Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 15:28"]
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 13:06"]
Tästä tuli mieleeni (olen -76), että jopa minun ikäisissä naisissa on näitä, jotka tuomitsevat laittautumista. Mutta kuitenkin aavistan, että itsekin haluaisivat.
[/quote]
Kyllä! Ylipäätään se ajatustapa, että ulkonäköön "satsaaminen" kertoo sisimmän. Jos huvittelen meikeillä, ikätoverit kysyy kateellisena, olenko keskellä elämänmuutosta. Jos menen saunapuhtaana, ikätoverit kysyy myötähäpeissään, olenko masentunut. Nuoremmille naisille ja kaikille miehille on ihan sama, miltä näytän, he tarkastelevat mun koko olemusta ja fiilistä. Äidin ikäisille naisille toki sitten kaikki vaihtoehdot on väärin, hillityssäkin meikissä olen "laitettu", meikittä taas he vahingonilolla toteavat, miten ruma muka olen. Mikä raivo yltyykään, kun he huomaavat, ettten alistu pitämäön itseäni luonnontilassa rumana. :D Olen tummapiirteinen eikä meikki tee suurta eroa, joten huvittaa todella tuo meikkaamiseni arvostelu.
Joskus myös mietin ikäluokkani kosmeettista kilpavarustelua. Äidin sukupolven naisilla on se yksi rasvatörppö kaapissa, jota he vihamielisesti puolustavat, enempi on heille pinnallista koketeerausta. Nuorilla tytöillä on se yksi kaksi purkkia, joista he eivät stressaa pätkääkään, vähempi tai enemmän, mitä väliä. 70-80-luvun taitteen naisilla on kaapissaan joka helkutin tuote jota sillä hetkellä missään mainostetaan, ja niin kuin arvelitkin monilla ne on kylppärin sijasta jossain muualla talossa koska he julkisesti tuomitsevat laittautumisen ja syyttävät nuoria naisia mainonnan uhreiksi, jollaisia ovat itse. Kylässä ikäisten kavereiden luona on hauskaa kun he menevät jollekin x-kaapille ja nolostellen laittavat sieltä kallliita voiteitaan. Tai ei se hauskaa ole, meidän äidithän meidät on opettaneet häpeämään ehostamista ja kaikkea itsen hellimistä.
[/quote]
Sama täällä muuten. Löysiin äitini KALLIIT ihovoiteet erikseen sänkynsä alta pakattuna kosmetiikkapussiin. Ihan kuin häpeäisi sitä, että ostelee superkalliita yö ja päivävoiteta, mutta esittää aina kovin nuukaa muutoin.
Melko silmänpalvova ikäpolvi, ei voi muuta sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 16:18"]
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 15:28"]
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 13:06"]
Tästä tuli mieleeni (olen -76), että jopa minun ikäisissä naisissa on näitä, jotka tuomitsevat laittautumista. Mutta kuitenkin aavistan, että itsekin haluaisivat.
[/quote]
Kyllä! Ylipäätään se ajatustapa, että ulkonäköön "satsaaminen" kertoo sisimmän. Jos huvittelen meikeillä, ikätoverit kysyy kateellisena, olenko keskellä elämänmuutosta. Jos menen saunapuhtaana, ikätoverit kysyy myötähäpeissään, olenko masentunut. Nuoremmille naisille ja kaikille miehille on ihan sama, miltä näytän, he tarkastelevat mun koko olemusta ja fiilistä. Äidin ikäisille naisille toki sitten kaikki vaihtoehdot on väärin, hillityssäkin meikissä olen "laitettu", meikittä taas he vahingonilolla toteavat, miten ruma muka olen. Mikä raivo yltyykään, kun he huomaavat, ettten alistu pitämäön itseäni luonnontilassa rumana. :D Olen tummapiirteinen eikä meikki tee suurta eroa, joten huvittaa todella tuo meikkaamiseni arvostelu.
Joskus myös mietin ikäluokkani kosmeettista kilpavarustelua. Äidin sukupolven naisilla on se yksi rasvatörppö kaapissa, jota he vihamielisesti puolustavat, enempi on heille pinnallista koketeerausta. Nuorilla tytöillä on se yksi kaksi purkkia, joista he eivät stressaa pätkääkään, vähempi tai enemmän, mitä väliä. 70-80-luvun taitteen naisilla on kaapissaan joka helkutin tuote jota sillä hetkellä missään mainostetaan, ja niin kuin arvelitkin monilla ne on kylppärin sijasta jossain muualla talossa koska he julkisesti tuomitsevat laittautumisen ja syyttävät nuoria naisia mainonnan uhreiksi, jollaisia ovat itse. Kylässä ikäisten kavereiden luona on hauskaa kun he menevät jollekin x-kaapille ja nolostellen laittavat sieltä kallliita voiteitaan. Tai ei se hauskaa ole, meidän äidithän meidät on opettaneet häpeämään ehostamista ja kaikkea itsen hellimistä.
[/quote]
Sama täällä muuten. Löysiin äitini KALLIIT ihovoiteet erikseen sänkynsä alta pakattuna kosmetiikkapussiin. Ihan kuin häpeäisi sitä, että ostelee superkalliita yö ja päivävoiteta, mutta esittää aina kovin nuukaa muutoin.
Melko silmänpalvova ikäpolvi, ei voi muuta sanoa.
[/quote]
Kaiken lisäksi halpistuotteet esillä peilikaapissa. Jotenkin naurettavaa teeskentelyä. Kertoo paljon sukupolvesta.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 21:48"]
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 20:28"][quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 19:17"]
Minun mielestäni lesken asumissuoja on kyllä tarpeellinen ja hyvä, ei toisen kotia pidä olla heti realisoimassa vaikka lapsilla olisi minkälainen tarve. Koti on koti. Mutta kaikki tuo asiakirjojen väärentely, yhden lapsen suosiminen toisten lasten kustannuksella ja siihen liittyvä kyräily ja salailu. Pistää vihaksi. Hyvinkin tuttua meidän suvussa.
