Jään aina porukan ulkopuolelle

[quote author="Vierailija" time="14.10.2014 klo 23:33"]

Minä olen lakannut toivomasta pääseväni kaveriksi. Olen ruvennut ajattelemaan, että minua ei ole tarkoitettu muutoin kuin sivustaseuraajaksi. En ole asiasta pahoillani vaan olen hyväksynyt sen. Nykyisin kun menen jonnekin ihmisjoukkoon, olen hiljaa, saatan sanoa muutaman sanan ja sitten vain kuunnella ja katsella muita. En jaksa enää tyrkyttäytyä. Jos siellä sitten joku haluaakin minut vetää mukaan juttuun, se on kiva yllätys, mutta en sitä enää jaksa etukäteen innoissani odottaa ja toivoa.

[/quote]

Sosiaalinen vapaamatkustaja. Onko ikinä tullut mieleen, että sosiaalisten suhteiden luominen ja kehittäminen on työtä siinä kuin kotihommatkin, ja sinä jätät sen työn aina muille? Joo, eihän sitä työtä ole pakko tehdä, mutta sitten ollaan monta piirua köyhempiä.

Pakko vähän purkaa ajatuksia asiasta. Minussa yltyy tunne, että tässä syrjäänvetäytyvyydessä on kysymys samanlaisesta keskenkasvuisuudesta kuin kaikissa muissakin hommissa, joita ei ole kotona opetettu lapsille. Eihän se ole varsinaisesti oma vika, harvat suomalaiset vanhemmat taitavat kunnolla osata ne hommat. Mutta voihan sitä opetella kotitöitäkin tekemään aikuisiällä, miksei sitten tätä.

-samanoloisuus vetää jengiä puoleensa, jopa vaatteet

-ole aktiivinen, puhu

-ulkonäön perusteella tai sattuman kautta muodostuu kaveriporukka, jopa rööki jakaa ihmisiä kastiin

Pinnallista, mutta vain elämää.

2

Tuttu juttu. Haaveenani olisi opiskella yliopistossa tiettyä ainetta, mutta juuri tämä ulkopuolisuuden vuoksi en uskalla tosissani yrittää. En usko, että tällä luonteella pystyisin verkostoitumaan riittävästi, mitä vaaditaan työpaikan ja suhteiden saamiseen.

Tässä on ollut muutama viesti ihan kuin mun kirjoittamia.
-töissä puhuu vaikka mitä, siviilissä ei: Siitä on vaan muutama viikko, kun tulin kotiin ensimmäisestä perhekahvilasta ikinä. Olin sinne menoa vetkuttanut ja lähtöä tehdessä tuntui, kuin olisi mennyt hammaslääkäriin. Kun tulin kotiin, romahdin vaan itkemään. Ei ollut kukaan mulle ilkeä tai mitään, mä vaan väsyn tuollaisissa aivan poikki. Silloin juuri kysyin itseltäni, että miksi mä oon tällänen aina kun pitää olla omana itsenä liikkeellä, kun sitten töissä puhun isoille ihmisryhmille ilman mitään ongelmia, vaan olen jopa kehuttu hyväksi ja mukaansatempaavaksi (olen opas). Esiintymistaidoista olen aina saanut kehuja, en siis ole punastuva änkyttäjä luokan edessä. Mutta voi apua, jos mun pitää olla tilanteessa, jossa hyvyys ja hyväksyntä mitataan ihan vaan sillä, että ollaan omana itsenä. Mä oon aivan paniikissa. Yritän esittää normaalia, mutta haluaisin vaan päästä pois, enkä uskalla kommentoida mitään.

-Oman ikäiset naiset pelottaa, miehet ei, eikä vanhemmat ihmiset.
Osittain tuo perhekerho oli siksi niin kauhea, että siellä oli mun ikäisiä naisia. Mä pelkään oman ikäisiä naisia, meen ihan lukkoon niiden edessä. Vaikka olisivatkin mukavia. Voi johtua siitä, että mua on koulussa syrjitty usein ja niiden luokkatovereiden toimesta juuri. Myös kavereina pitämäni on pettäneet.

