Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Miksi sota vaikuttaa Suomessa niin paljon. Suomea ei edes miehitetty toisin kuin useimpia Euroopan valtioita: Ranska, Tanska, Norja, Puola, Kreikka ...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.03.2015 klo 20:32"]
Muistin tämän ketjun, kun kerroin äidilleni puhelimessa hakeutuneeni oman alani tohtorikoulutukseen. Vastaus kuului, ilkeään sävyyn "luuletko, että sulla on mitään mahdollisuutta päästä sinne." Sama juttu, kun muutama vuosi sitten sain tosi hyvän työpaikan. Olin tulossa tapaamisesta kotiin, kun äitini sattui soittamaan ja iloisena kerroin uudesta työstä. Äidin ensimmäinen kommentti (ei edes onnitellut), "onko se pomo mies vai nainen?"
Kyllä on ollut todella vaikeaa luottaa itseensä tässä elämässä...
[/quote]
Onneksi tytär on viisaampi kuin äitinsä. Se, että erottaa latistavan kommentin, on näissä epäterveissä tytär-äiti-suhteissa tervettä. Kun äidin vallan oli, ei silloin edes ymmärtänyt, että äiti teki väärin aina latistamalla ja vähättelemällä.
Olet hienosti saavuttanut urallasi, tytär. Ole siitä onnellinen. Minäkin olen puolestasi. Samaa kohtelua sain elämän saavutuksiin ja iloisiin asioihin. Mutta olen viisaampi kuin äitini ja aidosti onnellinen toisten iloista. En enää välitä, mitä äitini sanoisi, tiedänkin mitä sanoisi, jos olisin halukas olemaan häneen yhteydessä. Ei elämä ole tarkoitettu äidin vallan alle, negatiivisten tunteiden uhriksi.
[quote author="Vierailija" time="28.03.2015 klo 00:36"]Ai nyt osui yks toinenkin tuttu juttu, tuo jos vahingossa rikkoi jotain niin vanhemmat suuttui. Vahingosta, se harmitti jo lapsena.
[/quote]
Meillä pikkulapsi rikkoi vahingossa jotain toisessa mummulassa ja nämä isovanhemmat huusivat ja raivosivat ja syyttelivät pikkulasta... Oli ihan hirveä tilanne, vaikka pyydeltiin anteeksi ja yritettiin selvittää aikuismaisesti tilannetta. Mutta samanlaistapa se oli ollut miehenkin lapsuudessa, tosin kyselemättä ensimmäiseksi oli tarrattu hiuksiin kiinni ja huudettu jne. Omien lasten kanssa on onneksi osattu toimia eri tavalla, anteeksipyydöt ja jälkien korjaamiset ja rauhallinen asioiden käyminen läpi kuuluu asiaan.
suomalaiset perheet ovat olleet ja ovat vieläkin järkyttävän patriarkaalisia. Perhekulttuurit laahavat sata vuotta jäljessä verrattuna esim. lainsäädäntöön (sukupuolten välinen tasa-arvo). Tyttäriä kurmootetaan olan takaa ja poikia suositaan, Äidit valitettavasti ovat osa systeemiä ja kyse varmaan myös vihasta omaa sukuopuoltaan kohtaan. . Lisäksi vielä yksilöpsykologiset tekijät mm. persoonallisuushäiriö ja "peritty" toimintakulttuuri kasvatuksen suhteen niin soppa on valmis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.03.2015 klo 20:32"]
Muistin tämän ketjun, kun kerroin äidilleni puhelimessa hakeutuneeni oman alani tohtorikoulutukseen. Vastaus kuului, ilkeään sävyyn "luuletko, että sulla on mitään mahdollisuutta päästä sinne." Sama juttu, kun muutama vuosi sitten sain tosi hyvän työpaikan. Olin tulossa tapaamisesta kotiin, kun äitini sattui soittamaan ja iloisena kerroin uudesta työstä. Äidin ensimmäinen kommentti (ei edes onnitellut), "onko se pomo mies vai nainen?"
Kyllä on ollut todella vaikeaa luottaa itseensä tässä elämässä...
[/quote]
Pääsin ja samalla päätin, että nyt saa äiti vähättelyineen jäädä historiaan ja minä jatkan elämääni vahvempana eteenpäin. Voimia siskot!