Suurin osa omaisuudesta on käytännössä vuosien varrella siirretty pojan nimiin, muilta salaa toki. Kesämökit, perheyritys yms. kaikki yhden ja saman henkilön nimissä. Kaikki paperit ovat periaatteessa kunnossa, mutta todellisuudessa valeasiakirjoja. Plus että rahaa on siirretty aina sen verran, ettei ole lahjaveroja tarvinnut maksaa. Koska toiminta on tehty sen verran pitkällä aikavälillä ja järjestelmällisesti, lakiosa ei tule kattamaan edes pientä prosenttia todellisesta omaisuudesta. Pojan mielestä hän on kaiken ansainnut ja ollut mukana jatkamassa perheyritystä, missä oli sisko sen ajan? No kun sisko jätettiin alusta alkaen sen firman asioiden ulkopuolelle. Osakkeitakaan ei saanut ostaa omiin nimiinsä. Ei edes yhden yhtä. Suvun kesämökkiä ei saanut ostaa, ei tietenkään. Isän kuollessa kaikki omaisuus on jo valmiiksi pojan nimissä. Tämä on kuulemma järkevää verosuunnittelua, ei mene valtiolle veroja! Ei mene ei.
[/quote]
Voit kyllä tarkistuttaa asianajajalta onko tuo kaikki omaisuuden siirtely mahdollista katsoa ennakkoperinnöksi? Jotta se otettaisiin huomioon varsinaisessa perinnön jaossa. Voit myös kysyä aiheesta av tietäjiltä, tekemällä aiheesta oman ketjun.
[/quote]
Varmaan osan voisikin. Mutta siinä on jotkut aikarajat, tätä on tapahtunut tasaisesti n. 20 vuoden ajan. Ja ilmeisesti on vaikea todistaa ennakkoperinnöksi, kun paperit on tehty näyttämään kauppakirjoilta, juuri sen arvon mukaan ettei katsota enää lahjaksi vaan "käyväksi hinnaksi". En tiedä onko rahaa todellisuudessa liikkunut, varmaan onkin jollain summilla. Lisäksi omaisuutta siirretty firman kautta, todella sekava soppa.
Suvun patriarkka aina sanoo, että omat rahat saa käyttää miten haluaa. Lakiosasäännöille on nauranut. On siis ihan laskelmoitu kuvio. Ja tässä tapauksessa nimenomaan isä suosinut poikaansa.
[/quote]
Suosiolahjasäännökset?
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 14:52"]
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 11:23"]
No, saatan olla hullu 70- luvun lapsi, äiti 50-luvun terve kasvatti. Ihan sama. Jossain on kuitenkin jotain pielessä, koska koko tämän aamun on ollut surkea olo. Se on sunnuntai. Sunnuntaisin äiti ajaa tästä meidän ohi ja pyörähtää kylässä. Joka sunnuntai. Ja minä ahdistun joka sunnuntai. Tsemppaan itseäni valmiiksi: jos se sanoo näin, aivan sama. Jos se tekee näin, aivan sama. Vierailu ei kestä kauan, kestät kyllä.
Minä tarvitsen tämän ketjun ja tarvitsisin myös jonkun jolle puhua tästä. Ehkäpä äitillekin tekisi hyvää avata mieltään ystävälle tai terapeutille? Kunhan ei avaa minulle.
[/quote]
Mitä äiti sanoisi, jos ehdottaisit, että vierailut voisi järjestää vaikka spontaanimmin. Tai harvemmin. Tai keksit itsellesi "sunnuntaityön".
[/quote]
Olen yrittänyt sanoa, että ilmoittaisi edes tulostaan. Aikataulu vaihtelee. Minä en kyttää hänen tuloaan. Jos en tai emme ole kotona, ei voi mitään. Muutoksia tähän hänen systeemiinsä on mahdotonta tehdä. Olen tästä yrittänyt jutella. Se ei vaan käy. Ärsyttävää on se, että jos emme ole kotona, tulee kikkuinen puhelu : "missä olette, en voi koko päivää täällä odottaa". Ei tarvitse odottaa... Emme tule vielä moneen tuntiin.. Jos olemme saunassa tai vaikka siivoamassa tai ihan mitä vaan, kaikki pitäisi keskeyttää ja kuunnella hänen asiansa. Alan hiljalleen sietämään sitä kiukkua, joka tulee, jos emme ole "käytettävissä" kun hän ilmestyy. Hän ei kunnioita meidän aikatauluja tai tekemisiä.
Mutta... Saan tästä kuitenkin ahdistuksen aikaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1343, järjettömän hyvä teksti sinulta koskien suhdettasi esikoistyttäreesi. Luulen että samoin vastaisivat ne 40-luvun äidit, jos olisivat valmiita itsereflektioon ja suostuisivat tunnustamaan omat virheensä ja oman inhimillisyytensä. Tuo taito tuntuu vaan heiltä puuttuvan. Tämä on loistoesimerkki siitä, kuinka henkisen väkivallan kierteen VOI katkaista, mutta se vaatii aktiivista asian työstämistä ja menneisyyden kauhujen kohtaamista. Ja siltikin se lapsuuden kodin malli puskee läpi. Nostan sinulle hattua siitä, että osaat tunnistaa ja sanoittaa myös ne negatiiviset tunteesi tytärtäsi kohtaan. Se on varmaan ainoa tapa olla antamatta niille vallan. Kaikkea hyvää sinulle ja tyttärellesi. Älä anna äitisi puhua sinun kauttasi tytölle!
