Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Jos tuo harjoittelu tarkoittaakin sitä, että opettelee rakastamaan myös tyttöä ehdoitta? Ei se ole paha asia. :)
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 09:19"]
[/quote]
Minä en varmaan olisi ollut hyvä äiti tytöille, mutta toivon, että voin joskus harjoitella tyttöjen kanssa olemista pojantyttärien kanssa.
[/quote]
Kammottava ajatus varmasti pojallesi että harjoittelet hänen lapsillaan. Sitä varmasti anoppini tekee, kahden pojan äiti, sortaa aina tytärtäni poikiini verrattuna. Oksettaa moinen sukupuolirasismi.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 09:19"]
[/quote]
Minä en varmaan olisi ollut hyvä äiti tytöille, mutta toivon, että voin joskus harjoitella tyttöjen kanssa olemista pojantyttärien kanssa.
[/quote]
Kammottava ajatus varmasti pojallesi että harjoittelet hänen lapsillaan. Sitä varmasti anoppini tekee, kahden pojan äiti, sortaa aina tytärtäni poikiini verrattuna. Oksettaa moinen sukupuolirasismi.
[/quote]
Joo totta, eikö olekin tosi kammottavaa, että ollaan täällä kaikki harjoittelemassa elämää toistemme seurassa, kun ei olla täydellisiä vieläkään.
Joku hellin tuntein venailee tutustumista pieniin pojantyttäriinsä. Paikalle tulee heti joku tuomitsemaan nuo toiveet ja kertomaan, miten hänen anoppinsa ei huomioi hänen tytärtään. Mitä jumalauta täällä tapahtuu, missä luetun ymmärtäminen, missä logiikka.
Täällä oli jossain aikaisemmassa viestissä hienosti sanottuna se, että tuntematonta tyttöä voisi kehua. Vaikka itse sain ja saan edelleen äidiltäni karseata kohtelua, olen kyllä ymmärtänyt, että se ei johdu minusta. En ole siis saanut kehuja, en kannustusta. Omalla älyllä olen rakentanut arvomaailmani, nykyisyyden, myös teot.
Olen vilpittömästi aikuisena kehunut tyttöjä, eniten heitä, jotka eivät sanaakaan pukahda. Ei mitään lässytysjuttuja, vaan ihan syystä ja asiaa. Tytär katsoo minua hetken silmät suureksi avatuen, näkee että hänen sisimpäänsä valtaa hyvä tunne. Mutta laskee silmänsä alas, eikä sano sanaakaan. Näkee, että hän miettii, jotain. Äiti ei osaa sanoa mitään, mutta äitiäkin luen, että hän on hetken ns. onnistunut jossain. Ehkä välillä osuin ampiaspesään.
Olen kehunut myös äitejä, joilla on terve ja välittävä suhde lapsiin -se mitä näytetään myös ulospäin, lapsi läsnä ja lapsi saa reagoida aidosti ja vapautuneesti - jolloin kommunikointi on vastavuoroista aikuisen ja lapsen välillä -molemmat osapuolet arvostavat toista. Sitä on ollut ilo seurata. Itselläni sitä ei ole koskaan ollut. Huomaan kyllä ja olen rohkea. Rohkeudessa älyn käyttö.
Olen tavannut isiä, jotka puhuvat vapautuneesti perheestään, isiä -jotka eivät ole vallan alla. Isät, jotka äidin lailla tasa-arvoisina välittävät lapsistaan. Pienikin kehu tai positiivinen kommentti isän toimintaan ei ole aiheuttanut mustasukkaisuutta äidissä, se on normaalia, tervettä.
Olen omaa elämääni rakentanut, äidin henkisen väkivallan ympäröimänä. Viisaus, jota minulla oli halu rakentaa, tuli ulkopuolelta. Puhuin paljon ihmisten kanssa, liian nuorena ja aihealue ei ollut sitä, mitä sen ikäiselle olisi kuulunut. Hain kirjastosta kaikki mahdolliset kirjat, jotka vähääkään silloin käsittelivät kasvatusta. Ne kirjatkin, tuntuivat jotenkin vanhentuneelta, suorastaan tyhmiltä, päivitys aiheesta olisi aiheellista.
Täällä on selitetty muuttuvan arvomaailman sykeröt, samoin sota-ajan vaikutteet. Mikään ei mielestäni liity siihen, että perheen sisällä voisi olla aitoa rakkautta tai välittävyyttä. Josko nyt eletään perheiden sisäisen rikkoontumisen aikaa, some mm. siitä kertovat. Ongelmat ovat varmaan olleet ennenkin, ja siitä jotkut edelliset sukupolvetkin kärsineet. Avoimuus, ymmärrys (ei tarkoita hyväksyntää vääriä tekoja kohtaan), kommunikointi ja teot. Sydän ja viisaus!! Ei liity someen, ei yhteiskunnan muutoksiin, ei muotiin, ei lakiin.
