Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kun minä sain ensimmäisen apurahani, isäni ei tosiaankaan onnitellut. Kyseli vaan, että eikö minun kannattaisi mieluummin hakeutua "oikeisiin töihin". Olen saanut apurahoja sen jälkeenkin ja julkaissut kirjojakin, mutta näistä en ole vanhemmilleni enää mitään maininnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olettaisi, että edes yksi 60-70+ ikäinen äiti uskaltaisi kommentoida ketjua. Mikä on, kun ei ilmesty?
Ei ne uskalla. Pelkkiä klisheitä olisi tarjolla ja hokaavat, että vaikea puolustella omaa käytöstä.
Minulle tuli huono omatunto, kun en ole kovin paljon kuukautisista kerronut omille tyttärille. Siteitä on saatavilla koko ajan, vessassa on roskis, särkylääkettä saa ja pitää ottaa. Alussa annoin muutaman vinkin miten siteitä käytetään ja kerroin että särkyyn lääkettä. Ja kysyin haluaako tyttö juhlistaa kuukautisten alkamista jotenkin. Ei halunnut. Ehkä söimme lohtujäätelöä, hän ei ollut kovin innoissaan niiden alkamisesta. Koulun alettua elokuussa hän käy pyynnöstäni mittauttamassa hemoglobiilin kouluterkalla.
Mitä tietoa olisitte itse halunneet? Muistan itse kaivanneeni käytännön vinkkejä, niitä olen antanut. Toivottavasti tarpeeksi. Lisäksi toivon, että tytöllä riittää rohkeus tulla kysymään.
Oma äitini on myöntänyt sivulauseessa tehneensä virheitä äitinä. Siihen hän on kuitenkin heti perään lisännyt että kaikki äidit tekevät virheitä, "niinhän sinäkin teet virheitä" viitaten minuun. Olemme hyvin vähän tekemisissä eikä äitini juuri näe lapsiani mutta äityidestäni pystyy silti sanomaan valistuneen mielipiteensä. Onneksi olen nykyään niin vahva ettei paljon hetkauta mummon horinat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muutin keväällä tosi nättiin, vasta remontoituun ja tasoon nähden halpaan vuokra-asuntoon. Tietenkin vähättelin äidille asuntoa, jottei se kilahtaisi. No sit kävi yksi sukulainen kylässä ja oli vahingossa kehunut asuntoa ja hyvää tuuriani. Eipä mennyt aikaakaan kun puhelin soi ja äiti vittuili tyyliin " Ei ne muutkaan noin leveästi asu, kaksio olisi teille riittänyt aivan hyvin".
Työasioissa sama juttu, en edes puhu niistä , olen jo opiinut. Lapsen "menestyksen"piilotan niin ikään. jos voittaisin lotossa suuren summan en kertoisi sitäkään, varmaan rosvoksi alkaisi haukkumaan.
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:28"]Minulle tuli huono omatunto, kun en ole kovin paljon kuukautisista kerronut omille tyttärille. Siteitä on saatavilla koko ajan, vessassa on roskis, särkylääkettä saa ja pitää ottaa. Alussa annoin muutaman vinkin miten siteitä käytetään ja kerroin että särkyyn lääkettä. Ja kysyin haluaako tyttö juhlistaa kuukautisten alkamista jotenkin. Ei halunnut. Ehkä söimme lohtujäätelöä, hän ei ollut kovin innoissaan niiden alkamisesta. Koulun alettua elokuussa hän käy pyynnöstäni mittauttamassa hemoglobiilin kouluterkalla.
Mitä tietoa olisitte itse halunneet? Muistan itse kaivanneeni käytännön vinkkejä, niitä olen antanut. Toivottavasti tarpeeksi. Lisäksi toivon, että tytöllä riittää rohkeus tulla kysymään.
[/quote]
Minusta olet toiminut ihan asiallisesti. Kertonut, opastanut ja tehnyt asiasta "olemassaolevan". Tytär varmasti uskaltaa kääntyä puoleesi jos on jotain kysyttävää aiheesta.