Minä olin kerran lääkärissä ja jouduin jonottamaan. Olin ottanut lapset mukaan, kun ei ollut hoitajaa.
Äiti tuli käymään samana päivänä, kun hänelle sopi. Ei siis ehtinyt niin, että olisi voinut olla lasten kanssa, kun minulla oli lääkäri. Pyysin kyllä, vaikka en kertonut lääkäristä, koska äidillä on tapana pilkata, jos olen sairas.
Tullessani äiti odotti kiukusta puhisten oven takana, kun ei arvosteta niin että oltaisiin edes kotona, kun hän tulee käymään. Hän ei koskaan ilmoita tulostaan tarkasti, vain muutaman tunnin tarkkuudella. Jos pyydän muuta aikaa, se ei koskaan sovi. Äitini on eläkkeellä eikä hänellä ole aikatauluja, vain omat rytminsä, joihin on vaikea sovitella esim. lääkäriaikoja...
Lastenhoitoapua hänestä ei ole koskaan ollut, vaikka sairastin vakavasti, kun lapset olivat pieniä. Hän kyllä lupasi etukäteen, mutta ei se sittenb hänelle sopinutkaan ja ei katsonut pyyntöjäni ja syitäni tarpeellisiksi auttaa. Samaan aikaan hän valittelee sukulaisille, etten anna hänen osallistua elämäämme ja tavata lapsenlapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1352 - OLETKO MINÄ TAI OLLUT MEILLÄ? :)
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Juuri näin. "Olenkin lukenut koko ketjun ja tiedän omakohtaisteni kokemuksien kautta mistä puhututaan.". Samanlaista äitiä en tohdi sinulle toivoa ja hienoa ettei sinun äitisi ole samanlainen tunnekylmä paska, kuten sinä olet.
[/quote]
Tässä ketjussa ei ole ollut tapana haukkua muita kirjoittajia. Kiva kun aloitit.
[/quote]
Mitäs yläpeukuttelua tämä on vaatinut. Kirjoittaja itsekö peukutellut. Minun tulkintani mukaan tuossa on seuraavanlainen ajatustenvaihto:
A haukkuu meitä ketjulaisia, että arvostelemme "huolehtivia, ahkeria ja kunnollisia" äitejämme syyttä. Hän sanoo, että lapsuutemme oli liian vauras, ts. että meitä hemmoteltiin - ei kaltoinkohdeltu. Hänen mielestään öitimme eivät ole tunnekylmiä.
B sivaltaa takaisin, puolustaa meitä, sanoo, että A on äitiemme lailla tunnekylmä.
C (tai luultavimmin A itse) vittuilee marttyyrimaisesti off topic, ja häntä YLÄpeukutetaan.Miksi? B:hän puhuu täyttä asiaa!
Minulle tällainen keskustelun kaava on liiankin tuttu. Otan esimerkin:
Äiti huorittelee minua. Sanon hänelle, että se on asiatonta, että hän on väärässä.
Äiti (kuten A): "Kaikkeni tehnyt ja tässä kiitoksesi, omaa äitiäsi arvostelet, väität, että minä puhun asiattomia ja olen väärässä, itse olet, huora!"
Minä (kuten B): "Sinä olet asiaton ja väärässä huora-asian suhteen."
Äiti (kuten C): "MEILLÄ EI OLE OLLUT TAPANA KÄYTTÄÄ TUOLLAISTA KIELTÄ KUIN "HUORA", SIIVOA SUUSI! MEIDÄN PERHEESSÄ EI ARVOSTELLA TOISIA EPÄREILUSTI, KIVA KUN ALOITIT, KIITOS NYT TOSI PALJON KUN TOIT TÄMMÖISEN PUHETAVAN MEILLEKIN."
Myöhemmin äiti kertoo isälle, että minä huorittelin häntä, ja pian koko lähipiiri tietää "varmaksi" että olen ensin huoritellut äitiäni ja sitten vielä haukkunut häntä valehtelijaksi.
Eli äiti huorittelu minua, ja lopulta se olenkin minä, jota pidetään pahasuisena, ja äitini, jota lohdutetaan.
Aivot nyrjähtää tällaisista "keskusteluista".
Äideille vinkiksi, että koska tämä ketju käsittelee sitä, miten te mitätöitte meitä ja sen jälkeen heittäydyitte tietämättömiksi ja marttyyreiksi, niin älkää nyt helvetissä tulko tänne ja UUDESTAAN mitätöikö tänne kirjoittavien kokemuksia älkääkö heittäytykö tietämättömiksi ja marttyyreiksi. Tämä on voimakas, erittäin vakuuttava ja todistuvoimainen ketju. Tätä te ette manipuloi puolellenne.
[/quote]
Kiitos teille kaikille kohtalotyttärille, jotka olette avautuneet. Olen samaan aikaan hämmentynyt ja helpottunut näitä lukiessani. Uskoin aina olevani ainoa, kun en koskaan kuullut tai nähnyt vastaavaa olevan muissa perheissä Aikuisena ystävilleni asiasta puhuessani, ei kukaan voinut ymmärtää. Toivon, että tämä aihe nousisi enemmän julkisuuteen. Uskon, että se aukaisisi silmiä ja parhaimmillaan johtaisi muutoksiin myös tuoreempien sukupolvien perhekuvioissa. Pahemmaksi ei voi mennä.
