Huonoja pysykiatri/psykologi kokemuksia?
Minulla vastassa ensimmäisellä psykiatrikäynnillä oli tympääntyneen oloinen keski-ikäinen tantta,joka sisään kutsunnan jälkeen istui ynseän näköisenä tuoliinsa ja alkoi tuijottamaan sanomatta sanaakaan. Lähes koko session ajan jutustelin yksikseni tantan tuijottaessa lasittunein silmin minua ja välillä kelloa. Kun en keksinyt enää mitään sanottavaa, niin istuimme molemmat hiljaa, psykiatri erittäin tympääntyneen näköisenä ja oman katseeni harhaillessa jossain seinillä. Todella ahdistavaa. Hiljaisuuden käydessä liian pitkäksi saattoi kysyä jotain pientä leipiintyneellä äänensävyllä. Huokaisin helpotuksesta kun aika loppui. Toista kertaa en mennyt kyseiseen paikkaan, enkä kyllä minnekään muuallekaan. Lähes sata euroa maksoin kyseisestä sessiosta.
Kommentit (243)
En usko tai luota terveydenhoitoon enää lainkaan.
Hämeenlinnan psykiatrian polille ja sen hoitohenkilökunnalle vain terveisiä: näytätte olevan yllättävän monessa tällaisessa ketjussa mainittuja!
Provoksi kuitenkin syytetään, mutta menköön nyt.
Lyhyesti: ramppasin pitkään sosiaalisten tilanteiden fobian/masennuksen ja yleisen v it utuksen takia psykiatrian polilla. Sain loppupeleissä diagnoosikseni skitsofrenian, koska kyseisen poliklinikan psykiatrit eivät osanneet tunnistaa aurallista migreeniä (joka oli siihen aikaan jo kroonistunut pahasti). Vaihtuva psykiatrikööri vain yks kantaan päätti keskenään, että tätä potilasta vaivaa täyspöpeys. Minulle ei tehty psykologin testejä, ei mitään. Kaikki ongelmat, joita minulla oli (paniikkikohtaukset yleisillä paikoilla, bussissa, odotushuoneissa, koulun käytävällä odotellessa tunteja alkavaksi) jätettiin hoitamatta. Keskityttiin vain tivaamaan onko minulla harhoja, millaisia unia näen ja muun muassa arvuuteltiin oliko asunnotttomuuteni ehkä "psykoosini" oire. No ei ollut, tässä kaupungissa ei vain ole tarpeeksi halpoja vuokra-asuntoja köyhälle.
Lopetettuani asiakassuhteen polille hain terveyskeskuksen lääkäriltä Propralit ja hakeuduin neurologille migreenini takia.
Siellä se skitso dg kummittelee Kannassa, ihan ilman kyseisen sairauden oireita. Sitä on kuulkaa kiva selittää,aina lääkärissä käydessä.
Nyt saa huutaa provoa.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 17:10"]Hyviä vastauksia täällä. Olen harkinnut psykologiksi tai psykoterapeutiksi ryhtymistä, mutta pelkään että päätyisin tuollaisten leipiintyneiden ja epäsensitiivisten kaltaiseksi.
Viilaan pilkkua, mutta nää ei ole oikein samalla viivalla. Vähän sama kuin sanoisi että ajattelin ryhtyä joko sairaanhoitajaksi tai psykiatriksi. Molemmat tekevät tärkeää työtä, mutta eivät ole oikein "valitsenpa jommankumman" -vaihtoehtoja. Toinen on perustutkinto, toinen erikoistumista.
Psykologi on se viisi- tai kuusivuotinen perustutkinto, joka antaa hakukelpoisuuden syventävään koulutukseen. Se on pohjataso, joka antaa ihan ok tiedot perustyöhön, mutta psykoterapia on eri tasolla.
Psykologitutkinnon käynyt ei ole välttämättä saanut mitään kontaktia oikeaan asiakastyöhön opiskeluaikanaan. Se käykö näin vai ei riippuu kouluttavasta yliopistosta ja opiskelijan omasta kiinnostuksesta. Jotkut psykologit eivät yksinkertaisesti halua tehdä mielenterveystyötä, ja jotkut eivät ole ainakaan vielä valmistuessaan siihen kerta kaikkiaan yhtään soveltuvia puutteellisten sosiaalisten taitojen takia.
