70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Meillä isä yritti puuttua aikoinaan siihen, että veljeä suosittiin räikeästi. Sai maksaa kalliin henkisen hinnan, nykyään hänkin on äidin puolella, aivopestynä. Edes veljen vaimosta ei saa sanoa poikkipuolista sanaa, vaikka syytä olisi (hän saa sen sijaan haukkua meitä sisaruksia eli siinä syy).
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 01:33"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 08:02"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 02:31"]
Omat ensimmäiset seurustelukokemukset olivat hämmentäviä, koska äitini muuttui maireaksi poikaystävien läsnäollessa. Kohteli minua aivan eri tavalla ja oli oikeastaan enemmän kiinnostunut poikaystävien -hyvinvoinnista - kuin omastani.
En kykene kuvailemaan tarkemmin. Äidistäni tuli täysin vieras minulle poikaystävieni läsnäollessa.
[/quote]
Saatan tunnistaa ruon "maireuden". Oma äitini kohtelee miestäni ja ystäviäni paljon paremmin kuin minua. Tarjoaa kahvipöydässä kahvia, saunan jälkeen oluen tai mehua jne... Minut ohittaa. Tätä on joskus miehen kanssa naureskeltukin, kun on niin ilmiselvää. Lisäksi äiti rakentaa "supermummouden" kulissia. Kun lapset sinne menee, katsotaan telkkaria tai pelataan tietokoneella ( ikärajoista välittämättä) ja mummo tekee omia juttujaan. Omien sanojensa mukaan hän nauttii lasten kanssa olemisesta. Taitaa olla hienoinen sokea piste. ;)
[/quote]Muistakaa tää sitten, kun olette vastaavassa iässä. Itsekin aikuistuvien tytärten äitinä olen ajatellut, että kuinka osaan olla tällaisessa tilanteessa, kun oikeastikin haluaisin antaa vävylle kivan kuvan itsestäni, anoppisuhteethan perinteisesti tiedetään.. Ja joo, tähän ikään mennessä itsetunto ei -kas kummaa- ole automaattisesti pompsahtanut täydelliseksi vaikka elämässäni olen sen eteen paljon yrittänyt tehdäkin.
[/quote]
Yritän muistaa. Yleisesti toimin kyllä niin, että tarjoan kaikille pöydässä olijoille kaffetta samaan aikaan. En hupi kenenkään yli tai jätä kenenkään kuppia täyttämättä. En siirrä pullalautasta kenenkään ulottumattomiin vaan pyrin tarjoamaan. ;)
Supermummoudesta vielä sen verran, että äitini ei viihdy lasten kanssa, ei yhtään. Muille hän esittää pullantuoksuista mummoa, vaikka on voinut käydä niinkin, että lapset ovat olleet mummolassa päivän ja saaneet telkkarin katselun lomassa yhden omenan syödäkseen. Lapset kuittaa tämän vielä niin, että ei me ehditty syödä, kun katottiin foxia. En minä enää yökylään ole noita mukeloita sinne laskenut, vaikka supermummo pyytelee. (Tuo toisen viestin kirjoittanut olen.)
Tämä on ollut todella hyvä ketju! Kiitos kaikille kirjoittajille. Vaikka oma äitini ei aivan näin kamalaksi ole koskaan heittäytynytkään kuin tässä ketjussa on kuvattu niin monia ketjussa esille nousseita asioita on tullut mieleeni. Esim. tuo menkkojen ja rintaliivien ostamisen hankaluus. Lisäksi nyt vanhemmalla iällä havaittavissa ällöttävää aviomieheni suosimista. Mies on aina oikeassa, minä olen vain hankala ihminen kun "käsken" ja "komennan" häntä. Äitini on elänyt isääni palvellen ja valittanut siitä aina isän selän takana. Nyt kun olen oppinut, että en mene samaan halpaan niin sekään ei kelpaa. Miehille pitäisi aina olla mieliksi... Äitini ei kuitenkaan tunne miestäni, vierailemme harvoin enkä koskaan valita hänestä selän takana, joten äitini silmissä mieheni on pyhimys ja vika on minussa kun olen niin "hankala ihminen".
Olisi mielenkiintoista lukea miten isät istuvat tähän kuvioon. Meillä isä oli ehdoton auktoriteetti, jonka ei tarvinnut perustella päätöksiään. Äiti myötäili isää ja valitti selän takana. Isäni mm. haukkui, huoritteli, löi, kielsi menemästä mihinkään, uhkaili lähettää kasvatuslaitokseen tai hullujenhuoneelle, jos ei totellut ja viimeisenä aseenaan uhkasi itsemurhalla.
