Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Teeveestä on alkanut tulemaan ohjelmia ja haastatteluita, joissa on käsitelty henkistä väkivaltaa. Siten että se on tuhoisampaa kuin fyysinen väkivalta. Vihdoinkin aiheesta avaudutaan monella taholla julkisesti. Toivottavasti suuren sukupolven henkisen väkivallan taitajat katsovat televisiota ja ymmärtäisivät, että se mitä ovat tehneet lapsilleen, on ollut väärin. Ja tärkeintä, että he ymmärtäisivät vielä muuttaa tapojaan, avautua virheistään lapsilleen, pyytävät anteeksi ja haluavat aidosti tervettä vanhempi-suhdetta lapsiaan kohtaan. Heidän elinaikansa on vähissä ja kukin voi miettiä, jatkaako sitä samaa ilkeätä itseään hautaan asti mieli mustana vai näkeekö itsensä peilistä ja tekee muutoksen tavoittaaksen lapsensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On. Itsekkäirä ja vain se oma elämä ja menestya mieleaaä. Ei lainkaan tyttären elämää eteenpäin ajatellen, vaan jopa sabotoiden.
Hyvä keskustelu. Itse olen koko ikäni saanut kuulla kuinka narsisti äidin äiti on. Itse en tietenkään ole ollut hyvä missään, kun pyysin liittyä koulun kuoroon niin äiti vaa tokaisi "ethän edes osaa laulaa". Jostain syystä äidin äiti on silti ollut hyvin läheinen, eikä vaikuta lainkaan siltä kylmältä ja julmalta ihmiseltä, joksi hänet on yritetty kuvailla. Nuoremmat sisareni eivät ole olleet juuri missään välissä isovanhempien kanssa, kiitos äitini, joka on erittäin paljon puhuttanut heidät uskomaan kaikkeen kertomaansa, eivätkä sisareni ole edes halunneet yrittää sukuunsa tutustu.
Traumoja tai ei, niin en ole silti kieltänyt lapsiani tapaamasta äitiäni, tai puhunut hänestä heille mitään pahaa, tosin näitä vierailuja olen yrittänyt rajoittaa, mikä on todella hankalaa, sillä mummo itse kun tykkää päättää koska hän haluaa lapsiani nähdä. Lapsille olen yleisesti yrittänyt puhua "elämän asenteesta" ja kuinka paljon parempi on tehdä asioita mistä nauttii, kun viettää aikaansa vatvomalla muiden ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ollut mitään tuollaista. Olen -70 synt. ja äiti on -48 synt.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollut mitään tuollaista. Olen -70 synt. ja äiti on -48 synt.
Good for you. Jos olisit ketjua lukenut, olisit huomannut että monella on, ja tämä ketju on heille tarkoitettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Melkein kuin omasta elämästäni. Kun sain kesätöitä jouduin ostamaan lähes kaikki vaatteeni itse,ylioppilaslakinkin ja mekon itse. Poikaystävien kanssa "kollattiin".,ovi piti aina olla auki.
Kun vanhemmat riitelivät,riiat loppui jostain syystä siihen kun minä ja siskoni jouduttiin pyytämään äidiltä anteeksi.
Kotoan ei saanut näyttää ikäviä tunteita eikä ikävistä asioita puhuttu.
Suoritukset,kuten kouluarvosanat määrittivät arvosi. Meidän lasten milipiteet tai persoona ei näyttänyt vanhempia kiinnostavan,olimme kun heidän omaisuuttaan ,ilman omaa itseisarvoa.
Vaikeat lapsuudet kummallakin,sota-ajan lapsia olivat.
Vierailija kirjoitti:
Äiti -47, minä -67. Hyvin samanlaista kokemusta, huorittelua, kaikki tunteen ilmaisu heikkoutta ja vähän hullun merkkikin. Apua ei saa pyytää, kirjeitä hän avasi ja luki suureen äänen ystävättärelleen ja naureskelivat. Vaatteeni halusi valita tätimäisiksi. Jos loukkaannuin suorasta vittuilusta, niin "oletpa tosikko". Jos sanoin vastaan, olin "itsekäs". Huolenpitoa osoitettiin lähinnä ruualla.
