Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Nostan tätä hyvää keskustelua jälleen.
Edellinen kysyi aikuisiällä pärjäämisestä. Minä kärsin ns. Huijarisyndroomasta, eli pelkään näin parinkymmenen vuoden hyvän työuran jälkeenkin, että paljastun yhtäkkiä osaamattomaksi ja saan potkut. Tälle tunteellenei ole järkiperusteita, sillä minut on headhuntattu 5 viimeisimpään työhöni ja osaamistani arvostetaan, palkkakin on oikein hyvä. Mutta silti tunnen näin.
Pelkään myös suunnattomasti työttömyyttä, sillä kotona opetettiin että työttömät ovat laiskoja ja tyhmiä, turhia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koo kirjoitti:
En jaksanut koko tätä piiitkää ketjua lukea, mutta jäin miettimään sellaista asiaa, että miten te muut tällaisten ongelmallisten 40-luvun vanhempien lapset olette pärjänneet aikuisiällä elämässänne? Itse olen ollut nuoresta asti hyvin uupunut ja terveys reistailee monella tavalla. Työelämäänkään en ole lopulta päässyt kunnolla kiinni enkä löytänyt paikkaani sieltä. Kuinka siis olette pärjänneet tällaisen lapsuuden pohjalta? Ja jos olette pärjänneet hyvin, niin mitkä asiat siinä ovat auttaneet tai olleet ratkaisevia?
Huonosti, on useampi mt diagnoosi. Ei ollut yhtäkään turvallista ihmistä tai hyviä ystäviä lapsena/nuorena, ne joilla on tällaisia edes yksi, voi selvitä huonoistakin vanhemmista.
Miten olen selvinnyt... Olen vasta nyt 50- v ikäisenä ruvennut ihmettelemään, että miksi olen torjunut elämästäni kaikki, jotka ovat osoittaneet minulle rakkautta. Ja tavallaan olen myös jossain määrin aika epäluotettava ystävä muille. Siis olen valmis lopettamaan yhteydenpidon tai pitämään taukoa ja jotenkin ystävyys vaan alkaa ahdistamaan. Lapsena en ollut todellinen ystävä kenellekään, vaan saatoin olla hyvinkin epäluotettava ja vaikkapa varastaa ihan keneltä vaan.
Nyt aikuisena en ole väleissä sisaruksieni kanssa, en miehen sukulaisten, en entisten työkavereiden, en sukulaisteni kanssa. Hädin tuskin omien lasten, hwidänkin tapaaminen ahdistaa joskus.
Nosto, tämä ketju on jotenkin terapeuttinen <3
Syksyllä 2014 aloin käsitellä näitä asioita tämän ketjun inspiroimana. Aika ajoin asia on palanut minussa pienemmällä liekillä mutta nyt taas nostanut päätään. Muistin miten teininä jouduin köymään naapurin kasten rippi- ja ylioppilasjuhlissa yksin vaikka koko perhe oli kutsuttu. Äitini oli riidoissa milloin kenenkin naapurin kanssa eikä halunnut siksi tulla ja isä myötäili. Kun pyysin ja rukoilin äitiäni tulemaan mukaan hän suuttui ja käski keksiä jonkun tekosyyn, kuten että vanhempani ovat sairaana. Tietenkään kukaan ei sitä uskonut juhlissa kun sen nolostelevana 14 vuotiaana kerroin. Miten häpesinkään vanhempiani ja mkä pahinta itseäni. En ikinä tekisi lapselleni noin. Tämänkin asian olen painanut pois mielestäni vuosikymmeniksi mutta kaikkihan lopulta nousee pintaan, etenkin nyt kun on oma lapsi. Kiitos tämän ketjun aloittajalle, sinut tulisi palkita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina kuvitellut, että vain meillä oli vaikea äiti, mutta tämä ketju on kyllä avannut silmiä. Rintaliivit sain yläasteella, kun uskaltauduin pyytämään. Silloinkin äiti huokaili. Olisin tarvinnut jo vuosia aikaisemmin. Yhdet sain ja seuraavat ostin kesätöistä ansaitsemillani rahoilla. Siteitä meillä onneksi oli aina kaapissa.
