Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 21:47"]
No ei tuosta Kinnusen jutusta kylläkään naurunaihetta piisannut. Ihan asiallista asiaa. Taisi 1027 äidin omatuntoon, mikäli sellainen olla, kolahtaa kovaa.Tuohan jo kertoo, että jos tytärtään paskanpuhujaksi ja hulluksi nimittelee. Mitätöintiä pahimmillaan. Toivottavasti sinun ei tarvi olla tuommoisen kanssa tekemisissä. Voimia!!!
[/quote]
"Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äidiltä lähti "pidikkeet" vek, kun läheinen sisko kuoli, joka oli jotain tolkkua hommaan yrittänyt luoda. Isästä ei ole mihinkään, on aivopesty. Aloitti heti lastenlasten manipuloinnin, siirtelee omaisuuksiaan kultapojuille jne. Nyt haukkuu kun ei tulla käymään.....ei siis mitään rajaa. Yrittävät salailla kaikki ja huvittavinta oli, että kovasti pyyteli kylään juuri silloin. Eli halusi nähdä tyrmistyksen, epäuskon ja riidan (nämähän aina haluaa riitoja) livenä.Tuota ennen ei kiinnostanut asiat moneen kuukauteen.
Äidistä tulee aina ensimmäisenä mieleen sana "Ei." En olisi saanut käydä missään, mikä maksaa. Veljeä ei sama sääntö koskenut. Uusia vaatteita sain todella harvoin ja niiden piti olla äidin mielen mukaisia. Parhaimmillaan omistin tasan yhdet housut ja niiden peseminen piti suunnitella tarkkaan. Tykkäsin musiikista, mutta levyjen ostaminen sai äidin murjottamaan ja pitämään mykkäkoulua. Yleensäkin asenne oli, että minä en tarvitse mitään. Omaa rahaa ei ollut. Muistan hyvin, kun olin lähdössä ekan kerran discoon jotain 14-vuotiaana ja äiti haukkui vaatteeni rumiksi. Kun paras kaverikin pukeutui aina niin sievästi. No, hän sai uusia ja nuorekkaita vaatteita.
Olin ihan sievä ja hoikka nuorena, mutta pidin itseäni hirveän lihavana. Äiti jaksoi muistutella olemattomista kiloista; itse on hyvin ylipainoinen. Uskon, että äiti oli kateellinen. Muistan, kuinka hän katsoi todella pilkallisesti ja nälvi ulkonäköäni. Näin oman ylioppilaskuvani monen vuoden jälkeen ja olin ihan järkyttynyt tajutessani miten hoikka olin. Pidin itseäni niin rumana ja kärsin jonkilaisesta syömisongelmasta eikä se ole hävinnyt täysin vieläkään.
Kun olin teini-ikäinen, äiti hoki, jos joku poika kehuu kauniiksi, ei saa uskoa. Ei sitä sanottu ääneen, mutta viestin kyllä tajusi. Ei pojat ole minusta oikeasti kiinnostuneita vaan haluavat vain naida. Seurustella en olisi saanut. Äiti yritti kaikkia seurustelusuhteita.
Omat mielipiteet olivat täysin kielletyjä. Olisi pitänyt pysyä kotona ja tehdä mitä äiti haluaa. Lukion jälkeen ei olisi saanut muuttaa pois kotoa, mutta silti olisi pitänyt itsenäistyä kuin opiskelupaikkakunnillaan asuvat kaverit. Jopa ammattia ei olisi saanut valita itse. Yliopistoon olisi pitänyt mennä, jotta siitä olisi voinut ylpeillä sukulaisille (äiti on itse matalasti koulutettu). Tiuskiminen ja nälviminen oli arkipäivää. Asuin jo omillani, kun isä täytti 50-vuotta ja tulin käymään. Jäin viikoksi ja äiti räkytti koko ajan jostakin eikä puhunut sanaakaan ystävällisesti. Äiti suuttui, kun tulin ovesta sisään liian "ylpeästi" sukulaisten ja muiden vieraiden nähden.