Psykoterapeuttikoulutukseen pääseminen edellyttää soveltuvaa pohjatutkintoa (ei ole pakko olla psykologi, mutta varmaan yleisin) ja muutamia vuosia vankkaa työkokemusta alalta. Silloinkaan pääsy koulutukseen ei ole ihan läpihuuto. Koulutus maksaa n. 20 000 - 35 000 euroa koulukunnasta riippuen ja kestää vuosia. Aiemmin työnantajat ovat aika hyvin maksaneet psykoterapeuttikoulutuksia sitoutumista vastaan, nykyään ei. Säästäminen kannattaa siis aloittaa ajoissa.
Toisin sanoen "ryhdynpä psykoterapeutiksi" on minimissäänkin noin kymmenvuotinen tie. 5-6 vuotta perustutkinnon koulutusta, minimissään 2-3 vuotta työelämää tällä pohjatutkinnolla, sit 3-4 vuotta psykoterapiakoulutusta. Jos menee jollain muulla kuin lääkärin tai psykologin tutkinnolla tms, joutuu opiskelemaan lisää, joten ajallisesti ei oikein voita suuntaan tai toiseen.
Ennen kaikkea aina jos tulee hinku auttamistyöhön, kannattaa katsoa taaksepäin ja tutkia mistä se halu hoivata ja auttaa tulee. Onko se oikeasti muihin kohdistuvaa vai tarvetta hoitaa itseä?
Onko omat asiat selvitettyinä? Onko täysin sinut itsensä, historiansa ja ihmissuhteidensa kanssa? Jaksaako oikeasti kuunnella muiden raiskaus-hyväksikäyttö-depressio-viiltely-itsemurhastooreja joka päivä kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa niin että ne eivät mene ihon alle, työn määrä ei tee kyyniseksi ja epäsensitiiviseksi? Pystyykö kestämään sen, että aikuiset ihmiset ripustautuvat ja ovat todella tarvitsevia, kuin pieniä lapsia - ja kiukuttelevat sen mukaan, mutta itse täytyy pysyä rauhallisena ja lempeänä, vaikka miten ottaisi aivoon?
Se että kollegoilta hajoaa oma pää näkyy nimenomaan tuona epäasiallisena tyrmäystoimintana vastaanotolla. Eivät jaksa enää. Ihmisen elämä näyttäytyy ihan helvetin karuna siinä vaiheessa kun sen mädimpiä tunteita ja käänteitä katselee työkseen. Mitään näitä juttuja ei luonnollisesti kerrota peruskoulutuksen aikana.
terveisin perustason psykologi
Psykoterapeuteilla on varmasti enemmän välineitä käsitellä työn herättämiä tunteita kuin psykiatrisilla sairaanhoitajilla, psykologeilla ja psykiatreilla. Mielestäni kaikilta mielenterveyspuolella asiakastyötä tekeviltä pitäisi edellyttää psykoterapeutin pätevyyttä. Olen törmännyt sen tason puoskarointiin ja epäasialliseen käytökseen alalla että tilanteen korjaaminen on välttämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="10.08.2015 klo 21:46"]
[quote author="Vierailija" time="22.08.2014 klo 21:31"]
Minulla vastassa ensimmäisellä psykiatrikäynnillä oli tympääntyneen oloinen keski-ikäinen tantta,joka sisään kutsunnan jälkeen istui ynseän näköisenä tuoliinsa ja alkoi tuijottamaan sanomatta sanaakaan. Lähes koko session ajan jutustelin yksikseni tantan tuijottaessa lasittunein silmin minua ja välillä kelloa. Kun en keksinyt enää mitään sanottavaa, niin istuimme molemmat hiljaa, psykiatri erittäin tympääntyneen näköisenä ja oman katseeni harhaillessa jossain seinillä. Todella ahdistavaa. Hiljaisuuden käydessä liian pitkäksi saattoi kysyä jotain pientä leipiintyneellä äänensävyllä. Huokaisin helpotuksesta kun aika loppui. Toista kertaa en mennyt kyseiseen paikkaan, enkä kyllä minnekään muuallekaan. Lähes sata euroa maksoin kyseisestä sessiosta.