On käsittämätöntä, miten lapsi voi selviytyä, yksin. Alle kouluikäisena opettelin lukemaan, äiti sanoi etten osaa. Yritin opetella kirjoittamaan ja iloissani menin äidille näyttämään tikkukirjaimiani, jossa luki mielestäni naapurin tädin nimi, äiti tokaisi etten osaa kirjoittaa. Äiti ei koskaan opettanut, eikä leikkinyt lasten kanssa, ei halannut, ei kannustanut. Isä, kun tuli töistä, leikki hän lasten kanssa ja opetti asioita. Ihana isä tuolloin. Äitiä kiinnosti vain omaisuuden hankkiminen, vaikka häntä odotti suuri perintö. Käytännössä isovanhempani rahoittivat perheemme arkea, isäni lisäksi. Tuntui, että olimme äidille vain välillisiä huonekaluja, joiden olemassaolon avulla hän saa arvoa, valtaa ja isän painamaan töitä aamusta iltaan. N. 10-vuotiaana ymmärsin, että meidän perheessä ei ollut normaalia ja tervettä yhteiseloa.
Vanhempani olivat tiettyjen perheiden kanssa ystäviä. Yhdistäviä tekijöitä tapaamisissa olivat mm. aikuisten alkoholinkäyttö ja alastomuus. Lapset leikkivät keskenään ja pysyivät poissa jaloista. Muistan miten lasten kesken odotettiin illan kohokohtaa, jolloin aikuiset ovat kännissä ja alasti.
Yläasteen aikana kotona oli hiljainen helvetti. Se vähä, mitä lapset puhuivat, oli isän kanssa. Äiti oli kotona ja ainoa reaktio mikä hänellä oli tyttäreen, kävi tämän huoneessa nopeaan kommentoimassa että sinusta ei tule mitään lutkaksi mainiten. Kun isä tuli töistä, äiti ns. nappasi hänet heti. Äiti psyykkasi isää kääntymään lapsiaan vastaan, valheilla. Olen kokenut samoja asioita kun muutkin täällä, mm. kuukautisiin liittyen, alusvaatteet, huoneeni kääntämisen (tuloksena, että koulukaverin tunnilla lähettämässä lappusessa punakynällä alleviivattuna pojan nimi). Kotiin en uskaltanut kavereitani tuoda. Olin tyttökavereideni luona ja heillä oli ihanat perheet. Heidän äitinsä tykkäsivät minusta. Se, että näin ja koin tuota tervettä perhetyyliä, auttoi minua uskomaan itseeni. Kotona kun en enää puhunut hirmuäidille, sain rangaistuksena äidin käskystä isän käyttämään fyysistä väkivaltaa. Kuvio meni niin, että kun isä tuli töistä ja lapset olivat koulun jälkeen hiljaa huoneissaaan, äiti puhui jotain isälle ja isä tuli luokseni uhkaavana kysymään esim. että luulenko olevan jotain. En uskaltanut sanoa mitään. Seuraava kysymys oli että onko kissa vienyt kielesi. Ja kun varovaisesti vastasin että ei, niin sitten tuli kämmestä tai tukasta raahaus. Sen jälkeen isän homma oli taas suoritettu ja isä meni äidin luokse keskustelemaan osakekursseista. Sitä se oravanpyörä oli. Toivoin tuolloin, että joku olisi tullut hakemaan pois. Tai että joku sukulaisista olisi jotenkin huomannut todellisuuden ja lähestynyt lapsia. Luulin pitkään, että olin ottolapsi. Siinä uskomuksessa selittelin itselleni käsittämätöntä elämää seinien sisällä. Uskoin vasta aikuisena, että olin todella noiden vanhempien biologinen lapsi, kun sain käsiini virallista paperia. -pahoinvointikohtaus-.
Kotoa en saanut rahaa. Koulussa kun käskettiin pyytämään kotoa rahaa esim. luokkaretkeä varten, en tiennyt miten siitä taas selviän, ahdisti. Vasta aikuisena selvisi, että äiti oli valedellut isälle antaneensa säännölisesti rahaa minulle. Nälän tunteeseen olin kotona kehitellyt mielikuvitusruoan. Koulussa oli hyvä ruoka, siitä olen kiitollinen. Ja kiitollinen siitäkin, että kotona yleensä sai yhden ruoan päivässä, muuten ei minulla ollut asiaa keittiöön.
Vähättelyä, mitätöintiä, alistamista olen koennut aina äidiltäni. Hän vieläkin yrittää kaikin keinoin vaikuttaa elämääni muita ihmisiä psyykkaamalla ja äärimmillään valheille, jotta en saisi olla onnellinen ja vahva. Hän on kateellinen. Olen ymmärtänyt miten huono itsetunto äidilläni on. Hän käyttää häpeämättä läheisiään hyväksi, johon tyhmät ja sokeat lähtevät mukaan. Sokein on isäni, joka ei enää erottanut oikeata ja väärää toisistaan. Kummemmin erittelemättä äitini jatkuvia sairaita tekoja, minulla on enää yksi tarve häntä kohtaan jota odotan, että saisin soittaa piipaa-auton. Oksettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 14:19"]40-luvulla syntyneet ja suuret ikäluokat - siinä porukassa on jotain mätää. Suurin osa heistä on lähtöisin maaseudulta, on ollut ainakin niukkaa jos ei suorastaan puutetta kaikesta. On ollut rikkaita isojen tilojen lapsia ja pientilallisen vähävarasempia perheitä. Lapsia on useimmiten ollut aika paljon, sisarusten kanssa ollut kiistaa ja kateutta alusta lähtien ja nyt nämä arjen sankarit sitten tappelevat siitä perikunnan omistamasta mummolarakennuksesta verissä päin ja sisarussuhteet katkolla koko ajan.