Veli on edelleen kultapoika, jolle kaikki on sallittua. Minut on taas haukuttu vieläa aikuisena kaikesta mahdollisesta. En olisi saanut muuttaa mieheni kanssa yhteen, muuttaa tilavaan asuntoon, ostaa autoa tai myydä vanhaa asuntoa pois. Jopa pyykkikoneen ostamisesta äiti sai kerran hirveän raivarin. Äiti tuntuu olevan tyytyväisin, kun minulla on mahdollisimman tiukkaa ja kurjaa. Jos tarvitsin joskus nuorempana rahallista apua, se piti pyytää mahdollisimman nöyrästi ja vielä kauan sain kuunnella marttyyrivalitusta siitä. Jollakin ihmeellisellä' tavalla äiti pitää rahojani ominaan ja hänen antaminaan, koska hän on niin paljon uhrautunut eteeni.
Omia lapsia en ole halunut hankkia. Pelkään liian paljon, että toistaisin äidin käytöstä enkä halua kenenkään kärsivän samalla tavalla. Joskus kaipaan omia lapsia, mutta en vain pysty.
Kovastii tein minäkin töitä, etten jatkanut ikävää perinettä. Ja työ jatkuu. pari päivää sitten tyttäreni sanoi, että on ihanaa kun kanssa voi puhua melkein kaikesta, on jo 15-v. Lipsahduksia tai kaikuja menneisyydestä kuitenkin aika ajoin tapahtuu. En välittäisi siitä, miten minua on aikoinaan kohdeltu, mutta kun sama meno on jatkunut koko aikuisikäni kohdistuen myös lapsiin niin joskus on otettava etäisyyttä.
Kuinkahan paljon näitä tyttäriä ja poikia on masentuneiden, alkoholistien, lääkeriippuvaisten , alisuoriutujien ja burnoutien joukossa. Tai stressaantuneiden, joiden elimistö on lapsuudesta asti toiminut jotenkin väärin ja vauriot näkyvät myöhemmin. Ei voi olla lapsen elimistölle hyväksi, jos koko ajan kotona pitää pelätä.En puolustele alkoholisteja tai narkkareita, mutta tosiasia on, että tunne-elämä on heillä sekaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 17:25"]
Juuri tuossa on ketjun ydin: päässä varmasti vippaa yhdellä jos toisella (sinulla ei tietenkään) ja syy siihen löytyy kotoa. Tämä ketju antaa mahdollisuuden tunnistaa, että jotain on omassakin kodissa voinut olla pielessä ja nyt voimme katalista ne ketjut. Jos kulkee laput silmillä holien, että kyllä oli hyvä koti, kyllä oli hyvä koti... Ei ikinä voi antaa lapsilleen parempaa.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 15:39"]
Tsiissus mikä ketju. Joukossa on tapauksia, joissa äiti on selkeästi sairas ja kauhea manipuloiva, ja heidän puolestaan otan osaa.
Mutta ketjussa on myös tyttäriä, joiden päässä vippaa ja pahasti. Pienetkin yksityiskohdat jostain vuosien takaisesta riidasta muistetaan ja syyllistetään äitiä oman elämän vastoinkäymisistä. Kasvakaa aikuisiksi ja oppikaa kantamaan vastuuta omasta elämästänne - ette te itse äiteinä ole välttämättä yhtään sen parempia kuin omat äitinne, miettikääpä miten julman yksityiskohtaisesti omat lapsenne tulevat teitä aikanaan ruotimaan!
[/quote]
[/quote]
no ei, kyllä ne virheet voi tunnistaa - mutta voi myös antaa anteeksi ja tunnustaa, että me kaikki teemme virheitä tämän tästä. Luulemme toimivamme ideaalilla tavalla, mutta kun aikaa kuluu, huomaamme, että ei mennytkään parhaimmalla tavalla....
Minulla ei ollut täydellinen koti, vaan yhtä ja toista kauheaa. Silti ymmärrän, että vanhempani tekivät parhaansa ja mokat olivat inhimillisiä.
Mutta kun lukee tätä ketjua, niin osalla - siis osalla, monella on ollut todella suuriakin ongelmia kotona - on ihan käsittämättömiä "esimerkkejä vanhempien julmuudesta". Kyllä, on tahditonta ja typerää naureskella muiden kuullen lapsen kuukautisia tms., mutta HALOO, ihan takuusti itse tulette vuosien aikana möläyttäneeksi jotain lapsen mielestä kammottavaa ja noloa. Miettikää, miten toivoisitte silloin lapsenne suhtautuvan teihin ja näyttäkää nyt samaa esimerkkiä omien vanhempienne kanssa.