Nimim. Äitini ei koskaan puhunut sanaakaan kuukautisista, ostanut siteitä, tarjonnut särkylääkettä... Kuukautisia ei yksinkertaisesti meillä ollut olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se jääräpäisyys, mikä ainakin itseäni eniten ottanut päähän omassa äidissä. Että mitään ei myönnetä, eikä missään anneta periksi. Jos vaikka moni ulkopuolinenkin näkee asian laidan, väistöliikettä ei tehdä. Sellainen järkyttävä järkähtämättömyys ja ainaoikeassaolemisen -viitta päällä oli oksettavaa. Ja se nöyryttäminen. Ollaan ulkopuoliselle ja omille kavereille ehkä niin hyvää pataa, mutta kun ovet sulkeutuu, persoona muuttuu kokonaan. Muiden mielistely ja oman halveksiminen. Sairas soppa. En ole tekemisissä rouva kaikkitietävän kanssa.
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:40"]
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 16:28"]Minulle tuli huono omatunto, kun en ole kovin paljon kuukautisista kerronut omille tyttärille. Siteitä on saatavilla koko ajan, vessassa on roskis, särkylääkettä saa ja pitää ottaa. Alussa annoin muutaman vinkin miten siteitä käytetään ja kerroin että särkyyn lääkettä. Ja kysyin haluaako tyttö juhlistaa kuukautisten alkamista jotenkin. Ei halunnut. Ehkä söimme lohtujäätelöä, hän ei ollut kovin innoissaan niiden alkamisesta. Koulun alettua elokuussa hän käy pyynnöstäni mittauttamassa hemoglobiilin kouluterkalla.
Mitä tietoa olisitte itse halunneet? Muistan itse kaivanneeni käytännön vinkkejä, niitä olen antanut. Toivottavasti tarpeeksi. Lisäksi toivon, että tytöllä riittää rohkeus tulla kysymään.
[/quote]
Minusta olet toiminut ihan asiallisesti. Kertonut, opastanut ja tehnyt asiasta "olemassaolevan". Tytär varmasti uskaltaa kääntyä puoleesi jos on jotain kysyttävää aiheesta.
Nimim. Äitini ei koskaan puhunut sanaakaan kuukautisista, ostanut siteitä, tarjonnut särkylääkettä... Kuukautisia ei yksinkertaisesti meillä ollut olemassa.
[/quote]
Mikä se suuri häpeä just noissa kuukautisissa oli? Sekö, että viittasivat seksiin? Josta nyt ainakaan voinut kuvitella puhuvansa. Tytöstä tuli sitten joissakin perheissä ''huora'', kun suvunlisääntymiskyky alkoi? Siinä koko sukupuolkasvatus? Naljailut veljiltä ja isiltä/suvun miehiltä? Jokos on poikaystävä katsottuna..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, on se jännä, kun nämä 40-luvun kasvatit eivät uskalla tulla tänne kommentoimaan. Mutta mitäpä he sanoisivat?
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:45"]
Oliko teillä joku täti tai muu sukulainen, jolle olitte tärkeä? Miten äitinne suhtautui suhteeseene :)
[/quote]
Kerran yksi lähellä oleva naapuri halasi pitkään ja lohdutteli niin heti kun häipyi niin alkoi tämän ihmisen sättiminen. En muista, miksi lohdutti, mutta kuvaavaa on, että tuo jäi mieleen. Jotkut sukulaiset yrittivät puutua sättimiseen, mutta riitojen takia eivät olleet kauaa kuvioissa. En tiedä, mistä riidat johtuivat.
On aika järkkyä, kun kävin mielessäni läpi sukulaissäitejä, naapurien äitejä niin kovin paljon näitätunnekylmiä ja vittumaisia äitejä on siunaantunut mm parhaan ystäväni äiti oli myös todella pirullinen ja ilkeä,ystäväni oli lannistettu jo lapsena. Muillakin kavereilla oli samanlaisia. Toki oli niitä lempeitäkin. Sukulaisistakin löytyy nk.raivohullua sakkia eli raivoavia ja ilkeitä akkoja ja lapseni monesti todistin väkivaltaa mm. teinien potkimista ja pikkulasten läpsimistä. Huorittelu oli myös kammottavaa kuultavaa lapsen korville (vaikka tuskin sanaa kunnolla tajusinkaan). Ja kyllä ne isätkin oli pirullisia, mutta olkoon se toisen ketjun aihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut tätä ketjua jo useamman päivän ja tuntuu että silmäni ovat avautuneet ihan uudella tavalla omille lapsuusmuistoille. Vaikka oma 40-luvulla syntynyt äitini on kaukana täällä kuvatuista hirviöistä ja huorittelijoista, tunnistan lapsuudestani monia asioita joiden muisteleminen saa minut vieläkin raivon valtaan. Lisättäköön, että olen äitini kanssa ihan hyvissä ja avoimissa väleissä, kuitenkin olemme ihmisinä niin erilaisia ettei ikävistä perheasioista keskustelu ole koskaan onnistunut ilman riitoja, äitini mielestä kun menneitä ei pidä muistella ja mitäs siitä jos on lapsuudessa jäänyt jossain asiassa vähemmälle, kun aikuisena sitä voi tehdä ja hankkia itselleen sellaisia kavereita kun huvittaa.