Nämä suurten ikäluokkien edustajat ovat sitten kukin käyneet kansakoulunsa ja keskikoulunsa, menneet merkonomeiksi ja teknilliseen kouluun, eläneet 60-luvulta lähtien yhtä suurta nousukautta, olleet taistelemassa itselleen isoja eläke-etuja ja sosiaaliturvaa, oppineet mantran "meillä on oikeus vaatia" ja vaatineet, saaneet. Heillä on muistissa se eriarvoisuus, joilla ihmisiä arvotettiin 40-60-luvuilla, me 70-luvun kasvatit ja peruskoulun tasapäistämät tiedämme vain häviävän pienen osan siitä uskomattomasta eriarvoisuudesta, mitä takavuosina Suomessa vallitsi. Suurella osalla suurista ikäluokista on järjettömän huono itsetunto, ja tästä syntyy pohjaton kateus muita kohtaan, jopa omia lapsiakin kohtaan. "Kun tämänkin sinä saat niin paljon helpommalla". Omanarvontuntoa on pönkitetty käyttämällä hyväksi hyvinvointivaltiota, eletty läpi lihavat vuodet jolloin töitä oli tarjolla kaikille, edetty uralla ja päästy eläkeputkeen. Silti koko ajan pelko siitä, että maaseudun paskan haju on tarttunut niin lähtemättömästi ihoon kiinni, ettei solahdakaan sujuvasti pikkukaupungin sosiaalisiin suhteisiin.
Kun itseään häpeävälle ja heikon itsetunnon omaavalle annetaankin yhtäkkiä vakituinen työ, viisipäiväinen työviikko, vuosilomat, eläkekertymät ja aravalaina, on helppo tuudittautua, että "minä itse olen tämän itselleni hankkinut". Että olen ponnistellut itseni sieltä paskaisen pellon laidalta tiilitaloon ja turvalliseen elämään. Suuret ikäluokat ovat sairas ikäluokka. Mitään ei haluta antaa muille, solidaarisuus toisia kohtaan on aivan tuntematon käsite. Ei osallistuta hyväntekeväisyyteen, ei tehdä vapaaehtoistyötä KUIN AINOASTAAN YHDISTYKSISSÄ, JOS PÄÄSTÄÄN HALLITUKSEEN. Suuret ikäluokat ovat kannatelleet suomalaista kummallista yhdistys-hulluutta ja syy siihen ei ole innokkuus vaikuttaa asioihin vaan saada mitätön nimike kotiseutu- tai sairausyhdistyksessä. "Harrastusvastaava" my ass. Siellä nämä valkoisen vehnän turvottamat "ikivireät" sitten möhnäävät ja kuhnaavat itselleen kunniaa ja riitelevät keskenään. Samaa meininkiä havaittavissa taloyhtiön hallituksissa, "minun etuni vastaista" - ei hyväksytä.
Me 70-luvun kasvatit, joilla on menneisyydessä häivähdys köyhyyttä, me peruskoulu-kokeilun koekansalaiset, tasa-arvoon ja tasapäisyyteen kasvatetut, vanhempiemme kadehtimat "pullamössöt" olemme ehtineet elämään jo yhden laman ja nyt elämme toista, näemme hyvinvointiyhteiskunnan alas ajon ja suurten ikäluokkien kitinän, vaikka he ovat jo turvallisesti eläkkeellä, lainat on maksettu, tiilitalon pihaan ostettu jo Mersu ja Kanarialla on jo käyty vuosikaudet kerran talvessa.
Suuret ikäluokat jättivät voimainsa tunnossa äitinsä ja isänsä lahoavaan maalaistönöön ja siirsivät sieltä laitokseen, jonka hyvinvointivaltio mahdollisti.
Nyt, kun suuret ikäluokat alkavat olla itse laitostarpeessa, suurin osa hyvinvointiyhteiskunnan rippeistä menee vanhustenhoitoon. Hoitajia tilataan Filippiineiltä asti. Lapsilisistä kyllä leikataan. Tutkimus osoittaa, että me 70-lukulaiset olemme koko Suomen historiassa ensimmäinen sukupolvi, joka saatamme olla köyhempiä kuin edellinen sukupolvi.
Suuret ikäluokat ovat se todellinen pullamössösukupolvi, jonka sosiaalisen nousun mahdollistivat sen ajan rakenteet, eivät he itse.
[/quote]
Eikös joskus 70 -luvulla muutettu lakia siltä osin, että lasten ei enää tarvitse huolehtia ikääntyvistä vanhemmistaan. Niinhän aina sanotaan, että ennen oli toisin, mutta on siihen ollut ihan syy, vieläpä laki. Nythän vähänaikaa sitten oli keskustelua tästä, pitäisikö taas lapset velvoittaa huolehtimaan ja elättämään vanhempansa sitten kun ovat niin vanhoja ja huonossa kunnossa etteivät itse pysty. Minusta erittäin huono idea olisi palata siihen vanhaan systeemiin.
Itse sain aina kasan sloggeja joululahjaksi. Joo-o, joululahjaksi niitä ihonvärisiä sloggeja! Facepalm. Joka joulu! Mutta en tosin muista, kuin saaneeni yhdet tai kahdet liivit. Sen jälkeen ei taidettu ostaa ainoitakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 19:54"]
1324, haluaisin kysyä sinulta yhtä asiaa: miten ihmeessä pystyit tuon myllyn läpikäytyäsi muodostamaan terveen parisuhteen? Ja kuinka siihen meni siitä hetkestä lukien, kun muutit pois kotoa? Ymmärsit varmaan hakeutua terapiaan varhaisessa vaiheessa, vaikka tuossa sanoitkin, että se pelasti sinun henkesi ... eli ilmeisesti haavoja jäi vielä. Ja kuitenkin pystyit solmimaan läheisen rakastavan ihmissuhteen.
Kyselen tätä siksi, etten itse ole siihen koskaan pystynyt.
[/quote]
Nämä äidit just tuhoavat kyvyn solmia luottavaa parisuhdetta mitätöidessään koko tyttären naiseuden. Koko olemassaolon itseasiassa, paitsi äitiensä peileinä ja jatkeina. Aika yleistä muuten tuo, että siinä 11-12 - vuotiaasta eteenpäin äidit etäännyttävät itsensä tyttäristään. Mitä näitä palstoja on nyt lukenut.
