Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
814 vielä tässä, tämä ketju tuo mieleen muistoja jotka oikeastaan on jo sysännyt jonnekin taka-alalle. Oma äitini on kyllä osannut jossain tilanteissa osoittaa hellyyttä ja myötätuntoa, mutta tietynlainen kovuus on hänelle tyypillistä ja ajattelen että sen täytyy olla jotain omasta kasvatuksesta ja kulttuurista tulevaa. Itse taas olen todella herkkä ja itken helposti. Jo pikkulapsena muistan ajatelleeni että olen liian herkkä ja että siinä on jotain hävettävää, muistan että kun tulin pihalta itkien sisälle milloin mistäkin syystä, äiti oli lähinnä nolo tai nauroi minulle.
Äitini ei osaa leperrellä edes lapsille tai eläimille, itse asiassa äiti inhoaa eläimiä. Luulin aina että äiti on tosi lapsirakas mutta ei hän ole koskaan kohdellut omia lapsianikaan mitenkään kovin lempeästi vaan on välillä suorastaan tyly ja töksäyttelee jotain epäystävällistä.
Joskus liki parikymppisenä kun sain erään uuden ystävän, suorastaan kadehdin hänen ja äitinsä läheistä suhdetta. Hän kutsui minun äitiäni kylmäkiskoiseksi ja oli hämmästynyt mm. siitä ettei äitini ole koskaan kehunut ulkonäköäni, tätä kaveriani oma äiti on pienestä pitäen kehunut kauniiksi. Päätinkin että omaa tytärtäni tulen sanomaan kauniiksi pienestä pitäen, joskus olen ihan piruuttani kehunut tytärtäni äidin kuullen ja nauttinut salaa kun äiti irvistelee tuskasta vieressä. Äiti myös usein moittii minua siitä että lässytän ja lepertelen lapsilleni. Se tuntuu ärsyttävän häntä suunnattomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan se 70-80-lukujen vapaa kasvatus on ollut heitteillejättöä. Henkistä ja fyysistä ja kasvatuksellista heitteillejättöä. On jätetty kasvattamatta, huomaamatta, näkymättömäksi, ilman opastusta ja ohjausta. Yksin.
Tuskin mitään asiaa on niin väärinymmärretty kuin vapaata kasvatusta! Se nimenomaan oli kasvatusmetodi, heitteillejätöllä ei tosiaan ole mitään tekemistä kasvatuksen kanssa, mutta epäilemättä jotkut ovat laiskuuttaan perustelleet sillä, että noudattavat vapaata kasvatusta!
Oikea vapaa kasvatus ei jätä lasta yksin, eikä toisaalta kasvata myöskään kaiken keskipisteenä olevaa lapsityrannia.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 19:58"]
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 18:56"]
Nämä tyttäret osaa kirjoittaa ja tosi hyvin, on ilo lukea siinä mielessä näitä tekstejä. Minusta ilmiö on hiukan yleistettävissä. Onko niin, että alistetut tyttäret ovat verbaalisesti lahjakkaita(ja muutoinkin)?
[/quote]
Usein lapsi, jota ei ns. oteta mukaan perheeseen, jää tarkkailijaksi ja tarkkailijathan oppivat analysoimaan ja näkemään asioita tarkasti jo pienestä pitäen. Koska he eivät vapaudu omista traumoistaan, asiat jäävät möykyksi sisälle ja siksi aina kun jossain näkyy vain pienikin merkki samansuuntaisesta asiasta, joka on itselle trauma, tarkkailija huomaa sen. Ja paljon ennen muita. Tämä on oma kokemukseni, mutta syitä hyvään itseilmaisuun on tietysti paljon muitakin.
[/quote]
Kuulostaa oikealta teorialta. Onko tämä "tieteellisempikin" totuus?
Oman äidin outo suhtautuminen lapsiin on tullut tosiaan jotenkin todellisemmaksi itselle sen myötä, kun olen itse tullut äidiksi ja seuraillut hänen isoäitiyttään. Toimintaa värittää todella vahvasti pinnallisuus. Ollaan puhelimessa innoissaan siitä, että tulemme kylään ja sitten kun olen ajanut usean tunnin matkan pienen lapsen ja lemmikkien kanssa, niin isovanhemmat istuvat suuren osan viikonlopusta telkkarin edessä, usein vielä katsomassa ohjelmia joiden aikana en halua lapseni olevan samassa huoneessa.