Omaa kotiani hän pilkkasi, samoin miestä. Ensimmäisen seurustelun pidinkin salassa puoli vuotta.Kun sain lapsen, ohjeena oli ettei sitä pidä lelliä pilalle. Aina kadun jokaista hetkeä, jolloin olen uskonut vanhempien lastenkasvatusohjeita; yleensä ne ovat olleet, että ei pidä ottaa syliin, ei pidä reagoida huutoon, pitää nukuttaa yksin ja huudattaa, ei pidä nukuttaa vieressä, ei pidä ylipäätään nukuttaa lasta lukemalla ja laulamalla ja olemalla vieressä kunnes nukahtaa.
Mieheni on ollut samaa mieltä, ja on moittinut että lellin lasta ja kiinnitän hänen liikaa huomiota. Ja koska lapsi oli poika, hänet piti opettaa pian pois epämiehekkäästä itkemisestä, koska se on omituista ja heikkoutta.
Tämä kaikki siis vielä 2000-luvulla.
Niinpä olen salaa antanut lapsen kömpiä viereeni nukkumaan, olen uhmallakin nukuttanut häntä kunnes hän nukahtaa, olen lohduttanut ja ottanut syliin kun itkee, olen aina reagoinut hänen itkuun, ja olettanut että siihen on joku ihan rationaalinen syy, nälkä tai väsymys, kipu, pelko tai harmitus.
Olen tehnyt tätä vähän huonolla omalla tunnolla, kun olen pelännyt että olen huono äiti ja pilaan lapsen, ja että laiminlyön miestäni (!) jolle huomio kuuluisi. Mutta tätä ketjua lukiessa olen tajunnut, että äidinvaisto on ollut oikeassa, mutta perinteen ja ympäristön paine muuhun on välillä ihan murskaava. On olevinaan ihan yleisesti tiedetty totuus, että lapsen voi liialla huomiolla, hellyydellä ja rakastamisella pilata ihan peruuttamattomasti. Että hänestä tulee sillä keinolla heikko ja naismainen mammanpoika, josta ei ikinä tule mitään hyvää.
Kun todellisuudessa olen sitten huomannut, että sillä "paapomisella" tulee hyväitsetuntoinen, itsenäinen ja muita kauniisti huomioiva nuori mies.
Ärsyttävää, kun tullaan kehumaan itseä ketjuun, jossa haukutaan omia äitejä. Eipä se äitisi äitiys ole sinua kauheasti vahingoittanut, kun ongelmallisesta suhteestasi kasvattajuuteen huolimatta olet mielestäsi niin hyvin onnistunut. Älä siis valita äidistäsi, muiden kokemukset ovat vaurioittaneet heitä oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä keskustelu. Itse olen koko ikäni saanut kuulla kuinka narsisti äidin äiti on. Itse en tietenkään ole ollut hyvä missään, kun pyysin liittyä koulun kuoroon niin äiti vaa tokaisi "ethän edes osaa laulaa". Jostain syystä äidin äiti on silti ollut hyvin läheinen, eikä vaikuta lainkaan siltä kylmältä ja julmalta ihmiseltä, joksi hänet on yritetty kuvailla. Nuoremmat sisareni eivät ole olleet juuri missään välissä isovanhempien kanssa, kiitos äitini, joka on erittäin paljon puhuttanut heidät uskomaan kaikkeen kertomaansa, eivätkä sisareni ole edes halunneet yrittää sukuunsa tutustu.
Traumoja tai ei, niin en ole silti kieltänyt lapsiani tapaamasta äitiäni, tai puhunut hänestä heille mitään pahaa, tosin näitä vierailuja olen yrittänyt rajoittaa, mikä on todella hankalaa, sillä mummo itse kun tykkää päättää koska hän haluaa lapsiani nähdä. Lapsille olen yleisesti yrittänyt puhua "elämän asenteesta" ja kuinka paljon parempi on tehdä asioita mistä nauttii, kun viettää aikaansa vatvomalla muiden ongelmia.
Onpa kamalaa, kun aikuinen ihminen tykkää itse säädellä elämistään. Onkohan itselläsi juurikin narsistiset odotukset siitä, miten paljon voit määräillä toisten elämää.
