Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 16:37"]Olipa hyvä lukea tämä ketju. Olen aina ajatellut, että nämä asiat koskivat vain meidän perhettämme ja joitain vastaavia maalaisperheitä. Äitini on täysin kouluttamaton, kansakoulun käynyt, eikä ole varmaan koskaan lukenut yhtäkään kirjaa. Itse olen akateeminen ja kirjoitin lukiosta huipputuloksen aikoinaan. Tunsin aina, että minä ja äitini olemme eri maailmasta ja meillä ei koskaan ole ollut minkäänlaista henkistä yhteyttä. Äitini vain touhusi touhuamistaan, laittoi ruokaa, hoiti puutarhaa, marjasti ja teki käsitöitä. Mistään oikeasta asiasta hänen kanssaan ei ole koskaan voinut puhua. Niin moni asia oli samoin kuin kirjoituksissanne, että en nyt niitä ala tässä toistamaan, mutta todella ahdistavaa on ollut siitä taustasta nousta omannäköiseen elämään. Kun sieltä maalaispitäjästä 18-vuotiaana lähdin, niin en sinne ole kaivannut. Omien lasten isoäitisuhteen vuoksi kyllä käymme siellä muutaman kerran vuodessa, mutta aika tuskaa se on. Hänhän ei tietenkään kotisijoiltaan liikahda ja mitään apua emme saa. On aika raskasta olla ensimmäistä sukupolvea yksin ilman sukua vieraassa kaupungissa ja ensimmäistä sukupolvea töissä kodin ulkopuolella. Ei varmaan kuitenkaan ole ihan tavallista, että näin on omassa ikäluokassani. Oon syntynyt 1975 ja äitini 1950.
[/quote]
Mulla samantapainen kokemus. Olen kyllä hyvissä väleissä äitini kanssa ja soitellaan päivittäin. Minun pyrkimystäni alateemiselle alalle ja ainaista opiskeluani (nyttemmin työn ohessa) hän ei silti ymmärrä. Meillä suuressa suvussa ei akateemisia minun lisäkseni juuri ole ja kun opinnoissani on hetkellisesti ollut vaikeaa, olen saanut kannustukseksi kommentin:" no lopeta ne ja mee töihin!". Aina jos olen korostanut opintojen tärkeyttä äitini on korjannut että kyllä työ on kuitenkin tärkeämpää että saa voita leivän päälle. Olen itse maksanut opintoni työllä ja opintolainalls joten mistään vanhempien siivellä elämisestä ei ole kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liittyykö tämä niin monen kirjoittama vanhemmuuden kuva juuri tuohon kaupungistumiskehitykseen ja samalla naisen roolin muuttumiseen pysyvästi perheessä ja yhteiskunnassa ja samalla perinteisen kylä-yhteisöllisyyden murtumiseen, joka tapahtui juuri suurten ikäluokkien maaltapaon aikaan 70-luvulla? Hirveän monessa kohtaa käy ilmi äidin kyvyttömyys pitää huolta itsestään, ehkä kouluttamattomuus ja verkostojen puute, jotka tietenkin aiheuttavat paljon tuskaa ja liian raskaan arjen aiheuttamaa katkeruutta, ylirasitusta ja vihaa, joihin varmasti moni vanhempi osaa samastua. Yritän hakea jotain laajempaa selitystä - niin yhdenmukaisia ovat monet tarinat.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 10:18"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 09:29"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 22:45"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 21:40"]
Puuttuuko tältä sukupolvelta täysin tietämys esim. peruspsykologiasta, vuorovaikutustaidoista ja ennen kaikkea itsearvioinnista ja -reflektiosta? Nykyäänhän koulu- ja työelämä on yhtä itsearviointilappusten täyttämistä toisensa perään. Miten pärjäsivät työelämässä viime vuosikymmenen(t)?
Ja mistä tuo loputon juoruilu ja toisten puolituttujen asioiden vatvominen johtuu? Onko klassista projisointia: puhutaan naapurin Kallen tyttären kaiman serkun vastoinkäymisistä, niin kukaan ei vahingossakaan muistele oman perheen kipupisteitä?
Entä tuo siivousintoilu? Aina hohtavan siistiä, mutta ai kun se siivous on raskasta, taas meni koko viikonloppu siivotessa, voi minua, edes lomalla ei saa levätä. Siivotaanko siinäkin ongelmia piiloon, peitellään? Vai onko oman itsensä kanssa niin vaikea olla, ettei voi hetkeksikään pysähtyä?
[/quote]
Jos meidän aikamme olisi samanlainen kuin 70-l äideillä, saattaisimme hyvinkin siirtää kokemamme samalla tavalla eteenpäin. Mutta kuten sanoit, joka paikassa jo kysellään itsetuntemuksen perään, lastenkasvatuksesta ja lasten tarpeista puhutaan ihan eri sävyyn kuin ennen, henkinen pahoinvointi ylipäätään tunnistetaan ja siitä saa puhua ...kaiken tämän ansiosta voimme ylipäätään tunnistaa sen, että lapsuuskoti on ollut rakkaudeton. Epäilemättä ihmiset yleensäkin yrittävät tehdä elämässään parhaansa, emmekä voi sille mitään, ettei se paras ole aina ollut hurraamisen arvoista, on oma tehtävämme vain yrittää toipua ja olla itse parempia.
