Jään aina porukan ulkopuolelle

En mä yritä olla muuta kuin olen. Kyse on kuitenkin ilmeisesti jostain sisäisestä estosta. Tavallaan asetan sen itse itselleni, vaikea selittää. Ja jostain kumpuaa ajatus, että mä en ole tarpeeksi mielenkiintoinen ihminen. Tiedän kuitenkin ns. yleissivistykseni olevan melko laaja ja monipuolinen. Ymmärrän huumoria hyvinkin, mutta en välttämättä tuota sitä. Olen myös sellainen ihminen, jolle jopa avaudutaan, joskus sitä on tehny ihan vasta tavattu ihminenkin. Silti mulla on aina se ulkopuolisuuden tunne.

7 lisää: Siis tämä ulkopuolisuuden tunne on sellaisessa vieraammassa joukossa, läheisten kanssa sitä ei ole.

Mulle puolestaan saattaa myös käydä niin että olen esim. kihlatun perheen kanssa joiden kanssa olen oma itseni ja sit yhtäkkiä tulee semmonen estoinen olo ja ulkopuolinen olo ja menen ihan tönköks. Olen introvertti että saattaa johtua siitäkin tuo että tulee tavallaan sosiaalinen mittari täyteen. Mut suurempi ongelma on tosiaan tuo ulkopuolelle jääminen jo alussa uusissa paikoissa. Auttaiskohan joku hypnoosi tähän =D?

Ap

Terapia saattais auttaa, mutta millainen niistä? Kenties kognitiivinen. Se on vaan aika kallista, satanen viikossa, jos käy kerran/vko. Kyselin nimittäin kerran:) mut lähes kaikilla se tilanne, että ei voinu ottaa uusia asiakkaita.  Hypnoosia en oo tullu ajatelleeksikaan.

Voi Jeesus satanen viikossa! Joo no ei toivookaan sit että vois mennä terapiaan...

Avaa keskusteluja, kysele, mutta älä utele. Jos joku mainitsee esim lapsista tai koirista yms niin koita saada juttu luistamaan. Mä olin ennen samanlainen ja nykyään aika hölö. Saan keskustelut kulkemaan ja tutustun helposti nykyään.

Kyllä mä osaan keskustella ja keskustelenkin, siitä ei ole kyse. Mä joudun tekee sitä työssäkin. Työssä mulla ei muuten ole sitä tunneetta. Mä tajusin just. Työkavereiden kanssa, ainakin osan, on.

Siis se on mun "siviiliminä" , joka kokee tota ulkopuolisuutta. Tätä täytyy miettiä. Kiitos ap:lle aloituksesta:)

Aijaa, mua ei edes haittaa että koen olevani ulkopuolinen. Mä oon kai tavannu liikaa tuommoisia kutosen kaltaisia tuttavuuksia, jotka vaikuttaa kyllä ensin mukavilta mutta sitten niistä saa varsinaisen riippakiven, jotka jatkuvasti haluaa tavata ja kahvitella. Mä en vaan jaksa. Paljon helpompaa kun on vaan vähän kavereita, ei tarvitse jatkuvasti keksiä tekosyitä miksi nyt ei jaksa nähdä. Viihdyn yksin, muutama hyvä ystävä riittää.

Työroolin takaa on helpompi lähestyä ihmisiä se on suojakilpi, kätevä sellainen jos osaa " raotta" sitä välillä tilanteen mukaan sopivasti

Joo tuo mitä 13 sanoi tuosta työstä on totta. Mullakaan ei esim. kesätöissä kassalla ollut "ulkopuolisuuden kokemusta" asiakkaiden kanssa päinvastoin, tuntui että juttu luisti vaikka minkälaisen tyypin kanssa. Ja tosiaan koska koen itse olevani jotenkin "aito" oma itseni niin en koe oikein minkäänlaisia kysymyksiä uteluksi, mikä puolestaan voi vaikuttaa siihen että jos joku esim. vaikuttaa vaivaantuneelta hiljaisen tilanteen tullen niin saatan tokaista huvittuneena että ahdistaako sua hiljaiset tilanteet =D. En siis  mieti että toinen ei välttämättä koe samalla tavalla vapauttavaksi sitä että puhuu mitä ajattelee..

Minulle on tosi vaikeaa puhua small talkia luontevasti ja koen ystävystymisen jotenkin todella työlääksi. Ehkä se onkin se ongelma että tiedän ettei ystävyyssuhteista tule kuitenkaan samanlaista kuin mitä minulla on niiden esikouluajoista lähtien olleiden kavereiden kanssa ja en sen vuoksi jaksa nähdä vaivaa tjn.

Ap

Minä olen lakannut toivomasta pääseväni kaveriksi. Olen ruvennut ajattelemaan, että minua ei ole tarkoitettu muutoin kuin sivustaseuraajaksi. En ole asiasta pahoillani vaan olen hyväksynyt sen. Nykyisin kun menen jonnekin ihmisjoukkoon, olen hiljaa, saatan sanoa muutaman sanan ja sitten vain kuunnella ja katsella muita. En jaksa enää tyrkyttäytyä. Jos siellä sitten joku haluaakin minut vetää mukaan juttuun, se on kiva yllätys, mutta en sitä enää jaksa etukäteen innoissani odottaa ja toivoa.

mä usein aluksi pääsen porukkaan mukaan, mutta pikku hiljaa sitten tipun porukasta kun en aina jaksa olla menossa ja hölöttämässä. usein myös huomaan jälkikäteen että ei nämä uudet kaverit olekaan samalla aaltopituudella ja sitten kun porukat on muodostuneet, on hankalampi enää vaihtaa jengiä.
hyväksi olenkikm havainnut olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä. näin on aina seuraa tarjolla menoihin jos haluan, mutta toisaalta kukaan ei odota minulta mitään kanssakäyntiä välttämättä.