Äidin on muutenkin selvästi vaikea käsittää, että meidän perheessä on kasvatuksessa jokin linja, jota noudatetaan. Ja että siitä huolimatta ollaan persoonia ja tunteille on tilaa. Tuli mieleen kun lapsi parivuotiaana pelleili ruokapöydässä (minulle nimenomaan, vaikka äitini oli myös pöydässä) ja tilanne eskaloitui oman väsymykseni vuoksi niin, että sanoin lapselle meneväni toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Äiti katsoi lasta todella ilkeästi, sanoi jotain "syö se ruokasi" ja lähti kanssani huoneesta. Hän ei siis kertakaikkiaan osannut erottaa omia tunteitaan minun tunteistani (jotka myös tulkitsi väärin vihamielisiksi lasta kohtaan). Ja itse ajattelin vain, miten lapsi olisikaan sillä hetkellä tarvinnut ymmärtävää ja lohduttavaa isoäitiä.
Luin jokaikisen viestin sillä joka ikinen näistä tarinoista ansaitsee tulla luetuksi. Yhdelläkään näistä naisista ei tarvitse antaa anteeksi yhtään mitään. I <3 you all.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudesta vielä. Jokaiselle lienee tuttu laulu Orvokkeja äidille, "lapsuus se on korvaamaton...". Minä jo pienenä ihmettelin laulun sanoitusta. Aikuiseksi päästyäni olen vakaasti sitä mieltä, että aikuisuus on ihmisen parasta aikaa, itse en kaipaa lapsuudestani mitään.
[/quote]
Sama radiosoitto nyrjäytti myös minun aivosolukkoani.
Toinen äitimyyttinen propagandalaulu oli ala-asteen musiikkikirjassa. "Kotisaunan lauteilla" kertoo miten ...pehmyt on lapsista aina vihta, äiti jos vihtomassa.
Ja lisää ihmeteltävää löytyi sananlaskusta:
Lämmin paita liinainenkin, oman äidin ompelema.
Niin, voi sitä lämmön määrää...
Nyt on takki vähän tyhjänä, kun luin putkeen koko keskustelun. Kiitos kaikille osallistujille - olen itkenyt niin ettei henki meinaa kulkea, kun samastun niin kovin ja olen niin surullinen siitä, että kukaan kokee tällaista.
Mun perheeni on siitä erilainen näistä esille nousseista, että meillä vuonna -27 syntynyt äidinäiti oli se tunnekylmä, sadistinen tyranni. Oma äitini (-54) taas on kummallinen sekoitus lannistumista, opittujen mallien sokeaa toistoa, kapinaa ja puolinaisia, masennuksen ja heikon itsetunnon sabotoimia yrityksiä päästä irti paskan kierteestä.
Hyvin sairas perhe ja muut ongelmat ovat yhdessä aiheuttaneet sen, että olen itse kohta 30, mutta vasta lähes valmis kandi ja täysin vailla työkokemusta, kun lähes vuosikymmen on kulunut sairauslomalla. Pelkään kovasti, etten enää onnistu saavuttamaan suht normaalia elämää. Todella haikeana luin kaikkien äitien pohdintoja äitiydestään, sillä pelkään erityisesti, etten itse ehdi koskaan toipua tarpeeksi, jotta uskaltaisin yrittää saada kipeästi kaipaamiani lapsia.
Toivon tosiaan, että tämä aihe nousisi laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 21:30"]
814 vielä tässä, tämä ketju tuo mieleen muistoja jotka oikeastaan on jo sysännyt jonnekin taka-alalle. Oma äitini on kyllä osannut jossain tilanteissa osoittaa hellyyttä ja myötätuntoa, mutta tietynlainen kovuus on hänelle tyypillistä ja ajattelen että sen täytyy olla jotain omasta kasvatuksesta ja kulttuurista tulevaa. Itse taas olen todella herkkä ja itken helposti. Jo pikkulapsena muistan ajatelleeni että olen liian herkkä ja että siinä on jotain hävettävää, muistan että kun tulin pihalta itkien sisälle milloin mistäkin syystä, äiti oli lähinnä nolo tai nauroi minulle.
Äitini ei osaa leperrellä edes lapsille tai eläimille, itse asiassa äiti inhoaa eläimiä. Luulin aina että äiti on tosi lapsirakas mutta ei hän ole koskaan kohdellut omia lapsianikaan mitenkään kovin lempeästi vaan on välillä suorastaan tyly ja töksäyttelee jotain epäystävällistä.
Joskus liki parikymppisenä kun sain erään uuden ystävän, suorastaan kadehdin hänen ja äitinsä läheistä suhdetta. Hän kutsui minun äitiäni kylmäkiskoiseksi ja oli hämmästynyt mm. siitä ettei äitini ole koskaan kehunut ulkonäköäni, tätä kaveriani oma äiti on pienestä pitäen kehunut kauniiksi. Päätinkin että omaa tytärtäni tulen sanomaan kauniiksi pienestä pitäen, joskus olen ihan piruuttani kehunut tytärtäni äidin kuullen ja nauttinut salaa kun äiti irvistelee tuskasta vieressä. Äiti myös usein moittii minua siitä että lässytän ja lepertelen lapsilleni. Se tuntuu ärsyttävän häntä suunnattomasti.