Kun me "teemme parhaamme", on lopputulos riippuvainen monesta asiasta. Tässä ketjussa kuvaillut tunnevammaiset äidit eivät varmaankaan ole puhuneet tunteistaan tai tai tunteettomuudestaan ja vihastaan kenenkään kanssa eivätkä muutkaan ole vaatineet heitä siitä tilille. Se on ollut näiden äitien tappio ja siitä ei voi olla kuin surullinen. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että "meidän parhaamme" äiteinä on parempi kuin se, mitä meille oli lapsena tarjolla.
[/quote]
En ole kanssasi varsinaisesti eri mieltä. Ymmärrän että tietämystaso esim. kasvatuksesta oli 70-luvulla aivan eri kuin tällä hetkellä (kirjoitinkin siitä aikaisemmin tässä ketjussa).Ymmärrän että jokainen meistä on enemmän tai vähemmän vanhempana oman aikakautensa tuotos. Ymmärrän että Suomi on ollut monin takapajulainen, rikki ja sodasta toipuva maa etc. etc. etc.
Mutta entä nämä kaikki vuodet tässä välissä? Tieto on lisääntynyt, aikaa on kulunut, tieto on kaikkien käytettävissä, itsetutkiskeluun kehottavilta mantroilta, artikkeleilta, tv-ohjelmilta, keskusteluohjelmilta, työelämältä yms. ei ole voinut kukaan täysin välttyä.
Omat 30-luvun lopulla syntyneet isovanhemmat ovat tietyllä tapaa enemmän kiinni tietotekniikassa kuin minä! Löytyy älypuhelimet, skypet, molemmat (tahoillaan, ovat eronneita) käyttävät sähköpostia, osallistuvat mm. hesarin keskustelupalstoille. Juuri tuo ikäpolvi kirjoittaa paljon mielipidekirjoituksia lehtiin. Moni heistä ei jää millään eläkkeelle, tai jos on jäänyt, niin on edelleen tavalla tai toisella vaikuttamassa yhdistyksissä tai "takapiruna" yrityksissä. Niin oma isoisänikin. Oikeasti, moni heistä on pysynyt hyvinkin mukana aallon harjalla - kaikessa muussa paitsi oman käyttäytymisen arvioinnissa ja ehkä myös anteeksi pyytämisessä. Itsessä ei vaan milään suostuta näkemään mitään vikaa.
[/quote]
Niin, kehityksessä mukana pysyminen ja omiin tunteisiin pureutuminen ovat kuitenkin eri asioita: toinen on kivaa, toinen voi tehdä kipeää. Ehkä myös aika tekee tehtävänsä. Kun on jo vuosikymmeniä elänyt tyytyväisenä itsepetoksessaan, ei enää ole valmis rikkomaan koko elämän kestänyttä harhaa. Ehkä ikäihmiset katsovat asiaa myös niin, että jos omat lapset ovat perheellisiä veronmaksajia, niin oma kasvatustyö on silloin tehty oikein ja voi olla siltä osin tyytyväinen. Pointtisi on kuitenkin kiinnostava ja sitä sopii pohtia. Kiintoisaa on sekin tutkimus, johon ketjun alussa viitattiin, että suomalaisten "sotatraumat" ovat ihan oma lukunsa. Muualla sota ei ole tuottanut tai sen ei väitetä tuottaneen niin paljon rikkinäisiä ihmisiä. Ehkä me olemme olleet aina tällaisia sodista riippumatta.
Minä uskon myös ns. aikansa lapset -ajatustapaan. Vanhuksia on ollut tapana nimittää aikansa lapsiksi viitaten vain aikaan, jolloin he olivat nuoria aikuisia ja aikuisia. Kun ikävuosia karttuu lisää, ihminen on jo sitä mitä on, ei enää vaikutuksille altis muutoksiin kykenevä persoona. Nyt kun senioritkin ovat hyväkuntoisempia ja aktiivisempia kuin ennen, asiaa voisikin tarkastella vähän eri vinkkelistä.
Haluan kiittää tätä ketjua paljosta. Olen ymmärtänyt, että vaikenemisen kulttuuri, jossa kasvoin oli ns. totaalivaikenemista ja olen siinä valitettavasti liian kiinni edelleen. Vanhempani eivät edelleenkään kysy minulta henkilökohtaisia asioita ja joskus kavahdan, jos joku ylipäätään kysyy niitä minulta. Vastaavasti koen tekeväni palveluksen muille, kun en häiritse heitä liian henkilökohtaisia kyselemällä.