-kämppiksen kanssa ystävystyy hyvin ja nauttii kimppakämppäasumisesta:
Mulle kävi just sama, kuin sille, joka kirjoitti kämppiksestään. Oon itse jäljittänyt tään siihen, että suhde ei ole pinnallinen ja on aikaa tutustua ja jotain yhteistä. Toisaalta perhekerhossa yhteistä olisi äitiys, mutta se ei tunnu musta yhtään riittävältä.
.
Tässä omalle kohdalle osuvat joita tässäkin oli mainittu. Introvertti mä oon hyvin vahvasti, mutta mietin kyllä että onko osa ihan puhdasta huoboa itsetuntoa, kun työminä ei pelkää mutta oikea minä pelkää puhua muille.

Mua kiinnostaa se asia, että missä se raja kulkee. Kuinka "sosiaalinen" täytyy olla ollakseen jotenkin yhteiskuntakelpoinen ja sellainen, jonka ei tarvitse erityisesti kehittää sosiaalisia taitojaan? Onko introverttius aina jotakin sellaista, josta täytyisi pyrkiä pois ja joka on jotenkin keskenkasvuista. Mä olen tosiaan esim. sellainen, jonka päälle puhutaan ryhmätilanteissa ja joka ei aina osaa ottaa itselleen kunnolla tilaa. Ryhmätilanteessa olen siis yleensä hiljaa, kuuntelen kyllä aktiivisesti. Keskusteluun osallistuminen on aika hankalaa tosiaan jo siksikin, että kun olisin jotakin sanomassa niin puheenvuoroni yleensä jyrätään. (Viestissä 54 kuvatulla tavalla.)

Uusien ihmisten kanssa olen varovaisempi, mutta ajan kanssa kyllä yleensä löydän paikkani esim. työyhteisöissä, mutta en mä ikinä mihinkään työpaikan suihkuseurapiireihin kuulu. Kuitenkin ihan hyvässä hengessä olen tullut toimeen muiden kanssa ja kuulunut porukkaan omalla tavallani. Minulla on myös hyviä ystäviä. Usein ystävystyn tosi nopeastikin, kun tulee vastaan ihminen, jonka kanssa olen samalla aaltopituudella. Tällaiset ihmiset eivät ole mikään uhanalainen laji, mutta ei heitä joka nurkan takana ole. Sen sijaan esim. opiskeluporukoissa ynnä muissa olen aika lailla poikkeuksetta sen ydinpiirin ulkopuolella, mutta en kuitenkaan mikään hylkiö (jos ei yläastetta lasketa).

Miltä nyt sitten tämän kuvauksen perusteella vaikuttaa, olenko minä vapaamatkustaja? Ja jos olen niin mikä minusta tekee sellaisen.

Mä tajusin jossain vaiheessa, että ei mun tarvitse koko ajan yrittää olla jotain muuta mitä olen, on ihan luvallista olla sellainen kuin on, kun on kuitenkin ihan hyväntahtoinen ja ystävällinen ihminen. Nuorempana ahdistuin esim. niistä tilanteista, kun oltiin opiskeluporukalla ruokalassa syömässä ja olin koko ajan hiljaa. Koin, että minun pitäisi puhua jotakin mutta kun kaikki energia meni tilanteen ja keskustelun seuraamiseen. Itsestäni se tuntui aikuistumiselta, kun tajusin, että ei se ole niin kauheaa olla se hiljaisempi tapaus, ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Tiesin, että voin mä tietyissä tilanteissa olla puheliaskin, ja tosiaan toisissa enemmän kuuntelija ja tarkkailija, ja se on ihan ok. Nuorempana oli enemmän sitä pitäisi-ajattelua, että vertasin itseäni muihin ja koin aina, että olen vääränlainen koska minun pitäisi olla tuollainen kuin tuo toinen on. Tosiaan tuntuu, että olen ollut aikuisempi sen jälkeen, kun tajusin että olen ihan ok tällaisena eikä introverttius ole mikään vika tai sairaus. Tästä ketjusta kuitenkin heräsi ajatus, että onko minun kaltainen ihminen kuitenkin joidenkin mielestä sosiaalisesti kehittymätön tai "lapsen tasolla" oleva vapaamatkustaja ja jos olen niin miksi.