Olen syntynyt -91, vasta 28-vuotias siis, mutta allekirjoitan kaiken tässä ketjussa. Ihan samanlaista vihaa ja halveksuntaa olen saanut osakseni koko ikäni, nimenomaan äidiltä. Ei ikinä kannustuksen sanaa, ei lämpöä, ei lohtua, ei mitään. Siskoni on joutunut vielä pahemmin äitimme hampaisiin koska hän on harvinaisen kaunis, siis oikeasti aivan häikäisevän kaunis. Äiti on aina käyttäytynyt kuin haluaisi tuhota hänet. Ihan järkyttävää. Veljemme taas on kultapoika jota on suorastaan palvottu. Ihan sairaat kuviot siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 12 v kun kuukautiset alkoi. Muistan aina sen, kun asian huomasin ja kiiruhdin äidille kertomaan. Äiti kitki silloin just vihannesmaata, sanoin että ”mulla alkoi kuukautiset!”
Äiti nousi hitaasti ylös, katsoi mua kuin viha silmissään hetken ja lähti kävelemään puhumattomana sisälle. Säikähdin aivan kauheasti, että mitä tässä nyt tapahtuu, jännittyneenä kipitin äidin perässä. Äiti meni vessaan, kaivoi jostain kaapista sidepaketin, heitti sen paketin mua päin ja sanoi ”rupiat nyt sitten käyttämään vaippoja”. Ja häipyi kasvimaallensa.
No, siellä vessan kaapissa oli aina siteitä kun niitä tarvitsi. Asiasta ei puhuttu koskaan mitään jälkikäteen.
Rintaliivit ilmestyi joku aika tämän jälkeen. Nekin äiti heitti mulle kuin koiralle luun, sanoi vain, että pistä päälles, sulla on isot tissit.
Rintaliivit olivat ihan liian suuret niin kuppikooltaan kuin ympärysmitaltaan. Sain niitä pidettyä kuitenkin jotenkin, kun tein solmuja niihin, että ympärysmitta pieneni...äärimmäisen epämukavat, kun ne solmut painoi...
Kaveri piti semmosia toppimallisia ja sain yhet kaverin vanhat ja niitä lopulta pidin ja pesin (salaa) varmaan vuoden, alkoivat ihan jo riutua rikkikin lopulta. Sitten rohkenin ostaa ite samantyyliset, kun mulla oli vähän omaa rahaa.
Lapsena ei saanut koskaan sairastaa. En ala-asteella varmaan ollutkaan juuri koskaan pois koulusta. Ei sillä, etteikö olisi ollut joskus tarve, mutta äidin mielestä mun flunssat, ”pienet” kuumeet tai paha olo (oksennustauti) nyt ei olleet mitään. Vain ja ainoastaan äidillä oli lupa sairastaa. Hänellähän oli/on varmasti kaikki maailman vaivat. Osa tietysti ihan tosia (tuska ja kipu tietysti potenssiin sata verrattuna muihin samaa vaivaa sairastaviin) ja osa on kyllä ihan huomionhakua, tämän olen vanhemmiten oppinut tunnistamaan.
Se jatkuva valitus, miten hän on kipeä ja väsynyt...sen muistan jo pikku tytöstä lähtien. Jotenkin oppi sellaiseen asenteeseen, että anteeksi kun olen olemassa, aina piti olla varuillaan, ei saa rasittaa äitiä, ei saa vaivata, välillä tuntui ettei saisi edes olla olemassa.
JATKUU...
JATKOA edelliseen viestiin....
Koskaan en tuntenut itseäni tärkeäksi, hyväksi. Verrattiin aina muihin, ”miksi et voi olla kuin naapurin Taina, se on niin reipas ja iloinen”. Nyt kun ajattelen, niin tosiaan, harvemmin olin iloinen. Sitä vain oppi elämään omaa elämää siinä talossa, sitä niin kuin asui siellä, mutta kaikki kosin lämpö, huolehtiminen ja aito rakkaus puuttui. Nähtävästi rakkaus vanhempien välilläkin puuttui, isä oli tosi paljon pois/töissä ja nukkuivat eri huoneissa. Joskus äiti lipitti illalla yksinään jotain alkoholia ja sitten avautui mulle, että kun se isäs on samanlainen möllikkä kuin sinä, yhtään ette piittaa hänestä ja hän sentään raataa teidän eteen ja kiitosta ei kuulu jne. uli uli.
