Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 01:32"]
Minunkin hampaidenhoitoni oli ihan omalla kontolla pienestä pitäen ja hyvin usein jäi harjaamatta. Reikiä oli joka ikinen vuosi. Nytkin on niin monta reikää, etten edes kehtaa mennä hammaslääkäriin. :( Minunkin vanhemmilla oli tekohampaat ties miten nuoresta.
Allergioihin ei uskottu ollenkaan eikä testeihin menty, vaikka lääkäri kehotti. Lääkärissä käytiin hyvin, hyvin harvoin. Aika pienenä kävin sokerirasituskokeessa kuitenkin, mutten yhtään muista miksi. Se oli niin erikoinen asia että jäi mieleen. Yleensä kaikki taudit parani lääkkeellä nimeltä "no katotaan nyt". Kun tarpeeksi kauan katottiin niin helpottihan ne jossain vaiheessa...
[/quote]
Äitini sai tekohampaat rippilahjaksi (syntynyt 30-luvulla), vähänkö sitä ollaan naurettu, toki hyväntahtoisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joo se kamala itsestään tärkeily ja samalla vaikeneminen on ollut jotenkin skitsoa. ollaan toista, kuin mitä sanotaan. voi sanoa kauniisti ja eleet kertoo jostian muusta. aina ristiriita. onhan näistä juttuja, että suomalainen tunne-elämä on erittäin mielisairasta melkein. että ei saa ilmaista tunteita, ja jos sen tekee asettuu alttiiksi kaikenlaiselle häiriölle. kylmäkiskonen ja sairas maa - kyllähän sen nää tilastot itsareista, työkyvytt.eläkkeistä ja yleisestä ilottomuudesta kertoo. ja väkivaltatilastot. ryyppäämiset. jolla haetaan hetken helpotusta ylikontrolloituun ''maan tapaan'' olla olematta ja näkymättä. sitten tulee niitä ylilyöntejä. olisi kyllä mielenkiintoista olla tutkija näissä asioissa.
Tässä ketjussa on paljon surullista, mutta myös paljon ihan turhaa valitusta. Ei oma äitinikään ole ollut täydellinen, hyvinkin kaukana siitä, mutta osaan ajatella että siihen on syynsä. Hän ei oman lapsuutensa takia pysty parempaan. Pahoina päivinä ajattelen vain että ei voi kauhalla vaatia kun on lusikalla annettu. Tärkeintä on että en siirrä näitä asioita omiin lapsiini. Vaikka äitini ei osannut olla lempeä tai näyttää tunteitaan niin minä osaan. Katkeruus tai äidin syyllistäminen ei auta mitään. Voin omalla esimerkilläni näyttää miten tunteita osoitetaan omien lasteni kanssa, ja äitikin voi vielä siitä saada vähän iloa ja lämpöä katkeruuden ja kitkeryyden sijaan. Minun lapsiani hän rakastaa ja se on minulle tärkeää.
404 tässä vielä. Edellä mainittiinkin jo tuo sananlaskuilla syyllistäminen. Scary shit, tämä on niin minun äitiäni! Välillä otetaan sellainen jylhä ja pelotteleva ääni, välillä pyhäkoululaisen lässytys. Ja sitten niitä tulee: Vaikeneminen on kultaa, minkä taakseen jättää sen eestään löytää, vie mennessäs tuo tullessas. Ironista on se, että kaikista noista äitini on noudattanut tasan tuota vaikenemista - juuri niissä asioissa joissa ei pitäisi! Tuttavan tuttavien kuolmasta aletaan kyllä aina sipistä ja supista, viinaanko se kuoli, vai oliko se itsemurha, kuka senkin perii jne. Ja omaa lasta on kyllä haukuttu ja hakattu ja perhe- ja kotiasiat jätetty aivan rempalleen, jos oma poikaystävä on ollut näköpiirissä. Eli se siitä moraalista....