Olen miettinyt, miten auttaa muita tyttäriä, joiden äiti on syntynyt 40- luvulla. Siis sellaisia tyttäriä, jotka oikeasti kärsivät henkisestä (jopa aineellisesta) väkivallasta. En usko terapeutteihin, en yhdistyksiin. Liian kaukana todellisuudesta. Olen miettinyt, että voisinko auttaa jotakuta omien resurssien sisällä. Henkilökohtaisesti.
Vahdin aikoinaan ystäväni pieniä lapsia, kun hänen äitinsä ei siihen kuulemma suostunut. Oltiin juuri keskellä leikkejä, kun koirat juoksi haukkuen ovelle ja mummihan se siellä, vara-avaimella tuli sisään. Lapset meni aivan lukkoon, selvästi pelkäsivät mummiaan, koirat meni niin raivoon että piti laittaa ne kiinni, jotta saan kysyttyä, miksi mummi yhtäkkiä tupsahti paikalle. Oli suhteellisen karmivaa seurata kun mummi yritti tarttua huoneesensa perääntyvään naperoon, koko ajan hän selitti miten lapsi pelkää minua ja "mummi tuli hakeen teidät turvaan", samoin hän yritti koskettaa koiria koko ajan selittäen miten ne ovat minun takiani vauhkoina, sitten meni kylmän rauhallisesti keittiöön ja kaappeja auki. Avainta en saanut noidalta pois mutta ulos hänet työnsin ja soitin ystävälleni, puhelumme aikana hän sai äidiltään tekstiviestin että talossa on tunkeilija joka aikoo varastaa lapset ja koirat ja käy parhaillaan kaappeja läpi. Ostakaa ihmiset vaikka joku talkkari tai vartija mutta älkää jättäkö vara-avainta hulluille perheenjäsenille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 19:27"]
Täällä oli jossain aikaisemmassa viestissä hienosti sanottuna se, että tuntematonta tyttöä voisi kehua. Vaikka itse sain ja saan edelleen äidiltäni karseata kohtelua, olen kyllä ymmärtänyt, että se ei johdu minusta. En ole siis saanut kehuja, en kannustusta. Omalla älyllä olen rakentanut arvomaailmani, nykyisyyden, myös teot.
Olen vilpittömästi aikuisena kehunut tyttöjä, eniten heitä, jotka eivät sanaakaan pukahda. Ei mitään lässytysjuttuja, vaan ihan syystä ja asiaa. Tytär katsoo minua hetken silmät suureksi avatuen, näkee että hänen sisimpäänsä valtaa hyvä tunne. Mutta laskee silmänsä alas, eikä sano sanaakaan. Näkee, että hän miettii, jotain. Äiti ei osaa sanoa mitään, mutta äitiäkin luen, että hän on hetken ns. onnistunut jossain. Ehkä välillä osuin ampiaspesään.
Olen kehunut myös äitejä, joilla on terve ja välittävä suhde lapsiin -se mitä näytetään myös ulospäin, lapsi läsnä ja lapsi saa reagoida aidosti ja vapautuneesti - jolloin kommunikointi on vastavuoroista aikuisen ja lapsen välillä -molemmat osapuolet arvostavat toista. Sitä on ollut ilo seurata. Itselläni sitä ei ole koskaan ollut. Huomaan kyllä ja olen rohkea. Rohkeudessa älyn käyttö.
Olen tavannut isiä, jotka puhuvat vapautuneesti perheestään, isiä -jotka eivät ole vallan alla. Isät, jotka äidin lailla tasa-arvoisina välittävät lapsistaan. Pienikin kehu tai positiivinen kommentti isän toimintaan ei ole aiheuttanut mustasukkaisuutta äidissä, se on normaalia, tervettä.
Olen omaa elämääni rakentanut, äidin henkisen väkivallan ympäröimänä. Viisaus, jota minulla oli halu rakentaa, tuli ulkopuolelta. Puhuin paljon ihmisten kanssa, liian nuorena ja aihealue ei ollut sitä, mitä sen ikäiselle olisi kuulunut. Hain kirjastosta kaikki mahdolliset kirjat, jotka vähääkään silloin käsittelivät kasvatusta. Ne kirjatkin, tuntuivat jotenkin vanhentuneelta, suorastaan tyhmiltä, päivitys aiheesta olisi aiheellista.