31

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 12:46"]

Mua kiinnostaa se asia, että missä se raja kulkee. Kuinka "sosiaalinen" täytyy olla ollakseen jotenkin yhteiskuntakelpoinen ja sellainen, jonka ei tarvitse erityisesti kehittää sosiaalisia taitojaan? Onko introverttius aina jotakin sellaista, josta täytyisi pyrkiä pois ja joka on jotenkin keskenkasvuista. Mä olen tosiaan esim. sellainen, jonka päälle puhutaan ryhmätilanteissa ja joka ei aina osaa ottaa itselleen kunnolla tilaa. Ryhmätilanteessa olen siis yleensä hiljaa, kuuntelen kyllä aktiivisesti. Keskusteluun osallistuminen on aika hankalaa tosiaan jo siksikin, että kun olisin jotakin sanomassa niin puheenvuoroni yleensä jyrätään. (Viestissä 54 kuvatulla tavalla.)

Uusien ihmisten kanssa olen varovaisempi, mutta ajan kanssa kyllä yleensä löydän paikkani esim. työyhteisöissä, mutta en mä ikinä mihinkään työpaikan suihkuseurapiireihin kuulu. Kuitenkin ihan hyvässä hengessä olen tullut toimeen muiden kanssa ja kuulunut porukkaan omalla tavallani. Minulla on myös hyviä ystäviä. Usein ystävystyn tosi nopeastikin, kun tulee vastaan ihminen, jonka kanssa olen samalla aaltopituudella. Tällaiset ihmiset eivät ole mikään uhanalainen laji, mutta ei heitä joka nurkan takana ole. Sen sijaan esim. opiskeluporukoissa ynnä muissa olen aika lailla poikkeuksetta sen ydinpiirin ulkopuolella, mutta en kuitenkaan mikään hylkiö (jos ei yläastetta lasketa).

Miltä nyt sitten tämän kuvauksen perusteella vaikuttaa, olenko minä vapaamatkustaja? Ja jos olen niin mikä minusta tekee sellaisen.

Mä tajusin jossain vaiheessa, että ei mun tarvitse koko ajan yrittää olla jotain muuta mitä olen, on ihan luvallista olla sellainen kuin on, kun on kuitenkin ihan hyväntahtoinen ja ystävällinen ihminen. Nuorempana ahdistuin esim. niistä tilanteista, kun oltiin opiskeluporukalla ruokalassa syömässä ja olin koko ajan hiljaa. Koin, että minun pitäisi puhua jotakin mutta kun kaikki energia meni tilanteen ja keskustelun seuraamiseen. Itsestäni se tuntui aikuistumiselta, kun tajusin, että ei se ole niin kauheaa olla se hiljaisempi tapaus, ei kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Tiesin, että voin mä tietyissä tilanteissa olla puheliaskin, ja tosiaan toisissa enemmän kuuntelija ja tarkkailija, ja se on ihan ok. Nuorempana oli enemmän sitä pitäisi-ajattelua, että vertasin itseäni muihin ja koin aina, että olen vääränlainen koska minun pitäisi olla tuollainen kuin tuo toinen on. Tosiaan tuntuu, että olen ollut aikuisempi sen jälkeen, kun tajusin että olen ihan ok tällaisena eikä introverttius ole mikään vika tai sairaus. Tästä ketjusta kuitenkin heräsi ajatus, että onko minun kaltainen ihminen kuitenkin joidenkin mielestä sosiaalisesti kehittymätön tai "lapsen tasolla" oleva vapaamatkustaja ja jos olen niin miksi.

31

[/quote]

Ja jos oletkin, niin mitä väliä sillä on? Jos olet itse elämääsi ja ihmissuhteisiisi tyytyväinen, niin se riittää.

Joku mainitsi samanoloisuuden ja vaatteet. Yritän uudesta porukasta katsoa itseni kaltaista naistajonka kanssa ruveta juttusille  mutta ei niitä ole. Olen kuitenkin minäkin ihan tavis suomalainen mutten löydä sellaisia naisia ollenkaan, jotka näyttäisivät mun tyylisiltä. Tai jos joku joskus onkin niin sillä on jo se kaveri eikä hän näytä kaipaavan lisää.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 19:32"]

Tutuissa porukoissa jään myös ulkopuolelle (esim. Jos ollaan miehen kanssa illanvietossa tms.). Mua ei kuunnella, päälle puhutaan ja keskeytetään. Yritän ite olla huomaavainen ja ystävällinen muita kohtaan.

