Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Kuinkahan monen lapsen elämä on tuhoutunut jo lapsena, lähtökohdiltaan tämän ongelman vuoksi? Kuinka monen elämää on rasittanut, vaikka ei kuuluisi? Kuinka moni on masentunut alati, näitä asioita pohtiessa, päätään seinään lyöden, taistellen omasta paikastaan elämässään ja ollut surullinen siitä, että tästä ongelmasta ei ole voinut vanhempien, yrityksistä huolimatta, eikä yleisesti puhua, koska muut puhuvat ja ymmärtävät vain päinvastainen äitirakkauden, kokemuksiinsa perustuen? Kuinka moni on joutunut suojelemaan sisaruksiaan, olemaan huolissaan, haudannut sisaruksen näistä asioista johtuen? Kuinka monelle on tärkeämpää ruoka ja yhteisöllisyys, että sitä saa, ja myöskin että sitä voi jakaa muille,- kuin raha?
Kuinka monta isää on olemassa, jotka tulivat isiksi aidosti lastaan rakastaen ja äiti oli kiinnostunut vain omista tarpeistaan, jota kohti puhui isän ympäri jo silloin, kun me ei osattu vielä itse syödä? Kuinka monta isyyttä nuo äidit ovat tuhonneet? Kuinka monta lasta? Itseni lisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin tämän keskustelun vasta nyt ja niin hämmentävän paljon on tuttua. Äidilläni oli varmaan vaikea lapsuus, hän jäi koulutamattomaksi, teki koko ikänsä paljon töitä. Häneen oli iskostettu silloiset kasvatusperiaatteet "joka lastaan rakastaa ei vitsaa säästä" ja "ei pidä kehua, jotta lapsi ei ylpisty". Näitä sitten menestyksekkäästi noudatettiin. Vieläkin koen epäoikeudenmukaisena saamani selkäsaunan sen takia että rikoin vahingossa koriste-esineen ja uuden selkäsaunan, koska itkin kun piiskattiin.
Äitini huolehti lapsuudessa ulkoisista puitteista, mutta naiseuteen kasvaminen ym. tunne-elämä oli juuri niin vaikeaa kuin aiemmin oli kuvattu. Olin ainoa lapsi, melkoisen pikkuvanha, ja koska seuraa ei ollut luin paljon. Siitä syystä olin aika hyvin perillä asioista. Olin (omasta mielestäni) kiltti lapsi ja lähes 10-oppilas koulussa. Kaikki aineet eivät kuitenkaan olleet 10, ja niistä sitten jankattiinkin vähintään seuraavaan todistukseen asti, että mikä meni pieleen.
Lapsuudesta muistan vanhempien riidat ja äidin avautumiset minulle miksi isä on niin hankala. Muistan lohduttaneeni äitiä. Olin ujo lapsi olessani vanhempieni kanssa muiden seurassa, sillä tiesin että jos sanon jotain muille, jotain menee yleensä väärin ja kotiin tultua tuli piiskaa tai ainakin järjettömät haukut. Ja tämä huonosti käyttäytyminen otettiin sitten säännöllisesti esille kun pahoja tekojani oli tarpeen listata. Eräs tällainen tapahtuma oli kun kävimme kylässä ja otin (äitini mielestä) liian montaa kahvileipää. Sen jälkeen, eli noin 5-vuotiaasta olen ottanut vain kahta “sorttia”. Yleensäkin aina tuli haukut. Ja edelleen, yli 40-vuotiaana, saan lähes jokaisen sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen moitteet siitä, että olen käyttäytynyt huonosti.
Jälkeenpäin olen ajatellut että äiti varmaan oli kateellinen minulle, että pystyin “käymään kouluja” ja matkustelemaan. Muistan kun opiskeluaikanani tulin kotiin matkustettuani n.30h paluumatkalla. Ystäväni äiti oli laittanut lapsensa kotiinpaluun takia hänen herkkuruokaansa. Minä sain kaksi voilla voideltua ruisleipäpalasta ja käskyn lähteä kitkeä kasvimaata kera hirveiden motkotusten miten kaikki työt jäävät tekemättä kun minut piti hakea junalta.
