Jään aina porukan ulkopuolelle

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 09:45"]Kaveeraa toisten yksinjääneiden kanssa.

Hanki itsellesi jotain mistä on muillekin hyötyä. Esimerkiksi opiskeluaikoina kavereita riitti niillä joilla oli oma auto, koska aina joku oli muuttamassa tai ainakin ostamassa jostain jotain käytettyjä huonekaluja.
[/quote]
Joo ja sitten käy näin: Kaveri soittaa: "Sullahan on lentopallo?" "Joo, niin on." "No saataisko me lainata sitä, tuun kohta hakemaan?" Ei siis kutsua mukaan pelaamaan, vain pelkkä pallo pääsi mukaan. Nyt jo naurattaa tämä törkeys, silloin ei.

up

Siihen se keskustelu sitten lopahti =D

Muut kokevat sinut vaikeaksi lähestyttäväksi ulkonäön, eleiden ja ilmeiden takia. Itse olen myös tällainen. Olen huomannut, että kun tuntee olonsa omaksi itseksi ja itsevarmaksi, muut haluavat tutustua.

Mulla on ollut aina vähän samaa. Usein on ollut niin, että varsinaisista porukoista jään ulkopuolelle, mutta sitten on joku. jonka kanssa juttu luistaa hyvin. Olen sellainen ihminen, että aika harvojen ihmisten kanssa olen ihan kunnolla samalla aaltopituudella, hauskaa kyllä nämä ihmiset ovat itse usein sellaisia minua paljon ekstrovertimpia tyyppejä. Joku sellainen tietty "herkkyys" kuitenkin yhdistänee. Tulen kyllä toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta tosiaan se samalla aaltopituudella oleminen on harvinaisempaa.

Mun yksi ongelma on ainakin se, että isommissa porukoissa alan automaattisesti vaan kuunnella muita, jotenkin vaan kaikki energia menee siihen tilanteen tarkkailuun eikä päässä liiku mitään. Sitten taas tiettyjen ihmisten kanssa kahden kesken (tai kolmen hengen kesken) saattaa juttua tulla vaikka miten paljon. Olen sellainen hyvin vähän tilaa ottava ja siksi jään usein näkymättömäksi.

Up

Minä olen se tuskallinen jankkaaja, joka meni mainitsemaan sanan vapaamatkustaja. Otan nyt lusikan kauniiseen käteen ja yritän perustella heittoani.

Ei meidän tarvitse ajatella, että kaikkien pitäisi tehdä yhtä paljon edes suhteessa omaan kapasiteettiinsa, saati sitten, että olisi jokin kiinteä raja, joka pitäisi kaikkien ylittää ja introverttien sitten vaikka itkien. Eikä tarvitse ajatella, että kaikkien pitäisi tehdä samoja asioita. Johan ongelmaksi tulee tosiaan sekin, että jos joltain yksilöltä ei mitenkään luonnistu sosiaaliset tilanteet muuten kuin väkisin ja kertakaikkiaan teeskentelemällä, että pitää muista ihmisistä, niin ei kai sitä voida edellyttää, että pitäisi valehdella ja huiputtaa.

Eihän koko homma taida vertautua työhön kunnolla muutenkaan, koska toisille homma on pelkkää voittoa, ja toisille tuskallista, koska heitä voidaan pitää suorastaan ihmisallergisina. Vähän sama kuin jos työpaikalla toisille maksettaisiin palkkaa ja toisten pitäisi maksaa, että saavat tehdä töitä.

Mutta silti meidän olisi hyvä miettiä asiaa, vaikka sitten etäännyttäen. Että meillä on sosiaalisia suhteita ja yhteisöjä, joiden sujuvuus vaatii kaikissa kulttuureissa jotain työtä kuitenkin, ja joissain se on helpompaa ja toisissa (=meillä) vaikeampaa, koska kulttuuri itsessään saattaa kömpelöittää ja olla ihmisten luontaisten tarpeiden vastainen. Meillä on tarve sekä yhteisyyteen että erillisyyteen, ja meidän kulttuurissa on painotuttu jälkimmäiseen. Introvertille ja ekstrovertille eri alueet ovat helpompia, mutta kulttuuri tarvitsee molempia ihmistyyppejä, jotta kaikki asiat hoituvat. Nyt on hiukan näkynyt tuota ajattelua, että introvertit ovat hienompia ihmisiä ja heiltä ei saisi vaatia sellaisia asioita, jotka ovat ekstroverttien heiniä. Ja tämä on mielestäni itsensä ampumista jalkaan. Se antaa paluulipun eturintamalta, mutta kovaan hintaan.