Mulla on sama. En tiedä miten tuosta pääsisi eroon. Kai sen jotenkin itsekin vie mukanaan aina uuteen paikkaan, kaikkien ulkopuoliseksi jäämiskokemusten jälkeen varmaan koko olemus huutaa, että kääntäkää tekin mulle selkä. Koskaan en pääse mukaan niin, että jos vaikka muut tapaa vapaa-ajallakin niin mutkin kutsuttaisiin. En vaan kuulu porukkaan ja sillä hyvä. Ja osaan kyllä keskustella ja kysellä muilta kuulumisia, osaan antaa tilaa ja odottaa myös muiden aloitteita, etten väkisin tuppaa seuraan enkä puhua pulputa maanisesti. Mikään nyt vaan ei auta ja sillä siisti. Jaa, on tähän yksi poikkeus: miesporukat. Ne hyväksyy aina seuraan ja niiden kanssa tulee juttuun. Mutta naiset sulkee aina ulkopuolelle.

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 23:54"]

 Jaa, on tähän yksi poikkeus: miesporukat. Ne hyväksyy aina seuraan ja niiden kanssa tulee juttuun. Mutta naiset sulkee aina ulkopuolelle.[/quote]  

Joo itsekin olen huomannut ton saman jutun. Mun poikakaverin kaveriporukassa oli semmonen hiljanen poika joka ei oikeesti puhunut koskaan mitään. Siellä se meni muiden mukana, aina ne pyyti sen mukaan jos ne jonnekin meni. En sitten tiedä puhuuko miehet jotenkin eri tavalla esim. itse olen törmännyt tosi moneen tyyppin jotka käy sellaisia "insinöörimäisiä" keskusteluja vaikka jostain kuparipannun valmistuksesta =D. Itse en koe tollasia keskusteluja yhtään oudoksi. Miesten kanssa voi myös jollain tavalla heittää helpommin vitsiä, tiedä sitten mistä se johtuu. Sen vuoksi mulle tuleekin todella syyllinen olo etten osaa olla luontevasti minun kihlatun siskojen kanssa mutta niiden miesten kanssa taas jutut lentää. Miehilläkään en tietenkään tarkota kaikkia miehia, mutta juuri semmoset nörttityypit on mitä parhainta seuraa. Ei voi ymmärtää... 

Ap

up

Itäsuomalaisilla on nurkkakuntainen tyyli toisinaan, no jään mielelläni ulos..

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tullu siihen päätelmään, että mä jotenkin itse asetan itseni ulkopuolelle ja siitä syntyy se ainainen ulkopuolisuuden tunne. Oma vika, mut miten sen korjais?

Miksei sitä ymmärretä jos on hiljaisempi eikä hölötä kokoaikaa. Itsekkin jään aina ulkopuolelle työporukoista ja osa päivistä on todella masentavia. Koitan kyllä jutella ihmisille mutta mulle ei jutella

Mäkin jään aina ulkopuolelle. Oon ujo uusien ihmisten seurassa ja rankka koulukiusaaminen on jättänyt syvät arvet. Pelkään tuntemattomia ihmisiä, jos joku mulle puhuu, oon varma että sillä on taka-ajatuksia tai jotain... luotto ihmisiin siis puuttuu. Lisäksi joudun miettimään pitkään ja tarkkaan mitä sanon, pelkään tekeväni/sanovani jotain noloa. En pääse näistä asioista eroon edes terapiassa. Oon varmaan tuomittu aina elään hylkiönä

Vierailija kirjoitti:

Mäkin jään aina ulkopuolelle. Oon ujo uusien ihmisten seurassa ja rankka koulukiusaaminen on jättänyt syvät arvet. Pelkään tuntemattomia ihmisiä, jos joku mulle puhuu, oon varma että sillä on taka-ajatuksia tai jotain... luotto ihmisiin siis puuttuu. Lisäksi joudun miettimään pitkään ja tarkkaan mitä sanon, pelkään tekeväni/sanovani jotain noloa. En pääse näistä asioista eroon edes terapiassa. Oon varmaan tuomittu aina elään hylkiönä. Tutuissa porukoissa jään myös ulkopuolelle (esim. Jos ollaan miehen kanssa illanvietossa tms.). Mua ei kuunnella, päälle puhutaan ja keskeytetään. Yritän ite olla huomaavainen ja ystävällinen muita kohtaan. Tän takia musta on tullu entistä epäluuloisempi ja nykyään en mielelläni edes lähde mihinkään. Vaikka sitten tavallaan taas kaipaan ihmisten seuraa ja kärsin yksinäisyydestä. Jos satun johonkin miehen mieliksi lähteä, vetäydyn ihan vapaaehtoisesti syrjemmälle. Ei mua kukaan kuitenkaa kuuntele.

Olen lisäksi huomannut sen usein ettei mua vaan kuunnella ja mun sanomisia vaikka koitan kertoa juttuja koska ääneni ei ole kovin kuuluva. Toisilla on luonnostaan todella kova ääni ja kantautuu hyvin. En siis usein pysy keskusteluissa mukana kun joku hölösuu puhuu päälle. Oispa mahtava tavata muita yksinäisiä ja tutustua :)

Mies32

Mukava lukea että täällä muitakin yksinäisiä