T. 1545
Tulin tänne taas, kun tuntuu, ettei vertaistukea todella muualta saa! Olen 1520. Tänään äidin vierailun jälkeen istuin tunnin voimattomana keittiön lattialla ja tunsin hirveetä häpeää siitä kuinka hän minua kohtelee. Mieheni tuli viereeni istumaan, ja sanoi että nyt loppui tämä peli. Kerjään kuulemma tätä.. loukkaannuin ensin, mutta sitten tuntui hyvältä, että mies niin tavallaan minua puolusti. Minulla on vajaa vuoden ikäinen lapsi. Huomaan, että äidin käytyä nuijimassa minua henkisesti, oma äidinrakkauteni omaa lastani kohtaan valuu maahan. Tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta. Pelkään etten osaakaan itse olöa äiti. Tyhjästä Kaivosta ON VAIKEAA ammentaa! Onneksi saan olla pojan äiti. Lohduttaa myös se, että tiedostan nämä tunteeni ja en koskaan ikimaailmassa kohtelisi poikaani huonosti.
Koitan nyt nousta tästä. Keittiön lattialta olen jo noussut! En aio olla äidin pelinappula enää. Tänään hän veti viimeisen valttikorttinsa, kun marttyyrikuvio ei toiminut enää: Hän ITSE sanoi minulle, että älkää voivatko häntä, hän haluaa elää omaa elämäänsä. Aluksi säikähdin, ja tuttu hylkääminen kumpusi lapsuudesta pintaan. Mutta sitten tajusin, että tämähän vapauttaa minut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni toimii vähän samoin kuten tämä viimeksi mainittu äiti: jos kenen tahansa ärsyyntyminen häntä kohtaan on muuttunut ilmiselväksi, hän aloittaa vuolaan, marttyyrimaisen itsensä madaltamisen, jonka tarkoituksena on saada toinen pyytämään anteeksi sitä, että on pahoittanut isäni mielen – vaikka isä itse jakaa pahaa mieltä ympäriinsä.
Olin tässä leikissä mukana aivan liian kauan, ja se kävi varsin kalliiksi – ulosotossa meni kuusi vuotta – mutta nyt olen ollut isästä vapaana jo 15 vuotta. Sukulaisilta kuulen, että isän mielestä olen epäonnistunut luuseri, jolla ei ole yhtään ystävääkään. Nykyään se jo naurattaa, varsinkin ystäviäni :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1555 jatkaa: Unohdin lopusta, että sen jälkeen kun isälleni valkeni, etten todellakaan aio olla enää hänen kanssaan tekemisissä, hän lähetti myös todella törkeitä kirjeitä, joissa moukaroi sekä minun että äitini mielenterveyttä, luonnetta ja tekoja. Silloiseen työosoitteeseeni hän lähetti kaikki tekemäni isänpäivä- ja syntymäpäiväkortit ja lahjat, kaikki tarhassa tehdyt piperryksetkin. Katselin niitä hetken ja heitin roskiin.
Lisäksi isäni tekee samaa myös sisarelleen: haukkuu kirjeissä valehtelijaksi ja huoraksi ja pommittaa sisarensa todella mukavaa miestä sähköposteilla, joissa haukkuu lisää. Olen sanonut kymmeniä kertoja, että tätini ja miehensä kannattaisi lakata pitämästä yhteyttä, täydellisesti ja kokonaan, mutta he ovat uskovaisia ja kirjaimellisesti uskovat anteeksiantoon. Ja saavat sitten paskaa niskaan kerta kerran jälkeen.
Vanhempieni (äiti on eri tavalla vaikea) ja osin suvunkin myötä olen todellakin sitä mieltä, että ihmisellä on täysi lupa ja oikeus - ja itseään kohtaan suorastaan velvollisuus - itse valita ne ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä. Geeneillä tai sukulaisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko joku hyvä tyyppi.
Ja mihinkään omiin juhliin - häihin tai hautajaisiin - ei todellakaan kannata kutsua ainuttakaan ilonpilaajaa, ihan sama mitä kukaan sanoo.