[/quote]
Itsepetos on hyvä termi. Kuten mielestäni myös aikaisemmin käyttämäni projisointi. Huomaan että varsinkin nuorempien ikäluokkien naisten äitiys aiheuttaa paljon ristiriitaisia, katkeriakin tunteita. Siitä johtunee nykyvanhempien kärkäs arvosteleminen ja mollaus. Minäkin olin isovanhempieni ja isoäitipuoleni silmissä ns. hyvä kansalainen ja jopa jollain tasolla samalla tasolla: olinhan kouluttautunut pitkälle. Mutta raskauteni oli punainen vaate, suhtautuminen minuun muuttui sillä sekunnilla. "Raskaus voi mennä vielä kesken, älä kiinny" oli ensimmäinen kommentti liittyen raskausuutisiini. "Raskaus ei ole mitän erikoista, et ole mitenkään erikoinen, kautta aikojen on synnytetty" oli seuraavan tapaamisen kommentti. Esikoiseni ristiäispäivä oli yksi elämäni onnellisin, taisi muutama onnen kyynelkin päästä kesken seremonian. Tästä olivat myöhemmin tuhahdelleet äidilleni, kuinka olen liian kiintynyt lapseeni (tuolloin parikuinen!) ja kuinka minun ja vauvani välinen napanuora olisi katkaistava ennen kuin se menee sairaan puolelle. Päätökseni jäädä muutamaksi vuodeksi kotiin on ollut yleisenä naurun ja pilkan kohteena. Ohilukevia äitejä kauhistellaan, nykyvanhemmille nauretaan. Kaikista kauhein synti on se, jos nainen silmin nähden nauttii raskausajastaan ja lapsistaan. Äitiyttäkin pitäisi vain suorittaa, siitä ei saisi nauttia. Tämän on pakko olla projisointia, eikö?
T. Se yksi lapsenlapsi
Taidat olla oikeassa minun kohdallani. Äitikin usein sanoo, että ruikutan turhasta. Kun itkin isän kuolemaa, ruikutin turhasta. Äiti ei itkenyt, laski rahoja ja mietti raaskiiko tarjota hautajaisvieraille ruokaa. Ruikutin turhasta, kun kerroin hänelle keskenmenosta ja sanoin, että tuntuu pahalta. Äitini mukaan ruikutan usein ihan turhasta. Ja toki niin teenkin, jos verrataan vaikkapa mummooni, jolla on ollut monin tavoin kova elämä.
Ruikutin turhasta myös silloin, kun lapsena auto tönäisi nurin suojatiellä. "Älä vingu, ruikutat turhasta, oothan hengissä, YLÖS SIITÄ NYT!" Ja matka jatkui itkua niellen. Itku tuli illalla, omassa sängyssä peiton alla.
Sanotko usein muille, että älä ruikuta turhasta?
[/quote]
Sorry, olen syntynyt 1970. Mutta elämänkokemusta on sen verran, että pidän ketjun kommentoijista osaa turhanruikuttajina.
[/quote]
Lapsenlapsi jatkaa vielä...
Sukumme on hyvin riitaisa ja avioeroja täysi. Myös oma äitisuhteeni oli mm. vanhempieni avioeron jälkimainingeissa vaikea. Saatuani esikoiseni, minulle nousi vahva äitikaipuu ja halu ymmärtää äitiäni paremmin. Hän on jo sitä sukupolvea (60l), joka osasi puhua. Olemme puhuneet viime vuosina paljon ja lähentyneet. Hän on loistava mummi lapsilleni.
Sen sijaan isommaksi möröksi osoittautui suhteeni isovanhempiini (ja isoäitipuoleeni). He ovat 30-luvun lopussa syntyneitä. Vasta lähennyttyäni äitini kanssa, olen tajunnut kuinka paljon isovanhempani ovat mustamaalanneet äitiäni minulle vuosien varrella. Ei siis riittänyt se, että olivat ilkeitä omalle tyttärelleen, sen oman tyttären oma tytärkin piti saada äitiään vastaan. Vastaavasti ovat arvostelleet ja mustamaalanneet minua omalle äidilleni. Toisin sanoen: äitini on haluttu jättää täysin yksin. Hyviä ja lämpimiä äiti-tytär-suhteita ei saisi syntyä myöhempienkään ikäluokkien välille.
Hajoita ja hallitse, se tästä tulee lähinnä mieleen. Muiden ihmissuhteita torpedoidaan puhumalla selän takana ristiin rastiin pahaa. Lopulta kukaan ei oikein tiedä kehen luottaa ja mihin uskoa.
Minäkin olin 15-vuotiaana hetken siinä uskossa, että äitini oli skitsofreenikko. Muistan kuinka peloissani ja sekaisin olin tästä. No, eihän se tietenkään pitänyt paikkaansa. Jostain syystä tyttärentyttären haluttiin vain uskovan niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 11:16"]
Kuinkahan moni kirjoittaja täällä on sellainen, joka ei ole koskaan ennen puhunut näitä asioita ääneen. Minä olen sellainen ja siksi sanomisen tarve on suuri, kun siihen on vihdoin tilaisuus.
[/quote]
en ole koskaan näistä asioista puhunut esim. ystävilleni ja tuskin puhunkaan.
Äiti mussutti isälle paljon, isä oli kiltti ja totteli aina. Muistan, että äiti oli noin 30-35 v ja me olimme usein isän kanssa keskenämme. Äiti matkusteli ja kävi tanssimassa. Saattoi olla joku toinen mieskin joskus. Nyt tilanne näyttää siltä, mutta en sitä silloin osannut ajatella.