Olen muutaman vuoden terapoinut itseäni ja miettinyt että onko äidissäni narsistin vikaa, vai onko hän vain oman aikakautensa tuote, joka nyt on peloissaan vanhana ja yksinäisenä. Lapsuudessa tärkeintä oli siivoaminen ja koko ajan (kuten edelleenkin) piti ajatella mitä muut meistä ajattelevat. Varsinkin isäni kuoleman jälkeen, hän olettaa että täytän hänen pienimmätkin toiveensa. Jos sanon yhdenkin poikkipuolisen sanan, äitini alkaa marttyyriksi: alkaa itku ja voivottelu miten kurjaa hänen elämänsä on ja miksi on tämäkin pitänyt ansaita. Minun on soitettava lähes päivittäin, vaikka hän ei oikeastaan ole kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Koko aikuisikäni aikana hän ei ole kysynyt terveydestäni mitään. Minun odotetaan myös viettävän kaikki loma-aikani hänen seurananaan. Hänellä ei mielestäni ole paljoa ystäviä, ja niistä kaikista hän puhuu niin paljon pahaa että hirvittää. Lisäksi vielä tänäkin päivänä muistellaan jotain poikkipuolista sanaa, jonka joku on sanonut hänelle 50-luvulla. Ja kaikista tärkeintä hänelle on kasvojen säilyttäminen. Jos hän tietäisi että olen kirjoittanut tänne, siinä alkaisi kolmas maailmansota. Edelleen elämäni on painimista syyllisyyden (äidistä on huolehdittava) vs. oman elämäni välillä. Mitä enemmän ikää on tullut, olen kallistunut sen ajatustavan puolelle, että se happinaamari on pakko laittaa ensin omille kasvoille, ennenkuin auttaa muita…
Tämä on ihan uskomaton ketju ja tässä olisi aika mielenkiintoinen aihe jollekin sosiologille.
Olen joku aiemmista kirjoittajista ja pelkään, etten täysin pysty olemaan toistamatta lapsuudenkodin sairaita juttuja. Hellyyttä minun ei ole vaikea jakaa, vaan haluan joka päivä kertoa lapsille, että rakastan heitä, ja pidän heitä paljon sylissä, ja silittelen muuten vaan. Kerron, että ovat ihania ja taitavia, mitä milloinkin.
Myös sovinismista vapautuminen on ollut mahtavaa. Ainoastaan isäni vierailut ovat piinaavia, kun joka ikinen kerta hän mainitsee kielloista huolimatta ainakin jonkun seuraavista sanoista lasten läsnäollessa: porno, pornoleffat, huora, huoraaminen, prostituoitu ja mitähän vielä..ai niin myös "nussiminen" kuuluu sanavarastoon myös lasten kuullen. Onneksi osaan jo aavistaa, milloin aihe kääntyy noihin sikailujuttuihin, ja osaan vaimentaa suunnilleen puolivälissä sanaa. En halua, että kotonani lasten tarvitsee kuunnella mitään tuollaista saastaa, mihin minut alistettiin lapsena. Sen lisäksi, että minut tosiaan haukuttiin pystyyn, kun tutustuin omaan kehooni. Tuloksena tästä olen ollut todella lukossa oman seksuaalisuuteni kanssa, enkä vieläkään ihan "normaali".
Tapaamiset ovat minimissä, en vaan kestä tuota touhua ja vieläkin tulee likainen ja inhottava olo. Isäni puhuu myös rumasti nykyiselle avovaimolleen, muiden kuullen karjaisee pitämään turpansa kiinni jne. Nyt huomasi, kun vaihdoimme miehemme kanssa pitkän katseen, ja suuttui siitä ja mökötti aikansa. Oli ainakin hetken hiljaa itse, hyvä vaan. Äitini kanssa minulla on ok välit, toivoisin kyllä että läheisemmät.
Se on edelleen itselleni vaikeaa, etten muuta itseäni joka tilanteessa erilaiseksi, vaan uskaltaisin olla oma itseni niin kotona kuin vieraiden läsnäolessa, kylässä jne. Usein huomaan että tsemppaan niin paljon vaikkapa töissä ja tuttujen kesken, jotain mystistä hyväksyntää hakien kai, että olen aivan voipunut kun tulen kotiin ja kaadan kaiken myrkyn sisältäni kotona rakkainteni päälle :'( Pyrin tästä kaikin voimin eroon, mutta se on todella todella vaikeaa, ja pelkään, että tältä osin siirrän ongelmaa eteenpäin.