Ennemmin voitaisiin lähteä siitä, että harva ihminen on puhdas äärilaita, ja näidenkin olisi syytä ymmärtää jonkin verran sitä toistakin laitaa. Tällainen kaksikielisyys helpottaisi ja avartaisi kanssakäymistilanteita huomattavasti. Silloin voitaisiin myös kehittää introvertille sopivampia käytäntöjä siihen sosiaalisuuteen, jota kuitenkin useimmat joutuvat jonkin verran sietämään, ja jota kuitenkin suunnilleen jokainen jossain määrin kaipaa. Nuorena helposti menee takalukkoon ja alkaa rajata itselleen tolkuttoman suurta reviiriä, kun on tarhassa ja koulussa pitänyt kärsiä jatkuvia rajaloukkauksia. Sitten onkin jo keski-ikäisen jäykkä sielunmaisema niin kangistunut, ettei sieltä löydä enää takaisinpäin.

Esimerkiksi kaverien kanssa tai joillain työpaikoillakin voitaisiin sopia sellaisesta, että kun alkaa väsyttää ryhmässäolo, voi mennä syrjään lataamaan akkujaan ja tulla takaisin kun siltä tuntuu. Että bileissä olisi suorastaan suotavaa, ettei koko ajan yritetä olla porukalla, vaan pyritään siihen, että jokainen saa jutella kahdenkesken niin monen kanssa kuin haluaa, vaikka vain hetken. Tai että kesken bileiden voi mennä lueskelemaan tai ottamaan nokoset, eikä siitä tarvitse tuntea häpeää. Nimenomaan häpeän kanssa tahimiseen menee ihan liikaa huomiota ja energiaa, joka sitten johtaa kaikenlaiseen turhaan uhoamiseen.

Introverttiyhteisö saisi hyväksyä itse ensin sen, että heidän hermorakenteensa oikeasti ei ole häpeällinen asia. Sitten on helpompi vaatia asian tunnustamista muilta, ja voidaan alkaa vaatia niitä rentouttavia ratkaisuja yhteiselämään kaikilla tasoilla. Siinä olisi paljon tärkeää työtä tehtäväksi, ja silloin introvertit tekisivät nimenomaan sellaista sosiaalisten suhteiden kehittämiseen tähtäävää työtä, johon muut eivät pysty, ja joka pitäisi kuitenkin tehdä. Muita on kuitenkin vaikea vakuuttaa niin kauan, kun käsittelemätöntä tai kiistettyä häpeää on vielä paljon tallella - kuulijat aistivat sen ja tuskastuvat, koska siihen on pakko empaattisen ihmisen reagoida jotenkin, häpeä on niin tuskallinen tunne jopa silloin, kun se ei ole omaa. Eli oman häpeän hyväksyminen ja läpikäyminen on sitä työtä, jonka tekijää ei voi vapaamatkustajana pitää, vaikkei hän ikinä pystyisi kehittämään mitään ihmeellistä sosiaalisuuden tasoa. Jos kykenee käsittelemään omat vihamieliset impulssinsa ja suhtautumaan leppoisemmin muihin, niin ettei kiristä yleistä ilmapiiriä, sekin on jo hyvä.

Itse esimerkiksi kutsun introvertin tai muuten sosiaalisesti ahdistuneen yökylään siltä pohjalta, että vinttikamari on hänen huoneensa koko vierailun ajan, enkä ota nokkiini jos hän sinne pakenee vaikka pidemmäksikin ajaksi - se on kuitenkin helpotus itsellenikin saada hengähtää ja kun on noita töitäkin aina tehtäväksi. Toimii yllättävän hyvin. Olen itse siitä kummallinen välimuoto, että löytyy molempia piirteitä äärimmäisinä. Tuskin kuitenkaan ainoa olen.

