Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Niin ja edelleen kaikkea tekemääni vähätellään, esim kun laitoin lapsuudenkodissa perunat taannoin kiehumaan, äiti nappasi perunat pois kattilasta ja pisti ne höyrykattilaan naureskellen ja ilmeillen samalla vieraille. Sipulin kuorittuani kysyi hymähtäen "onks tää nyt niinku kuorittu?" oon 20 vuotta tehny ittelleni ja sittemmin perheelleni kotiruokaa päivittäin...!! Ja jos hänelle ilmaisee oikeutetun loukkaantumisensa, vastaus on alentava ja vähättelevä.
Jos joku on hänen kuullen kehaissut mua, kiiruhtaa äkkiä halventamaan mua. esim mun yo-juhlia vietettiiin ystäväperheen kanssa seuraavana pvänä ja perheen mummo kehui että näytänpä sievältä ja raikkaalta. äiti kiirehti naureskelemaan, että "olisittepa nähny sen viime aamuyönä!!" vieraat katseli kiusaantuneina lattiaa kun äiti naureskeli ittekseen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tutulta kuulostaa moni asia, en nyt jaksa tähän kerrata, mikä omalla kohdallani oli samoin ja mikä ei, mutta:
Omalla kohdallani tietynlainen vähättely, äitini aina oikeassa oleminen, johti valehteluun, josta minun on myöhemmällä iällä täytynyt ihan tietoisesti pyrkiä eroon.
Jos pyysin rahaa tai lupaa mennä jonnekin, mielihalulleni usein naureskeltiin, lisäksi siitä saatettiin kertoa muille sukulaisille, niinpä valehtelin hyväksyttävämmän asian.
Ja tämä jäi jotenkin päälle, edelleen, jos en ole varma vastapuolen suhtautumiseen, mieleeni tulee usein valhe. Tosin pyrin siihen, että kerron totuuden, vaikkei se vastapuolta aina miellyttäisikään.
Minun vanhemmillani, etenkin äidilläni, oli se tyyli, ettei tytärtä kehuta. Ja jos joku ulkopuolinen kehui, äidin piti mitätöidä kehut. Ilmeisesti äiti pelkäsi eniten sitä karseaa vaihtoehtoa, että hänen tyttärensä YLPISTYY. (Veljen kohdalla tilanne olikin aivan toinen. Onhan poikalapsi aina arvokkaampi kuin tyttö.)
Juu, en ylpistynyt. Kyllähän se ihminen musertuu, jos tarpeeksi muserretaan. Äitini saa olla iloinen siitä, etten todellakaan ylpistynyt enkä usko itseeni lainkaan.
Lisäksi on vaikeaa hyväksyä äidin peittelemätön kateus, jota hän roiski päälleni ollessani nuori ja nätti. Nuorena olin kaunis, kuten nuoret tytöt tapaavat olla. Kirjoitin huippupaperit lukiosta. Äitini mitätöi kaiken kutsumalla minua huoraksi, josta ei tule ikinä mitään. Myöhemmin humalassa hän on sanonut, että nuoruusvuoteni jatkunut huorittelu johtui kateudesta. Nelikymppisen mutsin oli vaikea katsella kaunista tyttöä, joka oli rakastunut ja sai suitsutusta opettajiltaan.
Käsittämätöntä. Ymmärrän kyllä kateuden omaa tytärtä kohtaan mutten sitä, että annetaan tuon tunteen tulla julki sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. Kateudelle ja vihalle pitäisi osata nelikymppisen ihmisen tehdä jotain, tunteita VOI KÄSITELLÄ. Mutta ei. Äitini on elänyt kohta seitsemänkymmentä vuotta sillä mentaliteetilla, että hän ei tunteilleen ja käytökselleen mitään voi. Jos hän suuttuu, hän tarttuu lastaan hiuksista tai lyö. Jos hän suuttuu, hän hajottaa esineitä.
Olen itse nyt samanikäinen kuin äitini kutsuessaan minua huoraksi ja antaessaan mulle porttikiellon kotiini (kotiinsa?). Vaikeaa ymmärtää tyttölapsen äitinä koko proseduuria. Ehkä kyse on sairaudesta, itsensä kieltävästä sairaudesta.
