Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
No ei todellakaan ollut. Olen syntynyt toisena lapsena perheeseen 70-luvulla. Molemmat vanhemmat on syntyneet 40-luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä asiat on jostain syystä olleet tosi paljon mielessä viime aikoina. Näin viime yönä unta, jossa viimeinkin raivosin äidilleni oikein kunnolla. Se oli todella ahdistava uni ja heräsin aamulla aivan kuoleman väsyneenä. Olen kirjoittanut tähän ketjuun aiemminkin ja luettuani tässä uusia viestejä voin vain todeta, että kaikista viesteistä tunnistan jotain omasta elämästäni. Minun itsetuntoni nujerrettiin jatkuvalla vähättelyllä ja minulle naureskelulla. Olin meidän perheen nuorin lapsi ja minulle naureskeltiin aina ilkeästi, jos en vielä osannut jotain tmv. Minun puolellani ei koskaan oltu vaan aina minusta löydettiin syy. Minua myös vähäteltiin toisten ihmisten edessä. Olimme esimerkiksi kerran äitini veljen perheen luona kylässä ja huomasimme, että serkkuni ja minä olimme harjoitelleet samaa piano-kappaletta. Eno ehdotti, että voisimme molemmat soittaa sen. No soitettuamme äitini sanoi kaikkien edessä, että kyllä serkku soitti paljon paremmin kuin minä. Nyt aikuisena äitini on ainoastaan kiinnostunut lapsistani. Ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu tmv. Soittelee vain lapsilleni ja käy meillä vain heidän takiaan. Puhuukin oikeastaan vain lapsille. Minulle valittaa ja haukkuu muita ihmisiä, erityisesti isääni. Tosi toivottu vieras siis... Mutta jos äiti ei saa säännöllisin väliajoin käydä, hän loukkaantuu ja vetäytyy marttyyriksi, itkee puhelimessa ja haukkuu minua sisaruksilleni. Suhde äitiini on ns. turha ihmissuhde, joka vain syö hirveästi energiaa eikä anna minulle yhtään mitään.
Niin tuo tyttären kaltoinkohtelu lapsena, ja aikuisenakin, kun heijastuu muuhunkin. Mm. tyttären äitinä oloon, miten jaksaa antaa omalle lapselleen kaiken tuen, rakkauden ja ajan. Ihmettelen, mitä äitien mielessä liikkuu, kun haukkuvat tyttäriään ja lapsenlapsiin kohdistuu sentään huomiota. Välillisesti äiti tekee tuhoa lapsenlapselle.
En todella tiedä miten. Tuolla aiemmin kuvattu syyllisyys on minulle hyvin raskasta. Tunnen sitä tästäkin kirjoituksesta. Jotenkin aina vaan toivon ja toivon yhä uudestaan, että äiti rakastaisi ja olisi lempeä. Siksi kai siedän huonoa käytöstä häneltä. Lapsena hylätyksi tulemisen pelko oli suuri. Nyt aikuisena se on sellaista hyväksytyksi tulemisen tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 06:42"]En todella tiedä miten. Tuolla aiemmin kuvattu syyllisyys on minulle hyvin raskasta. Tunnen sitä tästäkin kirjoituksesta. Jotenkin aina vaan toivon ja toivon yhä uudestaan, että äiti rakastaisi ja olisi lempeä. Siksi kai siedän huonoa käytöstä häneltä. Lapsena hylätyksi tulemisen pelko oli suuri. Nyt aikuisena se on sellaista hyväksytyksi tulemisen tarvetta.
[/quote]
Minä tunnistan itseni tästä täysin. Mikään ei ole kyllin hyvää, aina pitäisi olla parempi ja miellyttää Muistan sen tunteen lapsuudesta, kun ristiriitatilanteen tullessa äiti uhkasi lähteä koska ei jaksa ja toisaalta käänsi selkänsä, meni puhumattomaksi ja kylmäksi kuin kivi, pitkiksi ajoiksi. Olin myös hyvin paljon yksin lapsena, alle kouluikäisenä ja kouluiässä. Jäi sellainen perusturvattomuus että jos en ole mieliksi se tärkeinkin ihminen elämästä voi kävellä tiehensä milloin tahansa. Miksei tuon ajan äidit ole oppineet edes alkeellisinta kyökkipsykologiaa miten toimia lasten kanssa?