Hyvä keskustelu tosiaan. Töissä minäkin sosiaalinen ja puhelias,kotona viihdyn ainoastaan yksin.Ystäviä tai kavereita ei ole, koska sitä jotain ei ihmisten kanssa synny. Ryhmätilanteissa olen aina se ulkopuolinen...kauheita tilanteita jotka jatkuvat edelleenkin,vaikka yritän olla ystävällinen ja ottaa muut huomioon jne.Joku minussa vaan tökkii,mutta vaikea eritellä mikä se jokin on.Jos mieheni kanssa olen liikenteessä niin kaikki hakeutuvat hänen seuraansa,vaikka ei ole kovin sosiaalinenkaan.Mutta hänessä on se joku juttu,joka ihmisiä kiinnostaa ja suhteita syntyy helpostikin.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 00:13"]

Hyvä keskustelu tosiaan. Töissä minäkin sosiaalinen ja puhelias,kotona viihdyn ainoastaan yksin.Ystäviä tai kavereita ei ole, koska sitä jotain ei ihmisten kanssa synny. Ryhmätilanteissa olen aina se ulkopuolinen...kauheita tilanteita jotka jatkuvat edelleenkin,vaikka yritän olla ystävällinen ja ottaa muut huomioon jne.Joku minussa vaan tökkii,mutta vaikea eritellä mikä se jokin on.Jos mieheni kanssa olen liikenteessä niin kaikki hakeutuvat hänen seuraansa,vaikka ei ole kovin sosiaalinenkaan.Mutta hänessä on se joku juttu,joka ihmisiä kiinnostaa ja suhteita syntyy helpostikin.

[/quote]

Se on se liika yrittäminen. Se ahdistaa ihmisiä, ja ottavat etäisyyttä kun eivät ymmärrä mitä on meneillään. Olemme lopulta kuitenkin eläimiä, ja tunnetilat tarttuvat vaikkei järjellä osaisi kukaan kertoa yhtään, mitä tapahtui. Jos mies on oma mölli itsensä ja sinä teennäinen ja hankala lukea, ihmiset etsivät möllistä turvaa. Myrtsiys on luotettavamman oloista, koska ainakaan sellaisella ihmisellä ei ole ketunhäntää kainalossa ja jotain salattua hyväksikäyttötarkoitusta.

Olen kiinnittänyt asiaan huomiota lasten kanssa. Lapset alkavat innokkaasti kysellä ja touhuta kaikkea ja ottaa kontaktia, kun aikuinen pitää oman tonttinsa ja odottaa kutsua rennon määrätietoisena. Heti kun aikuiset alkavat mielistellä, tuijottaa kysyvästi ja yrittää jotakin, lapset menevät vaikeaksi, etenkin jos eivät ole tottuneet sellaiseen.Useinhan lapsia nimenomaan puhutellaan ohjelmallisen kimeästi ja teennäisesti, ja toisiin lapsiin se uppoaa mutta toiset säikähtävät. Koirat ovat vielä selvempi esimerkki.

Jotkut sosiaalisemmat koirarodut innostuvat mistä tahansa lässytyksestä, mutta osa koirista vaatii kissatyyliin pidättyvyyttä, ja lähestyy sitten itse omassa tahdissaan. Kaverin rhodesiankoira oli tällainen - ei ottanut mitään kontaktia puoleen tuntiin, mutta sitten laittoi kuononsa jalalleni kun juteltiin enkä muistanut koko koiraa. Se oli kuulemma korkein mahdollinen suopeudenosoitus. Koira piti minusta, koska en koskaan maanitellut sitä. Jostain syystä ymmärsin olla tekemättä niin, vaikka yleensä lässytän koirille niin ettei mitään rajaa. Sosiaalisesti taitavimmat ihmiset osaavat ilmeisesti viestiä samaan aikaan reviirin kunnioitusta ja kiinnostusta toisesta, ja pystyvät sovittamaan energiatasonsa vuorovaikutukseen toisen kanssa, jolloin useimmat tuntevat olonsa turvalliseksi. Oliko sinne päinkään?