mitä ajan takaa on, että joo, vanhemmat voivat olla typeriä, epäkohteliaita, moukkamaisia. Mutta jos he ovat tehneet parhaansa ja kasvattaneet ja hoitaneet meitä pari vuosikymmentä ja osoittaneet omalla tavallaan rakkautta, niin yrittäkää edes katsoa niitä heidän virheitään ja ikäviä puoliaan armolla. Suoranainen henkinen ja fyysinen väkivalta on eri juttu, eikä omia lapsia kannata myöskään sellaiselle altistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, tässä ketjussa puhuvat nuoret ja ehdottomat naiset, jotka luulevat itse olevansa hyviä äitejä. Muistakaa tämä ketju, kun aikanaan omat lapsenne lähtevät ovet paukkuen kotoa ja julistavat vihaavansa teitä sen ja sen omasta mielestänne käsittämättömän pikkuseikan takia.
Puhelut menevät suunnilleen näin: no mitäs teille kuuluu? Ahaa. Minä kävin tänään siellä, täällä ja tuolla. Arvaa mitä, siellä oli se naapurin mummon vanhin poika ja on se kyllä kamalassa kunnossa...plaaplaaplaa... Ja sitten näin sen ja sen. On se lihonnut! Millos tuutte käymään? Ahaa. Pitäisi toi yksi kaappi siirtää. Ette tänään pääse? Ei siinä kauan mene. No, täytyy sitten pyytää joku muu *huokaus* kun ette ehdi. Teillä niitä kiireitä on.
Ja tässä kohtaa tekisi jo mieli huutaa, että olen töissä hemmetti sentään. En voi ottaa vapaata kaapin siirtoa varten.
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 00:53"]
kuinka monen äiti ottaa itse puhelimen käteen ja soittaa tyttärelleen: mitä sinulle Kaisa kuuluu? voitko hyvin.. tarvitsetko jotain?
Kuinka paljon enemmän toki nämä kysymykset olisivat olleet tärkeitä jo aivan pienelle Kaisalle ja tunne siitä, että on juuri rakastettu ja hyväksytty sellaisenaan, ei ihmekoneena, joka tuottaa tyhjiä tuotoksia vanhemman 'ihailla' tai lähinnä tunnistaa. ilon aiheet vähissä, mikäli itse ihminen ei ollut koskaan ilon aihe.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutkumutku en saanut lapse koiraa, vaikka oisin halunnut ja kerran äiti pilkkas mua toopeksi, kun sain kokeesta viitosen, ei oo mulla itsetuntoa enkä oo päässyt jatko opiskelemaan, ja se on kaikki MUN ÄIDIN SYY. Näin on! Ihanaa, olen tiedostanut tän nyt ja voin jatkossa syyttää kaikesta äitiä. Liian kuuma, se on äidin syy. Olen lihava, se on äidin syy kun ei opettanut mua syömään terveellisesti ja harjoittamaan itsekuria. Mies haukkuu laiskaksi, sekin on äidin syy kun ei vaatinut enemmän kotona. Töissä pomo haukkui, sekin on äidin vika jotenkin. MAHTAVAA!!!!!!!
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:15"]Joo, tässä ketjussa puhuvat nuoret ja ehdottomat naiset, jotka luulevat itse olevansa hyviä äitejä. Muistakaa tämä ketju, kun aikanaan omat lapsenne lähtevät ovet paukkuen kotoa ja julistavat vihaavansa teitä sen ja sen omasta mielestänne käsittämättömän pikkuseikan takia.[/quote]
Ja tässä puhui nyt peräänkuulutettu 40-luvun äiti, samoin kuin seuraavassa viestissä. Ihan tyypillistä, mitään vikaa ei nähdä omassa toiminnassa, syytellään vaan muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:19"]Mutkumutku en saanut lapse koiraa, vaikka oisin halunnut ja kerran äiti pilkkas mua toopeksi, kun sain kokeesta viitosen, ei oo mulla itsetuntoa enkä oo päässyt jatko opiskelemaan, ja se on kaikki MUN ÄIDIN SYY. Näin on! Ihanaa, olen tiedostanut tän nyt ja voin jatkossa syyttää kaikesta äitiä. Liian kuuma, se on äidin syy. Olen lihava, se on äidin syy kun ei opettanut mua syömään terveellisesti ja harjoittamaan itsekuria. Mies haukkuu laiskaksi, sekin on äidin syy kun ei vaatinut enemmän kotona. Töissä pomo haukkui, sekin on äidin vika jotenkin. MAHTAVAA!!!!!!!