Seksuaalisuus oli asia, josta ei puhuttu, mutta äitini muistan sanoneen, että pimppi tervataan, jos siihen koskee. Olin ehkä viiden ja uskoin sen. Kuin ihmeen kaupalla seksielämäni on kuitenkin hyvää.
Perheessämme ei puhuttu ikinä ongelmista, joita oli äidin alkoholismin takia. Ikinä en muista äidin halanneen tai sanovan rakastavansa. Vittuilu oli kommunikaatiokeino ja se tehtiin mielellään vieraiden kuullen. Painoani pilkattiin avoimesti, vaikka en edes ollut lihava. Sairastuin myöhemmin syömishäiriöön. Kerran lapsena multa lähti lonkka paikoiltaan. Se meni heti takaisin, mutta onnuin vuoden ja jalka petti usein alta. Äidistä se oli huomionhakua, kun kerroin asiasta useampaan otteeseen.
Äidilläni todettiin masennus ja hänelle olisi pitänyt suoda huomiota ja hyvittelyä. Sama tosin ei koskenut minua, kun sairastuin vaikeaan masennukseen. Äitini häpesi minua.
Isä oli ja on ok, mutta hän ei jaksanut arjen pyörityksessä sen enempää meidän lasten elämään perehtyä, vaikka pitikin huolen siitä, että oli ruokaa ja puhtautta.
Olisihan noita juttuja kerrottavaksi. Ehkä nämä asiat ovat pinnalla siksi, että lapseni ovat teini-ikäisiä ja haluan välttää samat sudenkuopat. Äiti on edesmennyt. En tuntenut suurta surua hänen kuollessaan.
Lihavaksi haukkuminen oli tuttua itsellekin. Oli tosi hyvä koulukiusatun itsetunnolle, kun äitini laittoi tuliaiskarkit minun kohdaltani kieltoon, koska hänen mielestään olin lihonut liikaa, isoveli sai syödä niitä ja tämän äitini teki myös selväksi. Olin 14-vuotias, 169cm ja 51kg. Koulukiusaamisen pidin visusti omana tietonani, muuten kamala äitini olisi käyttänyt sitä lyömäaseena minua vastaan, olihan se todiste huonoudestani sekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koo kirjoitti:
En jaksanut koko tätä piiitkää ketjua lukea, mutta jäin miettimään sellaista asiaa, että miten te muut tällaisten ongelmallisten 40-luvun vanhempien lapset olette pärjänneet aikuisiällä elämässänne? Itse olen ollut nuoresta asti hyvin uupunut ja terveys reistailee monella tavalla. Työelämäänkään en ole lopulta päässyt kunnolla kiinni enkä löytänyt paikkaani sieltä. Kuinka siis olette pärjänneet tällaisen lapsuuden pohjalta? Ja jos olette pärjänneet hyvin, niin mitkä asiat siinä ovat auttaneet tai olleet ratkaisevia?
Sitä olen viime aikoina miettinyt ja paljon. Lukiosta pääsin hädin tuskin läpi, vaikka kirjoituksista tuli hyvät arvosanat. Olin niin uupunut, että usein käännyin koulumatkalla itkien takaisin kotiini (asuin omillani). Pohjaton uupumus ja riittämättömyyden tunne kalvalvat. Työurani on ollut enimmäkseen määräaikaisia työsuhteita ja usein olen ollut rikkinäisissä työyhteisöissä, joissa olen hajonnut entistä enemmän. Nyt olen 40-vuotias ja "töiden välillä", eli etsin seuraavaa työpaikkaa. Viime yönä heräsin kylmään hikeen ja ahdistukseen asian vuoksi. Haen töitä aktiivisesti ja pääsen usein haastatteluihin, mutta kutsua töihin en saa. Tarjolla pätkätöitä. Ahdistaa niin paljon.