Nykyään en ole juuri väleissä äitini kanssa. Isän kanssa erosivat, kun äidin vissiin useamman vuoden salassa jatkunut suhde toiseen mieheen paljastui. Asuin omillani jo silloin ja jotenkin ei edes yllättänyt.
Äiti soittaa ehkä pari kertaa vuodessa ”kysyäkseen mitä kuuluu”. Hän siis kysyy tuon kysymyksen, mutta ei vaivaudu kuuntelemaan vastausta. Sen sijaan hän puoli tuntia taukoamatta kertoo vaivoistaan ja jutuistaan ja sitten puhelu on siinä, kun hän sanoo että jaa’a, pitääpä lopetella kun on parempaakin tekemistä. Tämä on aina sama kaava.
Lastenlapsiaan on nähnyt muutaman kerran, ei ole kiinnostunut. Tuskin muistaa edes nimiä tai syntymäpäiviä.
Lapsiasiassakin häneltä tuli vain ikävää kuittia. Kun huomasin odottavani esikoista, kerroin äidilleni ajatellen, että tämä on mukava asia. Hänen vastaus oli, että ”hankkiuduit sitten paksuksi, että saat Jannen (=mieheni, nimi muutettu) pidettyä?”
Emme olleet silloin naimisissa, joten tietenkin hankkiuduin raskaaksi, että saan miehen loukkuun...niinpä niin.
Toivon ja yritän olla omille lapsilleni parempi ja empaattisempi äiti. Kyllä oma lapsuus/nuoruus on jättänyt omaan sieluun syvät arvet ja sellaisen kumman tyhjiön. Aivan kuin jotain puuttuisi, vaikka näennäisesti mulla kyllä oli vanhemmat, koti ja sisaruksia. Huoltakin pidettiin sillä tavoin, ettei nyt heitteillä oltu eli oli ruokaa, katto pään päällä ja vaatteet yllä. Silti on vajaa olo. Sitä vajaata oloa en tahdo omille lapsilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan samanlaisia kokemuksia minullakin, 40- ja 70-luvun äiti-tytär. Äitini on vienyt oman epäempaattisuutensa halveksunnan tasolle asti. Hän avoimesti nyrpistelee nenäänsä jos sattuu kuulemaan jotain työasioitani tai muuta missä pärjään. Hänelle en niitä kerro, mutta sisarukset jostain syystä katsoo tarpeelliseksi kertoa hänelle minun asioitani...
Meillä on siis vielä niin, että neljästä lapsesta minusta tuli silmätikku. Äiti oli minulle lapsesta asti todella ilkeä aina silloin, kun ei ollut ketään muuta kuulemassa. Sisarukseni ei voi käsittää, miksi en pidä siihen naiseen mitään yhteyttä, heille hän oli ihan hyvä äiti. Minä en voinut kertoa äidille edes kuukautisten alkamisesta. Vessapaperituppoja käytin siteinä eikä mitään toivoa mistään rintaliiveistä.
Mistään ikävistä asioista ei puhuttu. Suvussa on monta likaista salaisuutta, mistä vaietaan täysin ja toisista asioista juorutaan niin ettei mitään rajaa. Kulissien ylläpito oli maailman tärkein asia. Koskaan ei kukaan saanut epäilläkään, että meidän perheessä olisi mitään vikaa. Vieraiden nähden oltiin kilttejä ja kohteliaita, ja aina piti hymyillä - sopivasti, ei liikaa. Kotona ei saanut näyttää ikäviä eikä onnellisia tunteita, heti kivahdettiin ja piti palata ruotuun.
Minulla ei mene jakeluun, miksi lapsi ei saanut olla iloinen. Se ärsytti äitiäni ihan järjettömästi. Hän suuttui, jos minä olin hyvällä tuulella, ja näytti erittäin selvästi että käyttäydyin sopimattomasti. Pelkästä iloisuudesta, vaikka en tehnyt mitään pahaa!
Minunkin päiväkirjani ja kirjeeni luettiin. Seksi oli täysi tabu. Kuukautisista kuulin vasta koulun biologian tunnilla. Onneksi eivät ehtineet alkaa sitä ennen.
Olen äidilleni aika katkera enkä pysty olemaan hänen kanssaan missään tekemisissä. Suren tosi paljon sitä, että minun mielestäni minulla ei ole koskaan äitiä ollutkaan. Oikea äiti ei inhoa ja alista henkisesti omaa lastaan. En usko että äitini rakastaa minua, enkä minä rakasta häntä.