Äiti ja isä pysyivät naimisissa. Isä kuoli äidin ollessa noin 50. En tiedä itkikö äiti isää vai sitä, että hänen elämänsä muuttui paljon vaikeammaksi. Piti hoitaa itse asioita.
Itse en tuollaista liittoa halua. Kun aloimme mieheni kanssa suunnitella häitä, äidin ainoa kommentti oli, että ei tuo taida kestää. Kestää se, sorry vaan äiti.
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 18:32"]
Mielenkiinnosta: millaisia eväitä koette saaneenne vanhemmilta sukupolvilta parisuhdetta(nne) ajatellen?
Kun menimme mieheni kanssa yhteen, totesimme lakonisen huvittuneesti, ettei meidän kummankaan suvusta oikein löydy hyvää parisuhdemallia tai ylipäätään tasapainoisen oloista pitkää avioliittoa. On lukuisia rumia avioeroja, ja ne koossa pysyneetkin liitot ovat poikkeuksetta vaikuttaneet onnettomilta. On keskinäistä nälvintää, halveeraamista, lehtolapsia, varsinkin sitä alkoholismia.
Luulin aina, että kyse oli vain huonosta sattumasta, mutta olen sittemmin käsittänyt että se on myös ihan kulttuurikysymys. Luin jotain suomalaista parisuhdeopasta, jossa oli laajahko läpileikkaus suomalaisten avioliittojen historiasta. Rakkausavioliiton malleja ei juurikaan ole ollut täällä tarjolla. Jos äidit eivät ole halanneet tyttäriään, niin välittämistä ei ole tuotu esiin kosketuksella avioliitoissakaan.
Vai?
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 02:31"]
Omat ensimmäiset seurustelukokemukset olivat hämmentäviä, koska äitini muuttui maireaksi poikaystävien läsnäollessa. Kohteli minua aivan eri tavalla ja oli oikeastaan enemmän kiinnostunut poikaystävien -hyvinvoinnista - kuin omastani.
En kykene kuvailemaan tarkemmin. Äidistäni tuli täysin vieras minulle poikaystävieni läsnäollessa.
[/quote]
Tunnistan tämän käyttäytymismallin! Se oli samanlainen jo äidinäidillä, joka kerran ruokapöydässä kehottikin minua palvelemaan poikaystävääni. Äidillä sama asenne on olemassa alitajuisena: hän ei tiedosta sitä tai sitten mausteena on vielä jonkinlainen antipatia minua kohtaan noin yleensä. Kun kerron esim. riidoista miehen kanssa, hän menee aina miehen puolelle tai ainakin kuittaa koko asian vaihtamalla puheenaihetta. Ylläripylläri liittoni ovat lopulta aina rikkoutuneet ja olen saanut turpaankin narsistimiehiltä. Äiti näki kyllä mustelmat naamassani, mutta ei puuttunut asiaan. Vähän sama kuin se, että lapsena oksensin ja istuin vessassa aina monta päivää ennen kuin vasta vietiin lääkäriin, vaikka äiti tiesi oireiden perusteella, että kyse oli todennäköisesti umpisuolentulehduksesta.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 17:54"]
toi on muuten totta, että Suomessa on jotenkin sellainen miesviha... naiset ihan kuin vihaa miehiä.. suomalaisia miehiä eritotetn.. olisiko sota yksi selitys tähän, kun naiset joutuivat niin koville pärjäämään yksin sitten nöyryyttivät samalla miehiä, rintamalta palatessaan.. terveys menneenä. . feminismi nousi, kun naiset koki että eiväthän he oikeastaan miehiä edes tarvitse.. syntyi sellainen naisviha miesviha asetelma.. molemmat halveksui toisiaan.. avioerothan oikein buumasi nousuun 70-luvulla, ja enää ei ollut mitään normia mennä naimisiin välttämättä.. tai haluta elää yhdessä loppuun asti.. naisten työurat antoi enemmän naisille sanomista ja kyllähän sitä sanottiin.. väkivallat suhteissa nousi.. ja nykyäänhän tosiaan yli miljoona sinkkutaloutta kertoo kyllä kehityskaaresta jotain oleellista.. mitä, sen voisi tutkija tutkia ja miettiä näitä syy-yhteyksiä.. miksi parisuhteet eivät enää kiinnosta, eivätkä välttämättä edes enää lasten hankinta..
[/quote]
Ei se ole miesvihaa, etteivät naiset enää halua parisuhteita ja lastentekoa vaan elää itselleen, kuten miehet aina.
Sodasta palasi useimmiten vieras mies, jolla saattoi olla sodan aikana ollut koko ajan toinen nainen/naisia. Ei ihme, ettei avio-onni oikein kukoistanut vaan liitto oli kuin työ joka vain hoidettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla -48 syntynyt isä ja -52 syntynyt äiti ja mun lapsuus oli aivan kauhea. Mitään positiivista en siitä oikeastaan voi sanoa. Olen aina tuntenut etteivät vanhempani välitä minusta, veljeni taas on nostettu jalustalle ihan aina. Äidille oma mies eli isäni on ihan ykkönen ja veljeni tulee sitten kakkosena. Ja kuten arvata saattaa minä jään viimeiseksi vai voiko edes sanoa niin koska vielä tänä päivänäkin tuntuu että hänen omat sisaruksensa ja niiden lapset eli serkkuni tulevat aina edelleni. Ainaista mitätöintiä että ei susta ois ollu siihen mitä esim. serkkuni teki tai ei susta ois koskaan tullu insinööriä kuten Kallesta ym. ym.
