Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Tiedän oman äitinikin kieroilevan perinnön kanssa. En ole saanut osuuttani isäni kuoltua, vaikka sitä kipeästi tarvitsin elämäni alkuun saattamiseski. Veljelleni on sitten tosiaan lahjoiteltu myös autoja, kesämökin käyttö yksinoikeudella suurinpiirtein (tai hirveä haloo, jos sisko haluaisi viettää kesää myös siellä), asuntoonsa ostettiin kaikki mahdolliset kodinkoneet jnejne. Lahjoidettu muitakin arvokkaita isäni perua olevia asioita. Itse en ole saanut mitään, muuta kuin ''almuja / lainoja'' , kun minulle kuuluisi isän osuus SELKEÄSTI.
Miksi äidit ovat niin kieroja ja panttaavat tyttärelle kuuluvan omaisuuden itselleen - ja sitten kaiken päälle tekevät vielä järjestelujä siten, että lopulta kääntävät veljille tyttärenkin omaisuuden. Kunpa oma isäni olisi tehnyt selkeän testamentin, niin ei olisi äidilläni ollut nokan koputtamista, kun mustetta paperilla. Kun ei ole mitään aviopuoliselle testamentattua, lapset perii silloin isänsä.
Offthetopic myös:
Mikä siinä on että vain lesken oikeuksia puolustellaan julkisuudessa, mutta puoliorvot tyttäret voidaan jättää puille paljaille ja sitten vielä avoimesti v attuillaan - ja pidetään surevia tyttäriä ahneina - kun eivät ole ensin mitään osanneet vaatia (eikä heille ainakaan äidit ole oikeuksistaan kertoneet). Lesket aloittavat yltäkylläisen elämän matkustellen ympäri maailmaa, samalla kun tyttäret kärsivät taloudellisten huolien alla. Miksi äidit eivät osaa ajatella tyttäriensä etua ja elämää eteenpäin? Miksi ahneus iskee äitileskiin juurikin, harvemmin isäleskiin. Isälesket haluavat turvata tyttäriensä tulevaisuuden ja olla tukena elää eteenpäin.
Monen isänsä menettäneen nuorena kanssa jutelleena olen vakuuttunut tästä, että ero on suuri - menettääkö äitinsä vai isänsä varhain. Suhteessa siihen, miten tyttären elämää ja taloudellista riippumattomuutta kohdellaan.
Samoin kokenut täälläkin, että veli ja äiti kuin paita ja peppu kieroillen yhdessä omaisuutta vain itselleen ja jättäen kertomatta IHAN kaikesta - mikä kuuluisi tyttären tietää. On jopa nimikirjoituksiakin väärennelty. Ja jätetty monia oleellisia asioita kertomatta, kun nimikirjoitusta johonkin paperiin ''kiireellä'' on haettu.
Menetin luottamuksen molempii kauan sitten. Kohtelu on ollut julmaa, sosiopaattista ja vähättelevää. En osaa toivoa heille mitään hyvää.
Mikä neuvoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ehdi/ jaksa lukea koko ketjua läpi mutta tutulta kuulostaa täälläkin. Olen syntynyt -73, vanhemmat -49. En saanut kotoa ikinä rahaa mihinkään. Onneksi pääsin kesätöihin 15- vuotiaana ja pystyin sen jälkeen ostamaan siteet, rintaliivit ja kaikki mitä nyt ikinä tarvitsin vaatteista lähtien (ei tosin paljon niillä palkoilla). Vasta aikuisena tajusin ihmetellä että miten he kuvittelivat minun kaiken hommaavan. Monesti käytin kuukautisiin paperia kun kesätyörahat olivat huvenneet keväällä. Kaikesta sai itse selvitä.
Minulla on nyt kaksi tytärtä ja todellakin aion katkaista tuollaisen käytöksen. Olen jo kertonut kuukautisista ja ostanutkin siteitä valmiiksi (vanhempi 11 v). Harjoitusliivejä ostettiin yhdessä. Pyrin puhumaan kaikesta avoimesti ja ilman häpeää ja pilkkaa. Tuen heidän naiseksi kasvamistaan ja opetan heidät tuntemaan ylpeyttä naiseudestaan.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 22:04"]
Kovin tutulta kuulostaa. Jouduin itse tekemään kunnolla pesäeroa äitiini, olin niin ahdistunut neidän suhteesta. Välit oli poikki useamman vuoden. Sen jälkeen vuodatin kaiken peen ulos, äitini ei siihen paljoa kommentoinut mutta kuuntelipa ainakin.