Samaa ikäluokkaa ja samoja kokemuksia. Iloisuus nipsaistiin välittömästi viisauksilla, kuten "itku pitkästä ilosta" ja "ken aamulla nauraa, se illalla itkee". Aina minun olisi pitänyt menestyä paremmin, mutta kun menestystä tuli oli se kuin pahin asia äidille. Naama väärin puolin hirveän happamena, ignooraus huipussaan. Jotain haaveilin niin tehtiin hyvin selväksi, ettei MINUSTA ollut siihen. En jaksa edes aloittaa muusta elämästämme ja veljen eriarvoisesta kohtelusta. Narsismista lukeneena oppikirja esimerkki ja psykopaatin piirteitä päälle. Onneksi en joudu olemaan juurikaan tekemisissä.
Tuosta iloisuudesta tai sen puutteesta myös itsekin sen verran, että juuri samanlaista oli, että äiti aina torppasi heti alkuunsa ilon ja naurun, ”mitä siinä kikattelet”. Toisaalta äiti silmin nähden ihaili naapurin tyttöä, joka oli hyvin hersyvä ja iloinen, äiti jutteli ja laski leikkiä tämän tytön kanssa aina kun tyttö oli meillä leikkimässä. Äiti oli ihan eri ihminen tämän tytön läsnä ollessa. Mutta omille lapsilleen heti kärttyisä, jos me naurettiin tai hösötettiin jotain.
Hellyydenosoituksia ei ollut, paitsi äidillä oli yksi tapa, mitä hän joskus (onneksi harvoin) saattoi tehdä. Hän kaappasi minun pääni kainaloonsa ja puristi tosi lujaa ja kireällä äänellä söpötti jotain että ”tapu tapu hyvä tyttö tms” ja läpsytti kämmenellä kovakouraisesti naamaan. Se sattui todella paljon, mutta vaistomaisesti jo pienenä tiesin, että tässä ei saa itkeä vaan pitää nauraa niiden kyyneltenkin läpi, että äidillä on hyvä mieli.
Kai sitä lapsena niin epätoivoisesti halusi läheisyyttä ja edes pientä huomiota, että äidin tuottama kipukin kelpasi=hän sentään sen puoli minuuttia huomasi minut.
Jälkikäteen ajatellen se tuntui kyllä siltä, kuin äiti olisi ollut kahden vaiheilla - kuristaako vaiko halata. Nähtävästi hänen joku kömpelö yritys osoittaa sitä välittämistä, mutta ei tainnut itsekään olla varma, välittääkö vaiko inhoaako.
Oletteko huomanneet, että lapsen lapsiaan kohtaan tällainen hirviö voi olla ihmeellisen pitkäpinnainen ja palvova mummo? Joskus myös toisten lapsia kohtaan, tai eläimiä kohtaan. Mutta ne omat lapset on ihan pskoja. Aiheuttaa lisää hämmennystä ja katkeruutta ainakin minussa.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko huomanneet, että lapsen lapsiaan kohtaan tällainen hirviö voi olla ihmeellisen pitkäpinnainen ja palvova mummo? Joskus myös toisten lapsia kohtaan, tai eläimiä kohtaan. Mutta ne omat lapset on ihan pskoja. Aiheuttaa lisää hämmennystä ja katkeruutta ainakin minussa.
Melkein olisi voinut veikata narsismia tai jotain siihen viittaavaa, mutta jos kohtelee eläimiäkin hyvin, niin ei kai niitä nyt haalita ns. tähän omaan hoviin? Tai mistäs sen tietää. (Tai eläinten huono kohteluhan on aina tuomittavaa, ja ymmärtää ainakin tämän.)
Uskaltaisiko sitä kysyä suoraan, miksi kohtelee sua huonosti? Saattaa tietysti olla, että suuttuu vain, ja mitään todellista selitystä ei saa. Mutta saattaahan siinä käydä niin, että saatte hyvätkin keskustelut aikaiseksi? Ehkä hänen menneisyydessään on jotain, mikä selittää tätä käytöstä?