Erona onneksi on se, että jos huudan ja olen kohtuuton kotona, pyydän anteeksi ja pahoittelen ja asiasta jutellaan lasten kanssa. Kerron vaikka että äiti oli kamalan väsynyt ja suuttui ihan liikaa pienestä asiasta eikä olisi saanut huutaa niin paljon ja sanoa rumasti. Anteeksi anteeksi anteeksi. Ja paska fiilis pitkän aikaa.
Mitään K18 osastoa en halua lasteni päätä sekoittamaan ja mieheni on aivan vastakohta kuin isäni, ns. uusi mies joka hoitaa kotia kanssani ja uskoo ihmiskunnan tasa-arvoon muutenkin kuin miesten ja naisten välillä. Haluan myös taata että lapsilla on oikeus tutustua omaan kehoonsa lapsen omassa tahdissa häpeämättä ja terveen uteliaasti. Poikani oli tosi innostunut pippelinsä hiplaamisesta joskus 3,5-vuotiaana, ja hänen kanssaan juteltiin että on varmasti kivaa silitellä pippeliä ja että jokaisella pojalla ja miehellä on ihan ihka oma ja se on hieno juttu eikä sitä sen takia kuulukaan näyttää kaikille jnejnejne ja hyvin nopeasti lapsi mielsi säännön että omassa rauhassa on ok hiplata mutta ei vaikka kyläpaikan sohvalla. Nyt vähän alle 5-vuotiaana joskus ilmoittaa että äiti mä silittelen täällä (huoneessaan), jolloin lähinnä sanon vaan jaaha ja jatkan muihin juttuihin.
Minulla on myös pieni tytär ja hänen osaltaan täytyy myös käydä läpi asioita, ettei vaan jostain putkahda vielä jotain uusia unohdettuja asioita, mitkä voin lapsuuteni takia pilata häneltäkin...
Osittain siis toimin tietoisesti päinvastoin kuin yhtä aikaa sovinistessa ja seksistisessä sekä ahdasmielisessä ja häpeilevässä lapsuudenkodissani toimittiin. Osittain huomaan lankeavani samoihin virheisiin ja se surettaa minua kovasti. Asian tiedostaminen on kai kuitenkin olennaista ja se että yritän kovasti muuttaa toimintaani.
Meillä on suht avoin keskustelukulttuuri kotona. Äiti on monesti sanonu, että me lapset ollaan opetettu hänelle tunteiden käsittelyä, itsensä arvostamista, puolustamista ja omia oikeuksia ja niistä kiinni pitämistä. Puhutaan synnytyksistä, vaihdevuosista, parisuhteesta (ei yksityiskohtaisesti seksistä kuitenkaan) ja kaikesta, mikä liittyy elämään. Olikin sitten järkytys, kun samaan tapaan olin jutellu anopillenikin ja sain kuulla mutkan kautta, että anoppi ajattelee mun pitävän omaa lapsuuden perhettä ja sukuani parempana kuin heitä, eikä häntä kuulemma edes kiinnosta mun ja poikansa perheen asiat. Meidän lapset ei osaa käyttäytyä, kun ovat joskus ymmärtämättömyyttään rikkoneet/levittäneet jotain, mitä ei olis saanu.. Sellainen vertailu tyttäriensä lapsiin rassaa, ku meidän lapset aina niitä pahimpia.. Kai siinä suhtautumisessa on kateuttakin, kun mulla mies mahdollistanut osaltaan mun töissä käynnin, tekee 7.30-15.30 työpäivää ja osallistuu kotonakin...
Oma äitini ei tosiaan osannu puhia seksuaalisuudesta, mutta en sitä ihmettele. Itellä jäi 5lk:n biologia väliin ja järkytyksekseni tajusin ysillä, että jokaiseen raskauteen on tarvittu yhdyntä.. Nolotti, vaikka kukaan ei tienny, missä umpiossa olin eläny. Omille lapsille oon puhunu kaikesta, myös lisääntymisestä, haluan itse kertoa, mutta seksin tunnepuolta en tietty alle kouluikäisten kanssa oo käsitelly, oon vaan sen "teknisen toteutuksen" selittäny.