[/quote]
tuossa jotain tuttua. Vuodatukseni jälkeen hän oli jonkin aikaan vähän varovaisempi, ehkä huomaavaisempikin. Muutaman muunkin kerran piti kertoa paskat fiilikset äidille, että alkoi vähän tajuamaan. Toki hän ensin ryhtyi marttyyriksi. Sain senkin ääneen et tosi raskasta kun olet marttyyri. Sekin auttoi.
raskasta se oli, ja on edelleen. Mulla olo vähän parani, ja jopa suhdekin vähän parani. Se vähä mitä olen tekemisissä, niin menee nyt asiallisemmin. Ihmeitä ja rakkaudellista suhdetta en enää odota. Äitini kun osaa rakastaa vaan ruokaa tuputtamalla. Muuten tulee vähättelyä, syyttelyä, vihjailua.
nykyisin valitsen itselleni asiallisempaa ja mukavaa seuraa, kun haluan olla jonkun kanssa tekemisissä, perheeni lisäksi. Helpottava oivallus. Silti vanhat tottumukset ja tavat nostavat päätään. Kolmen vuodenkin jälkeen.
Hyvin tuttua tuo, että äiti sulki aina keittiöstä ulos. Mene pois siitä häiritsemästä. Ei tullut kuuloonkaan, että opettaisi arvokasta keittotaitoa lapselleen. Uskomatonta, kun vertaa muihin kulttuureihin. Vaikuttaa olevan hyvinkin yleistä tuo tyttärien pois sulkeminen talon askareista Suomessa. Mistä ihmeestä tuo johtuu?
Muistan kun äitini ei jopa suostunut opettamaan minua käyttämään pyykinpesukonetta!!!1 Melkein naurettavaa uppiniskaisuutta se kaiken ''tiedon'' välittämisen kieltäminen. Jotain aivan mielisairasta. Ikäänkuin äiti olisi halunnut aina säilyttää kultaisen tiedon vain itsellään. Nyt toki internetin aikakaudella tuo tiedon pimittäminen ei onnistu nykytyttärille, mutta että oliko tämä yleisempääkin suomalaisuutta.. on hämmästyttänyt minua.
Ruuanlaitostakin äitini ojensi minua, kun moitin että ei halunnut minua opettaa. Sanoi vaan lakonisesti, että jos osaat lukea osaat tehdä ruokaa. Että sellaista. Tänx, mom. Tosi kauniisti sanottu.
Valtava viha aina, jos pyrki lähelle katsomaan ruuan laittoa. Että voisiko pilkkoa tai jotain. Miksi äidit aina työnsivät meidät pois? Eivät sietäneet meitä lähelleen. Ei tekemisissä, ei puheissa. Ilkeitä sananparsia kyllä riitti.
Minä en osaa ottaa enää mitään yhteyttä äitiini. Sisälläni on kaikki tunteet kuolleet suhteessa äitiini. Se on melko surullista. Kun havahtuu siihen, että ei ole mitään yhteyttä. Lieko itse joku hopeinen vai kultainen lankako se oli -katkennut.
En tiedä, onko mitään keinoa edes yhteyttä enää palauttaa. Vaikea antaa anteeksi tahallista ilkeyttä ja ulossulkemista. Suhteiden manipuloimista.
luulisi äitien haluavan siirtää perinteet eteenpäin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinhän sitä luulisi, mutta käytännössä nähty toisin.
Onhan se selvää, että näitä selityksiä on. Etenkin heillä, jotka eivät asiasta mitään tiedä, koska "ei minun äitini vain tuollainen ollut".