Täällä on selitetty muuttuvan arvomaailman sykeröt, samoin sota-ajan vaikutteet. Mikään ei mielestäni liity siihen, että perheen sisällä voisi olla aitoa rakkautta tai välittävyyttä. Josko nyt eletään perheiden sisäisen rikkoontumisen aikaa, some mm. siitä kertovat. Ongelmat ovat varmaan olleet ennenkin, ja siitä jotkut edelliset sukupolvetkin kärsineet. Avoimuus, ymmärrys (ei tarkoita hyväksyntää vääriä tekoja kohtaan), kommunikointi ja teot. Sydän ja viisaus!! Ei liity someen, ei yhteiskunnan muutoksiin, ei muotiin, ei lakiin.
Olen miettinyt, miten auttaa muita tyttäriä, joiden äiti on syntynyt 40- luvulla. Siis sellaisia tyttäriä, jotka oikeasti kärsivät henkisestä (jopa aineellisesta) väkivallasta. En usko terapeutteihin, en yhdistyksiin. Liian kaukana todellisuudesta. Olen miettinyt, että voisinko auttaa jotakuta omien resurssien sisällä. Henkilökohtaisesti.
[/quote]
Olen samaa mieltä siitä, että vieraillekin ihmisille voi puhua, lapsia kehua. Koskaan ei tiedä, miten suuri merkitys voi pienilläkin sanoilla olla myös niille lapsen vanhemmille.
Sitä paitsi kehuminen ja kannustaminen on älyttömän helppoa verrattuna vaikkapa sellaiseen tilanteeseen, jossa näkee, että lapselle puhutaan törkeästi ja häntä uhkaillaan eikä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olin itse nuorena likkana todistamassa tilannetta, jossa noin viiden vanha tyttö leikki bussipysäkillä, että pysäkin penkki oli saunan laide. "Lopeta toi tai tapan sut!", huusi äiti. En tehnyt mitään, olin vain järkyttynyt. Jos nyt törmäisin vastaavaan, uskaltaisin varmaan avata suuni ... ja muiden näkymättömissä lapselle varmaan kostettaisiin. Miten itse toimisitte vastaavassa tilanteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 09:42"]Taidan kokeilla kehumisen voimaa. Helpoin kai aloittaa lapsista, heitähän on ihan luontevaa kehua. Mutta toimisiko se äitiin? Uskaltaisinkohan kokeilla? En nyt heti keksi, mistä kehuisin, mutta ehkä jotain kehuttavaa hänessäkin on. On toki, kunhan vain se näkyisi.
Saisiko kehumalla katkeamaan äitejä ja tyttäriä rasittavat ketjut? Jos huolehtisi siitä, että jokainen saa joskus kehun ja hyvää palautetta.
Taidan kokeilla. :)
[/quote]
Jossain vaiheessa aikuisikääni kokeilin tämmöistä kehumisprojektia äitiin, kun kävi jotenkin häntä sääliksi ja ajattelin että huono itsetunto on ehkä ongelmien takana. Eihän siitä mitään tullut, ei marttyyria voi kehua. Joka ikisen kehun käänsi jotenkin negatiiviseksi tai muiden ansioksi.
Ei sellaista kauaa jaksanut, annoin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis kuin minun kynästä/näppäimistöltä. En vain osaa kirjoittaa jajäsennellä noin selkeästi!! äyn nyt terapiassa ja kokoajan olo etten pääse sinne minne pitäisi, enkä ihan tiedä minne edes pitäisi.
Todella terapeuttinen ketju!
No niin painoin väärää nappia... no yhtä kirjoittajaa tuolta jostain sivulta 5 jotainyritin lainata... t1412
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10.9. Ilmestyneessä ET-lehdessä (nro 15, kannessa Sirpa Pietikäinen) on kirjoituspyyntö: Millainen äiti sinulla oli? Miten äitisuhteesi on vaikuttanut sinun suhtautumiseesi tyttäreesi? Tarinoita pyydetään 24.9. mennessä.
[quote author="Vierailija" time="11.09.2014 klo 14:57"]
10.9. Ilmestyneessä ET-lehdessä (nro 15, kannessa Sirpa Pietikäinen) on kirjoituspyyntö: Millainen äiti sinulla oli? Miten äitisuhteesi on vaikuttanut sinun suhtautumiseesi tyttäreesi? Tarinoita pyydetään 24.9. mennessä.