Kiitos näistä tarinoista. Olen luullut olevani yksin.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 22:45"]
Unohdin nuo päiväkirjan lukemiset. ..ja monta muutakin asiaa, esim marttyyriuden.
Ja sen ettei vanhemmat ikinä pyytäneet anteeksi!
Mä yritän kanssa aktiivisesti muuttaa käytössäni ja pyrin tiedostamaan huonot tavat, jotka meinaavat esim väsyneenä nousta pintaan lapsuuden kodista.
Pyydän anteeksi, silloin kun olen tehnyt väärin, esim suuttunut liikaa tms
Annan hellyyttä joka päivä.
Arvostan lasta itsessään, en suoritusten kautta.
En nolaa lasta.
Annan lasten osallistua kaikkeen toimintaan, enkä totea että et sä kuitenkaan osaa, kuten itselleni todettiin aina :(
Lapsi saa harrastaa tai olla harrastamatta mitä haluaa rahavarojen puitteissa.
Puolustan aina omaa lastani, enkä mene kiusaajien puolelle kuten omat vanhempani.
[/quote]
Näistä voisi tehdä taulun. Tai opaskirjan jokaiselle vanhemmalle. Aivan loistavasti tiivistetty. Pitääkin mennä halaamaan noita teinejä, ovat menossa nukkumaan.
Edellisen kertomuksesta tuli mieleen "hauska" ristiriita omasta äidistäni. Hän ei pysty myöskään suitsimaan omia tunteenpurkauksiaan mitenkään muuten kuin muuttamalla kaiken järjettömäksi kiukutteluksi. "No ei sitten" oli varmaan yleisin lause hänen suustaan jos kaikki ei mennyt tasan niin kuin hän halusi, ja sitten nokka pystyssä meni kaivamaan jotain kukkapenkkiä niin väärinkohdeltuna että... Mutta hän vaati ja sanoi suoraan, että "kyllä tunteensa pitää pystyä hallitsemaan". Tarkoitti kaikkien muiden kaikkia tunteita. Mitään tunteita ei saanut ilmaista millään tavalla. Meidän perheeseen ei mahtunut kuin yhden ihmisen tunteet ja ne oli äidin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju selittää niin paljon! Jopa tämän palstan ilkeitä ämmiä! Oma äitini onneksi jätti juopon isäni kun olin 2v. ja olen aina äitiäni ihaillut siitä hyvästä. Äitini pelkäsi isääni vielä vuosien päästä vaikka oli jo isäpuolen kanssa naimisisa.
Tämä avaa myös sitä, kun olen ihmetellyt että kuinka jotkut vanhat naiset voivat olla niin katkeria, minun äitini äiti oli maailman kiltein ja huumorintajuisin ihminen vaikka hänellä oli ollut todella raskas elämä, köyhyyttä ja kymmenen lasta, sodat ja alkuaikoina kun oli pieniä lapsia monta oli vielä appivanhemmat hoidettavana sänkyihinsä, mitään mukavuuksia ei ollut, mutta pahaa sanaa mumma ei koskaan kenestäkään sanonut eikä ollut katkera. Mumma on ollut kuolleena jo kohta 30 vuotta, ja vieläkin on ikävä.