Tyttäristä tulee pahiksia äitiensä mielestä, kun osoittavat omaa tahtoaan - omaa mieltään - omia tunteitaan. Eivätkä toimi enää äitinsä jatkeina - melko sairasta - mutta yleistä. Tyttäret syyllistetään omiksi itsekseen kasvamisesta. Onnellisia he, joilla elossa toinen terveempi vanhempi.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 23:28"][quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 01:03"]
Kyllä se tunnevammaisuus jollain tavalla kuitenkin kulminoituu niihin -40-luvulla syntyneisiin äiteihin. Meillä ainakin edellisen polven naiset oli aivan ihania ja ymmärtäväisiä. Eivätkä vain vanhuuttaan pehmenneet, vaan vanhempi polvikin piti heistä hyvin paljon. Se lempeä elämänviisaus, minkä muistan omassa isoäidissäni 7-kymppisenä, ei ole saavuttanut saman ikäistä äitiäni. Oma äitini on yhä edelleen kitkerän katkera marttyyri joka pistää nokkansa kaikkiin tytärtensä asioihin. Joku perimmäinen virhe siinä ikäpolvessa on.
[/quote]
Äitini ainoassa lapsuudenkuvassa on pieni pelästyneen näköinen lapsi, josta ei ota selvää onko valkoisessa paidassa oleva olento tyttö vai poika. Äitini se pieni liikuttava ihminen kuitenkin on. Vanhemmat lapset kuvassa ovat yhtä hymyttömiä. Mummilla oli hääkuvassa päällään mustaa. Oliko sota-ajan tapa? Hymyä ei näy siinäkään kuvassa.
[/quote]
Olen lukenut aikoinaan jonkun häitä käsittelevän vihkosen, jossa oli häiden historiaakin. Ennenvanhaan hääpuku oli tosiaan musta ja muutenkin erilainen, mitä olemme viime vuosikymmeninä tottuneet näkemään.
Vanhat valokuvat ovat juuri tuollaisia, niissä ollaan vakavan näköisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:27"]
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
[/quote]
Juuri näin. "Olenkin lukenut koko ketjun ja tiedän omakohtaisteni kokemuksien kautta mistä puhututaan.". Samanlaista äitiä en tohdi sinulle toivoa ja hienoa ettei sinun äitisi ole samanlainen tunnekylmä paska, kuten sinä olet.
Minä olen se, joka valitteli sunnuntaiahdistustaan. Meille on monta kertaa käynyt niin, että olen hyvissä ajoin (esim. 2-3 vkoa ennen) sopinut jonkun lastenhoitokuvion äitini kanssa. Hän lupaa hoitaa lapsia ja sanoo, että ei mitään kiirettä, hoitakaa vaan asianne rauhassa. Yleensä edellisenä päivänä tilanne muuttuu. Aika lyhenee rai muuttuu jollakin tavalla. Joskus tulee puhelu, kun olen josakin, vaikka hammaslääkärin odotushuoneessa, että kauanko sinulla menee. "Ei kiirettä, mutta lupadin naapurin Martalle, että vien hänet kauppaan tunnin päästä. En viitsi sitä enää siirtää. Voin tietenkin ottaa lapset mukaankin, mutta autoon ei mahdu, kun tulee myös Martan sisko Kerttu." Ja sitten minä poden kökköä fiilistä, kun olen sotkenut äitini aikataulut. En tajua, mistä se syyllisyys tulee, vaikka tajuan, että syy ei ole minun.
P.s. Äiti kävi tänäänkin. Olin yksin kotona, nukuin päikkäreitä sohvalla. Tultiin yöllä lomareissusta ja otin vähän univelkaa takaisin. Heräsin siihen, että äiti kävelee ovikelloa soittamatta sisään. Laiskottaako? Se oli ensimmäinen kysymys. Jotain höpisi ja lähti. Ei kysynyt minulta mitään muuta, puhui omat asiansa ja lähti.
[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 15:52"]
Minä olin kerran lääkärissä ja jouduin jonottamaan. Olin ottanut lapset mukaan, kun ei ollut hoitajaa.
Äiti tuli käymään samana päivänä, kun hänelle sopi. Ei siis ehtinyt niin, että olisi voinut olla lasten kanssa, kun minulla oli lääkäri. Pyysin kyllä, vaikka en kertonut lääkäristä, koska äidillä on tapana pilkata, jos olen sairas.
Tullessani äiti odotti kiukusta puhisten oven takana, kun ei arvosteta niin että oltaisiin edes kotona, kun hän tulee käymään. Hän ei koskaan ilmoita tulostaan tarkasti, vain muutaman tunnin tarkkuudella. Jos pyydän muuta aikaa, se ei koskaan sovi. Äitini on eläkkeellä eikä hänellä ole aikatauluja, vain omat rytminsä, joihin on vaikea sovitella esim. lääkäriaikoja...
Lastenhoitoapua hänestä ei ole koskaan ollut, vaikka sairastin vakavasti, kun lapset olivat pieniä. Hän kyllä lupasi etukäteen, mutta ei se sittenb hänelle sopinutkaan ja ei katsonut pyyntöjäni ja syitäni tarpeellisiksi auttaa. Samaan aikaan hän valittelee sukulaisille, etten anna hänen osallistua elämäämme ja tavata lapsenlapsiaan.
[/quote]
En usko, että aika on määrittelevä tekijä. Minusta äitisi kuulostaa katkeralta ja väsyneeltä. Varmasti jokaisesta ikäluokasta löytyy kohtalotovereita.
Onko äitusi tyytyväinen elämäänsä? Onko hänellä puolisoa?