Mä oon juuri tuollainen vähän "ulkopuolinen" usein, olen yrittänyt tsempata tietoisesti ja se on parantanut tilannetta kyllä peruskouluajoilta. Olen kuitenkin asiakaspalveluammatissa eikä töissä ole tälläistä ongelmaa, muualla vähän vaihtelevasti saatan olla aivan tuppisuuna. Minusta kyllä tykätään, eräskin tuttu sanoi että tulee hyvälle tuulelle minut nähdessään, eli sulkeutuneisuuteni on ehkä avaintekijä. Olen huomannut että mitä enemmän haluan tehdä vaikutuksen (esim miehen sukulaiset) sitä vaikeampi tilanne ja hiljaisempi olen. Esim asiakkaihin ei tarvitse sillä tavalla tehdä vaikutusta joten helpommin osaan olla oma itseni. Yllätyin kyllä kovasti kun menin nykyiseen työhöni ja pääsinkin (isossa firmassa) porukkaan sisäpiiriin! En voinut uskoa. Mutta koska mulla on niin eri "työminä" ja "vapaa-aikaminä", en pystynyt kuitenkaan edes vapaa-ajalla ja "hyväksyttynä" olemaan täysin luonnollinen heidän kanssaan. Oli kyllä kivaa viettää aikaa työn ulkopuolellakin ja huipputyyppejä mutta tilanteet olivat kuitenkin henkisesti niin raskaita että työn jne päälle en halua niitä kovin usein. Yksi työkaverini on sellainen että lyöttäytyy suunnilleen parhaaksi kaveriksi kun on kerran vaihdettu pari sanaa. Itse olin vielä sillä asteella että vähän tutustutaan ja ollaan vielä tuttuja kun hän jo soitteli iltaisin pitkiä puheluita, lainaili rahaa ja puhui kuin lapsuudenystävälle. Ihana ihminen mutta mulle se oli liian ahdistavaa, joten otin hieman etäisyyttä. Toisin sanoen harmittaa kun ei pääse porukkaan sisälle ja harmittaa kun pääsee liikaa :D olen hyväksynyt sen, etten yritä liikaa ja olen mitä olen. Mun elämä on hyvä näin, olemassa olevilla läheisillä, ja jos siihen tulee joku mukaan jonka kanssa oikeesti synkkaa niin hyvä niin. En halua pinnallisia tuttavuuksia jotka uuvuttavat minut. Olenkin löytänyt hyvin samantyylisen ystävä än hiljattain ja pikkuhiljaa ollaan katsottu mihin tämä johtaa :)

[quote author="Vierailija" time="15.10.2014 klo 15:59"]

Olen sellainen hyvin vähän tilaa ottava ja siksi jään usein näkymättömäksi.

[/quote]

Juuri tuo tarkkailumoodi jää minullakin usein päälle. Sillon ei välttämättä vaan yksinkertaisesti kykene sanomaan mitään kun tuntuu että pää on ihan tyhjä. 

Ulkonäkökin on tosiaan varmasti iso osa sitä ensivaikutelmaa. Mulla on alapurenta ja lyttänät keskikasvot joten sivuprofiili on aina semmonen myrtsi. Se ei ainakaan yhtään helpota sitä kaveriporukan hankkimista kun on muutenkin tutustumistaidoiltaan vajavainen.

Ap

up

Mulla on yksi sellanen järjestötoimintajuttu, jossa puheenjohtaja selvästi jatkuvasti keskeyttää juuri minut ja alkaa puhua päälle. Jos itselläni on ideoita niin ne jyrätään heti. (on myös muita onglemia ko henkilön kanssa)No ainoana keinona ennenkuin pää räjähtää, jättäydyn toiminnasta pois kokonaan. Harmillista mutta valitettavasti välttämätöntä, mun mielenterveys ei enää kestä. Se ihminen o kuin riivattu minua kohtaan.ja saa toki muita heti puolelleen.

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 23:37"]

Minä olen se tuskallinen jankkaaja, joka meni mainitsemaan sanan vapaamatkustaja. Otan nyt lusikan kauniiseen käteen ja yritän perustella heittoani.

Ei meidän tarvitse ajatella, että kaikkien pitäisi tehdä yhtä paljon edes suhteessa omaan kapasiteettiinsa, saati sitten, että olisi jokin kiinteä raja, joka pitäisi kaikkien ylittää ja introverttien sitten vaikka itkien. Eikä tarvitse ajatella, että kaikkien pitäisi tehdä samoja asioita. Johan ongelmaksi tulee tosiaan sekin, että jos joltain yksilöltä ei mitenkään luonnistu sosiaaliset tilanteet muuten kuin väkisin ja kertakaikkiaan teeskentelemällä, että pitää muista ihmisistä, niin ei kai sitä voida edellyttää, että pitäisi valehdella ja huiputtaa.

Eihän koko homma taida vertautua työhön kunnolla muutenkaan, koska toisille homma on pelkkää voittoa, ja toisille tuskallista, koska heitä voidaan pitää suorastaan ihmisallergisina. Vähän sama kuin jos työpaikalla toisille maksettaisiin palkkaa ja toisten pitäisi maksaa, että saavat tehdä töitä.