Onneks ollaan kotona saatu olla lapsia. Äiti oli "puskurina", ku isä ei hyväksyny kaikkea tai ymmärtäny, ettei lapsilta voi määräänsä enempää vaatia. Huomaan, että itde toimin samanlaisena puskurina omassa perheessäni. Samoin huomaan, että mun on (samoin kuin äitini) vaikea myöntää loukkaantuneeni tai pahoittaneeni mieleni, helposti myös uskottelen jaksavani enemmän kuin jaksankaan, vähättelen omaa väsymystäni tai kipuani.. Mun pitää oikein skarpata, että saan sanottua miehelleni, jos joku asia painaa mieltä..
On oikeasti jännä huomata itsessä oman vanhemman piirteitä.. Toivon vaan, että osaisin itse antaa kiitoksen sille, kenelle se kuuluu. Tuntuu hölmölle, ku äiti selittää, miten hän ihailee mun siskoa, joka selviytyy niin erinomaisesti elämäntilanteessaan, ku mä elän samanlaista tilannetta sillä erotuksella, että mulka on enemmän lapsia... Mun selviytymisessä ei vaan vissiin oo ihailtavaa.. Tai ehkä äitillä on vaan tapana olla kehumatta ketään suoraan..
Mutta perushoiva, hellyys ja tunteiden ilmaiseminen on kuitenkin ollut läsnä kotonani. Äiti ja isä ovat myös näyttäneet tunteitaan lastenkin läsnä ollessa. Mieheni ei ole nähnyt vanhempiensa halaavan tai suukottelevan..
122
Niin.. No.. Äitini oli narkomaani, joka repsahti kunnolla isäni kuoltua 1976, ja siitä lähin asuin sijaisperheessä ja laitoksessa. Aika paljon olisin valmis antamaan siitä hyvästä, että minulla olisi ollut lapsena koti, vanhemmat ja että lapsillani olisi isovanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohdin nuo päiväkirjan lukemiset. ..ja monta muutakin asiaa, esim marttyyriuden.
Ja sen ettei vanhemmat ikinä pyytäneet anteeksi!
Mä yritän kanssa aktiivisesti muuttaa käytössäni ja pyrin tiedostamaan huonot tavat, jotka meinaavat esim väsyneenä nousta pintaan lapsuuden kodista.
Pyydän anteeksi, silloin kun olen tehnyt väärin, esim suuttunut liikaa tms
Annan hellyyttä joka päivä.
Arvostan lasta itsessään, en suoritusten kautta.
En nolaa lasta.
Annan lasten osallistua kaikkeen toimintaan, enkä totea että et sä kuitenkaan osaa, kuten itselleni todettiin aina :(
Lapsi saa harrastaa tai olla harrastamatta mitä haluaa rahavarojen puitteissa.
Puolustan aina omaa lastani, enkä mene kiusaajien puolelle kuten omat vanhempani.
Unohdin nuo päiväkirjan lukemiset. ..ja monta muutakin asiaa, esim marttyyriuden.
Ja sen ettei vanhemmat ikinä pyytäneet anteeksi!
Mä yritän kanssa aktiivisesti muuttaa käytössäni ja pyrin tiedostamaan huonot tavat, jotka meinaavat esim väsyneenä nousta pintaan lapsuuden kodista.
Pyydän anteeksi, silloin kun olen tehnyt väärin, esim suuttunut liikaa tms
Annan hellyyttä joka päivä.
Arvostan lasta itsessään, en suoritusten kautta.
En nolaa lasta.
Annan lasten osallistua kaikkeen toimintaan, enkä totea että et sä kuitenkaan osaa, kuten itselleni todettiin aina :(
Lapsi saa harrastaa tai olla harrastamatta mitä haluaa rahavarojen puitteissa.
Puolustan aina omaa lastani, enkä mene kiusaajien puolelle kuten omat vanhempani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja vielä yksi unohtui:
Kehun lapsiani!
Oma äitini totesi aikoinaan "ei meidän x kyllä mikään kaunotar ole" kiitos :(
Myös syömishommissa olen erilainen: en kiinnitä turhaa huomiota ihmisten painoon, enkä turhaa tuputa tms.