Olin toiseksi vanhin lapsi ja isoin ongelma perheessä on ollut suhteessa isoveljeeni. Meidän perheessä ja suvussa kun miehet ovat kaikin tavoin parempia ja arvostetumpia kun ailahtelevaiset ja hankalat naiset. Esim. jos joku pariskunta eroaa on vika aina naisessa ja mies on "liian kiltti" (vaikkei äitini edes tuntisi kyseistä miestä kun ulkonäöltä). Käytännössä koko varhainen lapsuuteni meni isoveljen varjossa huomiota turhaan hakien, isoveljeni oli myös ylennetty minun kurittajakseni ja kasvattajakseni ja hän otti kaiken irti roolistaan lytäten ja mitätöiden minua aina aikuisuuteen saakka. Jos kehtasin mennä äidille itkemään kun "Ville" oli taas hakannut tai haukkunut, äiti vaan totesi "mitäs olet niin ärsyttävä". Myös vauvakirjaani oli kirjoitettu luonteeni kuvauksen kohdalle: sinä olet hankala tuittupää sen sijaan isoveljesi Ville on oikea auringonpaiste. Tämä taisi olla osa identiteettiäni pitkän aikaa.
Usein mietin että onko alisuoriutumiseni ja arkuuteni syynä juuri se että olin aina isoveljen varjossa ja tuntui etten ole kenellekään yhtään mitään, jotenkin en ole uskaltanut käyttää kykyjäni ja edetä urallani hyvästä koulutuksesta huolimatta vaan mieluummin olen aina ollut hiljaa takarivissä. Hirveästi energiaa meni myös murrosiässä oman tien etsimiseen ja kotoa irrottautumiseen sen sijaan, että olisin keskittynyt esim. koulunkäyntiin tai joihinkin järkeviin harrastuksiin. Olen kuitenkin onnekseni itsenäistynyt varhain ja muuttanut kauas lapsuudenkodista. Nykyään suhtaudun vanhempiini hyväksyvämmin, näen etenkin äitini vähän yksinkertaisena kouluttamattomana maalaistollona, jolla ei kauheasti ole valtaa meidän perheemme asioihin - luulen että hän on itsekin tajunnut sen...
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 19:11"]
Olen lukenut tätä ketjua jo useamman päivän ja tuntuu että silmäni ovat avautuneet ihan uudella tavalla omille lapsuusmuistoille. Vaikka oma 40-luvulla syntynyt äitini on kaukana täällä kuvatuista hirviöistä ja huorittelijoista, tunnistan lapsuudestani monia asioita joiden muisteleminen saa minut vieläkin raivon valtaan. Lisättäköön, että olen äitini kanssa ihan hyvissä ja avoimissa väleissä, kuitenkin olemme ihmisinä niin erilaisia ettei ikävistä perheasioista keskustelu ole koskaan onnistunut ilman riitoja, äitini mielestä kun menneitä ei pidä muistella ja mitäs siitä jos on lapsuudessa jäänyt jossain asiassa vähemmälle, kun aikuisena sitä voi tehdä ja hankkia itselleen sellaisia kavereita kun huvittaa.
Olin toiseksi vanhin lapsi ja isoin ongelma perheessä on ollut suhteessa isoveljeeni. Meidän perheessä ja suvussa kun miehet ovat kaikin tavoin parempia ja arvostetumpia kun ailahtelevaiset ja hankalat naiset. Esim. jos joku pariskunta eroaa on vika aina naisessa ja mies on "liian kiltti" (vaikkei äitini edes tuntisi kyseistä miestä kun ulkonäöltä). Käytännössä koko varhainen lapsuuteni meni isoveljen varjossa huomiota turhaan hakien, isoveljeni oli myös ylennetty minun kurittajakseni ja kasvattajakseni ja hän otti kaiken irti roolistaan lytäten ja mitätöiden minua aina aikuisuuteen saakka. Jos kehtasin mennä äidille itkemään kun "Ville" oli taas hakannut tai haukkunut, äiti vaan totesi "mitäs olet niin ärsyttävä". Myös vauvakirjaani oli kirjoitettu luonteeni kuvauksen kohdalle: sinä olet hankala tuittupää sen sijaan isoveljesi Ville on oikea auringonpaiste. Tämä taisi olla osa identiteettiäni pitkän aikaa.