Meillä isä oli kuitenkin se pahempi tapaus loppujen lopuksi, hän on kaiken kuningas. Lapsuus oli yhtä väkivaltaa, ahdistavaa ilmapiiriä ja kovaa stressiä. Äitini juoksi isäni pillin mukaan ja lapset jäi heitteille tai siis minä jäin.
Taisin olla 13-vuotias kun tulin jostain kotiin vähän myöhemmin(koitin olla pois kotoa mahdollisimman paljon) niin äitini tuli viereen huutamaan että uskallapas tulla maha pystyssä kotiin. Olin täysin kokematon vielä siinä iässä, en ollut vielä edes pussannut ketään poikaa. Se oli kovin loukkaavaa sen ikäiselle. Nämä kuukautisten alkamiset, rintaliivien ostot sun muut on mulla ollu ihan samanlaista kuin monella muulla täällä, yhdet äidin ikivanhat rintaliivit sain. Ja koskapa kukaan ei koskaan meillä puhunut kuukautisista ja siteistä niin tungin sen paksun vaipan sinne alapäähän väärinpäin :) En siis oikeasti tiennyt kuinka side laitetaan housuihin, oli sitten kiva repiä sitä irti alapäästä :) No joo, tuo naurattaa tietty mut näin jälkeenpäin tajuan kuin aivotonta touhua se äidiltäni oli, aivan kuin kuukautisten alkaminen olisi ollut kova häpeä ja siitä piti olla ihan hiljaa.
Nykyään välit on tosi etäiset vanhempieni kanssa, nähdään ehkä kerran vuodessa..
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 21:29"]
Olin aika liikuttunut, kun oma 17-vuotias poikani kysyi kerran, voiko hän tulla asumaan luokseni aikuisenakin, jos tulee sellainen tilanne, ettei ole rahaa asuntoon tai ruokaan. Mielelläni vastasin, että totta kai voi. Itse en olisi tuollaista kysynyt lapsuuskodissani koskaan, tiesin varmaan vastauksen kysymättäkin.
Tuon pojan kysymyksen jälkeen otin asian puheeksi muidenkin lasten kanssa, myös nuorimman, jolla aikuistumiseen on vielä pitkä matka, ja sanoin, että kotiin voi aina tulla ja siellä on aina tilaa riippumatta siitä, kuinka vähän neliöitä siellä sattuisi olemaan.
[/quote]
Minun äitini on sanonut minulle noin (hän on syntynyt -49). Kun kerran sitten avioeron aikaan olin hetken ilman asuntoa ja tuloja (oli opiskeluaika ja kesä), tajusin aika nopeasti olevani ei-toivottu vieras. Sain sen käsityksen, että minun olisi pitänyt toimia jotenkin toisi, mutten tiennyt miten - en saanut tehdä kotitöitä korvaukseksi, ja kuitenkin sain tuta, että minun katsottiin vain laiskana lomailevan. No win -tilanne ja se oli tarkoituskin. Lapsuus palasi mieleen ja tajusin, että äiti sanoo noin vain, koska haluaa tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi, oikeasti en ollut tervetullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 17:29"]
Muistan joskus lukeneeni sellaisen luonnehdin tuosta sukupolvesta, että heitä (useimpia) yhdisti kateus omien lasten mahdollisuuksia kohtaan. Eli tunsivat kateutta ja katkeruutta omia lapsia kohtaan. Tästä johtui juurikin lasten saavutusten nollaus ja ohittaminen (moni tässä ketjussakin siitä puhunut).
Voiko mitään nurinkurisempaa lopulta ollakaan? Yleensähän vanhemmat haluavat lapsilleen parempaa tulevaisuutta kuin itselleen. Varmaan tämäkin sukupolvi, mutta heillä ei ole ollut työkaluja sen aiheuttaman kateuden tunteen käsittelemiseen.
[/quote]
Kyse taitaa olla siitä, että kun sellainen kateus ei ollut sallittua, kuten ei myöskään hyvän ihmisen ollut sallittua haluta mitään vain itsensä vuoksi, niin se kateus on aina ollut alitajuista ja sen vuoksi jäänyt käsittelemättä kokonaan.
väärinpäin laitttu side, oh nou :D sorry kun alko naurattaan!
onhan muuten kulttuureja, jossa naiseksi tuloa oikein juhlitaan.. meillä tämä salailun ja häpeän kulttuuri; oiva tapa kasvattaa naiseksi tulemiseen, että siihen liittyy joku kamala häpeä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:15"]
Joo, tässä ketjussa puhuvat nuoret ja ehdottomat naiset, jotka luulevat itse olevansa hyviä äitejä. Muistakaa tämä ketju, kun aikanaan omat lapsenne lähtevät ovet paukkuen kotoa ja julistavat vihaavansa teitä sen ja sen omasta mielestänne käsittämättömän pikkuseikan takia.
