani luovutin enkä edes yrittänyt enää, koska mulla ei ole ollut kavereita kolmannen luokan jälkeen. En koettanut sopeutua joukkoon, vaan olin yksin kuulokkeet korvilla ja tyyliltäni naispuolisena Mike Monroena, en ottanut kontaktia ja olin muutenkin etäinen joskus kommentoin jotain johonkin. Yksinkertaisesti ajattelin etten mä kuitenkaan kavereita saa. Yhtäkkiä olinkin se "cool kid" johon ihmiset halusi tutustua ja jonka pöytään tultiin istumaan. En ymmärrä vieläkään miten tämä tapahtui.

-N20

Mäkin jään aina ulkopuolelle. Oon ujo uusien ihmisten seurassa ja rankka koulukiusaaminen on jättänyt syvät arvet. Pelkään tuntemattomia ihmisiä, jos joku mulle puhuu, oon varma että sillä on taka-ajatuksia tai jotain... luotto ihmisiin siis puuttuu. Lisäksi joudun miettimään pitkään ja tarkkaan mitä sanon, pelkään tekeväni/sanovani jotain noloa. En pääse näistä asioista eroon edes terapiassa. Oon varmaan tuomittu aina elään hylkiönä. Tutuissa porukoissa jään myös ulkopuolelle (esim. Jos ollaan miehen kanssa illanvietossa tms.). Mua ei kuunnella, päälle puhutaan ja keskeytetään. Yritän ite olla huomaavainen ja ystävällinen muita kohtaan. Tän takia musta on tullu entistä epäluuloisempi ja nykyään en mielelläni edes lähde mihinkään. Vaikka sitten tavallaan taas kaipaan ihmisten seuraa ja kärsin yksinäisyydestä. Jos satun johonkin miehen mieliksi lähteä, vetäydyn ihan vapaaehtoisesti syrjemmälle. Ei mua kukaan kuitenkaa kuuntele.

Ap. Vika on nimenomaan sinussa. Tuskin kaikissa kohtaamissasi ryhmäytymistilanteissa olisi sattunut sama dynamiikka. Voit joko a) hyväksyä tilanteen tai b) muuttaa omaa suhdettasi toisiin, mutta vastuun siirto itsesi ulkopuolelle menee metsikköön.

Opiskeluaikana kaikki hakevat kavereita ja uutta toimintaa. Mene mukaan rohkeasti ainejärjestöön, harrastuksiin tai osakuntaan. Varsinkin harrastusryhmistä voi löytyä hyvin seuraa.

nostetaanpas vielä

Up