Mutta silti meidän olisi hyvä miettiä asiaa, vaikka sitten etäännyttäen. Että meillä on sosiaalisia suhteita ja yhteisöjä, joiden sujuvuus vaatii kaikissa kulttuureissa jotain työtä kuitenkin, ja joissain se on helpompaa ja toisissa (=meillä) vaikeampaa, koska kulttuuri itsessään saattaa kömpelöittää ja olla ihmisten luontaisten tarpeiden vastainen. Meillä on tarve sekä yhteisyyteen että erillisyyteen, ja meidän kulttuurissa on painotuttu jälkimmäiseen. Introvertille ja ekstrovertille eri alueet ovat helpompia, mutta kulttuuri tarvitsee molempia ihmistyyppejä, jotta kaikki asiat hoituvat. Nyt on hiukan näkynyt tuota ajattelua, että introvertit ovat hienompia ihmisiä ja heiltä ei saisi vaatia sellaisia asioita, jotka ovat ekstroverttien heiniä. Ja tämä on mielestäni itsensä ampumista jalkaan. Se antaa paluulipun eturintamalta, mutta kovaan hintaan.

Ennemmin voitaisiin lähteä siitä, että harva ihminen on puhdas äärilaita, ja näidenkin olisi syytä ymmärtää jonkin verran sitä toistakin laitaa. Tällainen kaksikielisyys helpottaisi ja avartaisi kanssakäymistilanteita huomattavasti. Silloin voitaisiin myös kehittää introvertille sopivampia käytäntöjä siihen sosiaalisuuteen, jota kuitenkin useimmat joutuvat jonkin verran sietämään, ja jota kuitenkin suunnilleen jokainen jossain määrin kaipaa. Nuorena helposti menee takalukkoon ja alkaa rajata itselleen tolkuttoman suurta reviiriä, kun on tarhassa ja koulussa pitänyt kärsiä jatkuvia rajaloukkauksia. Sitten onkin jo keski-ikäisen jäykkä sielunmaisema niin kangistunut, ettei sieltä löydä enää takaisinpäin.

Esimerkiksi kaverien kanssa tai joillain työpaikoillakin voitaisiin sopia sellaisesta, että kun alkaa väsyttää ryhmässäolo, voi mennä syrjään lataamaan akkujaan ja tulla takaisin kun siltä tuntuu. Että bileissä olisi suorastaan suotavaa, ettei koko ajan yritetä olla porukalla, vaan pyritään siihen, että jokainen saa jutella kahdenkesken niin monen kanssa kuin haluaa, vaikka vain hetken. Tai että kesken bileiden voi mennä lueskelemaan tai ottamaan nokoset, eikä siitä tarvitse tuntea häpeää. Nimenomaan häpeän kanssa tahimiseen menee ihan liikaa huomiota ja energiaa, joka sitten johtaa kaikenlaiseen turhaan uhoamiseen.

Introverttiyhteisö saisi hyväksyä itse ensin sen, että heidän hermorakenteensa oikeasti ei ole häpeällinen asia. Sitten on helpompi vaatia asian tunnustamista muilta, ja voidaan alkaa vaatia niitä rentouttavia ratkaisuja yhteiselämään kaikilla tasoilla. Siinä olisi paljon tärkeää työtä tehtäväksi, ja silloin introvertit tekisivät nimenomaan sellaista sosiaalisten suhteiden kehittämiseen tähtäävää työtä, johon muut eivät pysty, ja joka pitäisi kuitenkin tehdä. Muita on kuitenkin vaikea vakuuttaa niin kauan, kun käsittelemätöntä tai kiistettyä häpeää on vielä paljon tallella - kuulijat aistivat sen ja tuskastuvat, koska siihen on pakko empaattisen ihmisen reagoida jotenkin, häpeä on niin tuskallinen tunne jopa silloin, kun se ei ole omaa. Eli oman häpeän hyväksyminen ja läpikäyminen on sitä työtä, jonka tekijää ei voi vapaamatkustajana pitää, vaikkei hän ikinä pystyisi kehittämään mitään ihmeellistä sosiaalisuuden tasoa. Jos kykenee käsittelemään omat vihamieliset impulssinsa ja suhtautumaan leppoisemmin muihin, niin ettei kiristä yleistä ilmapiiriä, sekin on jo hyvä.

Itse esimerkiksi kutsun introvertin tai muuten sosiaalisesti ahdistuneen yökylään siltä pohjalta, että vinttikamari on hänen huoneensa koko vierailun ajan, enkä ota nokkiini jos hän sinne pakenee vaikka pidemmäksikin ajaksi - se on kuitenkin helpotus itsellenikin saada hengähtää ja kun on noita töitäkin aina tehtäväksi. Toimii yllättävän hyvin. Olen itse siitä kummallinen välimuoto, että löytyy molempia piirteitä äärimmäisinä. Tuskin kuitenkaan ainoa olen.