[/quote]

Olinkin just tulossa kysymään, että onko teillä muilla helposti syrjään jäävillä sitä ongelmaa, että jos ryhmätilanteessa puhutte jotakin, niin teidän päälle puhutaan. Mä tein tänne joskus aloituksenkin siitä. http://www.vauva.fi/keskustelu/3919072/ketju/miksi_isommassa_porukassa_kukaan_ei_kuule_kun_puhun

Mulla on juuri tuo, että heti jos on vähänkin enemmän porukkaa paikalla, niin mun yli kävellään kuin mua ei olisikaan. Se ei ole sellaista normaalia, että kaksi ihmistä aloittaa puhumaan samaan aikaan ja sitten toinen vaikenee (ja usein vielä tulee tämä "sano vaan" "eiku sano sä" -tilanne). Nuo mun kokemat tilanteet on erilaisia. Niissä mä ehdin ihan normaalisti puhua puolikkaan lauseen, ja sitten koko porukka alkaa kuin yhteistuumin keskustella jostain muusta. Sellainen suoranainen sorina jyrää mun puheeni ja tulee aina ihan epätodellinen olo, ihan sellainen kuin ne muut eivät olisi edes kuulleet puhettani. (Ja siitä ei varmasti ole kyse.)

31

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 19:39"]

Ap. Vika on nimenomaan sinussa. Tuskin kaikissa kohtaamissasi ryhmäytymistilanteissa olisi sattunut sama dynamiikka. Voit joko a) hyväksyä tilanteen tai b) muuttaa omaa suhdettasi toisiin, mutta vastuun siirto itsesi ulkopuolelle menee metsikköön.

[/quote]

Sori mutta mielestäni toin ihan hyvin esille sen että vika on tosiaan minussa itsessäni (eli tavallaan itse jättäydyn uuden ryhmän ulkopuolelle automaattisesti)  ja että miten sitä "läsnäolotaitoa" voisi muuttaa jotta se tutustuminenkin onnistuisi =). En tosiaankaan syytä tästä ketään muuta. Sanoohan sen jo järkikin ettei salama iske samaan kohtaan kahta kertaa, sama pätee myös tuohon ryhmädynamiikkaan.

Ja siis joo olen päässyt just semmosiin porukoihin joskus  joissa ihmiset on jollain tavalla erilaisia mutta toisaalta taas he eivät ole millään tavalla erilaisia kun tutustuu paremmin. Mutta juuri se että mulla kohtaa henkilökemiat harvojen kanssa mutta toisaalta taas välillä tulee semmosia hetkittäisiä yhteenkuuluvuuden tunteita jotka kuitenkin haihtuu melkein heti.

Tosi hienoa kuulla miten monilla on ihan samanlaista ulkopuolisuuden kokemusta. Minä toivon että tästä aiheesta voitaisi keskustella avoimemmin jotta yhä useampi ihminen tietäis ettei ole yksin tämän tunteen kanssa =).

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 22:12"]

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 19:39"]

Ap. Vika on nimenomaan sinussa. Tuskin kaikissa kohtaamissasi ryhmäytymistilanteissa olisi sattunut sama dynamiikka. Voit joko a) hyväksyä tilanteen tai b) muuttaa omaa suhdettasi toisiin, mutta vastuun siirto itsesi ulkopuolelle menee metsikköön.

[/quote]

Sori mutta mielestäni toin ihan hyvin esille sen että vika on tosiaan minussa itsessäni (eli tavallaan itse jättäydyn uuden ryhmän ulkopuolelle automaattisesti)  ja että miten sitä "läsnäolotaitoa" voisi muuttaa jotta se tutustuminenkin onnistuisi =). En tosiaankaan syytä tästä ketään muuta. Sanoohan sen jo järkikin ettei salama iske samaan kohtaan kahta kertaa, sama pätee myös tuohon ryhmädynamiikkaan.

Ja siis joo olen päässyt just semmosiin porukoihin joskus  joissa ihmiset on jollain tavalla erilaisia mutta toisaalta taas he eivät ole millään tavalla erilaisia kun tutustuu paremmin. Mutta juuri se että mulla kohtaa henkilökemiat harvojen kanssa mutta toisaalta taas välillä tulee semmosia hetkittäisiä yhteenkuuluvuuden tunteita jotka kuitenkin haihtuu melkein heti.