Minäkin ymmärrän noita selityksiä. Mutta mitä selityksiä on niille äideille, joiden lapsuus ei ole ollut tuota tunnekylmää, sotien jälkeistä kauhua? Oma äitini oli toki aika niukista oloista, mutta puutetta ei ollut mistään. Kasvoi omien isovanhempiensa kanssa, jotka sen puitteissa, mitä kykenivät, kantoivat hänelle kuun taivaalta. Äitini esitti kovasti tehneensä työtä AINA ja TOSI NUORESTA, minkä myytin ovat muut aikalaiset sitten kumonneet. Sanoivat, että kyllä se mukana roikkui, mutta useammin istui kahvipaikalla tai lähti kotona käymään...sama juttu vielä aikuisena. Oli niin kova työihminen, mikä tarkoitti, että esim. marjaan meidät kakarat revittiin kukonlaulun aikaan hirveällä huudolla ja haukkumisella, metsään rymistettiin ennen auringonnousua, harhailtiin siellä hetki ja mentiin mummolaan muutaman hassun litran kansssa. Mummolassa sitten odotti vanhan vaarin keräämät ja perkaamat marjat. Minulla oli vastuulla koko nelihenkisen perheen kaikki tiskit, sääntönä, että tiskipöydän piti olla tyhjä, kun hän tulee kotiin, kuusivuotiaasta. En muista aikaa, jolloin meillä ei olisi ollut tälläisiä velvollisuuksia. Samoihin aikoihin neljä vuotta vanhempi sisareni siirtyi koko perheen taloudenhoitajaksi, vastuullaan kaupassa käynti, ruuanlaitto ja siivous. Hän aloitti aamunsa petaamalla äidin sängyn, ennen kuin lähti kouluun.
Tällä ahkeralla ihmisellä on paljonkin sanottavaa nykyajan pullamössöistä. Lisäksi olemme koko ikäni kuunnelleet, miten isäni naimisiin mennessä sanoi, että kaksi lasta hän haluaa, vähintään, muuta ei pyydä. Sanomattakin on selvää, että tämän suuren uhrauksen tehtyään mommy dearest on ansainnut kaiken kunnioituksen meiltä väkisin vääntämiltään. Minusta, nuorimmaisesta, tehtiin poikaa niin hartaasti, että isosisko oli ahdistuksissaan kysynyt vanhemmilta (neljävuotiaana siis), että heitetäänkö se vauva roskikseen, jos se ei olekaan poika?
No ei sentään heitetty, mutta kohtelu oli kuin likasangossa eläisi. Huoriteltu ei ihan päin naamaa, mutta vihjailtiin kyllä, että tiedetään, miksi ne pojat sun ympärillä pyörii. Vakka olivat pelkkiä kavereita, kun ei samalla tiellä tyttöjä sattunut asumaan.
Kyllä tätä riittäisi. Mutta mietitään me vaan, miten kovilla ne meidän äidit oli...itse muutoin selityksenä uskon, että kyse on siitä murroksesta, että naiset vihdoin alkoivat päästä töihin, jne. Mutta sen sijaan, että olisivat todella vapauteneet, he käyttäytyvät, kuten ihmisen ikävä luonto uisein on: kääntyivät toisiaan ja tyttäriään vastaan, eivät "sortajiaan". Kai kaikki vallankumoukset todellakin syövät lapsensa, kuten nämä leninit ja muut ovat todenneet. tässä se vain kävi todellakin kirjaimellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-70 luvun lapsi täälläkin. Täytyy sanoa että aika sanattomaksi vetää jutut täällä. Oli minunkin lapsuudessani välillä aika kolhoa mutta ei ihan noin isossa mittakaavassa.
Synnyin kuopuksena, minulla on isoveli. Äitini oli myös raskaan työn raataja sekä huolehti minusta ja veljestäni yksin. Isä teki töitä ja tuskin edes kotona näyttäytyi. Pienenä lapsena en edes tervehtinyt isääni saatika toivottanut hyvää yötä, isäni oli niin vieras minulle. Äitini joutui pyytämään meitä lapsia puhumaan isälle, koska isä loukkaantui kun emme häntä noteeranneet. Miten sitä vierasta ihmistä noteeraamaankaan, hän kävi syömässä päivällisen ja lähti omille menoilleen.
Luin vasta vuosikymmeniä myöhemmin äitini päiväkirjaa jossa hän kuvaili kuinka isämme ei huomioinut meitä lapsia mitenkään. Äitini oli huomannut ettemme isästä välittäneet ja samalla hän kirjoitti aika riipaisevasti siitä kuinka huolehtii yksin lapsista ja käy töissä. Ilmeisesti isäni oli alkoon menevä ja hän piteli äitiä pahoin. Minulla on hyvin vähän muistikuvia, mutta sen muistan kun vapisin pelosta yöllä kun kuulin isän huutavan äidille ja kuuntelin pahoinpitelyn ääniä.