[/quote]
Kaikki me olemme äiteinä enemmän tai vähemmän aikakautemme tuotoksia. Myös nämä 40-luvulla syntyneet äidit.
Mielestäni tämä ketju on voimaannuttava, ei syyttävä. Moni on ymmärtänyt omaa lapsuuttaan ja äiti-tytär-suhdettaan vertaiskokemusten kautta paremmin. Kyse ei ole ollut pelkästään äitini ja minun vioista, vaan myös aikakauden ihanteista, normeista, paineista ja tabuista.
Toki ihan yhtä hyvin voisimme peräänkuuluttaa isiemme vastuuta. Äideiltä ehkä odotetaan ja vaaditaan enemmän, myös jälkikäteen. Ehkä se on osa sitä äitimyyttiä?
Meillä ei myöskään puhuta mistään. Lähentelen viittäkymppiä eivätkä vanhempani tiedä edes sitä, missä olen ollut töissä tai missä nyt olen. Ei ole tullut mieleen kysyä ja minä olen kasvanut siihen, etten omista asioistani paljon kertoile. Tapaamma muutamia kertoja vuodessa,mettä jonkin verran tilaisuuksia kyllä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä, koskaan, missään tilanteessa huutaisi lapselleni juoksukilpailuissa, että jumalauta sinä olet hidas (olin 8v ja kilpailun toinen, en vaan päässyt lujempaa). En kertoisi joulupöydässä koko suvulle, että ton emakon menkat sotkee kaikki lakanat ja se haiseekin ihan hirveelle. En nauraisi, kun lapsi kaatuu pyörällä ja käsi murtuu ja en jättäisi sinne sairaalan odotustilaan yksin ja lähtisi kotiin. Mitä muuta haluat kuulla äitini suuresta, lapsiin kohdistamastaan rakkaudesta?
Olen itsekäs, en pidä äidistäni, en halua olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta pakko on olla. Vingun, kitisen ja natisen. 16-vuotiaana muutin taloudellisesti omilleni ja omillani olen pysynyt. En halua äidiltäni mitään. Kerran olen kiittänyt siitä, että hän minut synnytti. Muusta en ole kiitollinen. Hoidosta en voi puhua, sillä suurimman osan lapsuudestani vietin mummon ja ukin kanssa. Mummo minut on rakastanut näinkin ehjäksi.
Kyllä, syytän äitiä ja hän sen ansaitsee. Armo tulee vastaan siinä, että en ole katkaissut välejäni häneen ( kuten veljeni on tehnyt) ja siedän edelleen kaiken haukkimisen, nälvimisen ja irvimisen. Tänään kuulin eläväni kuin mikäkin elostelija. Näki, että olen ostanut uudet, punaiset kumisaappaat. Minulla on suuremmat tulot kuin äidilläni. Miksi? Opiskelin, enkä kuunnellut, kun äitini ylioppilasjuhlissani sanoi, että hukkaan on koulu mennyt ( tuli vain kolme ällää). Hän ei kestä sitä, että minulla menee hyvin.
Mitä yritän sanoa? Aloitan vaikka siitä, että pidä vellihousu turpasi kiinni. Äitini takia olen todella kova luu, joten et osu, et upota.
quote author="Vierailija" time="29.07.2014 klo 20:19"]
Mutkumutku en saanut lapse koiraa, vaikka oisin halunnut ja kerran äiti pilkkas mua toopeksi, kun sain kokeesta viitosen, ei oo mulla itsetuntoa enkä oo päässyt jatko opiskelemaan, ja se on kaikki MUN ÄIDIN SYY. Näin on! Ihanaa, olen tiedostanut tän nyt ja voin jatkossa syyttää kaikesta äitiä. Liian kuuma, se on äidin syy. Olen lihava, se on äidin syy kun ei opettanut mua syömään terveellisesti ja harjoittamaan itsekuria. Mies haukkuu laiskaksi, sekin on äidin syy kun ei vaatinut enemmän kotona. Töissä pomo haukkui, sekin on äidin vika jotenkin. MAHTAVAA!!!!!!!
[/quote]
Joo, kuulostaa tutulta!! Meilläkin oli kaikki ns. hyvin, äiti oli ahkera ja siivosi aina kotia, mutta mulla ei ole yhtään muistoa lapsuudesta että olisin äidin kanssa leikkinyt tai käynyt jossakin.