Tosi hienoa kuulla miten monilla on ihan samanlaista ulkopuolisuuden kokemusta. Minä toivon että tästä aiheesta voitaisi keskustella avoimemmin jotta yhä useampi ihminen tietäis ettei ole yksin tämän tunteen kanssa =).

[/quote]

Ei se aina ole oma vika. Joskus vain jää ulkopuoliseksi ja joskus ei. Molemmista on mulla monta kokemusta. Harva on suosittu joka porukassa, ja toisaalta huomaamaton aina kaikkialla.

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 19:39"]

Ap. Vika on nimenomaan sinussa. Tuskin kaikissa kohtaamissasi ryhmäytymistilanteissa olisi sattunut sama dynamiikka. Voit joko a) hyväksyä tilanteen tai b) muuttaa omaa suhdettasi toisiin, mutta vastuun siirto itsesi ulkopuolelle menee metsikköön.

[/quote]

Siis missä kohtaa ap oli siirtämässä vastuuta itsensä ulkopuolelle?

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 19:52"]

Pakko vähän purkaa ajatuksia asiasta. Minussa yltyy tunne, että tässä syrjäänvetäytyvyydessä on kysymys samanlaisesta keskenkasvuisuudesta kuin kaikissa muissakin hommissa, joita ei ole kotona opetettu lapsille. Eihän se ole varsinaisesti oma vika, harvat suomalaiset vanhemmat taitavat kunnolla osata ne hommat. Mutta voihan sitä opetella kotitöitäkin tekemään aikuisiällä, miksei sitten tätä. [/quote]

Niin siis siitähän tässä keskustelussa on nyt ollutkin kyse että miten omaa käytöstä voisi tietoisesti muuttaa aikuisella iällä kun esimerkiksi mitään terapiaa ei tähän ole olemassa. Kun ei itse nää sitä mikä siinä omassa käytöksessä on ongelmana niin on tosi vaikea alkaa muuttamaan yhtään mitään. Ymmärrän toki että ihminen joka osaa ystävystyä paikassa kuin paikassa voi nähdä asian vapaamatkustamisena, mutta sinun täytyy ymmärtää että meillä tämä ongelma kumpuaa jostain syvältä, eikä sitä muuteta vain sormia napsauttamalla.

Ap 

Ups niin ja minä siis kirjoitin myös tuon viestin nro 55  =)

Ap

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 13:01"]

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 12:46"]

Tästä ketjusta kuitenkin heräsi ajatus, että onko minun kaltainen ihminen kuitenkin joidenkin mielestä sosiaalisesti kehittymätön tai "lapsen tasolla" oleva vapaamatkustaja ja jos olen niin miksi.

31

[/quote]

Ja jos oletkin, niin mitä väliä sillä on? Jos olet itse elämääsi ja ihmissuhteisiisi tyytyväinen, niin se riittää.

[/quote]

Nooo, kyllä mua aina kiinnostaa pohtia asioita ja ns. tutkiskella itseäni. Ja jos joku kokisi minun olevan vapaamatkustaja niin toki haluaisin sen tietää, ja syitä siihen myös. Itse voin sitten arvioida, että onko asia sillä tavalla oleellinen, että minun tarvitsisi sille jotakin tehdä.

Ja muuten olen kyllä tyytyväinen, mutta olen tällä hetkellä työnhaussa ja siinä tuntuu aina kyllä vaikealta se, kun tuntuu että ei uskalla olla oma itsensä. Pitää siis esittää dynaamisempaa ja ekstrovertimpaa kuin onkaan, ja se taas luo hirveät paineet jos sattuisi työn saamaan, kun voimat eivät riitä jatkuvaan "näyttelemiseen". Tyhmyyksissäni olen vielä opiskellut aika sosiaalista alaa.

31

up

Mielenkiintoinen keskustelu.