Siis tuo kuulostaa siltä että tuo psykiatri on analyyttisesti suuntaunut. Antaa potilaan puhua ja potilas heijastaa omia tuntemuksiaan psykiatriin. Tuo leipääntynyt äänensävy voi johtua siitä, että lääkäri laittaa omat tunteensa pois tilanteesta.
Tähän minäkin kiinnitin huomiota.
Näköjään täällä ei ymmärretä sitä, että on olemassa erilaisia terapiasuuntauksia.
Kognitiivinen, ratkaisukeskeinen ym ym
Kaikki terapeutit ei sovi kaikille, vaan tutustumiskäynneillä etsitään se itselle sopiva.
Edelläolevassa tuntuu tosiaan olevan kyse psykoanalyysista, tästä keskustelin juuri psykiatrian erikoislääkärin kanssa ja hän sanoi, että alussa on useampi kerta, jolloin terapeutti antaa asiakkaan vaan puhua ja puhua eikä välttämättä edes istu niin, että asiakas on näkee terapeuttia. Asiakas saa siis puhua mitä sylki suuhun tuo, tuottaa tajunnan virtaa.
Se, että terapoitava ei tiedä eri suuntauksien eroja, ei tee terapeutista huonoa.
Ottakaa hyvät ihmiset asioista selvää.
Se että joku on psykiatri ei tarkoita että hänellä on pätevyys toimia terapeuttina johon siis tarvitaan erillinen psykoterapeutin koulutus. Kommentoijilla menee puurot ja vellit sekaisin. Kyseisessä tapauksessa ei vaikuttaisi olevan kyse terapiakäynnistä vaan peruskäynnistä psykiatrin luona. Ja näinollen kyseisen lääkärin käytös on vain luonteesta ja epäammatillisuudesta johtuvaa eikä mistään psykoanalyyttisestä suuntautumisesta kumpuavaa.
Kaverini suostui lopulta käymään psykiatrilla, koska koki ahdistusta ja masennusta. Oli pitkä tie ystävien saada hänet suostumaan hakemaan apua, olimme noin parikymppisiä.
Kaveri seurusteli silloin yhden tytön kanssa. Myöhemmin selvisi, että psykiatri oli tytön vanhempien ystävä ja oli kertonut kaverin asioita näille vanhemmille tyyliin "katsokaas vähän kenen kanssa tyttärenne pyörii". Asia selvisi lopulta, kun vanhemmat tulivat huolissaan tyttärensä tykö kertomaan mielipiteensä poikaystävästä ja tyttö kertoi tietenkin kaverilleni, että psykiatris muuten juoruilee kaikki käyntisi vanhemmilleni.
Sen jälkeen vasta aikuisena lähes kolmikymppisenä kaveri uskalsi hakea apua uudestaan. Hän ei koskaan tehnyt kantelua tästä psykiatrista, vaikka tarjouduin auttamaan. Hänellä ei riittänyt energiaa siihen.
YTHS lähetti ruuhkan takia ulkoistetulle ostopalvelupsykologille viiden käyntikerran jaksolle. Ensimmäisellä kerralla kuunteli sitä asiaa, mikä mulla oli sillä hetkellä ongelmana. Tokasta kerrasta alkaen alkoi kysellä lapsuudesta ym. ja tuntui olevan vahvasti sillä kannalla, että lapsuustraumoissa ne pohjasyyt on. Joihinkin vanhoihin juttuihin sanoikin kyllä jotain fiksua, mutta käynneistä ei ollut loppujen lopuksi juuri mitään hyötyä siihen asiaan, jonka perässä psykologille alun perin hakeuduin.
Minulla oli hyvin rankka ajanjakso elämässäni, johon liittyi läheisten ihmisten kuolemia, sairastumista ja muita ikäviä asioita hyvin monta lyhyen ajan sisällä. Menin työterveysterapeutille purkamaan asioita lääkärin ja työterveyshoitajan aloitteesta - ja kieltämättä taakkaa olikin, työnteko alkoi kärsiä kaikista muista huolista.