[/quote]
Onko tietoa, milloin näistä julkaistaan juttu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei taida sopia ET-lehden imagoon "haukkua" näitä vanhuksia. Luultavasti "liipalaapaa" ja tyttärien syyllistämistä.
Minun äitini oli syntynyt 30-luvulla ja tutulta kuulostaa kaikki muu ap:n kanssa, mutta ei tuo disco-juttu vaan tanssimaan kannustettiin jostain kumman syystä jo alaikäisenä. Kaikki siteet, meikit yms piti ostaa itse ja kun ei välillä ollut rahaa niin käytin WC-paperia, onneksi oli aika niukat kuukautiset. Viikkorahaa ei ollut vaan säästin, jos sain jostain rahaa lahjaksi tai olin kesätöissä tai marjametsässä ansaitsemassa.
Koskaan en kelvannut äidilleni, vaikka olen opiskellutkin tavallista enemmän ja olin liiankin kiltti ja autoin todella paljon kotitöissä. Vanhemmiten tajusin, että minulle teetettiin niitä liikaakin ja hakattiinkin aika lailla ja minä luulin lapsena, että niin on kaikilla. Oli jotenkin ahdistavaa saada tietää jossain vaiheessa, ettei muita ikäisiäni kohdeltu samalla tavalla.
Mitään en voinut kertoa vaan kaikki piti pitää sisällä sillä se oli muuten valittamista eli minua sai kiusata ja jouduin pitämään kaiken pelon ja ahdistuksen omassa mielessäni. Joskus loukkasin itseni pahasti ja olisin tarvinnut lääkärin apua, mutta sitäkään ei saanut kertoa ja olin menettää henkenikin muutaman kerran. Osa vaivoista parani itsestään, mutta esim. murtumat paranivat vinoon yms.
Muistan moneet kerrat kun äitin vähätteli minua tai ulkonäköäni. Vertasi kaikessa muihin ja vain silloin, jos toiset olivat jossain onnistuneet. Kun minä onnistuin niin se oli äitini ansiota tai hänen geeniensä, ei minun.
Kaikki harrastaminen oli kiellettyä kun vei vain rahaa.
Olen huomannut vasta vanhemmiten kuinka lapsuuteni oli aika rankkaa. Ihanimmat lapsuusmuistoni liittyvät aurinkoon, hiekkarantaan, metsään, puutarhaan eli kai sieltä etsin sen kauneuden ja rauhan.
On ihme, että olen säilynyt hengissä eikä minulla ole mitään päihde-, tai mt-ongelmia, mutta joskus tosin masentaa ja joitain asioita muistuu lapsuudesta mieleeni. Liika kiltteys on myös ongelmani, josta olen pyrkinyt eroon. Paljon on kai kiittäminen myöhemmin elämääni tulleita ihmisiä, joilta sain rakkautta esim. ystävät ja eka poikakaveri. Ne kai korjasivat jotain sekä minulla on aika sisukas ja positiivinen luonne, joka on auttanut.
Kotini oli muuten ihan normaali eikä sosiaalisia ongelmia, joten niistä ei voi syytä löytää. Kenties en vaan ollut toivottu lapsi.
[quote author="Vierailija" time="22.10.2014 klo 23:18"]
Nämä äidit ovat henkisiä hirviöitä ja niiden aviomiehet surkeita munattomia peesaajia
[/quote]
Sanaton tuohon suoraan ilmaisuun. Mutta niin totta.
Tekisitkö saman oman äidillesi? Isot perintäomaisuudet tulossa, äiti buukkaa ihanan välittävän, rakastavan äitinsä vanhainkotiin, vaikka sille ei ole todellista tarvetta. Hän, isoäitini, itkee siellä, on järjissään ja haluaa pois, tulee perässä ja pyytää niin että viekää hänet pois. Hän haluaa tulla kanssani kotiinsa. Itse en ymmärtänyt todellista tilannetta, luotin silloin omaan äitiini, naiivi olin. Itkin vanhainkodin tiloissa tuon isotäitini tapaamisen jälkeen, hän kulki perässäni pyytäen, että vie hänet pois.