Toisaalta matkustelimme, retkeilimme, isämme osallistui lasten leikkeihin toisin kuin kavereiden isät (mm. lumilinnan rakentaminen, mäenlasku jne.) Näin jälkikäteen tuntuu, että vanhempani eivät osanneet toimia aikuistuvien lasten kanssa. Heidän oma nuoruutensa oli ilmeisesti ollut vaikea tai kompleksinen häpeän, huonon itsetunnon tai muun syyn takia. Isovanhemmistani, joita jälkeen päin muistellaan todella lämmöllä, paljastuu monia ikäviä piirteitä kun asiaa tarkemmin penkoo. Näistä ei vain ole puhuttu.
Elämän kaikkinainen kovuus ja epätasa-arvoisuus on varmasti monen ongelman taustalla. Vielä 1960-luvulla Suomi oli nykynäkökulmasta käsittämättömän vanhoillinen. Esim. naisilla paheksuttiin, jos rintaliivin olkain näkyy tms. Myös suhtautuminen avioliiton ulkopuolisiin lapsiin (HS:n Kuukausiliite!). Sukupuolten toimintakentät olivat rajatut, se millainen naisen tai miehen tuli olla oli todella kapea-alainen. Ihmisten tieto muista maista oli todella rajattua. Myös saatavilla olevien tavaroiden määrä oli todella pieni. Jos nyt ihmetellään, että miksi äiti ei ostanut ohuita siteitä niin monet 4-kymppiset ehkä muistavat, että ne tulivat kauppoihin vasta 90-luvulla. Miten olisi ostanut, kun ei ollut saatavilla? Samoin lääkkeet, kuukautiskipuihin ei ollut käsikauppalääkkeenä muuta kuin aspiriinia. Ibuprofeiinia sai vapaasti vasta joskus 90-luvulla. Joten kannattaa suhteuttaa omat kokemuksena aikakauteen, ei nykypäivään! Enemminkin sanoisin, että meidän 4-kymppisten lapsuus ja nuoruus on nykypäivästä katsoen ollut käsittämättömän alkeellista, mutta itse sitä on vaikea havainnoida. Vanhemmissamme on varmasti paljon vikoja, mutta toisaalta se oli ajan henki. Itsekin muistan ällötyksellä Spede-huumoria. Kamalan sovinistista oli koko aika ja nuoren tytön ikään kuin oletettiin olevan miehiä varten. Muistan, kun luokkani pojat ihan avoimesti lähentelivät tyttöjä, haistelivat heidän jalkovälejään, puristelivat jne. Tämä 80-luvun yläasteella. Nykyään tähän joku puuttuisi, toivottavasti!
"Ennemminkin sanoisin, että meidän 4-kymppisten lapsuus ja nuoruus on nykypäivästä katsoen ollut käsittämättömän alkeellista."
Olen itse lähempänä viittäkymppiä enkä pidä omaa nuoruusaikaani noin ylipäätään mitenkään alkeellisena, ellei sitten tarkoiteta rakkaudettomuutta alkeellisena. Mutta sitä et varmaan tarkoittanut. Minusta se, että teknologia ei hallinnut ajankäyttöä siinä määrin kuin nykyään ei ollut alkeellista. Nykymittapuulla se oli suorastaan luksusta. Alkeellisena en pidä sitäkään, että kun media ei tuota jo pienestä lapsesta alkaen lapsille valmiita leikin malleja, leikit olivat monipuolisempia ja itsekeksittyjä.
Meillä sama. Äitini salasi kaiken perunkirjoituksiin liittyvän ja eikä edes tänäpäivänä ole antanut minun saada omaa kopiota perunkirjasta. Omi kaiken itselleen toisinsanoen. Aiheutti taloudellisen kaaoksen itselleni ja manipuloi minun ja sisarusten välit poikki.
Suosii yksiä, pitäen pimenossa toisia.
Menetin niin täysin kunnioitukseni äitiäni kohtaan, että en pysty hänelle enää edes puhumaan. Hän piti vain omasta elintasostaan huolen, omani kustannuksella. Syyllistää osasi ja johdatella suhteiden kulkua. Ei ole ikävä.