Isällenihän kaikki olivat "läskejä ämmiä" nyt olen liittynyt tuohon kerhoon :(
Hitto mikä häpeän tunne muuten nouseekin tuolta lapsuudesta! ! Nostettiin johonkin jalustalle arvosteltavaksi ja sitten haukuttiin oikein urakalla muka lapsen itsensä hyväksi! Voi helvetti mitä touhua! ! Vihaksi pistää!
En nyt ole jaksanut lukea koko ketjua läpi, mutta tutulta kuulostaa. Äitini on syntynyt 40-luvun lopussa, minä 70-luvun alussa.
"Humpuukin" (kuten matkustelu) vähättely ja tuhahtelu. Työn arvostus maailman tärkempänä asiana. Tunteista puhumattomuus. Ylipäänsä isoista asioista vaikeneminen, esim. sukulaisen vankilatuomiosta/mielisairaalahoidosta/aviottomasta lapsesta. Alkoholismin hyssyttely. Naisten vähättely rivien väleissä ja selvemminkin ("akka ratissa").
Ollessani äitiys - ja kotihoidonvapailla kaksi kertaa tilanne paheni. Puhuin tästä samaa kokeneiden ystävieni kanssa, ja tulkitsimme vähättelyn ja "jokos kohta töitä alat etsiä" -marinan olevan kateellisuutta. Meidän äideillä kun ei ollut äitiysvapaata. He painoivat hommia, koska oli "pakko" (vaikka esim. asunnot olivat pilkkahintaiset ja heillä kaikilla oli työssäkäyvät puolisot). Koko ajan oli pakko tehdä töitä, myös kotitöitä. Olen itse yrittänyt pyristellä irti siitä, siis etten käyttäisi rajallista vapaa-aikaani pelkästään siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Huomaan kyllä ottavani imurin esille heti jos kuulen äidin olevan tulossa käymään. Ruoka ylipäänsä on äidilleni valtavan tärkeä asia, ja selvästikin sen kautta hän osoittaa rakkauttaan. Itse en ajattele että lapseni eivät minua rakasta, jos eivät pidä rakkaudella laittamastani ateriasta.
Rakkaudestahan ei siis puhuta, tietenkään. Alkoholistimiehen kanssa kärsitään. On ollut vaikea itse arvostaa itseäni rakkaussuhteissani, saati puhua ääneen toiveistani.
Rohkeutta elää omaa elämäänsä, sitä on omalla äidilläni puuttunut. Hän on kotoisin erittäin vaatimattomista oloista monilapsisessa perheessä, voisi sanoa kehitysmaaoloista. Hän ei varmaankaan ole omalta äidiltään saanut rakastavia halauksia, eikä ole opetellut itsekään.
Minä olen tehnyt toisin omien lapsieni kanssa. Kerron heille joka päivä rakastavani heitä. Halaamme ja pusuttelemme paljon. Teemme asioita yhdessä muulloinkin kuin lomilla. En erottele tyttöjen ja poikien asioita. Ja niin edelleen. Mutta omassa tunne-elämässäni on valtavia vajavaisuuksia, suorastaan mustia aukkoja, ja kaikki rakkaussuhteeni ovat ennemmin tai joskus harvoin myöhemmin menneet aivan tuhannen pillun päreiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
Jaa, pitäisiköhän minun mennä seuraavaan "Ruokarahaa jäljellä 28€ viikoksi kolmelle, mitä teen?" -ketjuun ihmettelemään, että miten sinulla nyt noin kun meidän kahden aikuisen ruokarahatilillä on 3700€. Ja viikon kuluttua on palkkapäivä. Ihan ihmeellistä miten ihmisillä on erilaisia tilanteita ja vanhempia, kuka olisi uskonut...?
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:20"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
you lucky!
Luitkohan tätä ketjua? Ei kukaan ole väittänyt, että vuosiluku kertoisi ihmisen persoonasta. Mutta ainakin näiden kommenttien perusteella kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita kuin sinä. Siksi ehkä vastauksestasi kuultaa aavistuksen omainen kyky olla käsittämättä, että kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri kuin sinulla.
Mun äiti on kyllä ikäväkseni näitä mörköjä ja kun häneltä kysyin käytöksestään, sanomisistaan jne. hän totesi, ettei muista ja että minä valehtelen. Juu, ei ole dementiaa, muistaa kyllä kaiken muun. Mulle olisi ollut tervetullut anteeksipyyntö. Niin olisin itse tehnyt, jos joku olisi pahaa oloaan selittänyt ja edes vihjannut, että mussa voisi olka syy.