[/quote]
On ollut mielenkiintoista tässä ketjussa lukea siitä, kuinka jotkut ovat pystyneet kääntämään saamansa kehnot kasvuolot omien lastensa kasvatuksessa päinvastaisiksi, kun taas toiset kantavat edelleen menneisyyden taakkaa ja suhtautuvat varsinkin tyttölapsiin varauksella. Minä olen huomannut itsestäni sellaisen asian, etten kestä lainkaan sitä, jos näen jo "isojen tyttöjen" eli yli 5-vuotiaiden (!) roikkuvan äidissään, pitävän vaikka kaksin käsin kädestä ja äidin vastailevan tytölle hellään sävyyn. Kai noita tunteita voi sitten kateudeksi sanoa, rakkautta vaille jääneen lapsen kateudeksi. Toisaalta kartan myös itseeni kohdistuvaa huomiota tai kehuja.
On helppo uskoa, että eläinrakkaat ihmiset olisivat myös lapsirakkaita tai ainakin kestäisivät lasten remuamista ja epäloogisuutta aika hyvin. Minulla lapsi- ja eläinrakkaus ilmenevät niin, että olen jotenkin poikkeuksellisen kiinnostunut vastaantulevien koirista ja pienistä lapsista, minusta ne ovat hassuja ja kauniita ja söpöjä ja huvittavia ja mitä kaikkea ihanaa. Mutta kun nämä asiat tuodaan lähelleni niin, että joudun olemaan pitemmän aikaa tekemisissä vieraiden lasten tai koirien kanssa - esim. hoitamaan lemmikkiä- mielenkiintoni loppuu ja lähinnä ärsyynnyn ja haluaisin mieluiten olla jossain muualla.
Oikeastaan olen kyllä kiitollinen siitä, että omat vinoumat tulevat tällä tavalla esiin lähes lapsenomaisena kiukutteluna. Kun tarpeeksi alkaa ottaa pattiin, voi ryhtyä muutostöihin eli hankkimaan itselleen onnellista lapsuutta näin aikuisiällä.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 22:04"]
Tavallaan se 70-80-lukujen vapaa kasvatus on ollut heitteillejättöä. Henkistä ja fyysistä ja kasvatuksellista heitteillejättöä. On jätetty kasvattamatta, huomaamatta, näkymättömäksi, ilman opastusta ja ohjausta. Yksin.
Tuskin mitään asiaa on niin väärinymmärretty kuin vapaata kasvatusta! Se nimenomaan oli kasvatusmetodi, heitteillejätöllä ei tosiaan ole mitään tekemistä kasvatuksen kanssa, mutta epäilemättä jotkut ovat laiskuuttaan perustelleet sillä, että noudattavat vapaata kasvatusta!
Oikea vapaa kasvatus ei jätä lasta yksin, eikä toisaalta kasvata myöskään kaiken keskipisteenä olevaa lapsityrannia.
[/quote]
70-luvulla muotia ollut vapaa kasvatus, summerhilliläisyys, on eri asia kuin nämä tämän ketjun tarinat. Näissä tapauksissa äidit ovat olleet kylmiä ja tunteettomia ja jos heiltä olisi kysytty, ovatko he vapaan kasvatuksen kannattajia, he olisivat ensin ihmeissään kysyneet "siis minkä?" ja sitten kieltäneet asian jyrkästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erittäin upea keskustelu! Itselläni on äärimmäisen suuri tarve kertoa joka päivä lapsilleni, että rakastan heitä, että he ovat ihania, tärkeitä, täydellisiä sellaisina kuin ovat. Itse en koskaan kuullut noita sanoja lapsuudessani ja itsetuntoni on ollut erittäin huono. Nyt 35v alan pikku hiljaa rakentamaan itsetuntoani. Häpeän tunne on ollut valtava ja olen ollut masentunut ilman diagnoosia. Hain hyväksyntää ja kehuja miehiltä, koska en koskaan saanut kuulla olevani kaunis, vaikka kerjäämällä kerjäsin nuo sanat korviini. Tulin hyväksikäytetyksi, ja jouduin "irtautumaan ruumiistani" sietääkseni tapahtumat. Taas olin häpeällinen tytär, joka alensi itsensä huoraksi. Join niin paljon alkoholia, että ahdistukseni katoaisi edes hetkeksi. Hankin akateemisen koulutuksen, jotta vanhempani saisivat olla ylpeitä minusta ja saisin siis vihdoin tuntea olevani hyväksytty. Vielä kun saisi rakastaa itsensä ehjäksi, sen pienen tytön, joka kaipasi syliä ja kauniita sanoja enemmän kuin mitään muuta.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 23:24"]
Lapsuudesta vielä. Jokaiselle lienee tuttu laulu Orvokkeja äidille, "lapsuus se on korvaamaton...". Minä jo pienenä ihmettelin laulun sanoitusta. Aikuiseksi päästyäni olen vakaasti sitä mieltä, että aikuisuus on ihmisen parasta aikaa, itse en kaipaa lapsuudestani mitään.