Itkeä ei saanut, puhumattakaan, että sanoisi vanhemmille vastaan. Liika naurukaan ei ollut hyväksi. Vaatteilla ei saanut "koreilla", meikkaaminen oli huoramaista. Suihkussa ei saanut lotrata vaan 2 saunapäivää viikossa piti riittää. kaikki ihmiset oli hienostelijoita tai ainakin "olivat olevinaan". Koulumenestys se ja sama pääasia, että osasi siivota ja tarkasti. Edelleen pätee tämä sääntö. Tytöille ja pojille oli täysin eri säännöt. 60-luvun kasvatti olen siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi nämä tunnekylmät, konkreettisen perkele-sukupolven ihmiset muuten ovat tehneet meitä lapsia? Kun olemme olleet vain vastenmielisiä rahanviejiä, eivätkä he edes tarvinneet meitä enää elättäjiksi, kun hyvinvointiyhteiskunta oli jo rakennettu?
Mitäköhän teidän lapsenne ovat joskus myöhemmin mieltä teistä? Äitejä ei valitettavasti saa itse valita.Katkeruus ei mitään auta . Toisia ei voi muuttaa , vaan omaa itseään ja elettävä vaan eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole katkera mutta kuitenkin...
Samaa ajatellut usein, kuin edellinen. Miksi tekivät lapsia? Koska KUULUI tehdä niin? Se oli sosiaalinen pakko. Hyvän naisen piti mennä naimisiin ja saada lapsia. Ulospäin esitettyä teatteria koko perhe-elämä. Kuinka monen kokemus tässäkin ketjussa. Puistattaa.
Poikalapsia on kohdeltu persoonina ja erilaisia vapauksia antaen. On hankittu pesukoneet, pakastimet ja kaikki muu tarpeellinen heille heti opintonsa alussa. Autot hankittu jne. Tyttärellä, itselleni taas ei mitään tällaista - vaikka olettaisi, että tyttärelle nimenomaan halutaan huolehtia perusasiat kuntoon.
Tähän tietysti vaikuttaa sekin, että itse menetin rakkaan isäni jo varhain ja äidin mielivalta pääsi esiin. Ja kohtelu on ollut sen mukaista. Veljeni väkivaltainen ja äärimmäisen vastenmielinen. Molemmat toki hyvin kulisseja ulospäin pitäneet vuosikausia - vaikka onhan niissä murtumia sukulaistenkin ollut nähdä jo vuosikaudet. Elämme hymistelyn kulttuurissa, joissa tyttäriä äidit ovat saaneet kohdella hyvinkin kaltoin, mutta vain äidin surut/ongelmat olleet päällimmäisenä huolenaiheena.
Koska äitisi kysyi sinun kuulumisiasi viimeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti ei ole oikeasti kysynyt koskaan kuulumisiani, se on vain puhelun alustuslause, vastausta ei kuuntele, koska on kiire valittamaan vaivojaan ja ongelmiaan. Joskus tekisi mieli pudottaa nk.pommi puhetulvan keskelle esim. kertoa sairastuneeni syöpään ja testata katkeaako itsepuhelu, todennäköisesti sanoisi että "huh! Mullakin epäillään syöpää, menenpä tästä varaamaan aikaa lääkärille, hei hei, soitellaan!"
Jep sama täällä. Jos on soittanut kotiin, hirveä kiire muka koko ajan (ollut eläkkeellä melkein pari vuosikymmentä) ja on sitä ja tätä. Kertaakaan ei sivuta omaa elämääni ja puhutaan vain veljen/pojan elämästä, jos puhutaan. Ja puhelu katkeaa aina yhtäkkiä, että no niin pitääpä jatkaa taas hommia.. ilman ainuttakaan kysymystä sun elämästä. En ole puhunut enää vuosiin äitini kanssa. Voi olla, etten enää puhukaan koskaan. En enää vain pysty tuohon mielisairaaseen kokonaisvaltaiseen ohittamiseen. Mitätöintiin. Mielisairastahan se on se käytös.
Outoahan se on, että äitini/äitimme ovat avoimen vihamielisiä meitä tyttäriä kohtaan. Onneksi oma tätini oli mitä rakastetuin ja rakastettavin ihminen ja sain häneltä paljon aikaa ja rakkautta ... kuuntelevaa korvaa. Niin ikävä häntä on..