Isäni siskot ovat olleet yksi ihmetyksen aihe, ja olenkin ajatellut että heidän koko perheensä oli sairas. -16 syntynyt isänäiti oli kuulemma ollut kova mäkättämään miehensä suvusta, ja kehumaan omaansa, vaikka äitinsä oli häpeällisesti jättänyt rikkaan miehensä. Isänisä ei ollut kuulemma juuri puhunut mistään lapsuudestaan ym. hänen äitinsä oli kuollut kun hän oli lapsi ja hän oli joutunut huutolaiseksi ja isäkin sitten hävisi jäljettömiin. Isäni veli kuoli n. 13 vuotiaana, ja se oli kova paikka vanhemmille, heidän "parempi" poikansa oli poissa, se joka pärjäsi koulussa ja oli kaikin puolin paras ja hyvä. Isälleni jäi ikuinen trauma isoveljen kuolemasta, ja samoin varmaan toisaalta joku trauma jäi siskoillekin. Yksi sisko kuoli aikuisena hiukan hämärissä olosuhteissa, luultavasti lääkkeiden yliannostukseen, samoin hänen poikansa kuoli huumeisiin. Yksi sisko on menestynyt, mutta jotenkin outo luonteeltaan. Yksi sisko väittää että hänet varastettiin naimisiin joskus 70-luvun alkupuolella itä-Suomeen, ja se mies oli hullu ja huorasi ja ryyppäsi ja hakkasi ja ties mitä, ja vieläkin vaikka ovat eronneet kymmeniä vuosia sitten, mies kuulemma hakkeroi hänen pankkitilinsä ja kännykkänsä, ja mies kyttää ikkunan takana ja ajelee autolla talon ohi. Tämä täti on täysin hullu, on muka uskovainen, mutta puhuu venäläisistä huorista ym. Yksi sisko on hyvin pelokas ihminen, suutahtaa helposti oudoista asioista, ja on täysin tapojensa orja, ja kun heillä ei miehensä kanssa ole lapsia, ovat molemmat samanlaisia. Isäni äiti kuoli traagisesti ennen aikojaan, ja se on jättänyt myös trauman täteihini, olen yhden kanssa puhunutkin siitä aika avoimesti, ja hän sanoi että siihen aikaan 80-luvun alkuaikoina ei saanut mitään kriisiapua, eikä muutakaan, vaikka olisi tietysti sille ollut tarvetta, ja ne asiat on muhineet päässä koko iän.
Myös mieheni äiti (-29) on hyvin kärkäs puheissaan, on minuakin loukannut monta kertaa. Mies on kertonut lapsuutensa olleen hirveän ristiriitaista, äiti oli haukkunut sodat käynyttä isää jatkuvasti, ja vanhemmat olivat eronneet sataan kertaan, ja aina palanneet yhteen takaisin. Mieheni onkin sanonut että ei ihme että hän ja hänen kaksi veljeään ovat ihan tunnevammaisia. Toinen miehen vanhemmista veljistä on sairastanut suuren osan elämäänsä vaikeaa masennusta. Toinen veli oli huijarinaisen kanssa naimisissa 20 vuotta ja oli täysin tossun alla, taantui niin että ei oikein kuusikymppisenä osaa kaikkia asioitaan hoitaa. Mieheni sanoo välillä minullekin pahasti kun suuttuu, ja pyytää kyllä sitten jonkun ajan päästä anteeksi, sanoo että on perinyt töksäyttelynsä äidiltään, että ei tarkoita mitä sanoo suutuspäissään.
Kun luin tämän ketjun läpi, tuli myös heti mieleen, että onkohan tätä kukaan tutkinut tästä näkökulmasta?
MInä 1974, äiti 1954.
Tässä olisi todellakin tutkimuksen aihetta!
Onkohan tuo poikien ihannointi sodan aikaansaamaa? Miehet lähti sankareina rintamalle ja sodan aikana kaikki oli vaikeampaa kun naiset joutui tekemään ihan kaikki työt. Pojat pelastivat maan jne. Omien vanhempieni ilme kirkastuu aina kun ainoa poikapuolinen lapsenlapsi tulee kylään, tyttöjä eivät huomioi millään tavalla. Jos huomioivat niin sen on ihan varmasti loukkaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä olisi todellakin tutkimuksen aihetta!
Onkohan tuo poikien ihannointi sodan aikaansaamaa? Miehet lähti sankareina rintamalle ja sodan aikana kaikki oli vaikeampaa kun naiset joutui tekemään ihan kaikki työt. Pojat pelastivat maan jne. Omien vanhempieni ilme kirkastuu aina kun ainoa poikapuolinen lapsenlapsi tulee kylään, tyttöjä eivät huomioi millään tavalla. Jos huomioivat niin sen on ihan varmasti loukkaavaa.
Vastaan osaltani. Siis minä sain kyllä elää nuoren elämää, pääsin diskoihin, join salaa kännejä, seurustelin jne., mutta kotona annettiin ymmärtää, että siinä oli jotain paheksuttavaa, esimerkiksi seurustelussa siis. Muistan kerran ehkä 8-luokkalaisena ystäväni luo lähtiessäni, kun äitini sanoi, ettei sitten halua, että siellä on poikia iltaa viettämässä! Sain kaikesta tuosta kielteisestä suhtautumisesta epämääräisesti huonon omantunnon, joka heijasteli pitkälle aikuisuuteen, oikeastaan vasta nyt lähellä 4-kymppiä näen nämä asiat jotenkin selkeämmin. (Ei minusta varmasti kukaan tuolloin mitään erityistä nähnyt! Olin yli 9,5 ka:n oppilas, vaatteet siistit jne. "Ongelma" oli henkisellä puolella, mutta ei sitä nuoruuden huuruissa osannut eritellä, nyt vasta ymmärrän.)