Lapsuuteni oli aika hyvä. Äitini tahtoi että hänen lapsensa eivät joutuisi kotitöihin kuten hän joutui pienestä pitäen, joten todella vähän osallistuin kodin huolenpitoon. Lapsuuteni oli leikkejä täynnä ja sain syliä, rakkautta ja huolenpitoa. Äitini otti minut aina syliin ja lohdutti kun minulle tuli paha mieli. Kävin harrastuksissa, minulla oli aina puhtaita vaatteita ja jouluisin ja syntymäpäivisin minulla oli kasoittain lahjoja.
Äitini oli joutunut elämään rankan lapsuuden töitä tehden ja halusi parempaa omille lapsilleen. Samalla hän kuitenkin uupui työtaakan alla ja kyllä, hän kävi aika-ajoin väkivaltaiseksi. Isoveljeäni äiti kuritti erityisesti. Isoveli kosti kurituksen minulle aika julmastikin, hän pahoinpiteli minua siihen asti kunnes muutti kotoa pois. Salakavalasti hän teki sen vanhemmilta salassa ja aneli minulta etten kertoisi äidille. Hän itkua vääntien sanoi että äiti lyö häntä niin pahasti ja minä tunsin myötätuntoa senkin jälkeen kun hän oli hakannut minua pesäpallomailalla. Olin vielä pieni ja alipainoinen lapsi, isoveljeni vanttera ja iso poika. Annoin anteeksi ja vaikenin, seuraavana päivänä veljeni odotti minua koulusta ja kävi päälleni kun painoin kotioven kiinni.
Kun olin murrosiässä, oli -90-luvun lama ja vanhemmillani talousvaikeuksia. Vaikka molemmat vanhempani olivat töissä, talous heijastui perheeseen. Isoveljeni muutti pois kotoa ja sain hengittää rauhassa. Jossain vaiheessa kun olin viidentoista, äitini suhtautuminen muuttui. Meillä oli aina kova kuri kuitenkin kotiintuloaikojen osalta vaikka muutoin sain vapaasti olla. Nyt tilanne muuttui. Minun piti lopettaa harrastukset ja olla kotona ja tehdä läksyjä. Äitini alkoi vaatia minulta yhtäkkiä kotitöitä ja vaikka mielelläni autoinkin, en osannut käyttää pyykkikonetta, silittää, automaattisesti siivota kotia ja olla toinen nainen taloudessa. Sain monta kertaa haukut osakseni. Eräs kerta jäi erityisesti mieleen.
Vanhempani olivat kaupoilla ja minulla oli menoa kaupungille. Vanhempia miellyttääkseni imuroin ja tiskasin tiskit pois ja lähdin. Minulta ei edes pyydetty näitä hommia, ajattelin vain olla kiltti ja hyödyksi. Kun tulin kotiin, isä ja äiti kiehuivat raivosta. Minua vedettiin rätillä pitkin korvia ja huudettiin. Olin unohtanut pyyhkiä pöydän. Minua kutsuttiin haukkumanimillä, itsekkääksi jne. Olin aivan ällistynyt ja loukkaantunut.
Tästä alkoi äidin ja minun välinen kamppailu. En koskaan päässyt kavereiden kanssa ulos kotibileisiin tai kapungille. Tästä syystä jäin pois kaveripiiristä ja lopulta jäin ihan kokonaan ilman kavereita. Kukaan ei enää soittanut minulle. Äitini alkoi lukemaan päiväkirjaani, kirjeitäni ja alkoi kohtuuttomasti vainoamaan minua. Hän istutti minut pöydän ääreen ja haukkui minua, nämä lystit kestivät monta tuntia jossa hän ivasi minua, ulkonäköäni ja luonnettani. En koskaan sanonut mitään vastaan, istuin ja kuuntelin. Aluksi itkin, mutta ajan saatossa lopetin itkemisen ja kuuntelin ja myöntelin olevani tyhmä, huora ja kelvoton.
Erityisesti muistan kuinka äitini kerran kutsui minut syömään jäätelöä hänen kanssaan. Olin istunut huoneessani aamusta asti, kun hän kutsui minut ruokapöytään. Pöydässä oli iso kulho jäätelöä. Hän käski minut istumaan ja laittoi eteeni ison lautasellisen jäätelöä ja käski syömään. Syödessäni jäätelöä äitini istui minua vastapäätä ja aloitti kertomaan kuinka inhottava ja kamala ihminen minä olen. En voinut jättää jäätelöä syömättä koska se ei ole sallittua, vaan jouduin syömään jäätelöä ja kuuntelemaan ivaa. Jäätelöä oli iso kulhollinen, siihen oli varmaan laitettu pari pakkaa jäätelöä. Äitini pakotti minut syömään jäätelöä samaan aikaan kun arvosteli minua.