Koskaan ei ole mitään henkeviä puhuttu. Nykyään kun käy kylässä niin jutut on vaan jonninjoutavaa löpinää. Ei tunne minua ollenkaan, enkä minä häntä.
Ja äiti on syntynyt 30-40 -lukujen taitteessa ja minä 70-luvulla.
Puhelut vanhempieni kanssa:
He soittavat: Joku kotikylän ihminen, jota en muista koskaan edes tavanneeni, on kuollut, enkä minä sitten sitäkään käynyt koskaan katsomassa, yksin kuoli, kun minä vain kaupunkiin lähdin ja hän jäi sinne. Joku julkkis tai tv-hahmo, josta en ole koskaan kuullutkaan, on paras/pahin. Yleensä sama hahmo on ensin palvonnan kohde ja seuraavassa puhelussa vihan kohde. Joku entinen koulukaverini teki jotain. Vuorotellen vanhemmat kehuvat häntä minua paremmin menestyneeksi, jotta tajuaisin olevani luuseri, tai haukkuvat hänet alimpaan helvettiin toistellen, että minä ja tuo ehkä 30 vuotta sitten viimeksi tapaamani ihminen olemme samaa paskaa. Kun näitä minulle täysin tuntemattomia ihmisiä on ruodittu tarpeeksi, seuraa raportti siitä, mitä kaikkia töitä vanhemmat eivät jaksaneet viedä loppuun ja miten sisarukseni heillä vieraillessaan "tulivat kuin lomalle", vaikka töitä olisi ollut vaikka millä mitalla.
(Sisarusteni kertomaa: he kävivät kyllä siellä kylässä, mutta vanhemmat eivät puolella sanallakaan maininneet, että tarvitsisivat apua, vaan jopa suuttuivat, kun apua tarvittin.)
Minä soitan. Voin kertoa ihan mitä tahansa, vaikka loton päävoitosta tai että esikoinen sai koulun parhaan todistuksen. Vanhempien reaktio: "Jaa." tai ei sitäkään, ja ylläkuvailtu monologi tuntemattomien ihmisten asioista ja sisarusten laiskuudesta toistuu.
On se huojentavaa että ns. kylmiä äitejä on ollut muillakin.
Minulle ostettiin kyllä siteet ja muut vehkeet asiallisesti ja kuukautisia ei hävetty, mutta kehonkuvani on edelleen vääristynyt koska äiti kyttäsi syömisiäni jatkuvasti ja kommentoi jos ostin karkkia, esim. "no nyt se lihominen sitten vaan kiihtyy". Olin aina normaalipainoinen, ei liene ihme että minulle kehittyi 16 v iässä bulimia mikä kesti yli kymmenen vuotta.
Edelleen hän on henkilö jota ei saa arvostella. Ihan hyvä mummo, mutta en ymmärrä miksi jäin vaille hyväksyntää lapsena ja nuorena kun olin kuitenkin hyvä koulussa ja kiltti kotona. Turhamaisuus tuntui myös oleman kuin punainen vaate.
Anoppisuhdetta ei ole koska miehellä on välit suht viileät äitiinsä (äiti on hullu, siis oikeasti) joten toiveeni edes lämpimästä anoppisuhteesta on kuollut. Ainoa mummi on jo hoitokodissa ja dementoitunut.
No, huh, huh, mitä tarinoita...
Meinasin tulla tänne sättimään anoppia, mutta taidankin jättää sikseen ja antaa hänelle kunnon halin kun seuraavan kerran nähdään ja kiitän vaikka jostain...
On näköjään äitejä/ihmisiä jotka on oikeesti sekasin
Suhteen paranemisesta itse äidiksi tultua: minullakin kävi noin. Mutta se kesti vain sen aikaa, kun lapset olivat pieniä. Kouluiässä viimeistään alkoi samanlainen arvostelu ja mitätöiminen kuin omassa lapsuudessani. Molemmat vanhempani ovat sitä tehneet. Yritän olla välissä puskurina, mutta ahdistaa ja palaan osittain omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni.
Minulla onkin hyvä äiti, mikä oivallus! En löytänyt äitiäni yhdestä ainoastakaan kuvauksesta,hän on aivan toisenlainen. Kaikkeen on suhtauduttu rennon hyväntahtoisesti,seksistä puhuttu normaalisti,naiseksi kasvamisesta normaalisti. Äitini on syntynyt 54. Anoppi on vähän vanhempi ja hän on paljon ahdasmielisempi.