Usein mietin että onko alisuoriutumiseni ja arkuuteni syynä juuri se että olin aina isoveljen varjossa ja tuntui etten ole kenellekään yhtään mitään, jotenkin en ole uskaltanut käyttää kykyjäni ja edetä urallani hyvästä koulutuksesta huolimatta vaan mieluummin olen aina ollut hiljaa takarivissä. Hirveästi energiaa meni myös murrosiässä oman tien etsimiseen ja kotoa irrottautumiseen sen sijaan, että olisin keskittynyt esim. koulunkäyntiin tai joihinkin järkeviin harrastuksiin. Olen kuitenkin onnekseni itsenäistynyt varhain ja muuttanut kauas lapsuudenkodista. Nykyään suhtaudun vanhempiini hyväksyvämmin, näen etenkin äitini vähän yksinkertaisena kouluttamattomana maalaistollona, jolla ei kauheasti ole valtaa meidän perheemme asioihin - luulen että hän on itsekin tajunnut sen...
[/quote]
Kuin omaa tarinaani. Aina isoveljen varjossa, ja voin sanoa, että se kestää ikuisuuden perinnönjakoon saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
794:lle ja muille tyttären saamista pelkääville:
Äiti on syntynyt 40-luvulla ja minä 70-luvulla. Itse toivoin saavani poikia, koska pelkäsin antavani tyttärelle yhtä surkeat eväät elämään, kuin äitini on antanut minulle. Puutteet ovat olleet nimenomaan tunnepuolella ja olen kärsinyt huonosta itsetunnosta ja masennuksesta. Olin hyvä koulussa, minulla on akateeminen koulutus, kiva perhe ja hyvä työ, mutta silti tunnen olevani täysi nolla.
Minulla on poikia, mutta sitten sain tyttären. Pelkäsin koko raskausajan, että pilaan hänen lapsuutensa olemalla äitini toisinto. No, kun olin hänet synnyttänyt ja sain syliini, kelkka kääntyi silmänräpäyksessä ja sen jälkeen olen vain rakastanut häntä kaikesta sydämestäni. Anonyymisti voin kertoa, että hän on kaikista lapsistani rakkain, vaikken sitä koskaan kenellekään näytä. Näinkin voi käydä, vaikka alun perin tyttären saamista pelkäsinkin.
Ihan kuulostaa samalta kuin minun, -66 syntyneen kotona. Olen aina luullut, että tilanteeni johtui siitä, että minulla oli äitipuoli ja että oma äitini olisi varmasti ymmärtänyt ja ollut erilainen, jos olisi saanut elää, mutta eihän se olisi mitään selvä asia.
Meilläkään ei puhuttu mistään ja nykyäänkin vain verhoista. Kun porukat tulevat jouluna käymään, ajattelen, eivätkö nuo nyt jo tajua lähteä. Istuvat sohvalla kolmatta tuntia eikä kenelläkään ole enää mitään sanottavaa, kun pinnallisuudet on jo käsitelty.
Käytin aina veljeni vanhoja ja sitten äitipuoleni vanhoja vaatteita. En saanut muokata serkuilta saatuja vaatteita mieleiseksi, vaikka olisinkin osannut käyttää ompelukonetta. Kesäisin minut pantiin päiväleireille ja kaikenmaailman talouskerhoihin tai vastaaviin, jotta en maleksisi toimettomana kotona. Hoidin ruokaostokset ja tein aina suurimman osan illaln ruuasta. Päivällä koulun jälkeen minua oli kielletty syömästä mitään. Rahasta ei ollut pulaa, ainakin isäni kalliisiin harrastuksiin sitä näytti riittävän.
Siteisiin en saanut koskaan rahaa, joten jouduin varastamaan ne ja mainostenjaosta saamani rahat jouduin panemaan säästöpossuun, jota pidettiin lukkojen takana. Omaa rahaa en saanut lainkaan, joten aloin jakaa mainoksia salaa, jottai sain pitää edes niistä saadut rahat itselläni. Kesätöistä saamiani rahoja kontrolloitiin vaatimalla syksyllä, että näytän pankkikirjani. Omia rahojani en olisi saanut tuhlata yhtään, joten kauhuissani yritin myydä vanhoja kirjojani, jotta saisi vähän takaisin niitä muutamia kymppejä, joita olin kesätienesteistä tienannut.