[/quote]
Sama radiosoitto nyrjäytti myös minun aivosolukkoani.
Toinen äitimyyttinen propagandalaulu oli ala-asteen musiikkikirjassa. "Kotisaunan lauteilla" kertoo miten ...pehmyt on lapsista aina vihta, äiti jos vihtomassa.
Ja lisää ihmeteltävää löytyi sananlaskusta:
Lämmin paita liinainenkin, oman äidin ompelema.
Niin, voi sitä lämmön määrää...
[/quote]
Hehheh, ja tuohon perään on hyvä muistella äitiepäiviä, miten jo etukäteen ällötti, että nyt se eukko meinaa taas sinnitellä vuoden ainoan päivän valittamatta asioista.
Meillä oli myös tapana seisottaa lapsia nurkassa ja ties mistä, varmaan talouskoulun lastenhoitotunneilta, äitini oli oppinut, että rangaistuksen jälkeen lapsi ja äiti sitten halaavat. En koskaan tajunnut stämän rituaalin merkitystä, koska en myöskään ikinä pitänyt nurkassa seisottamisiani oikeutettuna. Pakollinen halaaminen ällötti minua suuresti. Hulluinta on se, että vasta Supernannya katsottuani minulle selvisi, että jaa halaaminen on tarpeen, jotta lapsen ja vanhemman suhde palautuisi sen jälkeen ennalleen, vanhempi osoittaa halaamalla, että kaikki on hyvin ja lasta rakastetaan edelleen. Ilmankos koko touhu tuntuikin minusta lapsena niin irvokkaalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.07.2014 klo 00:53"]
Nyt on takki vähän tyhjänä, kun luin putkeen koko keskustelun. Kiitos kaikille osallistujille - olen itkenyt niin ettei henki meinaa kulkea, kun samastun niin kovin ja olen niin surullinen siitä, että kukaan kokee tällaista.
Mun perheeni on siitä erilainen näistä esille nousseista, että meillä vuonna -27 syntynyt äidinäiti oli se tunnekylmä, sadistinen tyranni. Oma äitini (-54) taas on kummallinen sekoitus lannistumista, opittujen mallien sokeaa toistoa, kapinaa ja puolinaisia, masennuksen ja heikon itsetunnon sabotoimia yrityksiä päästä irti paskan kierteestä.
Hyvin sairas perhe ja muut ongelmat ovat yhdessä aiheuttaneet sen, että olen itse kohta 30, mutta vasta lähes valmis kandi ja täysin vailla työkokemusta, kun lähes vuosikymmen on kulunut sairauslomalla. Pelkään kovasti, etten enää onnistu saavuttamaan suht normaalia elämää. Todella haikeana luin kaikkien äitien pohdintoja äitiydestään, sillä pelkään erityisesti, etten itse ehdi koskaan toipua tarpeeksi, jotta uskaltaisin yrittää saada kipeästi kaipaamiani lapsia.
Toivon tosiaan, että tämä aihe nousisi laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
[/quote]
Kyllä tästä tulee syksyn naistenlehtien juttuaihe, mutta minäkin toivoisin, ettei keskustelu jäisi siihen.
Tunnistan oman äitini ja itseni aivan liian monesta tekstistä, kiitos kaikille kirjoittajille, tämä ketju on ollut erittäin arvokasta vertaistukea minulle. Oma äitini siirsi oman onnettoman lapsuutensa traumat suoraan minulle ja sisaruksilleni, nyt äiti on katkaissut välit minuun. Olen hänen mukaansa onneton narkkarihuora, jonka kuolemaa hän toivoo -todellisuudessa akateeminen ja kiltti nainen, jonka elämä on itseasiassa erittäin tavallista ja tylsää -hyvä niin!