Edelleen kiitän tästä aikalaiskeskustelusta! Palstan paras ikinä.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 19:35"]
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 17:57"]
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 17:41"]Miten kaikki sanoo että eivät saaneet elää sellaista nuoren ihmisen elämää kuin muut, kun täällä tuntuu että kaikilla oli sama juttu, ketä ne onnelliset "muut" oli jotka sai käydä diskossa ym.? Minä en tunnista juurikaan noita tyttöjä mun lapsuudesta ja nuoruudesta, pari on ehkä sellaista joita voisi epäillä, mutta he eivät olleet kauhean hyviä koulussa, joten se ei sovi. Ja luulen että se tyttö joka oli paras koulussa ei ole kärsinyt siitä että ei ostettaisi tissiliivejä ym. kyllä hänellä oli vaatteet aina parhaasta päästä.
Ja silloin kun minulla alkoi kuukautiset, ei kyllä ollut olemassakaan kuin paksuja siteitä, niitä tuli vasta joskus lähempänä 90-lukua, joten niistä ei ole traumoja, niitä ostettiin mitä kaupasta sai, enkä muista koskaan nähneeni kenenkään takapuolessa siteen rajoja, ei ne mihinkään näkyneet, jos ei nyt tosiaan olisi yösiteitä tai vauvan vaippoja käyttänyt.
1974
[/quote]
Mihin sä viittaat? Olen kirjoittanut tähän ketjuun kaksi kommenttia, enkä kummassakaan ole identifioinut itseäni "erilaiseksi nuoreksi" tai puhunut diskoissa käymisestä. Siteistäkään en ole puhunut mitään paitsi nyt voin sanoa, että käytin äitini jemmasta tavallisia paksuja siteitä, ei siihen aikaan ollut ohkaisia, ne tulivat laajemmin markkinoille siinä vaiheessa kun olin muuttanut pois kotoa.
Ei tässä kai ole kyse monellakaan asetelmasta minä itse vs. Onnelliset nuoret vaan kipeästä äitisuhteesta, joka heijastuu tähänkin päivään.
[/quote]
Olen lukenut kaikki vastaukset tästä ketjusta, ja aika moni sanoo että ei ole saanut elää kuten muut nuoret, eikä elämä ole ollut tavallista, muilla on tuntunut olevan ne liivit ja siteet ja uudet nuorisovaatteet. Johonkinhan tässä verrataan sitä omaa elämää silloin aikoinaan, eihän sitä voi nykyaikaan verrata. Jos koulussa on kiusattu siitä että ei ole liivejä, niin kyllä sen on pitänyt olla harvinaista, mutta tämän ketjun mukaan todella yleistä.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meilläkään puhuttu menkoista saati sitten seksistä. Äiti luki päiväkirjat. Ei ollut läheisiä välejä. Äiti s. 1954.
Varmaan se trauma oli kova kun nuoria alaikäisiä poikiakin lähti rintamalle ja arkussa tuotiin takaisin, samasta perheestä saattoi mennä monta miestä, saattoi mennä se elättäjäkin, kyllä se varmasti oli naisille aivan kammottavaa aikaa, ja miehillähän oli sodassa ihan helvetillistä.
Ja siihen aikaan ei saanut tunteista puhua, vaan kaikkien piti vaan raataa ja kestää ja kestää..