Äitimme ovat sairaita tunne-elämältään ja se pitäisi ymmärtää. Se ei ole meidän tyttärien vika, vaikka ovat sairastuttaneet monet meistä. Useinhan sitä alkaa syyttelemään oman äitinsä ihmeellisestä käytöksestä itseään kun ei muusta tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka ottaisi onkeensa tehdä tutkimuksen sodanjälkeisen ajan aikana syntyneiden äitien lapsista ja heidän kokemuksistaan omista äideistä? Niin paljon samantyyppisiä kokemuksia, että ilmiötä olisi hyvä tarkastella lähemmin.
Äitini katkaisee puhelun välittömästi (eikä puhettakaan, että soittaisi myöhemmin tai ehdottaisi sitä) , jos veljeni saapuu paikalle. Veljeni vierailee joka toinen päivä ja minä, kaukana asuvana, muutaman kerran vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kukaan ei varmaan tänne saakka jaksa lukea, mutta mielestäni vika on myös ihmisessä -ei siis pelkästään vuosikymmenissä.
Oma äitini on hyvin syyllistävä ihminen, marttyyriluonne. Syntymästäni saakka olen kuunnellut solvauksia molemmilta vanhemmiltani; olen ruma, lihava ja tyhmä, ja se on oma syyni. Saamaton ja laiska, enkä hyvä missään. En enää välitä asiasta, mutta lapselle pienikin solvaus kaikkitietävän aikuisen suusta on iso asia.
Mitä rahaan tulee, en koskaan edes olettanut vanhempieni ostavan minulle mitään. Yhteisen asunnon vesilaskun ja ruoat teini-ikäiseksi saakka, siinä se. Rahaa ei ollut, ja ymmärsin sen kyllä. Syntymäpäivä- tai jouluahjoja ei tippunut, paitsi muilta sukulaisilta. Vaattet, kuten kaikki muutkin tavarat, maksoi isoäiti. Siihen saakka kunnes täytin 14 ja aloin käydä töissä.
En ole läheinen vanhempieni kanssa, vaikka asumme saman katon alla. He eivät tiedä elämästäni mitään todellista, eikä asia ole koskaan varsinaisesti haitannut minua.
Tällaiseen perheeseen synnyin, enkä koskaan osannut odottaa muunlaista kohtelua, en yksinkertaisesti tiennyt paremmasta.
Äitini on syntynyt 70-luvulla.
Ei kaikilla ei ole ollut tuollaista. Oma äitini on synytynyt 30-luvulla ja minä 60-luvulla. Meillä on ollut aina hyvät välit ja äitini on ollut kannustava monessa asiassa, kehunut paljon ja tukenut paljon taloudellisestikin. Kääntöpuoli on ollut paine menestyä naisena esim. akateeminen loppututkinto oli se mitä arvostettiin yli kaiken. Toinen asia on että avioeroa ei hyväksytä tai pidetään jotenkin todella pahana epäonnistumisena kuten muutakin epäonnistumista kuten taloudellisten asioiden sotkemista tai alkoholismia. Muilta tuon ikäluokan naisilta on tullut kateellisia kommentteja ja vähättelyä, korkeasti koulutetulta äidltäni ei koskaan.
Olen seurannut ja pohtinut tätä ilmiötä pitkään. Voi olla, että teen sen tutkimuksen. Kuten on tullut ilmi, näitä täsmälleen samalla tavalla sairaita äiti-tytärsuhteita on läpi Suomen, läpi yhteiskuntaluokkien ja läpi vuosikymmenten. Selityksiä etsitään aina niistä samoista vanhoista syistä: sota, jälleenrakennusaika; köyhyys, varakkuus; kouluttamaton, korkeakoulutettu; maaseutu, kaupunki jne. Naiset pyrkivät löytämään jonkin ulkoisen voiman, joka pakotti heidän äitinsä tunnekylmiksi. Siis selittämään itselleen, että äiti pohjimmiltaan rakasti mutta jokin ulkopuolinen paine vain esti häntä näyttämästä rakkauttaan tyttärelleen.