Olen itsekin monta kertaa tuntenut jääneeni ulkopuoliksi tällaisissa ryhmäytymistilanteissa, tai onnistunut sitten löytämään jonkun toisen "hylkiön" kaverikseni, mikä sekin tietysti on mukavaa ja oikeastaan luontevampaakin minulle. Itselleni on kyllä joka tapauksessa todella raskasta tutustua ihmisiin, varsinkin porukassa ja sellainen uusien tuttavien kanssa esimerkiksi syömään lähteminen on todella uuvuttava tilanne. Koen itseni jotenkin epämielenkiintoiseksi ja mietin, ettei minulla ole kuitenkaan mitään mielenkiintoista sanottavaa tai vaihtoehtoisesti pelkään että vaikutan idiootilta jonkin mielipiteeni takia, joten usein jään seuraamaan muita ja kaikki energia menee siihen - olen ilmeisesti juuri tuollainen sosiaalinen vapaamatkustaja.

Olen useammankin kerran jälkeenpäin kuullut vieraammilta ihmisiltä, että vaikutan jotenkin ylimieliseltä aluksi (varmaankin varautuneisuuteni takia), joten se varmasti vaikuttaa tähän ryhmäytymisen epäonnistumiseen. En vaan ihan oikeasti tiedä, miten saisin tätä muutettua koska itse kuvittelen vaikuttavani lähinnä joltain reppanalta, joka ei oikein ole kotonaan sosiaalisissa tilanteissa. Toisaalta taas koska ihmisiin tutustuminen on minulle niin raskasta, löydän melko harvoin ihmisiä, joiden takia nähdä tuota vaivaa, joten voihan olla että se näkyy päällepäin. Viihdyn mielelläni yksin, ja olisi oikeastaan ahdistavaa omistaa iso ystäväjoukko, joiden kanssa pitäisi jatkuvasti tehdä jotain. Lisäksi kuvittelen haluavani usein tutustua joihinki menevän näköisiin, itseni ikäisiin naisiin mutta loppupeleissä huomaan tulevani paremmin toimeen sellaisten hieman nörttityyppisten insinöörien kanssa. Oma ongelmani lienee siis monitahoinen: kuvittelen haluavani ystäviä, vaikka oikeasti minua taitaa vain kiehtoa ajatus siitä että olisin sosiaalinen ekstrovertti, enkä ihan oikeasti sellaiseksi voi noin vain muuttua, ja toisaalta taas minulla on mielikuva jostain sex and the city -tyyppisestä kaveripiiristä, missä luultavasti tuntisin oloni lähinnä epäkotoisaksi, joten sekin on epärealistista.

Olipas tätä valaisevaa pohtia sen tavallisen "miks mulla ei oo kaveriporukkaa" -harmittelun sijaan. Kiitos siis kaikille keskustelijoille :)

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 22:34"]

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 19:52"]

Pakko vähän purkaa ajatuksia asiasta. Minussa yltyy tunne, että tässä syrjäänvetäytyvyydessä on kysymys samanlaisesta keskenkasvuisuudesta kuin kaikissa muissakin hommissa, joita ei ole kotona opetettu lapsille. Eihän se ole varsinaisesti oma vika, harvat suomalaiset vanhemmat taitavat kunnolla osata ne hommat. Mutta voihan sitä opetella kotitöitäkin tekemään aikuisiällä, miksei sitten tätä. [/quote]

Niin siis siitähän tässä keskustelussa on nyt ollutkin kyse että miten omaa käytöstä voisi tietoisesti muuttaa aikuisella iällä kun esimerkiksi mitään terapiaa ei tähän ole olemassa. Kun ei itse nää sitä mikä siinä omassa käytöksessä on ongelmana niin on tosi vaikea alkaa muuttamaan yhtään mitään. Ymmärrän toki että ihminen joka osaa ystävystyä paikassa kuin paikassa voi nähdä asian vapaamatkustamisena, mutta sinun täytyy ymmärtää että meillä tämä ongelma kumpuaa jostain syvältä, eikä sitä muuteta vain sormia napsauttamalla.