Mitä tapahtui? Menin sinne ensimmäiselle tapaamiselle ja sanoin heti, että nyt on niin paljon asioita, että niiden purkaminen voi viedä aikaa ennen kuin pääsemme kunnolla hoitamaan niitä. Terapeutti hymähti jotenkin ynseän kuuloisesti ja kysyi, mitä minulla nyt sitten oli mielen päällä. Jo se tuntui aika oudolta, mutta aloin purkaa asioita sen mukaa, kuin ne tuntuivat olevan mielen päällä.
Hän kuunteli ja kirjoitteli lehtiöönsä, ja lopuksi sanoi, miten, mitä ja missä järjestyksessä minun pitäisi esimerkiksi surra kuolleita läheisiä - osa piti kuulemma karsia pois kokonaan. Sitten hän kysyi, oliko tämä tässä, vai vieläkö halusin tulla vastaanotolle. Olin aika hämilläni, sillä olin ehtinyt puhua vasta osasta asioistani, ja muutenkin minusta tuntui, ettei hän oikeastaan halunnut minun enää palaavan. Sanoin, että eiköhän tässä tullut ne tärkeimmät ja kiitos neuvoista. Minä olin aikaisempien terapiakokemusteni kautta odottanut jotain aivan toisenlaista lähestymistapaa, ja mielestäni neuvojen ja ohjeiden antamisen - ainakaan noin radikaalien - paikka ei ollut vielä siinä kohtaa. Paha maku jäi suuhun, mutta onneksi olen muuten saanut purkaa asioita, lähinnä ystävien kanssa. Sen tiedän, että ainakaan tälle terapeutille en enää mene - ehkä hän vain ei pitänyt minusta, ehkä hän on kuitenkin ihan pätevä ja hyvä työssään.
Jos on ongelmia päänsä kanssa: kannattaa sinnitellä asian kanssa, missään nimessä ei kannata julkiselta puolelta lähteä hakemaan apua!
Jos jostain syystä kuvittelet että joku "ammattilainen" voisi auttaa: hanki sairausvakuutus ensin ja sen jälkeen yksityiselle. Sen takia, että olisi vielä mahdollisuus saada asiallista hoitoa myös somaattisiin sairauksiin julkisella puolella, psykiatrisen diagnoosin jälkeen näin ei ole.
Varaudu joka tapauksessa siihen, että porilaskertomuksiin ja muihin papereihin kirjataan vääriä ja valheellisia merkintöjä joita et saa koskaan korjatuksi, sillä kukapa hullua uskoisi. Lääkärit suojaavat toistensa selät jos yrittää kyseenalaistaa tai kysyä. Varaudu myös siihen, että et ole enää ihminen hoitohenkilökunnan silmissä, vaan olet potilas ja valehteva sellainen, jolla ei ole tietoa omista asioista.
Muista myös laittaa kaikki mahdolliset kiellot kanta -rekisteriin.
Oma kokemus on sellainen, että tuntuu epätodelliselta että näin todella voi Suomessa tällä vuosituhannella tapahtua.
Näitä riittää. Yksi oli psyk. polilla leikkimässä lääkäriä, vaikka oli erikoistumassa työterveyteen.
Vähätteli todella pitkää masennusta sun muuta mikä siihen kuuluu ja kertoi miten Häntä masensi, kun Hän on kokenut sodan, mutta perhe ja työ auttoivat. Minulla ei ollut silloin perhettä, tai työtä. Olisi ollut kyllä opiskelu, vaan sekään ei auttanut ongelmaani. Sitten hän selitti pitkään ja laveasti miten täällä on kaikki niin hyvin ja hän on tavattoman kiitollinen Suomelle kaikesta, Hän on saanut täällä opiskella jne. jne. Eli täti ei voinut ymmärtää, miten kukaan tässä maassa voi kärsiä mt-ongelmista. Hänestä opiskeluun paluu oli vastaus ongelmiini, vaikka sieltä olin romahtanut sairaslomakuntoiseksi.
En pidä ammattimaisena, että lääkäri avautuu omista ongelmistaan ja elämästään vastaanotolla, saati kertoilee sankaritarinoita miten on pärjännyt niin paljon paremmin kuin potilas.
Lastenpsykiatrian erik.lääkäri. Ei osannut mitään. Ei ymmärtänyt mikä on traumafysioterapia, ei ymmärtänyt mikä on emdr.
Ei jatkoon.
Nyt se on jo yli 70-vuotias ja jatkaa työtään.