Aloitin vasta ketjun kahlaamisen, ja ap.n kuvaus tuntuu niin tutulta. Itse en alaikäisenä ymmärtänyt kun olin töissä, että äitini tuli palkkapäivänä käsi ojossa vaatimaan puolet palkasta vuokranmaksuun yms. Hän kuitenkin sai lapsilisän ja elarit käyttöönsä. Silti mulla ei ollut koskaan kotirauhaa. Kaikki tavallaan päätettiin puolestani. Ja uusia vaatteita hieman nuorempana sain rukoilla, tämä kyllä laittoi itseensä rahaa minkä kerkesi. Juu ja olen -65 syntynyt, ja äitini 40-luvulla. Ja selkäsaunat ja kuritukset ja alistamiset oli tuttua. Ulospäin kaikki näytti hyvältä, ne nälvimiset tapahtui aina ollessamme kahden.
Ja kaikki mikä tapahtui kotona, niin sinne ne myös jäi, ei niistä kellekkään olisi voinut puhua. Itse päätin tuon sadismikierteen katkaista, kun muutin omilleni ja sain lapsia. Mutta äitini kohtelee mua edelleen kuin 10-vuotiasta. Käytös on vihamielistä ja alistavaa. Enää en vastaa puheluihin, kun en jaksa juoruilua, ja sitä että pitäisi muista puhua pahaa. Enkä jaksa niitä monologeja, kun puhuu vain itsestään. Olen vuosia käynyt terapiassa, ja tunnelukkoja on availtu. Enää en häntä päästä elämääni, koska hän ei muutu ikinä, ja on kuluttavaa kun asioita ei voi hänelle puhua, siitä alkaa sellainen marttyyrivaihe. Kumpa olisi "normaali" äiti, kenen kanssa voisi silloin tällöin soitella. Käydä kaupungilla tai kyläillä. Ja äitini ei myönnä koskaan mitään, asioita ei hänen mukaansa ole tapahtunut, enkä jaksa enää sitä aivopesua. Silti hän on minulle rakas ihminen, enkä pahaa hänelle toivo. Mutta napanuora katkesi jo vuosia sitten.
Tuttua juttua! äitini on syntynyt 1944 ja ihan samankaltaista kummallista tunnekylmyyttä tai ajattelemattomuutta on äidissäni. Yritin erota poikaystävästäni, niin äiti tokaisi minulle, että hänkin on kestänyt isää vuosikymmenet. Emme ole läheisiä äitini kanssa.
Mä niin kiitän tätä ketjua ja teitä! Onneksi löysin tämän netistä. Mitä tapahtui aikajanalla kaiken, äitini olin jo lapsena ymmärtänyt diagnisoida, ettei ihan terveellä vedä. Narsistinen koti, isä mukautui äidin valtaan. Vaikka olen elossa, sisarukseni eivät ole syystä narsistinen äiti. Minun on jotenkin vaikeata ilmaista tätä kuviota. Tuntuu vain että, naristiäiti puhuu kaikki puolelleensa, ja perheenjäsenistä ei kukaan koskaan ikinä uskalla sanoa mitään, varsinkaan ulkopuolelle. En ole hakenut apua ulkopuolelta, syystä etten luota siihen. Kunhan itse elossa, järkeilen, pysyn erossa viljaeerika2:s tunnevammaiseen. En usko että mulla vaan tunnekylmä äiti? Se on kyllä paljon ovelampi, laittaa muut tekeen rikolliset työt. Lasten kaltoinkohtelut, hakkaamiset ilman syytä, pakko katsoa pornoa kun laitetaan ilmanmuuta esiin, kuvina ja livenä, murrosiän kehittyminen - en halua sanoa siitä mitään, ongelma että minä kehityin ja isä kiinnostui. Miten teillä? Muutoin aina nälkä, olin pelkkää luurankoa. Vanhemiilani oli aina rahaa, sitä ei lapsi käsitä. Lapsi vaan ottaa vastaan mitä tulee. En minä lapsena ymmärtänyt, että vanhemilla oli miljoonia omaisuudessa. Ei sitä voi lapsena ymmärtää kun koulusssa sai ruuan ja se oli siinä. En siten voi kaltoinkohdeltuna tavallaan ymmärtää, että pitäiskö jotain muutakin olla elämässä. Tarkoitan tällä sitä, että hyvin jumiin ovat vanhemmat hakanneet lapsensa, toisin kuin sodan kokeneet ihmiset.