Työyhteisössä olen kuitenkin hyvä, ystävällinen ja muitakin tukeva ihminen. Mitään ei tietenkään voi sille, että määräaikaisuus on aina määräaikaista ja paikasta pitää luopua, kun vapaalla ollut työntekijä palaa. Kohta olen viisikymppinen akka, joilla kuulemma vasta vaikeata onkin. Ahdistaa ja kuormitun helposti, vaikka olen opetellut asiaa tunnistamaan ja käsittelemään. Koen myös surua siitä, että elämäni alku on ollut niin vaikea ja olen joutunut liian vaikeisiin tilanteisiin yksin. Pelkästään "miten sulla menee" olisi ollut varsinainen ihme koettavaksi...
Olen lukenut näitä ja hämmentynyt sillä luulin että meidän perhe oli jotenkin huono äiti -40 luvulla syntynyt, minä -70 luvulla.
Muistan että äiti kysyi joskus että ilmoita kun kuukautiset on alkaneet. Mietin että mitä ne kuukautiset on.
Järkytyin kun verta tuli eka kerran sanoin siitä mummolle että miksi tulee ja hän käski mennä ettiin äitin kaapista siteitä. En löytänyt joten mummo sanoi et käytä vessapaperia.
En saanut siteitä koska en uskaltanut sanoa äitille. En myöskään rintaliivejä. Itse ostin postimyynnistä. Meillä ei puhuttu mistään näistä asioista joten sekin teki minusta sulkeutuneen.
Myöskin vanhempani teki koko ajan töitä. En muista että äitini olisi leikkinyt meidän kanssa.
Nyt puhun avoimesti lapselleni kaikesta. Lapseni myös kyselee kaikesta. Vastaa ja yritän peittää että näistä puhuminen saa minut jotenkin häpeämään kuitenkin edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpottavaa lukea näitä, itse kokenut samaa, äitini syntynyt 60-luvun alussa.. Mutta samalla tekee tosi pahaa teidän kaikkien puolesta. Voin jakaa samat kokemukset liittyen kuukautisiin, rintaliiveihin, murrosikään.. En uskaltanut kertoa kuukautisistani, käytin wc-paperia housuissa ja pelkäsin aina koulussa että vuodan läpi..
Mitään tietoa en näistä asioista saanut äidiltäni, ja ilmapiiri oli muutenkin todella ahdistava. Äiti saattoi suuttua tai tiuskia jos minulla oli jokin vaiva mistä kerroin, ja yleensä kommentoi jotenkin että "miten sinulla nyt tuollaista/miten olet tuollaista saanut aikaan". Hermostui myös jos en ymmärtänyt jotain koulutehtävää ja pyysin häneltä apua. Kärsin myös lapsuudessa toistuvista virtsatietulehduksista mistä en uskaltanut kertoa äidilleni koska pelkäsin että hän suuttuisi taas siitä että olen kipeänä. Muistan kerran kun olin tulehduksen aikana pissannut yöllä sänkyyn, patja ja peitto tietysti märkänä.. Valehtelin äidilleni että minulta kaatui teekuppi sänkyyn ja peitto pitäisi pestä... Äiti ei ikinä tehnyt aamupalaa valmiiksi kun lähdin kouluun. Kävi vain vihaisena herättämässä ja meni takaisin nukkumaan. Opin toimimaan itsenäisesti jo hyvin varhain, mutta tämä ajattelu on siirtynyt haitallisena myös aikuisiälle "täytyy pärjätä yksin" Teen kaikkeni että oman lapseni ei tarvitse salata tai häpeillä mitään, minulle voi kertoa ihan kaikesta ja aion ottaa asioita esille pojan kanssa, keskustella hänen kanssaan ja kannustaa kaikin tavoin. Myöskin hoivata kun on kipeänä, ja olla häntä varten aamuisin ennen kouluun lähtöä aina kun vaan olen kotona.