[/quote]
No, en usko tähän syntymäaikateoriaan lainkaan.
Elämässäni on toinenkin vuonna 1945 syntynyt läheinen nainen eli rakas anoppini. Ja hän on täysin samanlainen avoin, tunteellinen ja perheelleen läheinen nainen kuin äitini. Anopinkin kanssa pystyn puhumaan ihan kaikesta. Myös mieheni ja kummatkin tyttäreni ovat hyvin läheisiä sekä äitini että anoppini kanssa.
Joten tämä teoria ei osu eikä uppoa lainkaan ainakaan minun tuntemiini 1940-luvulla syntyneisiin naisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 14:48"]
Lasten tunteiden vähättely oli tosi kamalaa. Minua kiusattiin vuosia koulussa, ja kun viimein rohkaistuin ja kerroin siitä itkien äidille, hän sanoi että mitä sä niistä välität. Anna mennä toisesta korvasta ulos. Asia oli sillä kuitattu, eikä hän tehnyt elettäkään asian korjaamiseksi. Kiusaaminen jatkui koko peruskoulun ajan.
Samaan aikaan hän kuitenkin itse välitti ihan kaikesta mitä muut hänestä sanoi tai mitä hän kuvitteli muiden ajattelevan. Katkerana kertoili, mitä joku oli sanonut hänelle vuosiKYMMENIÄ sitten. Talletti jokaisen loukkauksen visusti mieleensä ja muistelee niitä edelleen. Ja kuvitteli kaikkien koko ajan puhuvan hänestä ja katsovan kieroon vaikka niin ei ollut.
Minun on ollut tosi vaikea päästä eroon ajattelutavasta, että muut koko ajan ajattelee minusta pahaa. Osittain vuosikausien kiusaamisen takia, osittain äidin oppien takia. Samoista syistä olen jotenkin sosiaalisesti "vammainen". En osaa solmia ystävyyssuhteita ja olen täysin yksin. Parisuhteet kestää maksimissaan pari vuotta. Äidistä ei ole koskaan ollut mitään tukea. Elämä on ollut todella yksinäistä lapsuudesta asti.
[/quote]
Juu,sama täällä, mutta onneksi olen päässyt kuorestani ulos. Ammattiin valmistuminen ja lapsen saanti nuorena itsenäistivät.
Tietysti meillä oli -oudohkossa-kodissamme myös kivaa ja äiti on myös kovia kokenut, mutta lopulta elämäänsä tarttunut.Harmi vain, että hän jäi nyt leskeksi ja eläkkeelle yhtä aikaa. Se on ollut aika pommi hänen muutenkin keikkuvalle mielenterveydelleen. Lian monta rasitetta yhtä aikaa aiheuttaa depiksen tai maanisuutta, kun on muutenkin ylivilkas.
Olemme muuten tehneet sen,mitä äidin kotona ei tehty,eli sisaruksina yhdistäneet voimamme kodin typeryyksiä vastaan. Niin kukaan ei luule toisesta turhia, kadehdi toista vaikka tällä menisi päin puuta jne.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:34"]
Minun äitini kyvyttömyyteen olla äiti on vaikuttanut sota. Se pilasi äitini varhaislapsuudessa.
[/quote]
Mieheni perheessä taas sota hapatti isän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en enää selittele äitini toimia enkä sepittele tarinoita jotka saavat asiat näyttämään ymmärrettäviltä, suorastaan väistämättömiltä. Jokainen tekee elämänsä suuret ratkaisut itse ja omalla vastuulla. Kukaan ei ole pakottanut äitiäni kohtelemaan lastaan siten kuin kohteli.
Minä olen vetänyt äitini laiminlyönneistään todelliseen vastuuseen. Siihen haasteeseen, kuten kaikkiin aikaisempiinkin todellisiin haasteisiin, äitini on vastannut vetäytymällä, väistämällä, pelkäämällä ja kieltämällä asia. Minä maksoin hinnan siitä, ettei hänen tarvinnut kohdata hänelle äitinä kuuluvia velvollisuuksia. Hän ei edes yrittänyt, hän pakeni. Minulle olisi riittänyt hyvä yrityskin, jo se olisi riittänyt lapsessa saamaan aikaan tunteen, että joku on lapsen puolella, ettei hän ole yksin vastaan koko muuta vihamielistä tapahtuma-avaruutta.