Miksi juuri äitilesket pimittävät tyttäriensä osuuden isän perintöön. Isät lienevät rehdimpiä, oletan. Haluavat tukea tyttären elämää eteenpäin, äitien ajatellessa vain itseään. Ahneus iskee.
Se on kammottavaa, jos aletaan suosimaan yhtä lasta perheessä. Meilläkin sama juttu perheenjäsenen kuoleman jälkeen.
Äidit turvautuvat poikiinsa miehensä kuollessa. Tytär saa jäädä oman onnensa nojaan. Näin meilläkin tapahtui. Veljestäni kasvoi ilkeä narsisti ja alistaja, kun ei ole kukaan häntä laittamassa *aisoihin*.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 13:26"]
Näitä asioita kannattaa selvitellä jos haluaa paremmat välit. Kysellä vaikka millainen äiti omalla äidilläsi on ollut? Millainen oli hänen lapsuutensa? Entä Mummosi ja hänen vanhempansa? Tällaisten asioiden juurilta lähtee oma itsetuntemus liikkeelle eri tavalla ja ihmisyyden ymmärtäminen. Olen 70-luvun lapsi ja äitini syntynyt 30-luvun lopulla. Sota-aika on vaikuttanut hänen äitiinsä, menetykset ja pelko. Omia ei ole sanut kehua, koska jotain "pahaa" voi tapahtua. Sota vaikuttaa moniin suomalaisiin yhä tänäkin päivänä, juurikin viilenneinä väleinä. Suomessa on syviä traumoja suvuissa ja perheissä ja puhumattomuus suurimpia syitä pahoinvointiin. Ei toista maata, jossa nuorison ja vanhusten itsemurhat näin korkeat. Jostain se kertoo.
[/quote]
On yritetty monen monta kertaa. Ne juttelut olivat aina niin pinnallisia kuitenkin. Ihan kuin pihtien kanssa olisi yrittänyt saada edes jotain tietoa menneestä äidin perheestä, jota ei koskaan tavannut. Nuorena kuolleita kaikki näet. Salaisuuksien synkkä verho aina päällä, jos äidin suvusta jotain halusit tietää.
Ainoastaan sukututkimuksen kautta löytyi jotain mielenkiintoista, josta en koskaan ollut mitään kuullutkaan. Mutta tämäkin tuli tietoon vain kaukaisen sukulaisen kautta. Ei oman äidin kertomana, vaikka hänellä varmasti tietoa olikin. Sairastahan se on, kun kaikki on lukittua.
Lukekaapa tästä erään tyttären kokemuksia, surullinen mutta niin tuttu tarina.
1324, haluaisin kysyä sinulta yhtä asiaa: miten ihmeessä pystyit tuon myllyn läpikäytyäsi muodostamaan terveen parisuhteen? Ja kuinka siihen meni siitä hetkestä lukien, kun muutit pois kotoa? Ymmärsit varmaan hakeutua terapiaan varhaisessa vaiheessa, vaikka tuossa sanoitkin, että se pelasti sinun henkesi ... eli ilmeisesti haavoja jäi vielä. Ja kuitenkin pystyit solmimaan läheisen rakastavan ihmissuhteen.
Kyselen tätä siksi, etten itse ole siihen koskaan pystynyt.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 14:20"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 09:46"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 09:23"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 23:06"]
Äideissä hyviä puolia. Huonoja puolia. Anteeksianto onko mahdollista. Ilman anteeksipyyntöä.
[/quote]
Miksi anteeksiannon pitäisi olla mahdollinen ilman anteeksipyyntöä? Miten kukaan kehtaa edes kysyä tälläistä? Mikä oikeus ihmisellä on anteeksiantoon ilman anteeksipyyntöä?
Mieheni, jolla oin oikein ihana äitisuhde, kysyi minulta kerran jonkun riidan tiimellyksessä, että koskas oikein annat äidillesi anteeksi (joo, miehet on tosi ämmiä joskus!), ja minä vastasin, että jaa, en tiedä, kun ei ole koskaan pyydettykään.
Eihän äiti rakas ole koskaan ollut väärässä, ei koskaan tehnyt mitään väärin, ei koskaan ole muuta ollut kuin maailman marttyyri, jolle koko maailma on vielä paljon, paljon, paljon velkaa ja sen velan perimisen hän on tyttäristään aloittanut. Jos ne saisi nyt ensin nitistettyä ja niille näytettyä, miten vähäisiä paskoja ne on, niin sitten voisikin aloittaa maailman ja tietysti ihanaisten uskomattoman hyvien miesten valloituksen.