Vierailija kirjoitti:
Miten olen selvinnyt... Olen vasta nyt 50- v ikäisenä ruvennut ihmettelemään, että miksi olen torjunut elämästäni kaikki, jotka ovat osoittaneet minulle rakkautta. Ja tavallaan olen myös jossain määrin aika epäluotettava ystävä muille. Siis olen valmis lopettamaan yhteydenpidon tai pitämään taukoa ja jotenkin ystävyys vaan alkaa ahdistamaan. Lapsena en ollut todellinen ystävä kenellekään, vaan saatoin olla hyvinkin epäluotettava ja vaikkapa varastaa ihan keneltä vaan.
Nyt aikuisena en ole väleissä sisaruksieni kanssa, en miehen sukulaisten, en entisten työkavereiden, en sukulaisteni kanssa. Hädin tuskin omien lasten, hwidänkin tapaaminen ahdistaa joskus.
Kiitos tästä. Nyt vasta 50-vuotiaana, kun minulla on ensimmäistä kertaa mies joka aidosti raskastaa minua, yritän ymmärtää miksi työnnän häntä pois. Miksi se on niin pelottavaa? Kuin menettäisin kontrollin? Että sen täytyy olla valhetta ja kostautuu?
Miksi minun on vaikea olla hyvä ystävä ja pyytää ja tarjota apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Olin pissannut koulussa housuihin enkä kertonut äidille ennenkö ope soitti ja selvisi.
Muistan minäkin että meillä ei ollu aamupalaa aamuisin en tiedä miksi.
Olen kuullut opelta kun puhuttiin menneistä vuosikymmenistä että entisaikoina siteet pyydettiin kempparista tiskin alta. Liekö häpeällisyys sieltä tullut.
Mua kanssa syyllistettiin et jos olin kipeenä. Kuulemma kouluun olisi pitänyt mennä. Vieläkin kun nyt olen jo yli 40v, isä syyllisti ett ei saa olla pois ettei saa potkuja. Nyt tuli multa sellainen ripitys ja tein sen entistä kovempana kun seuraava saikku mulla oli. Enään eivät ole puoleen vuoteen sanoneet mitään.
Myös laosena jouluisin äiti sanoi aina että emme saa joululahjoja. Kuitenkin tuli muutama paketti. Olin aina tosi ahdistunut että en saa lahjoja jouluisin.
Kun tyttäreni oli heillä niin kuulin että taas äiti sanoi että et sinä mitään lahjoja saa. Silloin kilahin ja sanoin että meillä annetaan lahjoja. Päätin että menneisyyden ikävät asiat katkee minuun ja tytär saa toiset paremmat olosuhteet.
Meillä oli samaa että tarpeellisia tarvikkeita ei hankittu, ei esim kunnon ulkoiluvarusteita, kenkiä, siteitä, alusvaatteita, harrastusvarusteita. Parinkympin harrastusmaksu pyyntöihin ei saanut mitään vastausta, ja niin ne sitten jäi.
Rahaa oli.
Ongelmaa oli siinä mittakaavassa että luulen että kyse oli jopa hahmotusvaikeudesta, yhdistettynä pakonomaiseen "tuhlaamattomuuteen".
Oman lapsen kanssa tietysti helposti meinaa mennä toiseen ääripäähän, on varuste ja sille varavaruste ja vielä kaverille varalta mukana ja käytän hirveästi aikaa miettiessäni mitä voisi tarvita ja mistä löydän kestävimmän&käytettävimmän tuotteen. Omia tavaroitani en pysty heittämään pois, ahdistaa liikaa, jos sitten tarvisinkin sitä ja ei olisi heti saatavilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla äiti syntynyt 40-luvulla, itse 70-luvulla. Äidillä oli omien sanojensa mukaan hyvä ja turvallinen lapsuus. Minunkaan lapsuudenkodissa ei ollut puutetta, aina kannustettiin ja kehuttiin. Huumoria oli myös paljon. Äidiltä sai aina lohdun sanoja vaikealla hetkellä. Seksuaalisuus sen sijaan oli tabu, ja uskonto ja Jeesus kaiken aa ja oo. Oikeastaan Jeesus on se tyyppi, joka meidät nyt aikuisina eniten erottaa. Akateemisempi ajattelutapani on äidille vieras, enkä enää puhu samaa sisäpiirin uskonkieltä hänen kanssaan.