Ap 

 [/quote]

En tarkoittanutkaan, että sen pitäisi muuttua napsista vain, älä anna alemmuudentunteelle valtaa ja tulkitse minua sosiaaliseksi sankariksi. Olen itsekin hukannut välillä masennuksen myötä sosiaaliset taitoni, ja tunnistan angstin perhekerhossa. Nuorena niitä taitoja taas ei tarvinnut juuri käyttää, koska olin se viileä kakara, jonka taikapiiriin muut halusivat ja minä lähinnä möllötin siinä keskellä kuin mikäkin täysikuu. Minulle on tavallaan ihan luontaista ystävystyä ja ottaa kontaktia, ja toisaalta tiedän senkin, miltä tuntuu itseluottamuksen kadottaminen ja vieläpä se kun puhutaan päälle (miehen sisko puolisoineen tekee sitä ja heidän lapsiaan tilanne silminnähden hävettää - en oikein tiedä mitä tehdä, kun en halua ainakaan sotkea sukusuhteita enempää).

Eihän se puhumisterapia välttämättä paljon korjaakaan, ainakaan kovin nopeasti. Mutta on muitakin vaihtoehtoja. Oletko nähnyt telkkarissa kotimaisen ryhmäterapiasarjan, sellaisessa saattaa päästä jotenkin eri tasolle. Hevosiakin on alettu käyttää terapiamuotona ihmisille, jotka ovat kadottaneet itsensä jonnekin. Ne ovat riittävän pelottavia kokonsa ansiosta, ja toisaalta ne reagoivat vetäytymällä liikaan tuppaavaisuuteen tai epävarmuuteen ja lähentymällä, kun ihminen alkaa löytää itseään. Siinä samaan aikaan oppii perustavanlaatuisia asioita sosiaalisuudesta lopultakin aika yksinkertaisella tasolla, jota ei yleensä missään harjoitella, ja toisaalta herää suuria tunteita. Telkkarissa on nähty ainakin Martin Clunes ja sitten tämä herttuatar Sarah Ferguson käsittelemässä hevosia hevosterapeutin ohjauksessa, taisivat itkeä molemmat, sellaista hyvää itkua.  Ala on vasta kehittymässä, tuossa tietoa:

http://www.hippolis.fi/hevosavusteinen_toiminta/

Mutta siis, vapaamatkustus voisi olla hyödyllinen mielikuva pohdittavaksi, koska se riitauttaa sopivasti sen perustunteen, joka tahtoo olla taantuminen lapseksi, kun toiset eivät näe. Työhän on sitä, mitä aikuinen tekee, ja työtä tehdessään ei ehdi muistelemaan sosiaalisia angstejaan vaan kykenee näkemään muutkin tarvitsevina ja pelkäävinä. Jos sitä työntekoa kuitenkin miettii vain yhtenä lisävelvollisuutena, että nyt olisi pakko avata suuni tässä ja tehdä oma osani vaikka hiki lentää, se vieraannuttaa entisestään. Enemmänkin on tosiaan kysymys siitä, että pitää ymmärtää, että jos on kadottanut sosiaaliset taitonsa tai niitä ei ole koskaan ollutkaan, pitää olla valmis tekemään paljon pohjatyötä, jotta sitten tosipaikan tullen jonain päivänä osaakin toimia toisin.

Mäkin tunnen itseni aina jollain tapaa ulkopuoliseksi. Vaikka olisin menossa mukana, niin silloinkin koen olevani se näkymätön seuralainen. Toisaalta olen introvertti ja erakkoluonne, joten en edes haluaisi paljon kutsuja milloin minnekin.

Siis miten ihmeessä aina tällaisiin keskusteluihin tulee niin paljon tykkäyksiä ja vastauksia ja sitten me ulkopuoliset introvertit ei koskaan tavata tosi elämässä =D. Musta olisi todella mukava löytää just tommonen porukka jotka ei välttämättä kaipaa hirveesti sitä seuraa mutta että se porukka pysyis yhdessä ja hommat tulis hoidettua. Myös juhlissa ois kiva olla porukalla josta vois ihan rauhassa lähtee kesken pois koska kaikki tajuaa ette välttämättä nappaa se juhliminen. Kaikki vois vaan olla sellasia kuin ne on ilman turhia small talkeja tai miettimisiä. Olis paljon helpompaa mennä opiskelemaan jos heti alussa tulis ilmi kun joku vaan heiluttais kylttiä jossa lukee että tänne kaikki ne ulkopuolelle jäävät, olkaamme nyt ystäviä ja yhdessä olemme ulkopuoliset =].

t.Ap