Minulla semmonen kokemus että olen vammainen ja siitä johtuvia vaikeita oireita joiden takia pelkään liikkua julkisilla paikoilla.
Tämän takia olen käynyt psykologilla, joka on 2 vuotta puhunut ettei ainakaan hänen vastaanotollaan tarvitse pelätä mitään.
Noh kerroin hänelle sitten miten minulle naurettiin isossa porukassa.
Hän rupesi sitten nauramaan kanssa.
Ei vammaisten ongelmille naureta jos on psykologi
Vierailija kirjoitti:
Jos on ongelmia päänsä kanssa: kannattaa sinnitellä asian kanssa, missään nimessä ei kannata julkiselta puolelta lähteä hakemaan apua!
Jos jostain syystä kuvittelet että joku "ammattilainen" voisi auttaa: hanki sairausvakuutus ensin ja sen jälkeen yksityiselle. Sen takia, että olisi vielä mahdollisuus saada asiallista hoitoa myös somaattisiin sairauksiin julkisella puolella, psykiatrisen diagnoosin jälkeen näin ei ole.
Varaudu joka tapauksessa siihen, että porilaskertomuksiin ja muihin papereihin kirjataan vääriä ja valheellisia merkintöjä joita et saa koskaan korjatuksi, sillä kukapa hullua uskoisi. Lääkärit suojaavat toistensa selät jos yrittää kyseenalaistaa tai kysyä. Varaudu myös siihen, että et ole enää ihminen hoitohenkilökunnan silmissä, vaan olet potilas ja valehteva sellainen, jolla ei ole tietoa omista asioista.
Muista myös laittaa kaikki mahdolliset kiellot kanta -rekisteriin.
Oma kokemus on sellainen, että tuntuu epätodelliselta että näin todella voi Suomessa tällä vuosituhannella tapahtua.
Samansuuntaisia kokemuksia valitettavasti. On käsittämätöntä, että vielä vuonna 2019 mielenterveyden ongelmia stigmatisoidaan hoitohenkilökunnan taholta. Kuitenkin on fakta, että suurin osa ihmisistä kokee jonkinlaisen kriisin, trauman, surua, masennusta, ahdistusta, läheisen sairastumisen tai uniongelmia jossain vaiheessa elämää.
Kun lanttu on vinossa niin kannattaako tänne kirjoitella olemattomista.
Minulla on samanlaisia kokemuksia kuin aloittamalla. Menin psykiatrian poliklinikalla, ja kerroin mielisairaanhoitajalle lapsuuden traumaattiset kokemukset. Ja mitä tekee hoitaja? On hiljaa. Puhun vähän lisää, koska pitkä hiljaisuus alkaa tuntua kiusalliselta. Pidän tauon, ja odotan, että hoitaja kommentoi jotain. Ei, kun taas ollaan hiljaa. Näin menee sitten suurinpiirtein koko vastaanottoaika. Jäi jotenkin outo olo koko hommasta.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlaisia kokemuksia kuin aloittamalla. Menin psykiatrian poliklinikalla, ja kerroin mielisairaanhoitajalle lapsuuden traumaattiset kokemukset. Ja mitä tekee hoitaja? On hiljaa. Puhun vähän lisää, koska pitkä hiljaisuus alkaa tuntua kiusalliselta. Pidän tauon, ja odotan, että hoitaja kommentoi jotain. Ei, kun taas ollaan hiljaa. Näin menee sitten suurinpiirtein koko vastaanottoaika. Jäi jotenkin outo olo koko hommasta.
Siis aloittajalla, eikä aloittamalla, voi tätä tekstinsyöttötoimintoa.
Kuulostaa kurjalta monen kokemukset. Psykologin mielestäni on tarkoitus auttaa eikä käyttää asiakkaan sanoja häntä itseään vastaan. Itse olen muutamann käynyt eri psykologille ja psykiatreilla ja terapeutilakin ja kaikista erityisen hyviä kokemuksia. Mutta joskus yksi ihminen voi muuttaa kaiken uskon ihmisten hyvyyteen. Mulle se oli se mun viimeinen psykologin (eka käynti) jonka jälkeen päätin lopettaa hoitosuhteen sama tien enkä uudelleen aio psykologille koskaan enää mennä.