Niin, äitini on myös hyvin herttainen mummo.
Vierailija kirjoitti:
Syksyllä 2014 aloin käsitellä näitä asioita tämän ketjun inspiroimana. Aika ajoin asia on palanut minussa pienemmällä liekillä mutta nyt taas nostanut päätään. Muistin miten teininä jouduin köymään naapurin kasten rippi- ja ylioppilasjuhlissa yksin vaikka koko perhe oli kutsuttu. Äitini oli riidoissa milloin kenenkin naapurin kanssa eikä halunnut siksi tulla ja isä myötäili. Kun pyysin ja rukoilin äitiäni tulemaan mukaan hän suuttui ja käski keksiä jonkun tekosyyn, kuten että vanhempani ovat sairaana. Tietenkään kukaan ei sitä uskonut juhlissa kun sen nolostelevana 14 vuotiaana kerroin. Miten häpesinkään vanhempiani ja mkä pahinta itseäni. En ikinä tekisi lapselleni noin. Tämänkin asian olen painanut pois mielestäni vuosikymmeniksi mutta kaikkihan lopulta nousee pintaan, etenkin nyt kun on oma lapsi. Kiitos tämän ketjun aloittajalle, sinut tulisi palkita.
Aivan niinkuin oma äitini, mutta sillä erolla että ei koskaan käskenyt valehdella miksi ei tule, päinvastoin, jouduin usein kysymään luvan useamman kerran ja aina se päätös jätettiin minun tehtäväksi. Just juhliin mentäessä saattoi antaa luvan, mutta ei antanut mitään rahaa lahjaan tai mitään. Vaihtoehdot oli nolata itsensä yksin ilman lahjaa tai jäädä kotiin. Päätös oli periaatteessa oma: Jos menet - teet väärin, jos jäät kotiin ja olet surullinen - teet väärin, koska ei saisi harmittaa että (joudut) jäät kotiin.
Ne ihmiset jotka olivat äidin ”kavereita” niin niitä palvottiin ja puolustettiin naurettavuuteen asti..
En tiedä miksi käyttäytyi niinkuin käyttäytyi.
Vierailija kirjoitti:
Helpottavaa lukea näitä, itse kokenut samaa, äitini syntynyt 60-luvun alussa.. Mutta samalla tekee tosi pahaa teidän kaikkien puolesta. Voin jakaa samat kokemukset liittyen kuukautisiin, rintaliiveihin, murrosikään.. En uskaltanut kertoa kuukautisistani, käytin wc-paperia housuissa ja pelkäsin aina koulussa että vuodan läpi..
Mitään tietoa en näistä asioista saanut äidiltäni, ja ilmapiiri oli muutenkin todella ahdistava. Äiti saattoi suuttua tai tiuskia jos minulla oli jokin vaiva mistä kerroin, ja yleensä kommentoi jotenkin että "miten sinulla nyt tuollaista/miten olet tuollaista saanut aikaan". Hermostui myös jos en ymmärtänyt jotain koulutehtävää ja pyysin häneltä apua. Kärsin myös lapsuudessa toistuvista virtsatietulehduksista mistä en uskaltanut kertoa äidilleni koska pelkäsin että hän suuttuisi taas siitä että olen kipeänä. Muistan kerran kun olin tulehduksen aikana pissannut yöllä sänkyyn, patja ja peitto tietysti märkänä.. Valehtelin äidilleni että minulta kaatui teekuppi sänkyyn ja peitto pitäisi pestä... Äiti ei ikinä tehnyt aamupalaa valmiiksi kun lähdin kouluun. Kävi vain vihaisena herättämässä ja meni takaisin nukkumaan. Opin toimimaan itsenäisesti jo hyvin varhain, mutta tämä ajattelu on siirtynyt haitallisena myös aikuisiälle "täytyy pärjätä yksin" Teen kaikkeni että oman lapseni ei tarvitse salata tai häpeillä mitään, minulle voi kertoa ihan kaikesta ja aion ottaa asioita esille pojan kanssa, keskustella hänen kanssaan ja kannustaa kaikin tavoin. Myöskin hoivata kun on kipeänä, ja olla häntä varten aamuisin ennen kouluun lähtöä aina kun vaan olen kotona.