Kuitenkin tässäkin ketjussa tulee ilmi, että tunnekylmät äidit tulevat todella monenlaisista taustoista ja että tyttären mitätöinti on ollut äidin ihan tietoinen kasvatusmenetelmä.
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 14:51"]
Olen seurannut ja pohtinut tätä ilmiötä pitkään. Voi olla, että teen sen tutkimuksen. Kuten on tullut ilmi, näitä täsmälleen samalla tavalla sairaita äiti-tytärsuhteita on läpi Suomen, läpi yhteiskuntaluokkien ja läpi vuosikymmenten. Selityksiä etsitään aina niistä samoista vanhoista syistä: sota, jälleenrakennusaika; köyhyys, varakkuus; kouluttamaton, korkeakoulutettu; maaseutu, kaupunki jne. Naiset pyrkivät löytämään jonkin ulkoisen voiman, joka pakotti heidän äitinsä tunnekylmiksi. Siis selittämään itselleen, että äiti pohjimmiltaan rakasti mutta jokin ulkopuolinen paine vain esti häntä näyttämästä rakkauttaan tyttärelleen.
Kuitenkin tässäkin ketjussa tulee ilmi, että tunnekylmät äidit tulevat todella monenlaisista taustoista ja että tyttären mitätöinti on ollut äidin ihan tietoinen kasvatusmenetelmä.
[/quote]
samaa mieltä, sodat ei selitä. Ehkä joku kristinuskon opit yhdistettynä vittumaiseen luonteeseen.
"Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat." Mutta tuliko teillekin huudot ja vittuilut siitä, kun sitten lopulta rupesitte tienaamaan leipänne itse ja valitsemaan siten itse myös ne laulut...?
Meillä oli vähävarainen perhe, mutta mua ei painostettu menemään kesätöihin. Hakeuduin niihin oma-aloitteisesti. Vanhemmat antoivat mun käyttää palkkarahat, miten halusin, vaikka varmasti niille olisi ollut käyttöä kotonakin.
Mutta ette voi uskoa, mikä vittuilu tuli tuosta kesätöihin menemisestä sinänsä! Aivan kuin vanhemmat olisivat olleet mustasukkaisia kesätyönantajastani. Tulivat joskus ilmoittamatta hakemaan mua töistä, häveten mua, pahoitellen mun käytöstä työnantajalleni, "ei taida tytöstä olla hommiin", "laiska on tyttö kotonakin, laiska varmaan täälläkin", "kiitos nyt, kun tyttöä opetatte kuriin". Työnantajani oli aina aivan hoo moilasena eikä tajunnut, kenestä tai mistä vanhempani puhuivat. Minä olin hänen ahkerimpia kesätyöntekijöitään. Kun aikanaan sain ylistäviä työtodistuksia, vanhemmat tietysti penkoivat ne esiin. Äiti teeskenteli haukotusta "jaaha", isä kysyi vihjaillen, mitä oikein olin siellä töissä tehnyt ja sitten kumpikin päätään puistellen poistui askareisiinsa, kotitöihin, "jotka kertyy ja kertyy kun tyttö vain vieraissa töissä viihtyy".
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 14:51"]Olen seurannut ja pohtinut tätä ilmiötä pitkään. Voi olla, että teen sen tutkimuksen. Kuten on tullut ilmi, näitä täsmälleen samalla tavalla sairaita äiti-tytärsuhteita on läpi Suomen, läpi yhteiskuntaluokkien ja läpi vuosikymmenten. Selityksiä etsitään aina niistä samoista vanhoista syistä: sota, jälleenrakennusaika; köyhyys, varakkuus; kouluttamaton, korkeakoulutettu; maaseutu, kaupunki jne. Naiset pyrkivät löytämään jonkin ulkoisen voiman, joka pakotti heidän äitinsä tunnekylmiksi. Siis selittämään itselleen, että äiti pohjimmiltaan rakasti mutta jokin ulkopuolinen paine vain esti häntä näyttämästä rakkauttaan tyttärelleen.