Tässä ehkä yksi selitys kokemuksillemme:
http://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/suomalaisissa-edelleen-sodan-arpia-armottomuus-heikkoutta-kohtaan/228384#.VSQOa9Fspw8.facebook
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille, sain taas voimaa kirjoituksistanne. Marttyyriäiti on järjestänyt taas kuviota täälläkin suunnassa, jotta tytärtään muutkin hyljeksisivät. Tarkoitus on vain satuttaa minua, mutta ei onnistu. Jatkan elämääni onnellisesti eteenpäin, enkä lähde äitini kaltaiselle valehtelijan tielle.
Teidän avulla olen selvinnyt. Enkä häpeä sanoa, että hengissä.
Niin tuttua nuo viimeisetkin tekstit, miten äiti vetää isän tytärtään vahingoittamaan. Järkyttävää tuo, että vanhempi lähettää kaikki lapsen antamat ja tekemät kortit, lahjat, takaisin lapselleen. Tuollainen vanhempi ei olisi ikinä ansainnutkaan lapseltaan mitään niin arvokasta, kuin itsetekemät kortit! Eikä edes lasta! Mitähän tuollainen vanhempi ajattelisi, kun uutisten jälkeen pamahtaisi tv-ruutuun ohjelma, jossa käsiteltäisiin epävakaita vanhempia, jotka lähettelevät marttyyrimaisesti saamiaan lahjoja takaisin omalle lapselleen! Toivottavasti se päivä vielä tulee ja tuleekin, kun näistä on jo alettu avatumaan!
Olen samaa mieltä siitä, että geenit ei sido yhteiseloon. Jos suvussa on yksi ihminen, jonka elämässä on yksi piikki, oma lapsi, ja lapselleen sitä tuo esiin sairailla tavoilla, on tervettä, että lapsi suojelee omaa terveyttään. Henkinen pahaolo voi johtaa fyysiseen sairastumiseen ja sitä myöten raaimmillaan oman elämänsä päättämiseen, -kun vallanhimoinen vanhempi jatkuvasti "potkii päähän", piilossa muilta.
Mennyttä sotaa en allekirjoita syyksi äidin käytökselle, ei liity mitenkään. Lapset vanhempani hankkivat, kun muutkin niin tekivät. Äitiä kiinnosti valta ja raha, oma asema muiden silmissä, oli erilainen äiti kuin muut. Lapset olivat äidin pelinappuloita, jatkeita, äidin vallan pönkittäjiä seurauksella että lasten oma elämä kärsi tuosta ja pahasti! Päätäni ei käännä kokemuksiltani teoriat sodasta tai mistä tahansa muusta. Luotan siihen, mitä olen nähnyt, kokenut, tuntenut pienestä lapsesta asti. Teorioita ja selityksiä etsin aikoinani, mutta mikään ei kohdannut todellisuutta. Vain tältä palstalta löytyi samat kohtalot ja vastaukset, jotka itse olen ymmärtänyt vuosikymmenet. Kiitos teille! Ollaan vahvoja yhdessä ja selvitään, emme äitiemme kaltaisina!
[quote author="Vierailija" time="04.04.2015 klo 23:29"]
Tulin tänne taas, kun tuntuu, ettei vertaistukea todella muualta saa! Olen 1520. Tänään äidin vierailun jälkeen istuin tunnin voimattomana keittiön lattialla ja tunsin hirveetä häpeää siitä kuinka hän minua kohtelee. Mieheni tuli viereeni istumaan, ja sanoi että nyt loppui tämä peli. Kerjään kuulemma tätä.. loukkaannuin ensin, mutta sitten tuntui hyvältä, että mies niin tavallaan minua puolusti. Minulla on vajaa vuoden ikäinen lapsi. Huomaan, että äidin käytyä nuijimassa minua henkisesti, oma äidinrakkauteni omaa lastani kohtaan valuu maahan. Tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta. Pelkään etten osaakaan itse olöa äiti. Tyhjästä Kaivosta ON VAIKEAA ammentaa! Onneksi saan olla pojan äiti. Lohduttaa myös se, että tiedostan nämä tunteeni ja en koskaan ikimaailmassa kohtelisi poikaani huonosti. Koitan nyt nousta tästä. Keittiön lattialta olen jo noussut! En aio olla äidin pelinappula enää. Tänään hän veti viimeisen valttikorttinsa, kun marttyyrikuvio ei toiminut enää: Hän ITSE sanoi minulle, että älkää voivatko häntä, hän haluaa elää omaa elämäänsä. Aluksi säikähdin, ja tuttu hylkääminen kumpusi lapsuudesta pintaan. Mutta sitten tajusin, että tämähän vapauttaa minut.