Ei meilläkään muuten äiti tehnyt mitään aamupalaa. Heräsi itse kyllä tosi ajoissa ja herätti just kiukkuisesti tai vain huutamalla. Kun nousin ylös niin vastasi itse vain lamaantuneena huomenta suomea ja karjui säännöllisin väliajoin että mee jo, sä myöhästyt.
Jos alkoi näyttää siltä että tulee kiire niin saattoi just käydä antamassa tukkapöllyä ja sit potkaisi pihalle.
Ja mä häpesin ihan hirveesti kun pääsin koulun pihalle niin kaikki näki että mä olen itkenyt. Ja siitä sit vähän kiusattiinkin. Tämä siis ala-asteikäisenä.
Se äm mä todellakin oli hirviö. Mä en ole tuotakaan muistanut vuosiin ja vuosiin.
Vierailija kirjoitti:
Joku pohti tuolla ettei kokenut tunnekylmyyttä lapsuuden perheessä, vaikka omat vanhemmat elivät nuoruutensa sota-ajalla.
Tietysti perheet ovat erilaisia, siinä ehkä yksi syy. Toinen seikka on se että sota-ajan nuoret ovat 30-luvun lapsia. Se minkä hoivan, lämmön ja turvan yms saat elämän varhaisina vuosina on ratkaisevaa siinä suhteessa millaista hoivaa annat omille jälkeläisille. Ei 30-luvullakaan helppoa ollut ainakaan aineellisesti mutta ehkä henkisesti oltiin lämpöisempiä. Toki sodan eläneillä nuorilla on ollut hyvä sauma traumatisoitua pahastikin mutta ei niin kaikille käynyt.
Ja onhan tutkittua että varhaislapsuuden (0-3v) kaltoinkohtelu (etenkin emotionaalinen; tunnekylmyys) on paljon tuhoisampaa kuin nuoruudessa/aikuisena koetut traumat (niitäkän vähättelemättä). Lapsen aivot/hermotus/kyky käsitellä asioita on olematon, ja kaltoinkohtelu voi olla todella tuhoisaa psyykelle. Ja ilmentyä juuri niin, että ihminen (aikuisena) ei edes tiedosta miltä voisi tuntua "normaali" oleminen.
Miltä voisi tuntua esim rakastetuksi tulemisen tunne, miltä voisi tuntua se, että kokisi olevan täysin yhdenvertainen kanssaihmisten kanssa yms.
Lisäksi sodan aikana syntyneet sukupolvet eivät ole saaneet mistään mitään tietoa tällaisista asioista, tai ainakin se on koskettanut marginaalia. Ei ole tiedostettu traumojen vaikutusta psyykelle niin paljon kuin nykyään. Ei ole ollut mitään mistä tietoa olisi saanut.
He ovat kasvaneet tekemään työtä (joka toisaalta on ollut myös hyvä keino "selviytyä"/paeta traumoja. Voisiko olla myös vaikutusa sillä, että lisääntynyt vapaa-aika, konneelistuminen 60-luvulla on vapauttanut työn loputtomasta kahleesta ja kun sitä ei ole enään ollut (vrt pyykkikone, sähköt) on traumat pamahtaneet pintaan ja seurauksia ovat saaneet lapset (etenkin tyttäret äideiltään) tuta nahoissaan.
En kyllä silti ymmärrä mistä tuollainen suoranainen pahuus (iva, pilkka, vähättely, seksuaalisuuden häpäisy yms) voi johtua.
Uskomatonta kuinka samanlaisia kokemuksia niin monella on.