144
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille upeille Naisille, jotka uskalsitte avata tätä vaikeaa asiaa. Kirjoitin itsekin ketjuun. Haluaisin myös kasvotusten puhua jonkun kanssa tästä ja päätin, että otan asian puheeksi muutaman lapsuudenystäväni kanssa. Toivoisin tästä aiheesta myös julkista keskustelua. Meidän sukupolvea on haukuttu pullamössöksi, mitä en koskaan ole allekirjoittanut. Yhteiskunta on tosi kova meitä kohtaan ja kun meitä on jo lapsesta asti halvennettu, niin ei ole ihme, jos välillä ahdistaa. Rakastetaan noista meidän lapsistamme terveempi sukupolvi ja kohdellaan myös itseämme hyvin. Meitä olisi pitänyt kohdella prinsessoina ja se ettei niin tapahtunut ei ole meidän syytä! Lämmin halaus kaikille kaltoinkohdelluille! On lohdullista tietää, etten ole yksin.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 00:34"]
Varmaan se trauma oli kova kun nuoria alaikäisiä poikiakin lähti rintamalle ja arkussa tuotiin takaisin, samasta perheestä saattoi mennä monta miestä, saattoi mennä se elättäjäkin, kyllä se varmasti oli naisille aivan kammottavaa aikaa, ja miehillähän oli sodassa ihan helvetillistä.
Ja siihen aikaan ei saanut tunteista puhua, vaan kaikkien piti vaan raataa ja kestää ja kestää..
144
[/quote]
Tuliko se tunteista vaikeneminen sodan seurauksena (kun on sodasta selvitty, niin selvitään mistä vaan, ei silloin ollut aikaa miettiä tunteita kun Suomea puolustettiin) vai oliko sitä jo ennen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jospa niissä ei edes ole mitä tuntea. On vaan tehty töitä, ei ajatella syvällisiä.
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 00:42"]
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 00:34"]
Varmaan se trauma oli kova kun nuoria alaikäisiä poikiakin lähti rintamalle ja arkussa tuotiin takaisin, samasta perheestä saattoi mennä monta miestä, saattoi mennä se elättäjäkin, kyllä se varmasti oli naisille aivan kammottavaa aikaa, ja miehillähän oli sodassa ihan helvetillistä.
Ja siihen aikaan ei saanut tunteista puhua, vaan kaikkien piti vaan raataa ja kestää ja kestää..
144
[/quote]
Tuliko se tunteista vaikeneminen sodan seurauksena (kun on sodasta selvitty, niin selvitään mistä vaan, ei silloin ollut aikaa miettiä tunteita kun Suomea puolustettiin) vai oliko sitä jo ennen?
[/quote]
Varmaan oli jo ennen sitäkin, kun sotia oli ennenkin, ja oli katovuosia ja lapsikuolleisuus oli korkea. Ja vaikka e-pillerit tuli kai 60-luvulla, ei se ollut mikään itsestäänselvyys Suomessa ainakaan maalla, lapset oli varmaan aika usein "vahinkoja" ja se aiheutti katkeruutta juuri esikoista kohtaan, varsinkin kun se oli tyttö. Hippimeininki ei tainnut kehäkolmosen ulkopuolelle levitä.
144
En lukenut kuin ensimmäisen sivun tarinat, mutta melko yhteneväisiä olivat, toki joku poikkeuskin sekaan mahtui. Te olette siis suurten ikäluokkien lapsia, isoisänne siis olivat sodassa ja sieltä nuorina miehinä kotiutuessaan, rupesivat traumoineen rakentamaan perhettä ja yhteiskuntaa. Vauhti oli kova ja ehkä monelle hyvä niin, unohtui sodan kauhut ainakin touhun ajaksi, mutta lapsille ei juurikaan aikaa jäänyt, vaan heidän piti tulla toimeen keskenään. Minkään sortin seksuaalivalistuksesta ei ollut puhettakaan, oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, eli jokapäiväisen leivän saanti pöytään..
Minä olen edellisen sukupolven kasvatti. Vanhempani syntyivät ennen sotia ja kokivat siis sodanmelskeet lapsina. Evakkoreissu tuli koettua pariinkin kertaan ja vielä sotalapsena ruotsissa olo. Heillä juuret siis vielä repaleisemmat kuin sodan jälkeisillä polvilla.
Kyllähän tuossa aloittajan jutussa oli tuttuja elementtejä omastakin lapsuudesta, mutta ei toki mitään kuukautisiin, eikä muuhunkaan naiselliseen kehitykseen liittyvää, koska olen mies. Mutta siis varmastikin minun vanhempien sukupolvi puhui noista seksualisuuteen liittyvistä asioista vieläkin vähemmän, kuin suuret ikäluokat, mutta eipä sitä kyllä omassa lapsuudessani osattu odottaakkaan, että vanhemmat sellaisista olisi jotain höpisseet, kiusallistakin olisi ollut.