Mitä kuuluu, mitä haluaisin tehdä, mistä pidän tai mitä haluaisin lahjaksi ... nämä ovat kysymyksiä, joita en ole koskaan kuullut kotona. Ollessani n. 10-vuotias minulle ostettiin keväällä poncho ja sanottiin, että se on sitten synttärilahjani. Vietän synttäreitäni heinäkuussa.
... listaa voisi jatkaa aika pitkälle, mutta onneksi huomaan, että pystyn jo suhtautumaan tähän kaikkeen melko neutraalisti. Joskus vaan käy kateeksi kuulla, millaista muilla on ollut äitiensä kanssa, soittelevat päivittäin, kun tykkäävät toisistaan niin paljon.
[quote author="Vierailija" time="17.07.2014 klo 18:56"]
Nämä tyttäret osaa kirjoittaa ja tosi hyvin, on ilo lukea siinä mielessä näitä tekstejä. Minusta ilmiö on hiukan yleistettävissä. Onko niin, että alistetut tyttäret ovat verbaalisesti lahjakkaita(ja muutoinkin)?
[/quote]
Usein lapsi, jota ei ns. oteta mukaan perheeseen, jää tarkkailijaksi ja tarkkailijathan oppivat analysoimaan ja näkemään asioita tarkasti jo pienestä pitäen. Koska he eivät vapaudu omista traumoistaan, asiat jäävät möykyksi sisälle ja siksi aina kun jossain näkyy vain pienikin merkki samansuuntaisesta asiasta, joka on itselle trauma, tarkkailija huomaa sen. Ja paljon ennen muita. Tämä on oma kokemukseni, mutta syitä hyvään itseilmaisuun on tietysti paljon muitakin.
Minäkin olen useana päivänä lukenut tätä ketjua ja tunnistan monia täällä kerrottuja ominaisuuksia 40-luvulla syntyneessä äidissäni. Minä olen syntynyt 70-luvulla. Äidille on aina tärkeää löytää jokaiseen epäonnistumiseen syyllinen. Ihan sama, olisiko syyllistä ollenkaan olemassa, se täytyy äidilleni olla, jotta hän voi ylipäätään käsitellä negatiivisia tunteita.
Lasten kanssa hän tulee tosi huonosti juttuun ja nyt nelikymppisenä säälin itseäni, että olen joutunut olemaan tällaisen äidin lapsi. Hän ei jaksa lapsiani (lapsenlapsiaan) vaan hermostuu pienimmästäkin asiasta ja alkaa huutaa naama punaisena. Hän kohtelee lapsia kuin pieniä aikuisia ymmärtämättä, että heidän itsetuntoaan ja kehitystään pitäisi suojella, ymmärtämättä, että lapset eivät voi osata asioita kuten aikuiset ja että he vasta opettelevat. Kerran hän kertoi minulle, että "lapsille tulee järki päähän vasta kouluiässä". (Sitä ennen lapsia voi syyllistää ja niille voi huutaa, koska heillä ei vielä ole järki päässä.) Nykyään pidän lapsemme hänestä kaukana, eikä hän ole arjessamme mukana lainkaan. Hän syyllistää minua, että olen liian pehmo kasvattaja, koska otan lasten tunteet huomioon ja annan heidän surra ja jaksan kuunnella kiukuttelua paremmin kuin hän. Lapseni eivät ole hemmoteltuja, mutta hän väittää niin. Toisaalta hän on sanonut moneen otteeseen, ettei jaksa enää hoitaa yhtään lapsia. Muistan, kuinka hän aina käveli tunteideni ja toiveideni ylitse lapsena. Se jätti ikuiset arvet. En saanut valita harrastuksianikaan, ainoastaan äidin valitsemat harrastukset maksettiin. Muut sain kustantaa omasta pussista töitä tekemällä. (Olin niin sisukas, että minähän sitten tein töitä ja harrastin, mitä huvitti. Vanhempani onneksi sallivat edes sen.)