Ilmeisesti suurten ikäluokkien kasvatuksessa on menty metsään ihan yleisellä tasolla.
Olen itse 70-luvulla syntynyt 40-luvulla syntyneen äidin tytär.
Myös minua on "kannustettu" mitätöimällä ja tölvimällä.
Yleisin kannustustavaksi tarkoitettu kommentti on "ei sinusta oo semmoiseen, et sinä osaa".
Kehut tulivat muodossa "en olis ikinä uskonut että osaat". Ja tätä kehumista yrittää nyt myös lapsilleni. Esim kun esikoinen oppi lukemaan koulussa ihan normaalisti, sanoi äitini lapselle "en olis ikinä uskonut että sinä opit lukemaan". Lapsi on ihan ihan tavallinen fiksu koululainen, jolla ei ole koskaan ollut mitään oppimisvaikeuksia eikä kehitysongelmia.
En hirveästi viitsi altistaa lapsiani tuimmoiselle tölvimiselle. Ja nämä isovanhemmat ajavat isovanhemmille pakollisia tapaamisoikeuksia 🙄
Moni pitää välimatkaa hyvästä syystä.
Olen kysynyt kommentoiko äiti ystäviensä asioita samalla tavalla kuin minun tai lasteni asioita. Vastaus oli tyrmistynyt "en tietenkään, nehän suuttuisi". Ja sitten haukkui minua hulluksi kun en ymmärrä tuotakaan asiaa.
Minua hän haukkuu huumorintajuttomaksi ja vaikeaksi ihmiseksi kun en pidä niistä kommenteista (siis niistä samoista joita ei voi sanoa ystäville sillä he suuttuisivat). On kuulemma kuin munankuorilla kävelisi kun ei minulle mitään uskalla sanoa. Ihmettelee vielä, että ei hänellä kenenkään muun kanssa tämmöistä ole.
Hän on kuitenkin riidoissa lähes kaikkien sukulaisten kanssa, ja monet kaverinsakin on pyyhkinyt pois osoitekirjasta ja tuhonnut puhelimen muistista.
Isäni sukuun hän katkaisi välit heti avioliittonsa alussa, enkä saanut tavannut isäni vanhempia kuin pari kertaa. Niillä kerroilla minut peloteltiin niin hyvin etten uskaltanut niiden tapaamisten aikana sanoa enkä tehdä mitään.
Nyt olen muutaman vuoden pistänyt isompaa välimatkaa ja lopettanut ilmaisena terapeuttina toimimisen (on avautunut minulle siitä lähtien kun olin pikkulapsi lähes kaikesta henkilökohtaisesta, mm seksielämästään).
Välimatka on auttanut ja viimeisillä parilla tapaamisella on käyttäytynyt ihan asiallisesti. Kuvittelin että äiti olisi nyt oppinut jotain ja korjannut käytöstään, mutta sain huomata olevani väärässä. Nyt hän hyppyyttää ja tölvii miniäänsä ihan surutta, vaikka aiemmin kohteli häntä asiallisesti.
Pitänee sanoa veljen vaimolle ettei siihen ilkeilyyn auta kuin välimatka.
Näköjään hänellä pitää aina olla joku ilkeilyn kohde.
Oikeasti tuntuu kurjalta kun yksi omalla käytöksellään ajaa itsensä yksinäisyyteen. Tunnen siitä syyllisyyttä vaikka tiedän ettei se ole minun vikani enkä pysty asiaa korjaamaan.
Mikä tuolla tavalla käytäytyvissä ihmisissä oikein on vikana?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku pohti tuolla ettei kokenut tunnekylmyyttä lapsuuden perheessä, vaikka omat vanhemmat elivät nuoruutensa sota-ajalla.