Kuitenkin tässäkin ketjussa tulee ilmi, että tunnekylmät äidit tulevat todella monenlaisista taustoista ja että tyttären mitätöinti on ollut äidin ihan tietoinen kasvatusmenetelmä.
[/quote]
Ketjua luettuani olen alkanut miettiä, että onko se kuitenkin naisten vapautuminen ja tasa-arvo mikä vaikuttaa. Murros on ollut heti 40-lukulaisten aikuistuttua. Heidät ja heitä ennen lapset on pidetty siellä takavasemmalla eikä naisilla ollut muuta kuin kotitalouskoneen virka. Me 70-lukulaiset taas näimme toisenlaisen tasa-arvoisemman yhteiskunnan ja vapaan kasvatuksen tulokset, mutta meitä ei vielä kotona kasvatettu siihen vaan vanhaan malliin....siksi ihmettelemme äitejämme ja heidän muusta maailmasta poikkeavaa käytöstä.
Mielenkiintoinen ketju, olen lukenut joka sanan.
-tiejyrä-
Äitini on syntynyt 50-luvun aluusa ja minä -83. Ihan sama meininki ja vielä pahempaa. Tosin isä oli meillä se työnarkomaani ja äiti kotiäiti, joka katkeroitui, kun kaikkien käytännön juttujen hoitaminen jäi hänen harteilleen. Tosin äiti ei mielestäni kyllä ollut koskaan mikään kodinhengetär, vaan on enemmänkin aina kovaan ääneen messunnut siitä, miten kauheasti hän tekee sitä ja tätä ja tuota. Olen vasta aikuisena tajunnut, että minä jaksan pitää asunnon paljon siistimpänä ja teen itse paljon terveellisempää ruokaa, vaikka hoidan lasta kotona ja teen vielä osa-aikatöitäkin tässä ohella.
Kuukautisista ei puhuttu. Rintaliiviasiat sain hoitaa itse, omilla rahoillani, järjelläni ja ajallani. Kun menkat alkoivat, äiti hihitteli kuin vaivaantunut koulutyttö ja sanoi vielä toivovansa, että minulle tulisi yhtä pahat kivut ja vuodot kuin hänelle.
Kovasti ollaan aina oltu srk:n touhuissa mukana ja tapauskovaisia, mutta äidin moraali on mielestäni vain hänen itsekehussaan, jota jauhetaan kovaan ääneen. Äiti on ryypännyt ja ollut vuosikaudet isän selän takana toisen miehen kanssa. Siitä huolimatta jaksaa kovaan ääneen arvostella ja juoruilla naapureiden asioista ja etenkin ryypiskelystä.
Äiti on kummallinen sekoitus kovaan ääneen mouhottua itsekehua ja täydellistä lukkoon menemistä aina, jos kyse tulee intiimeistä, kehoon, mieleen tai tunteisiin liittyvistä asioista. Aina jauhetaan vain hän, hän ja hän. Olen saanut ostaa vaatteeni omilla rahoillani 15-vuotiaasta asti, alusvaatteet jo ennen tätä. Kyse on siis ihan perusjutuista, kuten lämpimistä talvivaatteista jne. En voisi ikinä evätä tällaisia perustarpeita omalta lapseltani, vaikka jatkuvaan biletoppien shoppailuun kyllä puuttuisin.
Kaikkiin tunnepurkauksiini ja heikkouksiini on suhtauduttu aina naureskellen, haukkuen, uhkaillen tai halveksien. Äiti hoitaa koiraamme hyvin, ja voin jättää lapsen hänelle arkipäiväksi. En ikinä voisi kuvitella, että äiti hoitaisi lastani pidempiä pätkiä, iso päiväkotiryhmäkin on minulle parempi vaihtoehto. Suhteemme on pinnallisen hyvä, semmoisella hyvää päivää kirvesvartta on muuten ilmoja pidellyt -tasolla. En voisi koskaan kuvitella halaavani äitiäni, näin tapahtui viimeksi, kun olin 7-vuotias.
Äiti edustaa minulle lähes kaikkea sitä, mitä en suin surminkaan halua omalle lapselleni siirtää.