Samaan aikaan äiti on sepittänyt itselleen tarinan, jossa hän on kanssakärsijä, suorastaan uhri itsekin.
238
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:40"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:20"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
you lucky!
Luitkohan tätä ketjua? Ei kukaan ole väittänyt, että vuosiluku kertoisi ihmisen persoonasta. Mutta ainakin näiden kommenttien perusteella kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita kuin sinä. Siksi ehkä vastauksestasi kuultaa aavistuksen omainen kyky olla käsittämättä, että kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri kuin sinulla.
Mun äiti on kyllä ikäväkseni näitä mörköjä ja kun häneltä kysyin käytöksestään, sanomisistaan jne. hän totesi, ettei muista ja että minä valehtelen. Juu, ei ole dementiaa, muistaa kyllä kaiken muun. Mulle olisi ollut tervetullut anteeksipyyntö. Niin olisin itse tehnyt, jos joku olisi pahaa oloaan selittänyt ja edes vihjannut, että mussa voisi olka syy.
[/quote]
No, en usko tähän syntymäaikateoriaan lainkaan.
Elämässäni on toinenkin vuonna 1945 syntynyt läheinen nainen eli rakas anoppini. Ja hän on täysin samanlainen avoin, tunteellinen ja perheelleen läheinen nainen kuin äitini. Anopinkin kanssa pystyn puhumaan ihan kaikesta. Myös mieheni ja kummatkin tyttäreni ovat hyvin läheisiä sekä äitini että anoppini kanssa.
Joten tämä teoria ei osu eikä uppoa lainkaan ainakaan minun tuntemiini 1940-luvulla syntyneisiin naisiin.
Sitten ne naiset on syntyneet hyviin oloihin tai muuten onnistuneet elämässään, kivan luonteen lisäksi.
Et onneksesi tunne masentuneita naisia, sattuman kautta.
[/quote]
248 - ihan kuin meillä! Ei tullut anteeksipyyntöä, vain minun syyttelyäni.
Mun on ollut vaikea käsittää myös miksi minua ja sisaruksiani kohdeltiin niin eriarvoisesti. Veljeni sai anteeksi kaiken ja tehdä mitä mieli. Rahat ja se olevakin empaattisuus loppuivat aina mun kohdalla. Muille riitti paremmin.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:35"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
Jaa, pitäisiköhän minun mennä seuraavaan "Ruokarahaa jäljellä 28€ viikoksi kolmelle, mitä teen?" -ketjuun ihmettelemään, että miten sinulla nyt noin kun meidän kahden aikuisen ruokarahatilillä on 3700€. Ja viikon kuluttua on palkkapäivä. Ihan ihmeellistä miten ihmisillä on erilaisia tilanteita ja vanhempia, kuka olisi uskonut...?
[/quote]
Luepa ketjun otsikko uudelleen.
Ap kysyi "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä samanlaista?"
Sinun mielestäsi siis tuohon kysymykseen saa vastata vain "kyllä". Muuten ei saa vastata ollenkaan.
Aika erikoinen näkemys, sanoisin.
Jos ap olisi muotoillut otsikkonsa tyyliin "kertokaa muut samanlaisista kokemuksista", en tietenkään olisi tähän ketjuun mitään kirjoittanut.
Mutta ketjun otsikko on kysymys, johon voi vastata "ei". Joten vastaan siis ihan kaikista sisälukutaidottomista kommentoijista huolimatta, että ei ole samanlaisia kokemuksia 1940-luvulla syntyneistä naisista. Vain täysin päinvastaisia kokemuksia.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:54"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:35"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
Jaa, pitäisiköhän minun mennä seuraavaan "Ruokarahaa jäljellä 28€ viikoksi kolmelle, mitä teen?" -ketjuun ihmettelemään, että miten sinulla nyt noin kun meidän kahden aikuisen ruokarahatilillä on 3700€. Ja viikon kuluttua on palkkapäivä. Ihan ihmeellistä miten ihmisillä on erilaisia tilanteita ja vanhempia, kuka olisi uskonut...?