Meillä myös naiseksi kasvaminen oli suuri häpeä, siteitä ei saanut (vessapaperi käytössä), yhdet rintaliivit ostatti serkku minulle, toisia ei saanut edes itse omilla rahoilla hankkia teini-iässä (kenelle niitä näyttelisit huora?) ja ylipainoni oli jatkuva äidin pilkan aihe, mistä hän jaksoi repiä iloa jokaisen kerran kun sukulaisia tuli kylään. perhetuttuja meillä ei käynytkään, äiti ei suvainnut ketään muita kuin omia sukulaisiaan, vaikka aina kertoikin vihaavansa heitä. Ja se painoni, painoin noin 35 kiloa ja olin 160 senttiä pitkä. Isän sukulaisten muistan kerran olleen erittäin vaikeana ja kommentoineen minun olevan vähintäänkin normaalipainoinen.nÄiti kielsi minulta ruuan, osittain köyhyyden takia ja osittain nähdäkseni pelkkää ilkeyttään. Jos söin muiden kanssa, hän alkoi kertoa miten nopeasti minusta tulee lihava ja miten surullista on se, että vanhimpana lapsena ahnehdin ruuan enkä jaa nuoremmille.
Sukulaisille äiti kertoi minun olevan kehitysvammainen. Niille, jotka tiesivät, että en ole, äiti soitteli eteisen puhelimesta tuntikausien puheluja, joissa hyvin yksityiskohtaisesti kuvaili seksiseikkailujani, juomistani ja mitä kaikkea olin kotona rikkonut. Mitään näistä asioista ei tapahtunut, olin monen aikaisemman kirjoittajan tavoin kiltti kympin tyttö, jonka suurin haave oli saada lukea läksyjä rauhassa ilman, että äiti tulee viereen huutamaan. Menin vastoin äitini käskyä lukioon, ja koko kesän ennen lukion alkua sukulaiset yrittivät puhua äitini pyynöstä minua "järkiini", kun en kuitenkaan tulisi selviytymään lukiosta minun tulisi ajatella, että sillä rahalla, mitä minun kalliisiin kirjoihini menisi, saisi nuoremmille sisaruksilleni ostettua jotain tärkeämpää. Arvaatte oikein, kirjoitin ylioppilaaksi huippuarvosanoin. Silloin äidilleni oli erittäin tärkeää, että minä muistan ostaa hänelle kasvattajan lyyran lahjaksi ja että kaikki sukulaiset tulevat juhlimaan meille. He tulivatkin, osa ei tiennyt olinko minä poika vai tyttö, osa oli hämmennyksissä, sillä ihmetteli miten kehitysvammainen esikoinen on päässyt ylioppilaaksi.
Suurimmat ongelmat äitini kanssa alkoivat kuitenkin vasta sen jälkeen kun muutin pois kotoa ja isäni kuoltua. Äitini kavalsi kaikki kuolinpesän varat ja siirrätti tutulla pankkivirkailijalla kuolinpesän tilin omaksi tilikseen, alkoi hakata nuorempia sisaruksiani, lähti välillä ulkomaille ja jätti ala-ikäiset lapset ilman rahaa, puhelimien latureita ja lankapuhelimen sähköjohtoa kotiin ja ilmoitti tulevansa "ehkä joskus" takaisin. Kun tein hylkäämisestä lastensuojeluilmoituksen ja selvittelin asioita pankin ja alaikäisten edunvalvojan kanssa, kuulin että äitini olin pikkupaikkakunnalla soittanut jokaiselle "viranomaiselle" eli koulutoimenjohtajalle, rehtoreille, pankkiin, sosiaalitoimistoon, kelan pisteeseen ja jopa työvoimatoimistoon, että hänen esikoisensa on "narkkarihuora" suurkaupungissa, joka yrittää pakottaa nuoremmat sisaruksensa ja leskiäitinsä maantielle omasta kodistaan. Tätä menoa jatkui kunnes nuorin sisaruksistani tuli täysi-ikäiseksi. Kolme viikkoa sen jälkeen sain yhteydenoton lastensuojeluviranomaiselta, joka oli juuri sillä hetkellä päässyt ilmoituspinossaan tekemääni ilmoitukseen ja "tän varmaan voi perua, koska kyseinen lapsi on täysi-ikäinen" Tarinaa on paljon, kiitos kun sain avata ensimmäisenä mieleentulevat tässä
Päätin jo nuorena, että en koskaan hanki lapsia, että tätä sotkua en siirrä eteenpäin. Nyt olen kuitenkin raskaana - yli kolmen vuoden terapian jälkeen uskallan vihdoin ajatella mitä minä haluan. Olen päättänyt, että minun oma elämäni ja minä itse olemme liian arvokkaita siihen, että äitini määrittelee sen kokonaan.Nykyään harrastan monipuolisesti, uskallan rakastaa kilttiä miestäni, näytän tunteeni avoimesti ja halaan ja jopa sanon rakastavani herkästi. Kohdussani on tyttö. Kerroin neuvolassa ensimmäisellä kerralla omasta lapsuudestani, myös neuvolan "täti" itki. Terapeuttini vakuutti minulle, että ensimmäinen askel parantumiseen on tiedostaminen. Toivon, että se on totta. Äitini on vielä elossa, vaikka juokin nykyään kuulemma rajusti. Jos kävisi niin, että hän haluaisi olla tekemissä lapsenlapsensa kanssa (hän on aina pitänyt vauvoista, mutta vihannut lapsia), sillä ei olisi mitään merkitystä. Tämän lapsen elämään ei äitini tule kuulumaan ikinä eikä millään tavoin. Ehkä se on itsekästä minulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 13:30"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 23:22"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 20:41"]
Yritän nyt kertoa mahdollisimman värittämättä yhden esimerkin meidän sukupolvemme kylmästä naisesta. Hän työskenteli vammaisen sukulaiseni kotihoitajana. Hänen syntymävuotensa on 1982 ja vuodesta 1992 hän on omien sanojensa mukaan tehnyt kaiken itse koska yrittäjä-äiti ei ehtinyt. Neljännellä luokalla siis tyttö ruvennut itse tekemään kaikki ruuat, pesemään vaatteensa, olemaan aina yksin. Tänä syksynä täyttää 32.