[/quote]
Kirjoituksesi on täynnä vihaa ja katkerutta. Jos koskaan haluat päästää niistä irti, annat joskus anteeksi. Eikä siihen tarvita anteeksipyyntöä, se on ihan omassa vallassa.
[/quote]
Niin on, siis aanteeksiantaminen, ihan omassa vallassa. Mutta kiinnostako yhtään anteeksi saaminen?
Minä olen antanut anteeksi ja suoraan sanottuna kukut välitän. Mutta äitiä saattaa kiinnostaa, mksi käyn vain 3 kertaa vuodessa, jos sitäkään. Tai sitten ei, mistäs minä sen tiefdän.
Mulle on tosiaan ihan sama. Naurattaa tämä sinun "vihan vallassa"! Älä luule, että moisia intohimoisia tunteita suunnattaisiin suuntaan, joka on niin yhdentekevä. Mieheni ja ystävieni kanssa voin olla vihan vallassa, en äitiäni kohtaan, naisparkaa, joka käytti kaiken aikansa miehien miellyttämiseen ja minun halveraamkiseen, häntä kohtaan voin vähintään olla säälin vallassa.
[/quote]
Aha, no sittenhän tässä ei olekaan ongelmaa. Hyvä jos olet noin sinut asian kanssa.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 02:08"]
Olen se 40-vuotias mies, joka n. sivulla 20 kirjoitti, ettei mene kovinkaan hyvin.
Vimeisestä 800 viestistä minuun osuu ja uppoaa vielä nämäkin:
- Satunnaiset kiltit aikuiset lapsuusaikana: Miten vaikeaa oli ottaa hyvyyttä vastaan, siitä meni ihan lukkoon.
- Yksin jääminen ja puhumattomuus kotona.
- Jokapäiväinen häpeä, erityisesti lapsuuden ja nuoruuden tapahtumista. Elän paljon menneessä ja mietin, mitä olisi pitänyt tehdä toistin (irtisanoutua isästä asap ja viedä äiti terapiaan). Tajuan, etten voi muuttaa mitään, mutta kelaan silti, joka päivä.
- Alisuoriutuja: Kirjoitin hyvät yo-paperit, mutta sitten alkoi haahuilu, joka jatkuu edelleen. Osaan paljon kaikenlaista ja olen yleensä ihan fiksukin, mutta kun luen työpaikkailmoituksia, tuntuu heti, etten tule pärjäämään. Haaveena on matalavastuutyö, jonka palkalla ei ole väliä, koska en juurikaan tarvitse mitään.
- Esittäminen sosiaalisissa tilanteissa: Minulla on iso liuta ystäviä ja tutustun helposti uusiin ihmisiin, mutta jos saan valita, jään lähes poikkeuksetta yksin kotiin. Kavahdan sitä, jos joku tuntuu haluavan minulta jotain, ihan vain vaikka seuraa. Tausta-ajatus on selkeä: "Kyllä itse pitää pärjätä, minä en apua tarvitse."
- Iloisen ja vahvan esittäminen.
Olin muutama vuosi sitten kolme vuotta Kelan tukemassa terapiassa, ja se päättyi hyviin tunnelmiin, vaikka tiesinkin, etten osannut avata syvimpiä lukkoja. Nyt ahdistaa jälleen, ja pitäisi saada aikaiseksi hakea uudelleen apua. Jotenkin vain tuntuu, että elämä alkaa olla ohi, että tämä oli tässä, mitä sitä nyt enää. (Tähän ei tarvitse laittaa mitään tsemppejä, en ole niitä hakemassa.) Lapsuudesta puuttumaan jääneet ilo omasta olemassaolosta ja tunto arvokkuudesta (että kelpaa ihan sellaisenaan) puuttuvat edelleen.
Mutta vali-vali, joillakin teistä on ollut hands down monta kertaa kamalampaa, enkä tiedä, olisinko itse enää hengissä kaiken sellaisen jälkeen. Vaikka en ole halailija, teitä kohtaan tulee tunne, että haluan lähettää ison, lämpimän halauksen, joka viestii, että kaikki on hyvin, ja että olet juuri hyvä ja oikein sellaisena kuin olet. (Mutta taidan tarvita sellaisen ensin itse...)