[/quote]

Minäkin tuossa ylhäällä tartuin tähän heittoosi, ja mielestäni ymmärsin kyllä mitä sillä tarkoitit, joten en tarkoittanut sitä mitenkään ivallisesti, koska analogia on omalla tavallaan toimiva. Minulla on joitakin hyvin ekstroverttejä ystäviä, joiden kanssa olen tästä aiheesta aiemminkin puhunut ja he ovat esittäneet samansuuntaisia huomioita siitä, että he kokevat introvertin/ujon/varautuneen/mikä syynä onkaan ihmisen kanssa jutellessa kovaakin sosiaalista painetta/ahdistusta keskustelun ylläpitämisestä - esittävät kysymyksiä, vaihtavat puheenaihetta, ovat tuttavallisia ja lopulta ärsyyntyvät kun toisesta ei saa mitään irti. Mutta vaikka tämänkaltainen tilanne voi olla ekstovertille uuvuttava, pelkästään jo se vieraiden kanssa tilanteessa oleminen voi väsyttää introvertin. Omalla kohdalla on usein näin. Siksi tuntuu ikävältä ajatus siitä, että ikäänkuin henkistä laiskuuttaan tai lapsellisuuttaan introvertti ei höpöttelisi ja esittäisi vastakysymyksiä. Minäkin olen sillä tavalla sekoitus, että pystyn tarvittaessa ihan sujuvasti kyllä paikkaamaan ne hiljaisuudet ja joskus ihan nautinkin tuollaisesta ohimenevästä jutustelusta, mutta sisimmältäni introverttina ajatus vapaamatkustamisesta tuntuu kyllä epäreilulta, koska ihmisillä on hyvin erilaiset henkiset kapasiteetit käsitellä sosiaalisia tilanteita.

Luulen muuten, että harva introvertti pitää kaltaisiaan mitenkään oletusarvoisesti parempina kuin ekstroverttejä, mutta tämänkaltaiset keskustelut saattavat vaikuttaa siltä kun kerrankin saa olla vapaasti oma itsensä. Suomalaisessakin kulttuurissa tällä hetkellä tunnutaan painottavan sosiaalisuutta ja ekstroverttiyttä esimerkiksi sellaisissa työtehtävissä, joissa tuollainen ominaisuus saattaisi ehkä olla jopa haitallista. Ei ole mukavaa kuulla joka paikassa olevansa vääränlainen, joten tottakai siitä tulee tarve korostaa että minäkin olen ihan ok ja minullakin on hyviä puolia. Tykkään ajatuksestasi erilaisten ihmisten huomioonottamisesta sopimalla tuollaisista vetäytymismahdollisuuksista, mutta suoraan sanottuna se kuulostaa vähän utopistiselta korvaani. Ehkä jonain päivänä? :)

Nyt hyvät ihmiset lukekaapas Kimmo Takalan "Tunne lukkosi"-kirja!
Yhtenä tunnelukkona mainitaan ulkopuolisuus.

Omasta kokemuksesta voin sanoa että"lämpenen" uusille ihmisille aika hitaasti ja välillä on sama tunne mutta siitä vaan yrittänyt jokaisessa uudessa paikassa edes jokusen sanan vaihtaa ennenstään tuntemattoman kanssa

Mutta mikä saisi itsensä aukaisemaan sen suun. Mulla ainakin tuntuu monesti uusien ihmisten kanssa että huumorintajukin menee jäihin eikä edes naurata asiat jotka normaalisti naurattaa, minkä vuoksi saatan vaikuttaa ihan huumorintajuttomalta möllykältä =D. Menen tavallaan täysin lukkoon näissä tutustumistilanteissa. 

Mä oon tullu siihen päätelmään, että mä jotenkin itse asetan itseni ulkopuolelle ja siitä syntyy se ainainen ulkopuolisuuden tunne. Oma vika, mut miten sen korjais?

Niinpä. Ahdistavinta on yrittää olla jotain muuta kuin on. Ehkä ei kannatakaan. Onko sitä vikaa sittenkään?

Mulla on taas se , että ite oon kauhean nopea syttymään ns. kaverimielessä..Ja sitten se olen aina minä ´joka soittelee ja ehdottelee tapaamisia..