En ole koskaan tavannut ihmistä jolla on kovemmat arvot. Kylmästä äidistään hän puhuu ihaillen - sanoo että äiti kylmyydellään teki hänestä ahkeran pärjääjän. Hän on työhullu ja se ilmeni niin että hän kahmi itselleen hoitovuoroja manipuloimalla muita hoitajia, suostutteli yhden antamaan vuoronsa, kiusasi toisen jäämään sairaslomalle, puhui selän takana pahaa kolmannesta että vammainen irtisanoi tämän. Olemme nähneet tuntilaskelman jossa hän on ollut vammaisen kodissa yhtäjaksoisesti melkein sata tuntia. Kun asiaa tutkittiin rupesi paljastuun että hänen melkein kaikki töissä olonsa oli ollut sitä että hän teki toisten hoitajien tekemät työt uudestaan, pyykkäsi puhtaat koneelliset toisen kerran ja pesi juuri pestyt lattiat. Kaikkeen aina selitys että äiti on opettanut hänet 10-vuotiaana ahkeraksi pärjääjäksi, ja äitiään kovasti ylisti vaikka selvästi mielisairas äitinsä kylmyyden takia.
[/quote]
Jotain rajaa nyt siihenkin, mitä tunnistettavaa tietoa kertoo ihmisistä. Ja tämä löpinä ei muutenkaan kuulu tähän ketjuun, täysin asiaton.
[/quote]
Tunnistit siis itsesi. Siispä voisit jättää sukulaiseni rauhaan. Vaikeasti vammaisena hän oli armoillasi, pitkään pelkäsi sinua. Työsuhteesi hänen hoitajanaan on sitäpaitsi lopussa. Me sukulaiset toivomme että menisit siihen terapiaan.
Muille keskustelijoille anteeksi että houkuttelin tuon narskun tännekin.
[/quote]
"Työsuhteesi on sitäpaitsi lopussa." Ai, eikö hoitaja tiennyt sitä ennen kuin kerrot sen tässä? :D
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 12:41"]
Monessa jutussa on tullut esiin se, kuinka näiden hallitsevien äitien tyttäret ovat kasvatuksestaan huolimatta löytäneet itselleen hyvän ja ymmärtäväisen miehen. Minä kun olen ajatellut, että lapsuuden traumoista yhä kärsivä nuori ja aikuinen hyväksyy itselleen asiaa sen kummemmin miettimättä kumppanin, jonka kanssa lapsuuskodin olot jatkuvat.
[/quote]
Ensimmäinen oma suhteeni oli tunnekylmän ja narsistisia piirteitä omaavan miehen kanssa. Vaikka suhde oli kelvoton, niin opin siinä itsestäni niin paljon että oli ilo olla sen jälkeen yksin. Kun opin nauttimaan yksinäisyydestä niin tapasin nykyisen mieheni.
Miehelläni on myös julma ja väkivaltainen lapsuus, tekijänä oma isä. Toinen toistamme tukien ja asioita lähipiirin kanssa jakaen olemme selvinneet monista ongelmista. Nyt yhteiselo on sujuvaa, läheistä ja rehellistä.