Kuitenkin kun olen näitä oman pään sisäisiä ongelmia pohdiskellut, niin olen tullut siihen tulokseen, että sodan jättämät traumathan ne siellä taustalla kummittelevat. Minulla siis on ap:n tavoin ollut ihan perusonnellinen lapsuus, eli perusta oli kunnossa, ainakin periaatteessa. Vanhemmat kävivät töissä, eikä mitään alkoholiongelmia sun muuta vastaavaa ollut, eikä ole vieläkään. Muutenkin vietimme ihan normaalia duunariperheen arkea, jossa touhuttiin naapurin lasten kanssa pihapeleissä ja kaikessa mahdollisessa ja harrastettiin urheilua jne. Vaikka siis vanhemmat tottakai lapsistaan välittivät ja varmaan omalla tavallaan rakastivatkin, niin nimenomaan se, mitä jäin lapsuudesta kaipaamaan oli rakkaus ja sen näyttäminen ja nimenomaan sen minä laitan hyvin pitkälti sodan traumojen piikkiin.
Minä siis ajattelen niin, että kyvyttömyyteni rakastaa, on nimenomaan perittyä. En siis ole koskaan mielestäni rakastanut yhtäkään naista kenen kanssa olen ollut. Ihastunut toki olen ollut ja rakastunutkin, mutta rakastanut en mielestäni ketään ole, niin kuin minä sanan rakkaus käsitän, siis syvänä tunteena.
Näin tiivistettynä voitaneen sanoa, että sodan traumat kantaa yllättävän pitkälle ja niistä kärsii useampi sukupolvi vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen.
Kyllä se tunnevammaisuus jollain tavalla kuitenkin kulminoituu niihin -40-luvulla syntyneisiin äiteihin. Meillä ainakin edellisen polven naiset oli aivan ihania ja ymmärtäväisiä. Eivätkä vain vanhuuttaan pehmenneet, vaan vanhempi polvikin piti heistä hyvin paljon. Se lempeä elämänviisaus, minkä muistan omassa isoäidissäni 7-kymppisenä, ei ole saavuttanut saman ikäistä äitiäni. Oma äitini on yhä edelleen kitkerän katkera marttyyri joka pistää nokkansa kaikkiin tytärtensä asioihin. Joku perimmäinen virhe siinä ikäpolvessa on.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:54"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:35"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
Jaa, pitäisiköhän minun mennä seuraavaan "Ruokarahaa jäljellä 28€ viikoksi kolmelle, mitä teen?" -ketjuun ihmettelemään, että miten sinulla nyt noin kun meidän kahden aikuisen ruokarahatilillä on 3700€. Ja viikon kuluttua on palkkapäivä. Ihan ihmeellistä miten ihmisillä on erilaisia tilanteita ja vanhempia, kuka olisi uskonut...?
[/quote]
Luepa ketjun otsikko uudelleen.
Ap kysyi "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä samanlaista?"
Sinun mielestäsi siis tuohon kysymykseen saa vastata vain "kyllä". Muuten ei saa vastata ollenkaan.
Aika erikoinen näkemys, sanoisin.
Jos ap olisi muotoillut otsikkonsa tyyliin "kertokaa muut samanlaisista kokemuksista", en tietenkään olisi tähän ketjuun mitään kirjoittanut.
Mutta ketjun otsikko on kysymys, johon voi vastata "ei". Joten vastaan siis ihan kaikista sisälukutaidottomista kommentoijista huolimatta, että ei ole samanlaisia kokemuksia 1940-luvulla syntyneistä naisista. Vain täysin päinvastaisia kokemuksia.
[/quote]
Tilannetajuinen ja empaattinen ihminen olisi tässä vaiheessa ketjua pitänyt kehut omasta elämästään mahassaan, mutta arvaan, ettet ole edes lukenut muuta kuin ketjun otsikon? Toisaalta, jos oletkin lukenut naisten kokemuksia, niin tuo lihavoimani tekstisi osoittaa että sinä et ole ymmärtänyt lukemaasi.
Mun äiti on syntynyt 1953 ja pitkälti samanlainen kuin äitisi.
Yksityisyyttä ei ollut, päiväkirjat ja kirjeet tuo luki, jopa jätti puumerkkinsä.
Työtä piti kovasti tehdä ja pitää yhä muuten et ole mitään.