Kuukautisten alusta en uskaltanut kertoa äidille. Kerroin vain parhaalle ystävälleni. Äiti kysyi asiaa puoli vuotta myöhemmin ja myönsin että kuukautiset ovat alkaneet. Käytin äidin paksuja siteitä. Äiti sanoi vain, että älä sitten koskaan käytä tamponeja, niistä seuraa hirveät tulehdukset. No, onneksi tajusin tässäkin pitää järjen päässä ja käytin niitä jo 15-vuotiaasta eteenpäin, kun koulusta sain jonkun näytteen ja se olikin helppoa ja siistiä. Säälin äitiä, että hän joutui asenteensa takia käyttämään niitä paksuja siteitä. En kertonut ikinä äidille tamponeista, koska siitä olisi seurannut kauhea saarna. Piilottelin niitä huoneessani. Äidin totuus oli ainoa oikea, ja niin se on yhä edelleen. Rintaliivit keksin haluta itse ja pyysin rahaa niihin. Sainkin, ja kävin ne yksin ostamassa. Itse en haluaisi laittaa tytärtäni tilanteeseen, että hän ostaa omat tamponit ja rintaliivit 15-vuotiaana yksin ja asiaa häveten. Ehkä se toisaalta ei 2000-luvulla syntyneelle tule enää olemaan noloa vaan luonnollista.
Huvittavaa on, että isäni ja äitini eivät näe mitään ongelmaa kasvatustyylissään tai olemisessaan. He ovat aina oikeassa. Heidän kiinnostuksen kohteensa ovat ainoita oikeita ja muiden vääriä tai ei-kiinnostavia. Kun muutin pois kotoa, äitini ei edes koskaan käynyt muutaman kilometrin päässä olevassa kodissani. Asuin siellä kuitenkin useita vuosia. Olin asiasta silloin surullinen ja olen yhä. Miten häntä ei voinut kiinnostaa lainkaan, missä asuin? Hän tuntui loukkaantuvan, kun 20-vuotiaana muutin pois kotoa. Ihan kuin minun olisi pitänyt asua kotona pidempään. Luin jostain myöhemmin, että onnistuneen kasvatuksen päätös on se, että lapsi haluaa asua omillaan eikä vanhempien nurkissa. Hän ei ilmeisesti nähnyt asiaa niin.
Nykyään välimme ovat asialliset ja korrektit, mutta mistään tunneasioista emme puhu. Hän ei ymmärtänyt tunnepuolen tarpeitani silloin, eikä hän ymmärrä niitä nyt. Omasta äidistään hän sanoo vain, että tämä hoiti perustarpeet hyvin, mutta oli "kummallinen". (Äiti ei koskaan sano kovin pahasti kenestäkään, ja uskon, että mummini onkin ollut ihan hirviö äitinä.) En ole nähnyt äitini koskaan itkevän, en edes oman äitinsä hautajaisissa.
Äitini sisko on ollut aika kauhea, suorituskeskeinen kasvattaja, paljon äitiäni pahempi, mutta ei siitä sen enempää tässä.
Tämä on kyllä hieno ketju. Eilen lapseni spontaanisti halasi minua julkisella paikalla, ja totesi rakastavansa minua. Tästä nousi mieleen tuokiokuva: lapsuudessani 1980-luvulla näin kerran tytön tekevän näin junassa äidilleen. Minä katsoin lasta säälien, koska ajattelin, että hän on varmaan sellainen vammainen, kun käyttäytyy noin idioottimaisesti!
Olen samaa mieltä, että sota ja rakennemuutos ei voi selittää kaikkea. Ja samaten vastaavaa tukahdettua naisvihaa , jonka äiti siirtää tyttärelle, löytyy varmasti lähes kaikkialta maailmasta. Mutta tämä tunnekylmyys lienee aika suomalainen ilmiö. Onneksi asiat muuttuvat tässä suhteessa ja tämä ketju auttaa varmaan meitä monia tiedostamaan omaa roolia kasvattajana paljon tarkemmin. Minäkin rutistin lastani ja hymyilin, vaikka ensi reaktio oli hätistää pois.
Jotkut naiset käsittelivät näitä traumojaan ylentämällä äitinsä jumalattareksi. -74 syntynyt tuttuni palvoo äitiään... joka on hylännyt hänet emotionaalisesti vauvana ja lopullisesti alakouluiässä. Ei ole mitään keskustelua jota tuttu ei kääntäisi äitinsä ylistämiseen, se on ihan pakkomielle, hän tekee sitä tuntemattomillekin. Rasittavaa kuultavaa.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="16.07.2014 klo 15:13"]
No niin saatiinhan 90-lukukin mukaan
:D :D
Samaa aikaa se oli kaikki tyynni
;)
[/quote]
Sinusta kyllä huomaa, miten ikävästi 40-luvulla syntynyt äitisi on sinuun vaikuttanut. Olen pahoilla siitä, millainen sinusta tuli. :(