Muistan ikuisesti ne sanat "siinä se porsas syö jäätelöä omahyväisesti.." Ja tuota rataa jatkui.
En ole pystynyt syömään jäätelöä 20 vuoteen. Muistan vieläkin kuinka epätoivoinen olin kun olin jäätelöä täynnä ja lisää piti ottaa.
Yhteenotot kilpistyivät siihen pisteeseen, että lähdin 17-vuotiaana kotoa pois. Vasta viime aikoina olemme olleet väleissä ja jotenkin ymmärrän mikä äitini ajoi siihen pisteeseen mihin hän veti tilanteen. En kuitenkaan niinkään kilttinä tyttönä olisi ansainnut kuristamisia ja haukkuja. Olin hyvin kiltti teinikin, enkä koskaan äidilleni haistatellut.
Vasta kun pääsin kotoa pois, uhmasin äitiäni avoimesti.
Hei 983, minulle tuli kyyneleet silmiin, kun luin tarinaasi. Osin myös siksi, että oma äiti haukkui ja uhkaili kotoa pois ajamisella. Vieläkin vatsa menee ihan kippuralle, kun niitä aikoja muistelen, vaikka siitä on yli 30 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.07.2014 klo 18:57"]
Hei 983, minulle tuli kyyneleet silmiin, kun luin tarinaasi. Osin myös siksi, että oma äiti haukkui ja uhkaili kotoa pois ajamisella. Vieläkin vatsa menee ihan kippuralle, kun niitä aikoja muistelen, vaikka siitä on yli 30 vuotta.
[/quote]
Voi :( Mutta onneksi nuo ajat on ohitse menneet, niitä ei takaisin saa mutta tämä hetki ja tulevaisuus on tärkein. Tiedän miltä tuntuu kun kotiovi on suljettu, joten halaus sinulle<3
T. 983
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin toissapäivänä vanhempieni luona, ja taas siitä seurasi se tuttu raskas ja kurja olo. Vanhempani eivät vaikuttaneet lainkaan ilahtuneilta vierailustani, vaikka edellisestä kerrasta onkin jo parisen kuukautta vierähtänyt. He puhuivat vain omista asioistaan, ja kun pari kertaa huomautin jotakin väliin (esim. joo, mullakin on ollut niskat kipeät), se ohitettiin vain kommentilla "ai jaa" ja jatkettiin taas omista asioista. Kahviteltuamme vanhempani syventyivät toinen älypuhelimeensa ja toinen tablettiinsa. He eivät kysyneet ollenkaan kuulumisiani, vaikka minulla on ollut todella raskas kevät ja kesä ja olen ollut uupumuksen yms. takia sairaslomallakin, minkä he kyllä tietävät. Yksi ainoa asia, minkä he kysyivät, oli että tykkäämmekö asua nykyisessä asunnossamme. Totesin, että tykkäämme kovasti, eikä olla minnekään muuttamassakaan. Tämän kysymyksen vanhempani siis kysyivät vain alustukseksi sille, että voisivat kaupata isoa yli 200-neliöistä taloaan minulle (ja miehelleni). Meillä ei siis ole lapsia eikä edes lemmikkejä, joten emme todellakaan tarvitse noin paljon tilaa, eikä meillä ole edes halua eikä mahdollisuutta maksaa tuollaisen talon kuluja. Pidämme nykyisestä elämästämme, mutta sillä ei ilmeisesti ole mitään väliä, eikä silläkään millaisia maksuvaikeuksia meille noista kaupoista tulisi. Eivät siis olisi mitenkään pilkkahintaan myymässä.. Sellainen vierailu taas. Surullinen olo on yhä vaan, vaikka tiedänkin, että he eivät luultavasti minusta välitä eivätkä nämä asiat tule ikinä muuttumaan. Lapsuudessanikin olin se näkymätön lapsi. Minulla esim. puhkesi n. 14-vuotiaana pakko-oireinen häiriö, eikä siihenkään haettu apua. Vanhempani olivat lähinnä vihaisia minulle sairaudestani ja äitini kysyi kiukkuisesti: "Ei kai sulla vaan oo joku bakteerikammo?"... Olen kirjoittanut aiemminkin tähän ketjuun. Olen se, jolle vanhemmat suuttuivat, kun poikaystäväni petti minua.