[/quote]
Tänä vuonna -79 syntyneet täyttävät 35 vuotta. Tämä ketju on saanut alkunsa siitä, että kolmenkympin jälkeen ihminen alkaa tunnistamaan kotikasvatuksensa vaikutuksen omaan elämään, sen, ettei kaikki ehkä aina ollutkaan itsestä kiinni, jos ja kun on välillä tullut epäonnistuttua elämässä. Sanoisin, että kolmen ja neljänkympin välillä ihminen tekee eniten rajankäyntiä sen kanssa, kuka oikeastaan on. Kuvittelisin, että vanhempana huomio kiinnittyy sitten taas enemmän ulkoiseen, kun alkaa tekemään asioita joita vielä haluaa tehdä elämässään.
Olen joku aikaisemmin kirjoittaneista, se, joka otti asiat puheeksi ja on saanut anteeksipyynnön ja sitä kautta en jaksa enää ruotia yksityiskohtaisia esimerkkejä. Sen halusin kuitenkin vielä sanoa, että on ollut minullekin avartavaa huomata, miten samanlaista muilla on ollut. Luulin pitkään että kaikki kuukautishäpeä ja paksut vaippasiteet ja ei rintaliivejä, oli vain minun ongelmani ja muilla ei voi olla samanlaista. Samoin veljen eriarvoisuus, diskojen, nuorisovaatteiden ja -musiikin paheksunta, sairaanaolon epäily ja oireiden väheksyntä jne jne, kaikki samat mitä muillakin. Toki on myös esimerkkejä sellaisesta karmivasta toiminnasta, jossa laiminlyödään, kiusataan ja jossa vanhemmat yhdessä nauravat minulle, jotka ovat kai erillisiä noista useille yhteisistä,
Kun silloin kerran päästin kaiken ulos, sain selityksen tähän kohteluun. Äiti selitti, että oli halunnut pitää minut huomaamattomana (se naiseksi kasvamisen lyttäys?) koska häntä oli hyväksikäytetty teini-ikäisenä ja halusi suojella minua. Kuulemma poikien suhteen sitä ei tarvitse pelätä, ja siksi veljeni sai olla. Tämän kerroin siksi että muutkin voisivat miettiä, voisiko omallakin äitillänne olla jotain tällaista taustalla. Ei tämä toki selitä muuta ilkeyttä, mutta sen kiusaantumisen naiseksi tulosta, nuhjaiset alusvaatteet. Että olisi mahdollisimman epäviehättävä eikä herättäisi kenessäkään mitään ajatuksia.
Tämä ketju on pyörinyt mielessäni jo monta viikkoa, ja olen alkanut ymmärtämään ettei kokemani asiat kenties johdukaan pelkästään siitä, että äitini on/oli jotenkin erityisen vihamielinen minua kohtaan, tai minä poikkeuksellisen herkkä konflikteille. Äitini on syntynyt 40-luvun lopussa ja minä 80-luvun alussa. Tarinaa on niin paljon, etten edes tiedä mistä alottaisin.
Äitini on aloittanut viime vuosien aikana sen, että aina nähdessämme hän muistuttaa, miten minä olin vaikea koliikkivauva. Jokaikinen kerta hän kertoo samaa tarinaa katkerana (tai ehkä vain kuvittelen katkeruuden?) miten minä huusin monta vuotta. Olen ilmaissut monesti, että tarina on tuttu ja vauva tuskin voi mitään koliikilleen, mutta se ei vaan lopu. Nykyään osaan onneksi olla pahemmin suuttumatta äitini puheista. Mukavia tarinoita lapsuudestani hän ei koskaan kerro.
Parikymppisenä en käynyt vanhempieni luona kun pitkin hampain kerran pari vuodessa, koska reissut sinne olivat aina niin ahdistavia. Lihoin paljon kotoa muutettuani, ja äitini kielsi minulta kaikki herkut ja kyttäsi syömisiäni ollessani kylässä. Kerran ystäväni antoi minulle joululahjaksi konvehteja, joita sitten söin jouluna vanhemmillani. Äitini pyysi minua lopettamaan niiden syömisen, ja kun en lopettanut, hän repi ne käsistäni ja heitti pois. Aikuisen tyttärensä käsistä. Se oli nöyryyttävää. Kyse ei siis ollut mistään kaksin käsin ahmimisesta, vaan mielestäni normaalista joulusuklaiden napostelusta. Stressasin vanhemmillani käyntiä niin, että atooppinen ihottumani paheni aina ihan järkyttäväksi ollessani siellä kylässä.