[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 14:45"]
Minä en tunne äitiäni. Eikä äiti minua.
Olen nähnyt unen, jossa äitini on hukkumaisillaan ja kun huudan äitini suuntaan, minusta ei lähde ääntä enkä näe äitini kasvoja. Ne ovat täysin tyhjät siis, ilman mitään piirteitä.
Joku psykkarianalyytikko vois tulkita, jos tarvii edes. On aika selkokielinen. Heräsin kammon tunteeseen.
[/quote]
Näin nuorempana yhteen aikaan toistuvasti unia, joissa äitini lähestyi minua kuin joku horror-zombie, joka halusi vahingoittaa. En ole kenestäkään muusta henkilöstä nähnyt sellaisia unia.
1324 vastailee. Minulla kävi satumainen tuuri mieheni suhteen. Hän oli ensimmäinen seurustelukumppanini ja menetin neitsyytenikin vasta silloin, 19-vuotiaana. Sellainen huora olin, äitinihän tosiaan huoritteli minua hyvin varhain. Mieheni oli ja on aarre. Olen ollut suhteemme aikana hirvittävä kusipää. Kilahdellut ja sekoillut. Toisaalta kertonut myös kaiken menneisyydestäni ja mistä luulen käytökseni johtuvan. Ollut mahdollisimman avoin. Sekään ei täysin selitä miksi avioliittomme on kestänyt jo vuosia. Tuuri, onnenkantamoinen ja silkkaa sattumaa että tapasin juuri tuon miehen joka kesti minut vaikeimmat vuoteni. En osaa ottaa juurikaan kunniaa tekemistäni valinnoista tai että olisin itse luonut hyvän nykyisen elämäntilanteeni. Kriisejä on ollut, suuriakin mutta niistä on jotenkin selvitty.
Terapiaan hakeuduin varhain, teini-iässä aloin käydä salaa empaattisen terveydenhoitajan vastaanotolla aikuisen nälässäni. Äitini ei koskaan saanut tietää vaikka pelkäsin sitä paljon, olin varma että hän tappaa jos saa tietää minun vuotaneen asioita. Kodin asioista ei saanut koskaan puhua ulkopuolisille. Terkkari kehotti tulemaan hänen luokseen aamulla jos en pysty menemään luokkaan, hän oli minulle tärkeä tukiaikuinen, hänelle oli ilmoittauduttava välillä jotta tietää minun olevan kunnossa ja hengissä. Yksikin tärkeä aikuinen voi pelastaa. Lisäksi katselin sillä silmällä kavereideni perheitä, tein havaintoja normaaleista ihmisistä ja heidän välisistään suhteista. Minusta oli hyvin hämmentävää miten he riitelivät. Heidän rajuimmissakaan yhteenotoissaan kukaan ei uhannut tappaa tai käynyt käsiksi tai käyttänyt henkistä väkivaltaa. Ihmiset huusivat toisilleen ja paiskoivat ehkä ovia mutta sitä ei tarvinnut pelätä samalla tavoin kuin kotona. Mieheni perheessä näin tätä myöhemmin ja yhtä kummallista se oli silloinkin, näinkö ollaan eri mieltä, eikö tarvitse pelätä? Ja muu ilmapiiri. :) Voi pojat, tavallisissa perheissä keskusteltiin kevyistä aiheista. Mitä ruuaksi, mitä kenellekin kuuluu, filosofisia keskusteluja, mielipiteiden vaihtoa, saunan jälkeen hyvää iltapalaa, kehuttiin perheenjäseniä, kysyttiin mikä sinusta olisi paras vaihtoehto johonkin asiaan tai mentäisikö jonnekin, mitä tehtäisiin. Kaikki tämä oli minulle täysin uutta.
Jäi eilen kirjoittamatta vielä yksi kummallinen seikka lapsuudesta. Äitini hankki särkylääkkeet vain suppoina ja muistan miten nöyryyttävää oli kouluikäisenäkin maata sängyssä kippurassa ilman housuja äidin työntäessä suppoja takapuoleen. Hän puheli leppoisasti ettei saa kakata sitä heti ulos. Myöhemmin kieltäydyin enkä tahtonut saada särkylääkkeitä enää lainkaan. Lukioikäisenä sairastuin ilmeisesti influenssaan joka nosti korkean kuumeen enkä päässyt sängystä ylös. En syönyt enkä juonut. Äitiä ei kiinnostanut. En tahtonut saada ääntäkään ulos mutta pihisin ja anelin häntä käymään apteekissa kun en itse pääse sinne, jos toisi mitä tahansa särkylääkettä. Jouduin pyytämään monta kertaa ennen kuin marttyyrinä taittoi kilometrin matkan apteekkiin. Toivoiko se etten selviäisi tai nauttiko, en tiedä mutta sairasta jälkikäteenkin ajateltuna.
Oma esikoiseni on tyttö. Minulta tulee selkärangasta äitini mallit. Häpeän kirjoittaa tätä mutta tottahan se on. Minun on viikottain taisteltava itseäni vastaan etten langeta esikoiselle perusteettomia rangaistuksia. Tähän mennessä onnistuneesti mutta suhde on erilainen, herkempi ja vaatii jatkuvaa omien ajatusten ja moraalin tutkiskelua, järkähtämättömää realismia ja kykyä itsekritiikkiin. Tyttö tuntuu toisinaan vieraalta, etäiseltä ja äitini ääni nakuttaa päässäni miten vihaan tytärtäni. Miksi teeskentelen rakastavani häntä kun en kuitenkaan rakasta vaan vihaan. En ole täysin uskaltanut kiintyä häneen. Selvästi kannan jonkinlaista ylisukupolvista äititraumaa mukanani. Itkin joskus miehelle että minussa on geneettinen vika, tämä on geeneissä tämä hulluus. Joskus minun on pakotettava itseni vastaamaan lapsen halaukseen, vastaamaan rakkaudentunnustukseen, ottamaan syliin. Jokin huutaa sisälläni että työnnä pois, tyttärellä ei ole oikeutta rakkauteen koska sinullakaan ei ollut ja tämän kierteen on pakko jatkua. Se on kuin hengenhädässä oleva itse paholainen, joka huutaa että älä hukuta minua nyt kun painan sen saatanan päätä pinnan alle rakastamalla tyttöäni. Kuulostaa vähän häiriintyneeltä mutta olen saanut terveen paperit mt-toimistosta ja psyykeäni kehuttiin jopa vahvaksi. Siltä se ei aina kuitenkaan tunnu. Minulla on nuorempiakin lapsia ja tämä trauma ei kohdistu heihin jostain syystä. Lasten onneksi heillä on 100 % rakastava ja hellä, aito hyvä isä.