Numero 993 jatkaa: Lisäksi vanhempani mässäilivät ystäviensä, tuttujensa ja puolittujen sairauksilla ja utelivat minulta heitä kiinnostavien ihmisten asioista (esim. veljeni entisen tyttöystävän). Minun asiani vain eivät ikinä jaksa heitä kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Lisäksi on vaikeaa hyväksyä äidin peittelemätön kateus, jota hän roiski päälleni ollessani nuori ja nätti. Nuorena olin kaunis, kuten nuoret tytöt tapaavat olla. Kirjoitin huippupaperit lukiosta. Äitini mitätöi kaiken kutsumalla minua huoraksi, josta ei tule ikinä mitään. Myöhemmin humalassa hän on sanonut, että nuoruusvuoteni jatkunut huorittelu johtui kateudesta. Nelikymppisen mutsin oli vaikea katsella kaunista tyttöä, joka oli rakastunut ja sai suitsutusta opettajiltaan. "
Kiitos näistä tarinoista. Tunnistan äitini katkeruuden tästä, olin sievä ja hyvä koulussa. En koskaan kertonut äidilleni esim. koe- tai kurssiarvosanoja, koska naamalle vääntyi heti katkera ilme. Hänellä oli todella vaikea laittaa nimikirjoitustaan todistuksiin siten ettei muka huomannut niitä ysejä ja kymppejä. Usein minulla oli sellainen olo, että hän toivoi minulle pahaa. Ei sentään huoritellut, mutta ei se kaukana ollut.
Minulla on täysin tunnekylmä suhde äitiini, en viihdy hänen kanssaan, meillä ei ole mitään juteltavaa.
Mieheni äiti oli 30-luvulla syntynyt, mies itse 60-luvulla. Alle vuoden vanha lapsi jätettiin isovanhemmille kesällä pariksi kuukaudeksi hoitoon ja sitten ihmeteltiin kun lapsi ei enää vanhempiaan tunnistanut.
No, mies kyllä yrittää. Mutta ihan hirmuisen tunneköyhä, empatiakyky puuttuu kokonaan. Kova tarve kontrolloida ja leikkisästi häntä kutsummekin natsiksi. Erityisesti vanhin poika tuntuisi joutuvan hampaisiin usein, vaikka onkin se kaikista tunnollisin, kiltein.
Itse yritän tasapainottaa perhettämme. Hillitä miehen kontrollia ja toisaalta kertoa lapsille syitä miksi mitäkin olisi hyvä tehdä. Jos mies saisi päättää meidän esiteinit ei saisi nukkua yhtään pitempään viikonloppuisin, koko ajan pitäisi kaikkien vain tehdä ja touhuta jotain. Lapsilla on koulun lisäksi vaativat ja aikaavievät harrastukset ja tekevät myös taskurahaa vastaan monenlaisia töitä. Itse alan olla kyllä aika kyllästynyt, kun elämässä ei ole mitään hauskaa ja esim. pieni myöhästyminen on maailmanloppu.
Ketju on kyllä selvittänyt miksi mies on sellainen kuin on. Miehen sukulaisista parikin on erikseen maininnut hänen ankaran kasvatuksensa.
Miksi tämän sukupolven naisien on niin vaikea pyytää tyttäriltään anteeksi omaa käytöstään. Silti he ovat olleet alusta asti mestareita syyllistämään pienetkin tyttärensä. Jotain todella sairasta refletkitoa, ilman kykyä itsereflektioon.
Taina Kinnunen on tullut joo esille tässä ketjussa aiemmin jo parikin kertaa, ja nyt sitten - mahdollisesti ketjun inspiroimana - ilmestyi tuo Hesarin juttu, jossa kesä(?)toimittaja ei mennyt kovin syvälle (oli sellainen naistenlehden tyyli hänellä) mutta Kinnunen onneksi itse pyrki viemään juttua sukulaistensa syytöksiin sekä niihin oireisiin, mitä hänelle kylmästä lapsuudesta koitui.