[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 06:42"]
En todella tiedä miten. Tuolla aiemmin kuvattu syyllisyys on minulle hyvin raskasta. Tunnen sitä tästäkin kirjoituksesta. Jotenkin aina vaan toivon ja toivon yhä uudestaan, että äiti rakastaisi ja olisi lempeä. Siksi kai siedän huonoa käytöstä häneltä. Lapsena hylätyksi tulemisen pelko oli suuri. Nyt aikuisena se on sellaista hyväksytyksi tulemisen tarvetta.
[/quote]
Yksinkertaisesti sanottuna, sinun pitää tunnustaa tosiasiat ja luopua toivosta. Samalla sinun pitää ymmärtää miksi tunnet syyllisyyttä, ja tunnistaa sieltä ne valheet mille se tunne pohjautuu (kuten esim. "olen vastuussa äitini hyvinvoinnista"), ja murtaa se väärä ohjelmointi jonka äitisi on sinuun kasvattanut. Helposti sanottu, mutta toki vaikeammin tehty.
Suosittelen tutustumaan esim. self help opuksiin kuten "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Karyl McBride" ja narsististen äitien lasten blogeihin, etenkin englanniksi löytyy paljon hyviä. Niistä saa oivalluksia jotka ovat itsestään selviä (kuten että lapsi ei valitse syntyä eikä siten ole missään kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen), mutta jotka hoksaa vasta kun joku toinen ne sanoo. Myös ammattiapu eli terapia voi olla paikallaan, jos tunnet ettet osaa yksin näitä asioita käsitellä. Sinä kykenet murtamaan pelin, olen siitä täysin 100% varma. Kunhan vain löydät sen kyvyn itsestäsi, sieltä syvältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini oli kyllä ihan erilainen kuin aloittajalla. lapsena sain kannustusta ja apua, aikuisena olimme ystäviä, puhuimme kaikesta. Anoppini taas muistuttaa ainakin osittain tuota ikävää tyyppiä. Hän on ollut negatiivinen ja melko itsekäs koko ikänsä. Olemme yhteydessä häneen lähes viikottain ja kyllä se välillä on vähän rasittavaa, mutta emme anna sen häiritä, mamma on mikä on ja hän viimeinen vanhus mikä meillä on jäljellä. Muistellaan sitten jälkeenpäin niitä hyviä asioita!
Teidän nyt pitää ymmärttää että nämä vanhemmat ovat kasvaneet itse 40-luvulla,eli sota-aikana, sekä jälleenrakennusaikana,sotakorvauksien maksamisen aikana ja suosittelen lämpimästi alkamaan katselemaan vanhempienne omia lapsuusvalokuvia, miten äärimmäisen köyhää heillä on ollut. Tai alkaa kyselemään heidän omasta lapsuudesata. Oma vanhempani kävi ulkohuussissa talvella pakkasella pmieässä kotinsa lähellä, ei tullut vettä sisälle, ei ollut suihkuja, ja tämä oli ihan normaalia,keski-luokkaista. 8-henkinen perhe saattoi asua yksiössä,ja seoli hyvin.Kehitys on ollut niin nopeaa,että 70-80 luvulla syntynyt ja kasvanut ei voi sitä mitenkään ymmärtää. Kun oli sota-aika,ei siinä mistään tunteista puhuttu. Heidän omat vanhemmat saivat kasvatuksensa 1900-luvun alkuvuosina. Kun isänsä tuli sodasta, siinä oli paljon käsittelemättömiä tunteita joista ei puhuttu. Jotkut kuukautissiteet tehtiin rievuista,joten tuo on aika mitätön ongelma ettei niistä puhuta.