[/quote]
Voisi olla minun kirjoittamani viesti. Luja halaus sinulle! T. ikäisesi nainen
Samaistun. Äidilläni ja minulla on paljonkin yhteistä, matkoja yhteisiä harrasteita jne. mutta vastaavat asiat saavat minut haluamaan pitämään häntä loitommalla. Lapsena tai nuorena ei keskusteltu yhtikäs mistään. Hän piti kyllä liiankin kanssa kotia yllä, siivosi, pesi ja leipoi. Tämäkö sitten piti hänet kiireisenä avautumaan mistään asiasta keskusteluun. On sosiaalinen, puhui paljon puhelimessa kuten edelleen, mutta lapsille ei ollut tarvetta mitään asioita selitellä ei hyvässä ei huonossa, ei edes hullujen perheriitojen jäljiltä.
Äiti ei ostanut ensimmäistäkään alusvaatetta, tai koskaan vienyt millekään kahdenkeskiselle naisten asialle. Ostin ensimmäiset liivini opintotuesta jolloin se on auttamatta jo aika myöhäistä. Joskus toisinaan lainasin hänen mistä hän myös olisi voinut tarpeen ymmärtää muttei halunnut. Kuukautisista myös ei ollut mitään puhetta mutta kaapissa oli kuitenkin mistä ottaa (voi kamala puolestasi!)
Luulen että osin tiedostamatta ja osin tiedostaen vastaavat äidit eivät halua jakaa tyttärelleen eivätkä aina voikaan kun eivät ole itse saaneet. Itse toimisin kuitenkin toisin.
Olen nykyisin kärsimätön hänen kanssaan, ja harkitsen miksi minun pitäisi kovin syvällisesti hänelle omasta elämästäni hänelle kertoa ja tiedottaa.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 13:27"]
Voi mikä inhomuisto tuli mieleen tuosta ratsastustunnista. Joku äijä oli äitille kertonut tyttärensä heppahaaveesta näin: nuorempana ne tykkää hevosista, mutta kun tulevat vanhemmaksi, eivät tiedä, mitä sinne jalkoväliinsä oikeen tukkisivat. Ja se oli niin hauskasti ja osuvasti sanottu mun vanhempien mielestä. Hyi hitto.
[/quote]
Tämähän se onkin oikeasti mielenkiintoista. Samalla, kun niitä tyttäriä haukutaan ja huoritellaan tai vähintään vihjaillaan, omat jutut on kuin milläkin. Ja käytös myös: miesten edessä muikeillaan ja maireillaan ja kiherrellään ja mielistellään.
Olisiko niin, että jotenkin se oma naiseus on ollut niin hukassa, ei tiedetä, ollaanko ihanaa, tavoiteltaa naista vai reipasta työihmistä, hyvää vaimoa vai uraohjusta, niin sitten se kompensoituu näin.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 13:27"]
Voi mikä inhomuisto tuli mieleen tuosta ratsastustunnista. Joku äijä oli äitille kertonut tyttärensä heppahaaveesta näin: nuorempana ne tykkää hevosista, mutta kun tulevat vanhemmaksi, eivät tiedä, mitä sinne jalkoväliinsä oikeen tukkisivat. Ja se oli niin hauskasti ja osuvasti sanottu mun vanhempien mielestä. Hyi hitto.
[/quote]
Satula hieroo klitorista ja terskaa ja ratsastavat lapset vain masturboi -teoriaansa luennoi yhä edelleen Tampereella Hatanpään lukion reksi. Uskonnon ja psykologian opettaja, eläkeikää lähestyvä mies. Opettanut Pirkanmaan eri kouluissa kolmattakymmentä vuotta. Saman runkkausjutun ovat eri kouluissa tämän äijän tunneilla kuulleet sadat lapset ja nuoret ja kaikki me Tampereen seudun hevosharrastastajat. Vanhemmillani on ratsuhevosia, niin kysyin itse äijältä, mihin hän teoriansa perustaa, onko itse ratsastanut. Vastasi, että oma tyttärensä on saanut talutusratsastuksessa hänen mielestään orgasmin, siitä sitten hän keksi tämän teorian.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 13:06"]
Tästä tuli mieleeni (olen -76), että jopa minun ikäisissä naisissa on näitä, jotka tuomitsevat laittautumista. Mutta kuitenkin aavistan, että itsekin haluaisivat.