Tietysti perheet ovat erilaisia, siinä ehkä yksi syy. Toinen seikka on se että sota-ajan nuoret ovat 30-luvun lapsia. Se minkä hoivan, lämmön ja turvan yms saat elämän varhaisina vuosina on ratkaisevaa siinä suhteessa millaista hoivaa annat omille jälkeläisille. Ei 30-luvullakaan helppoa ollut ainakaan aineellisesti mutta ehkä henkisesti oltiin lämpöisempiä. Toki sodan eläneillä nuorilla on ollut hyvä sauma traumatisoitua pahastikin mutta ei niin kaikille käynyt.
Ja onhan tutkittua että varhaislapsuuden (0-3v) kaltoinkohtelu (etenkin emotionaalinen; tunnekylmyys) on paljon tuhoisampaa kuin nuoruudessa/aikuisena koetut traumat (niitäkän vähättelemättä). Lapsen aivot/hermotus/kyky käsitellä asioita on olematon, ja kaltoinkohtelu voi olla todella tuhoisaa psyykelle. Ja ilmentyä juuri niin, että ihminen (aikuisena) ei edes tiedosta miltä voisi tuntua "normaali" oleminen.
Miltä voisi tuntua esim rakastetuksi tulemisen tunne, miltä voisi tuntua se, että kokisi olevan täysin yhdenvertainen kanssaihmisten kanssa yms.
Lisäksi sodan aikana syntyneet sukupolvet eivät ole saaneet mistään mitään tietoa tällaisista asioista, tai ainakin se on koskettanut marginaalia. Ei ole tiedostettu traumojen vaikutusta psyykelle niin paljon kuin nykyään. Ei ole ollut mitään mistä tietoa olisi saanut.
He ovat kasvaneet tekemään työtä (joka toisaalta on ollut myös hyvä keino "selviytyä"/paeta traumoja. Voisiko olla myös vaikutusa sillä, että lisääntynyt vapaa-aika, konneelistuminen 60-luvulla on vapauttanut työn loputtomasta kahleesta ja kun sitä ei ole enään ollut (vrt pyykkikone, sähköt) on traumat pamahtaneet pintaan ja seurauksia ovat saaneet lapset (etenkin tyttäret äideiltään) tuta nahoissaan.
En kyllä silti ymmärrä mistä tuollainen suoranainen pahuus (iva, pilkka, vähättely, seksuaalisuuden häpäisy yms) voi johtua.
Sotaa ennen, sodan aikana ja sodan jälkeen syntyneillä ei ole mitään merkitystä äidin tai kuka onkin lapsesta huolehtimassa lapsen syntymästä lähtien. Jos sillä olisi merkitystä siinä määrin, etteivät esiäitimme tai -isämme ihmisvaistonvaraisesti välittäisivät ja suojelivat lapsiaan, emme olisi täällä. Alkukantaisista ihmisen piirteistä on jalostettu käsite rakkaus ja edelleen ihmisluonteessa on kuitenkin pysyvä terve piirre, lapsesta välittäminen ja huolehtiminen. Ei se liity yhtään mitenkään sotaan! Tai sotiin! Tai kivikautisiin sotiin! Se miten joitain lapsia kohdellaan tänä päivänä kaltoin, voisi samalla kysyä, miksi eivät koskaan nämä kaltoinkohtelijat astu mitenkään esiin, kertoen miten niin mukavalta tuntuu itsestä kun lapsia hakkaa nuijalla päähän. Nykykulttuuria ajatellen, miksi he vanhemmat eivät kerro siitä, miten syrjivät yhtä lastaan? Heitähän on paljon.
En jaksanut koko tätä piiitkää ketjua lukea, mutta jäin miettimään sellaista asiaa, että miten te muut tällaisten ongelmallisten 40-luvun vanhempien lapset olette pärjänneet aikuisiällä elämässänne? Itse olen ollut nuoresta asti hyvin uupunut ja terveys reistailee monella tavalla. Työelämäänkään en ole lopulta päässyt kunnolla kiinni enkä löytänyt paikkaani sieltä. Kuinka siis olette pärjänneet tällaisen lapsuuden pohjalta? Ja jos olette pärjänneet hyvin, niin mitkä asiat siinä ovat auttaneet tai olleet ratkaisevia?