[/quote]
Olet jo hyvä äiti, kun havahdut tilanteeseen, miten oma äitisi sinua kohtelee ja syö voimasi. Ymmärrät tilanteen ja se on alku muutokselle. On niitäkin, jotka eivät ymmärrä ja menevät mukaan sotaan, siinä ohella kärsii kaikki, myös lapset. Keittiön lattialle valuminen oli varmaan herättävä käännekohta ja mikä parasta, miehesi puuttui tilanteeseen. Äitisi ei liene ymmärtävän, että kun hän vahingoittaa sinua, voi se siirtyä voimiesi uupumisen myötä kohteluna lapseen. Oikealla tiellä olet, älä päästä äitiäsi vahingoittamaan teitä. Kulkekaa miehesi kanssa yhteistä matkaa, toisianne tukien ja olkaa siitä superonnellisia, kuten pojastannekin. Olette viisaampia kuin äitisi.
Yksi vinkki, jonka haluaisin sanoa kaikille äideille. Älä koskaan sano lapsellesi, ettet osaa olla äiti. Kaikki äidit ovat äitejä, huolimatta millaisia. Oma äitini veti tuon marttyyrikortin esiin kerran, kun kyseenalaistin hänen solvaukset ja kielenkäytön. Ei ottanut vastuuta, eikä halunnut selvitellä asioita, vain tuolla yhdellä lauseella yritti päästä pälkähästä. Lause jäi minulle leijumaan ja se tuntui, että äiti ei ole koskaan halunnutkaan olla äiti, lennätti tyttären avaruuteen äidistä enää niin välittämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini puhui kuukautisista sanalla, että silloin on kipee tai sairas. Ensin alkuun mun piti käyttää sideharsoista tehtyjä kuukautissuojia kuin vaippoja, jotka sidottiin vyötärökuminauhaan. En muista kuinka kauan näitä käytin, ennen kuin äiti osti mulle siteitä.
Kuulostaa, vaikka olen mies ja 80-luvulla syntynyt. Äitini oli samaa ikäluokkaa. Uskon siskollani olleen joitakin samanlaisia kokemuksia kuin ap:llä. Myös äitini oli todella tungetteleva penkoessaan yksityisasioita. Samaten puheenaiheet olivat aina konkreettisia, eikä tunteista juuri puhuttu. Meillä ei myöskään koskaan pyydetty anteeksi.
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 18:01"]
Kuulostaa, vaikka olen mies ja 80-luvulla syntynyt. Äitini oli samaa ikäluokkaa. Uskon siskollani olleen joitakin samanlaisia kokemuksia kuin ap:llä. Myös äitini oli todella tungetteleva penkoessaan yksityisasioita. Samaten puheenaiheet olivat aina konkreettisia, eikä tunteista juuri puhuttu. Meillä ei myöskään koskaan pyydetty anteeksi.
Puolistotko koskaan siskojasi?
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:42"]
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
quote]
Hyvin samanlaista. Äitini syntyi 30-luvulla ja minä 60-luvulla.
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 18:42"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:42"]
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
quote]
Hyvin samanlaista. Äitini syntyi 30-luvulla ja minä 60-luvulla.
[/quote]
Tässä ketjussa varsinkin olisi kannattanut lukea kakki viestit, ennenkuin heittää randomina kommenttia aloitukseen.
Se oli kyllä onni että siihen aikaan tehtiin vain 1-2 lasta. Jotenkin se työ ja rahan tienaamisen tärkeys vei huomion lastenhoidosta pois liikaakin, lisäksi huoneet oli putipuhtaat mutta lapsilla pitkät kynnet ja hiukset. Kesälomilla kun olimme "päinemme" kotona, ei kaappi pursunnut ruokaa niinkuin tänä päivänä ja ruoka tehtiin vasta töistä tuleville vanhemmille, päivä elettiin viilillä ja leivällä.
Ai nyt osui yks toinenkin tuttu juttu, tuo jos vahingossa rikkoi jotain niin vanhemmat suuttui. Vahingosta, se harmitti jo lapsena.