[/quote]
Kyllä! Ylipäätään se ajatustapa, että ulkonäköön "satsaaminen" kertoo sisimmän. Jos huvittelen meikeillä, ikätoverit kysyy kateellisena, olenko keskellä elämänmuutosta. Jos menen saunapuhtaana, ikätoverit kysyy myötähäpeissään, olenko masentunut. Nuoremmille naisille ja kaikille miehille on ihan sama, miltä näytän, he tarkastelevat mun koko olemusta ja fiilistä. Äidin ikäisille naisille toki sitten kaikki vaihtoehdot on väärin, hillityssäkin meikissä olen "laitettu", meikittä taas he vahingonilolla toteavat, miten ruma muka olen. Mikä raivo yltyykään, kun he huomaavat, ettten alistu pitämäön itseäni luonnontilassa rumana. :D Olen tummapiirteinen eikä meikki tee suurta eroa, joten huvittaa todella tuo meikkaamiseni arvostelu.
Joskus myös mietin ikäluokkani kosmeettista kilpavarustelua. Äidin sukupolven naisilla on se yksi rasvatörppö kaapissa, jota he vihamielisesti puolustavat, enempi on heille pinnallista koketeerausta. Nuorilla tytöillä on se yksi kaksi purkkia, joista he eivät stressaa pätkääkään, vähempi tai enemmän, mitä väliä. 70-80-luvun taitteen naisilla on kaapissaan joka helkutin tuote jota sillä hetkellä missään mainostetaan, ja niin kuin arvelitkin monilla ne on kylppärin sijasta jossain muualla talossa koska he julkisesti tuomitsevat laittautumisen ja syyttävät nuoria naisia mainonnan uhreiksi, jollaisia ovat itse. Kylässä ikäisten kavereiden luona on hauskaa kun he menevät jollekin x-kaapille ja nolostellen laittavat sieltä kallliita voiteitaan. Tai ei se hauskaa ole, meidän äidithän meidät on opettaneet häpeämään ehostamista ja kaikkea itsen hellimistä.
Jotenkin minua on alkanut ahdistaa kaikki jo tukahdetut muistot äidistäni. Näen jopa painajaisia hänestä. Vaikka ketju onkin hyvä, on alkanut tuntua että en voikaan enää lukea näitä :(
Pahat asiat alkaa nousta pintaan ja ei ole ketään, kelle niistä edes puhuisi.
Ne on vissihinki 'äireellisiä' neuvoja ;)
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 14:55"]
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 13:27"]
Voi mikä inhomuisto tuli mieleen tuosta ratsastustunnista. Joku äijä oli äitille kertonut tyttärensä heppahaaveesta näin: nuorempana ne tykkää hevosista, mutta kun tulevat vanhemmaksi, eivät tiedä, mitä sinne jalkoväliinsä oikeen tukkisivat. Ja se oli niin hauskasti ja osuvasti sanottu mun vanhempien mielestä. Hyi hitto.
[/quote]
Tämähän se onkin oikeasti mielenkiintoista. Samalla, kun niitä tyttäriä haukutaan ja huoritellaan tai vähintään vihjaillaan, omat jutut on kuin milläkin. Ja käytös myös: miesten edessä muikeillaan ja maireillaan ja kiherrellään ja mielistellään.
Olisiko niin, että jotenkin se oma naiseus on ollut niin hukassa, ei tiedetä, ollaanko ihanaa, tavoiteltaa naista vai reipasta työihmistä, hyvää vaimoa vai uraohjusta, niin sitten se kompensoituu näin.
[/quote]
Olen joskus miettinyt, että äitini on naisena hyvin ristiriitainen. Toisaalta on nainen, kikatikikati ja onko hiukset hyvin. Toisaalta on ärsyttävä äijä. Muka tosi kova. Meillä kaikki minun kavereihin liittyvät asiat vääntyivät kiusaamiseksi. Kun olin noin 6 v, oli minulla kaksi hyvää ystävää ja molemmat poikia. Kun tulin leikeistä sisälle, sain aina jonkun kommentin tyyliin: pojistako tulet, näin miten tönäisit sitä poikaa, rakastunut olet, pussasitteko. Lakkasin leikkimästä omalla pihalla.
pesän kavallushan on rikos, joten voihan sitä laittaa tutkintapyyntöä poliisille, sille ei tarvi työstä maksaa. Löysässä hirressä voi olla pitkään. Kulissien kaatumisen pelko on myös yksi näiden ominaisuus, jonka varaan voi ehkä jotain perustaa eli noloahan tuo on leskiädillekin juosta kuulusteluissa ja auta armias jos naapurit ja muu suku saa tietää, ja sehän saa jos itse haluaai avata suunsa ja avautua vaikeasta asiasta, heh.