On tosi mielenkiintoista, että niin moni äiti kieltää olleensa tunnekylmä - ja hän tekee sen ihan sillä samalla tunnekylmällä tavalla vieläkin. Minun äitini nauroi kovasti Kinnus-jutulle, piti Kinnusta paskanpuhujana ja ruikuttajana. Kysyi, olenko minäkin vielä samanlainen tyhjästä ruikuttaja, joka valehtelee kylillä tulleensa kotona kaltoinkohdelluksi. "Minusta et kylmää äitiä saa tekemälläkään, kuka tollasta uskoo, hulluhan sinä olet ja paskanpuhuja." Äiti siis mitätöi Kinnusen asiantuntijuuden ja minun henkilökohtaisen kokemukseni. Hän on Kinnusen ja minun pään sisässä ja tuntee meidät paremmin kuin me itse.
Mielenkiintoinen on myös äidin puheen sävy. Se on voitonriemuinen. Narsistien tavoin hän oikein nautiskelee muistellessaan sairasta ilkeyttään ja pohdiskellessaan, miten hän voi aina vain kieltää sen enkä minä saa häntä myöntämään mitään, saati pyytämään anteeksi.
No ei tuosta Kinnusen jutusta kylläkään naurunaihetta piisannut. Ihan asiallista asiaa. Taisi 1027 äidin omatuntoon, mikäli sellainen olla, kolahtaa kovaa.Tuohan jo kertoo, että jos tytärtään paskanpuhujaksi ja hulluksi nimittelee. Mitätöintiä pahimmillaan. Toivottavasti sinun ei tarvi olla tuommoisen kanssa tekemisissä. Voimia!!!
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 18:07"]
[quote author="Vierailija" time="20.07.2014 klo 13:30"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 23:22"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 20:41"]
Yritän nyt kertoa mahdollisimman värittämättä yhden esimerkin meidän sukupolvemme kylmästä naisesta. Hän työskenteli vammaisen sukulaiseni kotihoitajana. Hänen syntymävuotensa on 1982 ja vuodesta 1992 hän on omien sanojensa mukaan tehnyt kaiken itse koska yrittäjä-äiti ei ehtinyt. Neljännellä luokalla siis tyttö ruvennut itse tekemään kaikki ruuat, pesemään vaatteensa, olemaan aina yksin. Tänä syksynä täyttää 32.
En ole koskaan tavannut ihmistä jolla on kovemmat arvot. Kylmästä äidistään hän puhuu ihaillen - sanoo että äiti kylmyydellään teki hänestä ahkeran pärjääjän. Hän on työhullu ja se ilmeni niin että hän kahmi itselleen hoitovuoroja manipuloimalla muita hoitajia, suostutteli yhden antamaan vuoronsa, kiusasi toisen jäämään sairaslomalle, puhui selän takana pahaa kolmannesta että vammainen irtisanoi tämän. Olemme nähneet tuntilaskelman jossa hän on ollut vammaisen kodissa yhtäjaksoisesti melkein sata tuntia. Kun asiaa tutkittiin rupesi paljastuun että hänen melkein kaikki töissä olonsa oli ollut sitä että hän teki toisten hoitajien tekemät työt uudestaan, pyykkäsi puhtaat koneelliset toisen kerran ja pesi juuri pestyt lattiat. Kaikkeen aina selitys että äiti on opettanut hänet 10-vuotiaana ahkeraksi pärjääjäksi, ja äitiään kovasti ylisti vaikka selvästi mielisairas äitinsä kylmyyden takia.
[/quote]
Jotain rajaa nyt siihenkin, mitä tunnistettavaa tietoa kertoo ihmisistä. Ja tämä löpinä ei muutenkaan kuulu tähän ketjuun, täysin asiaton.
[/quote]
Tunnistit siis itsesi. Siispä voisit jättää sukulaiseni rauhaan. Vaikeasti vammaisena hän oli armoillasi, pitkään pelkäsi sinua. Työsuhteesi hänen hoitajanaan on sitäpaitsi lopussa. Me sukulaiset toivomme että menisit siihen terapiaan.
Muille keskustelijoille anteeksi että houkuttelin tuon narskun tännekin.
[/quote]
"Työsuhteesi on sitäpaitsi lopussa." Ai, eikö hoitaja tiennyt sitä ennen kuin kerrot sen tässä? :D
[/quote]
Kai hän tiesi mutta tulee silti kuulemma vieläkin "hoitamaan". :/