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 17:23"]
Päätin jo nuorena, että en koskaan hanki lapsia, että tätä sotkua en siirrä eteenpäin. Nyt olen kuitenkin raskaana - yli kolmen vuoden terapian jälkeen uskallan vihdoin ajatella mitä minä haluan. Olen päättänyt, että minun oma elämäni ja minä itse olemme liian arvokkaita siihen, että äitini määrittelee sen kokonaan.Nykyään harrastan monipuolisesti, uskallan rakastaa kilttiä miestäni, näytän tunteeni avoimesti ja halaan ja jopa sanon rakastavani herkästi. Kohdussani on tyttö. Kerroin neuvolassa ensimmäisellä kerralla omasta lapsuudestani, myös neuvolan "täti" itki. Terapeuttini vakuutti minulle, että ensimmäinen askel parantumiseen on tiedostaminen. Toivon, että se on totta. Äitini on vielä elossa, vaikka juokin nykyään kuulemma rajusti. Jos kävisi niin, että hän haluaisi olla tekemissä lapsenlapsensa kanssa (hän on aina pitänyt vauvoista, mutta vihannut lapsia), sillä ei olisi mitään merkitystä. Tämän lapsen elämään ei äitini tule kuulumaan ikinä eikä millään tavoin. Ehkä se on itsekästä minulta.
[/quote]
Onnea raskauden johdosta!
..ja kirjoitat upeasti, vaikka aihe on kipeä. Toivon teille kaikkea hyvää ulevaisuudessa.
~ T
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 13:30"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 23:22"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 20:41"]
Yritän nyt kertoa mahdollisimman värittämättä yhden esimerkin meidän sukupolvemme kylmästä naisesta. Hän työskenteli vammaisen sukulaiseni kotihoitajana. Hänen syntymävuotensa on 1982 ja vuodesta 1992 hän on omien sanojensa mukaan tehnyt kaiken itse koska yrittäjä-äiti ei ehtinyt. Neljännellä luokalla siis tyttö ruvennut itse tekemään kaikki ruuat, pesemään vaatteensa, olemaan aina yksin. Tänä syksynä täyttää 32.
En ole koskaan tavannut ihmistä jolla on kovemmat arvot. Kylmästä äidistään hän puhuu ihaillen - sanoo että äiti kylmyydellään teki hänestä ahkeran pärjääjän. Hän on työhullu ja se ilmeni niin että hän kahmi itselleen hoitovuoroja manipuloimalla muita hoitajia, suostutteli yhden antamaan vuoronsa, kiusasi toisen jäämään sairaslomalle, puhui selän takana pahaa kolmannesta että vammainen irtisanoi tämän. Olemme nähneet tuntilaskelman jossa hän on ollut vammaisen kodissa yhtäjaksoisesti melkein sata tuntia. Kun asiaa tutkittiin rupesi paljastuun että hänen melkein kaikki töissä olonsa oli ollut sitä että hän teki toisten hoitajien tekemät työt uudestaan, pyykkäsi puhtaat koneelliset toisen kerran ja pesi juuri pestyt lattiat. Kaikkeen aina selitys että äiti on opettanut hänet 10-vuotiaana ahkeraksi pärjääjäksi, ja äitiään kovasti ylisti vaikka selvästi mielisairas äitinsä kylmyyden takia.
[/quote]
Jotain rajaa nyt siihenkin, mitä tunnistettavaa tietoa kertoo ihmisistä. Ja tämä löpinä ei muutenkaan kuulu tähän ketjuun, täysin asiaton.
[/quote]
Tunnistit siis itsesi. Siispä voisit jättää sukulaiseni rauhaan. Vaikeasti vammaisena hän oli armoillasi, pitkään pelkäsi sinua. Työsuhteesi hänen hoitajanaan on sitäpaitsi lopussa. Me sukulaiset toivomme että menisit siihen terapiaan.
Muille keskustelijoille anteeksi että houkuttelin tuon narskun tännekin.
[/quote]
Vammaistyötä tutkitaan paljon. Suomessa vaikeasti vammaisten viisi-kuusikymppisten naisten hoitajina ja avustajina työskentelee huomattavan paljon yksinäisiä lapsettomia kolme-nelikymppisiä naisia, joilla on itsellään jollain tavalla huono äitisuhde. Se oireilee eri tavoin: ylisuorittamisena (avustettavasta tehdään "palkitseva äiti"), alisuorittamisena (avustettavasta tehdään "äiti, jolle kostetaan"), huonona tiimityönä (työstä tehdään "perhe, jossa haluan viimeinkin olla paras lapsi / huomion keskipiste") ja sairaalloisena riippuvuus- ja viha/rakkaus-suhteena (työoloistaan eri viranomaisille valittavat ja pisimpään työssä viihtyvät ovat samoja ihmisiä - he sekä vihaavat avustettavaansa että roikkuvat tässä kuin rakastetussa. Kuin äidissä.) On eettisesti kyseenalaista viedä käsittelemättömät tunteet hoitoalan työhön ja heijastaa ne puolustuskyvyttömään vammaiseen.