Vaatteet yms piti ostaa itse, mutta sain pienen kuukausirahan työtä vastaan.
Kuukautisista äiti oli rennompi. Ei niistä jaariteltu, kun kerroin, että vuotoa on, niin hän osti veskiin laatikon jonka sitten täytti.
Mistään asioista ei puhuttu, vain pintapuolisia.
Kaverini kuoli yläasteella, niin yksin jäin niiden tunteiden ja asioiden kanssa.
Äiti nolas mut usein.. Käytti alkoa ja mokasi paljon.
Anteeksi ei ole pyydellyt koskaan. Meillä ei halailtu, ei suukoteltu. Paitsi mä nuorempia siskojani ja se loppui siihen, kun äiti itki häpeäänsä, kun mä olin lesbo!
Mä olen parikymmentä vuotta ollut saman miehen kanssa, hyvä suomalainen mies, puhuu ja pussaa. Äiti yhä jaksaa naljailla miehestäni ja latistaa meidän suhdetta, siinä onnistumatta.
Muutenkin jatkuva lannistaminen kuuluu äitini repertuaariin. Koskaan mä en tunnu olevan hyvä tai tekevän mitään arvokasta jne. Sisko on sentään diplomi-insinööri ja mä vaan kondiittori. Kehuja en muista koskaan kuulleeni.
Mummona äitini on onnistunut myös paremmin, mutta hellyys ja kosketukset puuttuvat myös niistä suhteista. En varmaan olisi myöskään tekemisissä, jos lapsia ei olisi.
Kiitos näiden tarinoiden, ymmärrän nyt jotain 13-vuotiaasta itsestäni.
Olin siihen asti ollut huippuhikari koulussa ja superkiltti muutenkin. Koska tyttö. Veljeäni kehuttiin samoista asioista, joita minua kiellettiin. Puihin ei olisi saanut kiipeillä, eikä urheiluun kannustettu (miksi helvetissä ei? muistan haaveilleeni tanssimisesta, mutta en uskaltanut edes ajatella että pääsisin esim. jazztanssia harrastamaan). Kuka kehui, ei kukaan, vaan kiltteyteni ja hyvät koulutodistukseni tuli jotenkin annettuna. Istuin nenä kiinni koulukirjoissa ja häpesin kaikkea: varhain kasvaneita rintojani, lapsena alkaneita kuukautisia, "läskejäni" (joita ei kuvista päätellen todellakaan ollut olemassakaan), kaikkea mikä liittyi naiseuteen.
Varhaisteininä sitten kaikki räjähti käsiin. Aloin juoda viinaa, ryhdyin punkkariksi, sekoilin seksiä niin paljon kuin ikinä kerkesin. Karkasin kotoa, ulkomaille asti. Sekosin täysin. Muistan turhautuneeni erityisen paljon perheessäni, koulussani ja koko saatanan yhteiskunnassa vallitsevaan täyslaidalliseen naisten vähättelyyn eli sovinismiin. Huusin ja karjuin punkkeikoilla, pogosin ja nain kuin...pojat. Pettymyksekseni anarkistipiireissä ei naisiin suhtauduttu yhtään sen kunnioittavammin ja tasa-arvoisemmin kuin ympäröivässä muussakaan maailmassa, vuonna 1985. Samaa huorittelua.
Minusta tuli feministi, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt kunnioittaa itseään ja tunteitaan. Kukaan ei ollut tullut kertoneeksi että seksiin kuuluu olennaisesti rakkaus. Äiti oli huolestunut pelkästään a)tulenko raskaaksi b)saanko jotain "tauteja". Syystäkin toki, mutta henkiset arvet ovat huomattavasti pahemmat. Mitkään miessuhteeni eivät kestä. En osaa, en luota, annan kaikkeni heti, tulen hylätyksi. Story of my life.
Hyvä jälkeenpäin viisastella, mutta. Äitini marttyyrius "naisten töistä", tuhahtelu kauneudelle, kehujen ja halauksien säästely...Ei voi olla vaikuttamatta käytökseeni murrosiässä. Ja sama jatkui myöhemminkin, koska vasta nyt, yli 40-vuotiaana alan pästä jyvälle minkälaista esim. on oikea rakastelu, jossa kunnioitetaan toinen toistaan ja varsinkin itseään.
Huhhuh.