Suvussamme naisilla kuukautiset ovat epäsäännölliset ja alkavat verrattaen myöhään. Äitini kyttäsi kuukautisiani ja sitä, kuluuko siteitä. Kun kuukautisia ei joka kuu tullut, tivasi hän minulta olenko raskaana, vaikka olin vasta 16. Neitsythän minä olin vielä siinä vaiheessa. Seksivalistusta ei kotona tullut, äitini vain festareille lähtiessä ilmoitti tylysti, että "Muista sitten että aids tappaa." Itkeä vai nauraa? Päätin nauraa. Menkat olivat "ne", ja alapää oli "se" yhdistettynä käsimerkkiin: Kahdella koukistuneella sormella osoitus haaroväliin. Asioista ei puhuttu niiden oikeilla nimillä. Kun aloin seurustelemaan vakavasti ensimmäistä kertaa 18-vuotiaana, äitini istui kerran alas ruokapöytään kun olimme kahdestaan ja ilmoitti, että "Kukin hoitaa sitten omat kakaransa." Oliko tuo hänen tapansa kertoa, että ei kannata tehdä lapsia kovin nuorella iällä? Kun poikaystäväni ei kerran jaksanut ajaa kylään ollessaan armeijasta lomilla vain yhden päivän (matkaa oli siis satoja kilometrejä), sanoi äitini minulle että ilmeisesti poikaystäväni on löytänyt vihdoin jonkun kauniimman naisen itselleen. Käänsi vitsiksi, kun pahoitin mieleni. Kun sitten erosimme vuosia myöhemmin yhteisymmärryksessä ettei suhteemme toimi, äitini syytti minua poikaystävän jättämisestä ja puhui pitkään, ettei se vaihtamalla parane.
Äitini loukkaantui helposti ja häneltä piti aina pyytää anteeksi, vaikka hän olisi itse aloittanut riidan sanomalla jotain ilkeää. Kun kasvoin äitiäni paljon pidemmäksi, hän ilmoitti eräs päivä että pelkää minua. Minuun ei koskaan käyty käsiksi, enkä minä koskaan koskenutkaan vanhempiini. Ei olisi tullut mieleenkään. Olin tavallinen kiukutteleva teini, joka ehkä korotti ääntään ja paiskoi ovia, huudatti musiikkia. Meillä ei koskaan halattu tai puhuttu positiivisista tunteista. Äitini on alkanut halaamaan minua vasta viime vuosina.
Äitini kuvittelee että naapurit ovat häntä kohtaan vihamielisiä. Me jopa muutimme hänen kuvitelmiensa takia lapsena omakotitalosta rivitaloon ja äitini lopetti kotona tekemänsä työn. Tämä kuitenkin laukaisi hänellä toisen ongelman: Hänellä oli myös useiden vuosien pituinen jakso, jolloin hän ryyppäsi rankasti. Kerran olin isäni ja ystäväni kanssa huvipuistossa, ja kun tulimme kotiin (onneksi veimme ystäväni kotiin ensin) oli äitini sammunut perse paljaana sänkyyn oman ulosteensa ja oksennuksensa keskelle, koska oli juonut huonosti käyneet kotiviinit. Sitä näkyä en unohda koskaan. Hän kyllä sai juomisensa kuriin pian sen jälkeen, onneksi. Joskus hän ottaa muutaman drinkin, ja alkaa heti sammaltaa ja suoltamaan "totuuksia".
Minä masennuin pitkän huonon parisuhteen jälkeen ja jätin kouluni väliaikaisesti telakalle ollessani töissä, energia ei vaan riittänyt sillä hetkellä molempiin. Äitini valehteli kaikille minun jo valmistuneen. Kun sitten vuoden tauon jälkeen kävin koulun loppuun ja oikeasti valmistuin, soitin vanhemmilleni asiasta jolloin se kuitattiin nopeasti: "Joo, hyvä juttu." Minulta odotettiin hyvää koulumenestystä, vaikka olin perheen ensimmäinen koulussa pärjäävä ja lakin saanut ylioppilas, joka kouluttautui pidemmällekin. Hyvistä numeroista ei saanut kiitosta, mutta huonoista sai nuhtelua. Muutenkin kehumista ei harrastettu kotona koskaan, etten vaan ylpistyisi. Koin joissakin tilanteissa myös jääväni vaille vanhempien tukea.
Lääkäriin vieminen oli jotenkin ylivoimaisen vaikeaa. Jos otin peräkkäisinä päivinä särkylääkettä (teini-iässä ja täysi-ikäisenä), sain kuulla äidiltä että minulla on huumeongelma. Kun minulla oli selkeä silmätulehdus, piti minun silti käydä isän kanssa apteekissa kysymässä, voiko sitä hoitaa kotikonstein. No ei tietenkään voinut. Kerran isäni vei minut päivystykseen kun korvani oli kipeä, eikä lääkäri löytänyt korvasta vikaa. Kun korvasärky ei sitten meinannut hellittää viikkoa myöhemminkään, ei äitini tahtonut minun menevän uudelleen lääkäriin millään, koska minut kerran oli jo turhaan viety. Lopulta menin, ja syyksi löytyi poskiontelontulehdus, joka sitten taittui lopulta antibiooteilla. Äitini ja isäni eivät myöskään osanneet reagoida järkevästi, jos sairastuin vähän vakavammin. Minulta leikattiin umpisuoli kun olin 8-vuotias. He veivät minut sairaalaan ja jättivät sinne yöksi, vaikka pääsin leikkaukseen vasta aamulla ja olin todella kipeä. Tämän nyt tietenkin vanhemmalla iällä ymmärrän, koska eivät he varmaan olisi voineet tehdä siellä mitään hyväkseni. Kun he tulivat katsomaan minua sairaalaan leikkauksen jälkeen, osoitin mieltäni lapsellisesti ja sanoin että menkää pois. Ja he lähtivät! Enpä uskaltanut enää kiukutella. Kun sitten nuorena aikuisena jouduin sairaalaan oireettoman vti:n vuoksi, eivät he suostuneet tulemaan sairaalalle vaikka olin siellä yksin ja peloissani kun odotin diagnoosia korkeassa kuumeessa ja anelin heitä itkien puhelimessa tulemaan tuekseni. He olivat siis asunnollani vain 15 minuutin ajomatkan päässä. Onneksi ystäväni tuli. Olin siis jättänyt heille avaimet asuntooni, missä äitini kävi kaikki tavarani läpi ollessani sairaalassa ja soitteli niistä siskolleni. Siis aivan kaikki vaatehuoneeseen piilotetuista sinkkunaisen apuvälineistä lähtien. Hävetti, vaikka ei hänellä ollut oikeutta tehdä niin. Myöhemmin hän myös pisti siskoni kysymään minulta, olenko lesbo kun minulla on Betty Pagen kuva seinällä.