Itkin omalle äidilleni, miten isoäidillä paha olo ja mitä hän puhuu, ja miksei voi tulla kotiinsa, kerroin kaiken. Äiti tokaisi, että älkää sitten hänelle koskaan tuollaista tehkö, ja älkää häntä koskaan vainhainkotiin viekö. Ei sanaakaan, ei mitään välittävyyttä omaan äitiinsä, joka rakasti ja välitti hänestä. Kuten minustakin välitti. Olin järkyttynyt, en vonut käsittää sitä suhtautumista. Raha ja omaisuus oli akuutit ädilläni, kuten aina. Isoäiti oli tuon jälkeen ns. poissa, pumpattu täyteen lääkkeitä, ns. nukkui aina ja silti huusi / mikä tuo lääkitys on? Miksi huusi? Itse ymmärtäisin, että olisi tuska siitä, että hänet on laitettu sellaiseen paikkaan, jossa hänen ei ollut hyvä olla, ja hän tiesi sen itse, että kotona olisi hänen paikkansa. Isoäiti kuoli sinne. Äitini oli hautajaisissakin kuin kukko tunkiolla, perintäomaisuus tärkeintä. Häpesin häntä. Se mitä koin oman äitini junaillussa isoäidin poismenoa kohti, en tee samaa äidilleni mitä hän teki äidilleen. Huolimatta siitä, millainen äiti on ollut tytärtään, minua kohtaan, hirveä, enkä halua hänen kanssaan olla tekemisissä. Isoäiti oli itse välittävyys, rakkaus, hänen laisiaan harvoin olen tavannut.
Mun sisko tekee parhaillaan tuon, mikä tehtiin mummolesi. Kaikki omaisuudet on jo haalinut yhdessä veljeni kanssa. Ei voi kun katella vierestä.
Alue: Aihe vapaa
Minun äiti kyllä tulee kutsumatta. Ei kutsua tarvitse, tulee ja kulkee kuin omassa kodissaan. Auttaapa joskus jopa postin avaamisessa. Avainta en hänelle ikinä tule antamaan.
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 17:12"]
P.s. Äiti kävi tänäänkin. Olin yksin kotona, nukuin päikkäreitä sohvalla. Tultiin yöllä lomareissusta ja otin vähän univelkaa takaisin. Heräsin siihen, että äiti kävelee ovikelloa soittamatta sisään. Laiskottaako? Se oli ensimmäinen kysymys. Jotain höpisi ja lähti. Ei kysynyt minulta mitään muuta, puhui omat asiansa ja lähti.
[/quote]
Ettekö te äitienne alistamat tyttäret osaa edes pitää ovea lukossa? Vai oletteko niin älyttömiä, että pidätte itsestään selvänä, että äidillä on oltavat avaimet teidän kotiinne?
Anteeksi, minusta tuo on kummallista. Mutta minun äitini ei koskaan tunkenut tyttäriensä kotiin. Ei edes kutsuttuna, ihmeenä pidin sitäkin kun siskoni sai hänet raahattua lapseni ristiäisiin. Jotenkin minun ongelmani on eräällä tavalla päinvastainen. 40-luvun nainen minunkin äitini oli, mutta pikemminkin välinpitämätön kuin ahdistava.
Stereotyyppisesti äidin pitäisi olla HYVÄ ÄITI. Mutta millainen se Hyvä Äiti oikeastaan on, eli minkä kriteerien mukaan hyvyys mitataan? Murrosikäisten äidit ovat ainakin nykyään "idiootteja", kuten 15-vuotiaitten vanhemmat olivat jo Mark Twainin aikaan. Hän kuin aikanaan havaitsi vanhempiensa (isänsä?) viisastuneen kovasti...
Varsinkin negatiivisten tunteitten vähättely on kai maan tapa. Itse tunsin olevani kelvoton äiti, kun lapseni ihan itki kun ei kotiväki välittänyt, oli poissa kotoa ensi kertaa pitempään ja oli ikävä - myöntelin vaan, että semmoista se on, ikävähän se tietenkin eikä niin isosta enää kovin tarvitse välittääkään. Vähän myöhemmin koulun vanhempainillassa muuan kasvatusasiantuntija kertoi, että ei tunteita saa vähätellä eikä kieltää tyyliin " eihän sinulla mikään koti-ikävä voi olla ja kyllä me sinusta välitämme ..." Tunne on ihmisen subjektiivinen kokemus silloinkin, kun se ulkopuolisen mielestä on turha. En minä sitten niin huono kasvattaja tainnut ollakaan.
Muistetaan nyt se tosiasia, että menneitten vuosikymmenten naisten elämän keskipiste oli aina mies. Omaa elämään ei juuri ollut, ja vaikka olisi ollut työssä, piti kotona huolehtia ensin miehestä, olla olemassa miestä varten ja lapset saattoivat olla harmillinen sivutuote. Vaikka 1970-luvulla tuli abortti ja ehkäisy mahdollisiksi, läheskään kaikki sen vuosikymmenen lapset eivät syntyneet toivottuina, eivät edes suunniteltuina.
[/quote]