[/quote]
Luepa ketjun otsikko uudelleen.
Ap kysyi "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä samanlaista?"
Sinun mielestäsi siis tuohon kysymykseen saa vastata vain "kyllä". Muuten ei saa vastata ollenkaan.
Aika erikoinen näkemys, sanoisin.
Jos ap olisi muotoillut otsikkonsa tyyliin "kertokaa muut samanlaisista kokemuksista", en tietenkään olisi tähän ketjuun mitään kirjoittanut.
Mutta ketjun otsikko on kysymys, johon voi vastata "ei". Joten vastaan siis ihan kaikista sisälukutaidottomista kommentoijista huolimatta, että ei ole samanlaisia kokemuksia 1940-luvulla syntyneistä naisista. Vain täysin päinvastaisia kokemuksia.
[/quote]
Teillä sitten vinksahti vasta se seuraava sukupolvi :) Sorry, mut mun äiti olisi hurrannut ja tehnyt aaltoja tälle mun tokaisulle.
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 01:01"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:54"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:35"]
[quote author="Vierailija" time="08.07.2014 klo 00:09"]
Minun äitini on syntynyt 1945 ja on aivan erilainen.
Avoin, tunteellinen ja meillä on erittäin läheiset välit äitini kanssa. Hänelle kerron kaikki asiat ja hän minulle. Hän on mieheni ohella paras ystäväni.
Luulen, että enemmän on kyse ihmistyypistä kuin mistään syntymävuodesta.
Miksi et ota näitä asioita puheeksi äitisi kanssa ja kysy miksi hän toimi niin kuin toimi? Turha täällä on kysellä, me emme tunne äitiäsi.
[/quote]
Jaa, pitäisiköhän minun mennä seuraavaan "Ruokarahaa jäljellä 28€ viikoksi kolmelle, mitä teen?" -ketjuun ihmettelemään, että miten sinulla nyt noin kun meidän kahden aikuisen ruokarahatilillä on 3700€. Ja viikon kuluttua on palkkapäivä. Ihan ihmeellistä miten ihmisillä on erilaisia tilanteita ja vanhempia, kuka olisi uskonut...?
[/quote]
Luepa ketjun otsikko uudelleen.
Ap kysyi "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä samanlaista?"
Sinun mielestäsi siis tuohon kysymykseen saa vastata vain "kyllä". Muuten ei saa vastata ollenkaan.
Aika erikoinen näkemys, sanoisin.
Jos ap olisi muotoillut otsikkonsa tyyliin "kertokaa muut samanlaisista kokemuksista", en tietenkään olisi tähän ketjuun mitään kirjoittanut.
Mutta ketjun otsikko on kysymys, johon voi vastata "ei". Joten vastaan siis ihan kaikista sisälukutaidottomista kommentoijista huolimatta, että ei ole samanlaisia kokemuksia 1940-luvulla syntyneistä naisista. Vain täysin päinvastaisia kokemuksia.
[/quote]
Teillä sitten vinksahti vasta se seuraava sukupolvi :) Sorry, mut mun äiti olisi hurrannut ja tehnyt aaltoja tälle mun tokaisulle.
[/quote]
Teillä se seuraava sukupolvi vasta taisikin vinksahtaa. Sen verran löytyy naurettavaa alapeukutusta toisten kokemuksille ja vieläpä typerää kommentointia.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="28.03.2015 klo 00:25"]
Meillä oli sama kuukautis ja tissiliivi-juttu. En ole edes ajatellut asiaa aikaisemmin mutta tosiaan, mä varastin kaupasta ekat rintsikat enkä ois ikimaailmassa kehdannut pyytää siteitä tai tamponeja. Sanoi äiti että tiedäthän missä niitä säilytetään ja se oli siinä.
Ja se kanssa että pitää kitsastella joka asiassa ja ehkä vähättelyäkin.
Ollaan kuitenkin aikuisena läheisiä ja oltiin ennenkin, mutta osa noista jutuista on NIIN tuttua.
[/quote]
Juuri tuollaista ja sitten muutenkin murrosikään tulo oli todella naurettavaa ja hävettävää. Ei paljon kehdannut siteistä puhua, kun se oli niin vitsailun aiheena.