En tiedä huomaako tytär minussa jotain outoa, varmasti huomaakin mutta ei ole tuonut esille ainakaan selkeästi, lapsihan vaistoaa. Toivon ettei hänellä ole sellaisia tuntosarvia kuin minulla oli. En ole kertonut hänelle mitään rumaa menneisyydestäni, hän tosin vasta alakouluikäinen. Oma äitini piti minua psykiatrinaan ja kertoi jopa seksiseikkailuistaan. Minä pidän huolen siitä että menen aina oikealle psykiatrian ammattilaisen vastaanotolle jos mieleni tekee terapoida itseäni. Olen ajatellut että olen onnistunut jos katkaisen tämän saastan edes 70-80 -prosenttisesti. Olen huojentunut huomatessani että muillakin on eri asteisia traumoja ja äiti-tytär suhteiden vaikeuksia ja kipupisteitä. Näen tyttäriä joita sorretaan ja joihin tiedostamatta puretaan oman lapsuuden kipuja. Minä sentään tiedostan ja mielestäni loppujen lopuksi kohtelen esikoistani melko hyvin. Hän ei ole oireillut millään tavalla, itse taisin tuossa iässä jo suunnitella ensimmäisiä kertoja itsemurhaa ja olin masentunut. Ehdottomasti suurin osa möröistä ja pimeydestä on pääni sisällä ja se vaatii melko jatkuvaa kamppailua. Aion onnistua. Kirjoista on ollut suuri apu, lastenkasvatuksessa ja vähän kaikessa. Vieläkään en osaa täysin heittäytyä keveyteen ja huomaan ihmetteleväni miksi ihmiset lukevat hömppäromaaneja, katsovat televisiosta sarjoja, shoppailevat ns. turhuuksia tai kuuntelevat musiikkia, kun maailma on niin täynnä pahuutta. Meillä kotona em. harrasteita paheksuttiin hyvin voimakkaasti.
Näistä kauheista tarinoista tulee mieleeni Erikan tapaus ja miten hirveää oli silloin edes ajatella tuota pientä tyttöä prinsessakruunu päässä yrittämässä päästä pakoon todellisuutta. Tätä ketjua lukiessani ymmärrän, että hirviömäisyyksiä tapahtuu koko ajan suljettujen seinien takana. Minäkin toivoin pienenä, että joku ulkopuolinen tajuaisi, kun en uskaltanut itse suutani avata.
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 16:06"]
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 14:55"]
[quote author="Vierailija" time="06.08.2014 klo 13:27"]
Voi mikä inhomuisto tuli mieleen tuosta ratsastustunnista. Joku äijä oli äitille kertonut tyttärensä heppahaaveesta näin: nuorempana ne tykkää hevosista, mutta kun tulevat vanhemmaksi, eivät tiedä, mitä sinne jalkoväliinsä oikeen tukkisivat. Ja se oli niin hauskasti ja osuvasti sanottu mun vanhempien mielestä. Hyi hitto.
[/quote]
Tämähän se onkin oikeasti mielenkiintoista. Samalla, kun niitä tyttäriä haukutaan ja huoritellaan tai vähintään vihjaillaan, omat jutut on kuin milläkin. Ja käytös myös: miesten edessä muikeillaan ja maireillaan ja kiherrellään ja mielistellään.
Olisiko niin, että jotenkin se oma naiseus on ollut niin hukassa, ei tiedetä, ollaanko ihanaa, tavoiteltaa naista vai reipasta työihmistä, hyvää vaimoa vai uraohjusta, niin sitten se kompensoituu näin.
[/quote]
Olen joskus miettinyt, että äitini on naisena hyvin ristiriitainen. Toisaalta on nainen, kikatikikati ja onko hiukset hyvin. Toisaalta on ärsyttävä äijä. Muka tosi kova. Meillä kaikki minun kavereihin liittyvät asiat vääntyivät kiusaamiseksi. Kun olin noin 6 v, oli minulla kaksi hyvää ystävää ja molemmat poikia. Kun tulin leikeistä sisälle, sain aina jonkun kommentin tyyliin: pojistako tulet, näin miten tönäisit sitä poikaa, rakastunut olet, pussasitteko. Lakkasin leikkimästä omalla pihalla.
[/quote]
Jotenkin nauratti tää kommentti, vaikka loukkaavaa käytöstä olikin äidiltäsi. Miksi tuntuu siltä, että meitä on kasvatettu pilkallisin ja ivaavin kommentein?
Onko äidit todellakin niin vihanneet tytön sukupuolta, että on jo pikkutytöstä lähtien aloitettu vähättely ja alistamalla ^kasvatus^. Tunnistan myös tuon ristiriitaisuuden, että äiti on ollut ikäänkuin sukupuoleton. Välillä niin naista, ja toisaalta taas miehinen mies. Äärilaidasta toiseen.