Isäni kuoleman jälkeen äitini tuli luokseni kylään, ja hän sanoi minulle päin naamaa sen mitä olen aina epäillytkin: Minut tehtiin vain isäni mieliksi. Ilmeisesti äitini ei olisi halunnut uutta lasta, hänellä oli jo (edelliseltä mieheltä) 70-luvun alussa syntynyt tytär. Sitten äitini sanoi jotain, mitä en ikinä unohda: "Ja isäsikin pettyi kun olit tyttö." Tämä satutti minua suuresti, sillä isäni oli hyväsydäminen mies eikä varmasti pettynyt tyttöön, vaikka olikin poikaa ilmeisesti toivonut. Kaikissa lapsuudenajan kuvissa isäni pitelee minua kuin pokaalia leveä hymy kasvoillaan, kun taas äitini näyttää erittäin happamalta.
Näitä tarinoita olisi varmasti lisääkin. Lapsuuteni ei kuitenkaan ollut minusta mitenkään erityisen kamala, joltain osin jopa yltäkylläinen. Vain tuo ongelmallinen äitisuhde on harmittanut minua. Kiitos tämän ketjun olen taas askeleen lähempänä rauhaa sen asian suhteen.
1195, en ole mikään asiantuntija kylläkään.
Jokaisella on biologinen äiti, ainakin joskus ollut. Et ole koskaan häntä nähnyt etkä tiedä minkänäköinen ihminen. Ehkä alitajunta nukkuessasi on jotenkin koittanut käsitellä asiaa...
Onpa paljon tarinoita tuon ajan lasten vanhemmista, joista monet kuin omasta lapsuudestani kirjoitettu. Tämä ketju on kyllä mielenkiintoinen ja asiallinen.
Voisikohan olla, että siihen aikaan ei paljon muutenkaan tunteista välitetty tai oli ainakin toisarvoinen juttu. Järkiperusteilla mentiin eteenpäin, puoliso löytyi jostain sukua jatkamaan ja jotkut onnekkaat löysivät oikean rakkauden, jonka kanssa yhdessä oltiin loppuelämä, onnellisina. Joskus aikoinaanhan ei edes saanut erota. 70-80 luvulla ehkä oli toisin, mutta onhan se eroaminen varmasti ollut ihan kamalan noloa ja ei toivottavaa, vaikka vanhemmilla olisi ollut miten kauhea avioliitto. Mitä sukulaisetkin ajattelee... yms. Sitten vaan kituutettiin huonossa avioliitossa eteenpäin, kun kerran on luvattu ja naimisiin menty.
Silloin on otettu sellainen kumppani, kuin on saatu. Ehkä on ollut todella kamalaa, jos on naimaton eikä lapsia, tai sitten joku äpärä. Kumppani oli löydettävä ja perhe perustettava jotta sopi sen ajan muottiin, joka oli paljon ankarampi kuin nykyään.
Näillä eväillä sitten lapset kasvatettiin ja viimeiseen asti pidettiin kulissit ulos päin kunnossa. Miten vanhemmatkaan olisi meitä osanneet opastaa aikuisuuden kynnyksellä, kun eivät kai itsekään olleet sen viisaampia. Seksuaalisuuteen liittyvien asioiden kanssa oltiin erittäin häveliäitä, eikä sellaisista sopinut puhua ainakaan omille lapsilleen. Alapää oli se ja menkat oli ne, niinkuin tuolla eräs aiemmin mainitsi.
Onneksi ajat ovat muuttuneet ja osataan jo keskustella luontevasti häpeilemättä asioista niiden oikeilla nimillä. Minulla ei ole lapsuuttani ja nuoruuttani millään tavoin ikävä. En haluaisi elää sitä ahdistavaa aikaa uudelleen, vaikkei aikuisena mitään traumoja siitä ajasta ole jäänytkään. Tunne monesti vaivaantuneesta kodin ilmapiiristä kulkee muistona.
Kuinkahan moni kirjoittaja täällä on sellainen, joka ei ole koskaan ennen puhunut näitä asioita ääneen. Minä olen sellainen ja siksi sanomisen tarve on suuri, kun siihen on vihdoin tilaisuus.