Se oli sivuhuomio. Mikä minua tässä keskustelussa eniten kiinnostaa, ovat puolisoiden reaktiot ja lapsuudenystävien kanssa purku. Miten mies/vaimo toimii, kun äitinne "kummittelee" teidän käytöksessänne? Mikä toimii parhaiten palauttajana tähän hetkeen: fyysinen läheisyys, juttelu, aika? Miten sujuu sillä kirjoittajalla, joka muutama sivu sitten kertoi lapsuudestaan miehelleen ja mies häkeltyi puhumattomaksi? Entä lapsuudenystävät: ovatko haudanneet asiat, vai saatteko vielä keskustelua ja tukea?
Kuten ainakin yhdessä kommentissa aikaisemmin on huomautettu, sota-aikaan ja sen aiheuttamiin traumoihin vetoaminen päästää suuret ikäluokat pois vastuusta omista tekemisistään liian helpolla. Oikeasti alkaa tympiä, kuinka kaikkien tässäkin ketjussa esiteltyjen narsistien, sadistien ja väkivaltaisten hullujen julmuuksia puolustuskyvyttömiä lapsia kohtaan pitäisi loputtomasti ymmärtää sillä perusteella, että sota-ajan jälkeen oli koko kansakunnalla rankkaa ja isien traumat ovat jättäneet kaikkiin jälkensä. Olin itse äidinäitini hoidettavana kouluunmenoon asti, koska molemmat vanhemmat kävivät töissä. Toisin kuin vanhempani, mummo ei koskaan rankaissut selkäsaunalla eikä suuttuessaan nimitellyt tai karjunut pää punaisena, ei edes tiuskinut lapselle. Hän oli lämmin, hymyilevä, lettuja paistava mummu, ja on mahdoton ajatella häneltä periytyneen ns. huonoja kasvatusmalleja tai traumoja omille lapsilleen. Äiti ja mummo olivat myös hyvin läheisiä keskenään, mutta samanlaisia välejä ei ole koskaan muodostunut minun ja äidin välille. Sota-aikaa on tässä turha syyttää.
[quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 21:54"][quote author="Vierailija" time="14.07.2014 klo 12:28"]
Minun äitini on aina tyytyväinen kun minulla on vaikeuksia esim. työttömyys Tosin joutuu toisinaan sukulaisille selittämään ja se asia ei tietenkään ole hyvä. Ja sitten tosinpäin, kun mulla menee hyvin niin alkaa joku ihme kiero peli tai mielen pahoittaminen, mutta sukulaisille kehutaan. On nämä aikamoisia
[/quote]
Hei meilläkin on näin! Äiti haukkuu minua samoista asioista mistä selän takana kehuu sukulaisille. Kun ekan kerran kuulin sukulaisilta, että äiti oli KEHUNUT mua jostain mitä olin tehnyt, mistä hän oli päin naamaa vain haukkunut minua, olin täysin ymmällä.
[/quote]
Meillä kävi samanlainen juttu opettajan kanssa. Huusi, että ollaan huonoin luokka mitä hän on ikinä opettanut. Vanhempainillassa oli sanonut meidän olleen siihen asti lahjakkain luokka. Äidin mukaan opettaja"halusi ottaa luulot pois". Siis mitä helvettiä?
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 20:08"]
Hän kohtelee lapsia kuin pieniä aikuisia ymmärtämättä, että heidän itsetuntoaan ja kehitystään pitäisi suojella, ymmärtämättä, että lapset eivät voi osata asioita kuten aikuiset ja että he vasta opettelevat. Kerran hän kertoi minulle, että "lapsille tulee järki päähän vasta kouluiässä". (Sitä ennen lapsia voi syyllistää ja niille voi huutaa, koska heillä ei vielä ole järki päässä.)
[/quote]
Minun äitini on antanut minun katsoa lapsena uutiset yms. Ja meillä on aina minun kuulteni puhuttu ihan kaikesta. Hän ei ole yhtään suojellut minua. Ja nyt tekee samaa lapsieni kanssa. Siihen olen kyllä puuttunut. En vaan ymmärrä miksi hänen pitää kertoa lapsille maailman kurjuudesta. Eikö voisi keksiä jotain mukavampaa puheenaihetta. Muistan itse miten pelkäsin milloin mitäkin asiaa lapsena, kun olin nähnyt uutisissa jotain pelottavaa. Ehkä lapseni ovat osittain kasvaneet tynnyrissä, mutta on asioita mitä ei heidän tarvitse tietää.