Itse vasta kuulin että oman isäni lapsuusperhe eli kaksiossa monta vuotta, sairastunut sisko "annettiin" vuosiksi toiseen kaupunkiin hoitolaitokseen, ei siinä tunteista puhuttu.
AP; alappa kyselemään joskus kahdestaan ollessasi äidiltäsi millainen hänen oma lapsuuskotinsa ja suhde vanhempiinsa oli, saatat yllättyä tai jopa järkyttyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 08:42"]
Teidän nyt pitää ymmärttää että nämä vanhemmat ovat kasvaneet itse 40-luvulla,eli sota-aikana, sekä jälleenrakennusaikana,sotakorvauksien maksamisen aikana ja suosittelen lämpimästi alkamaan katselemaan vanhempienne omia lapsuusvalokuvia, miten äärimmäisen köyhää heillä on ollut. ...
AP; alappa kyselemään joskus kahdestaan ollessasi äidiltäsi millainen hänen oma lapsuuskotinsa ja suhde vanhempiinsa oli, saatat yllättyä tai jopa järkyttyä.
[/quote]
Älä nyt viitsi. Mikään lapsuuden köyhyys tai rankkuus ei oikeuta kohtelemaan omia lapsiaan (tai ketään) kuin paskaa. Mun äidillä on ollut rankka lapsuus tai ihana lapsuus ihan sen mukaan, kumpi vaihtoehto sattuu kulloisessakin keskustelussa ajamaan paremmin hänen asioitaan. Ja oli ollut tai ei, niin se ei missään nimessä oikeuta häntä tekemään toistuvasti asioita, joista olen vuosikausia sanonut että ne loukkaavat minua. Ihan vain esimerkkinä.
Kenelläkään lapsella ei ole myöskään velvollisuutta sietää paskaa kohtelua vain siksi, että "vanhemmalla oli rankka lapsuus". Se ei ole lapsen kannettava taakka eikä lapsi voi hyvittää sitä uhraamalla itsensä.
Lisään vielä että joo, tottakai mun äidillä on mennyt jokin pahasti pieleen kun hänestä on tuollainen tullut. Eihän normaalin lapsuuden eläneestä tuli täysnarsistia. Joo, tottakai säälin häntä siitä syystä. MUTTA se ei millään lailla tarkoita sitä, että minun pitäisi sietää huonoa kohtelua ja toimia hänelle ns. ukkosenjohdattimena. Mikään mitä teen ei paranna häntä, joten ainoa järkevä vaihtoehto on pelastaa edes itseni. Hänen laivansa on uponnut jo vuosikymmeniä sitten, eikä se nouse pinnalle jos minä uppoan mukana.
--1527
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 08:42"]Teidän nyt pitää ymmärttää että nämä vanhemmat ovat kasvaneet itse 40-luvulla,eli sota-aikana, sekä jälleenrakennusaikana,sotakorvauksien maksamisen aikana ja suosittelen lämpimästi alkamaan katselemaan vanhempienne omia lapsuusvalokuvia, miten äärimmäisen köyhää heillä on ollut. Tai alkaa kyselemään heidän omasta lapsuudesata. Oma vanhempani kävi ulkohuussissa talvella pakkasella pmieässä kotinsa lähellä, ei tullut vettä sisälle, ei ollut suihkuja, ja tämä oli ihan normaalia,keski-luokkaista. 8-henkinen perhe saattoi asua yksiössä,ja seoli hyvin.Kehitys on ollut niin nopeaa,että 70-80 luvulla syntynyt ja kasvanut ei voi sitä mitenkään ymmärtää. Kun oli sota-aika,ei siinä mistään tunteista puhuttu. Heidän omat vanhemmat saivat kasvatuksensa 1900-luvun alkuvuosina. Kun isänsä tuli sodasta, siinä oli paljon käsittelemättömiä tunteita joista ei puhuttu. Jotkut kuukautissiteet tehtiin rievuista,joten tuo on aika mitätön ongelma ettei niistä puhuta.
Itse vasta kuulin että oman isäni lapsuusperhe eli kaksiossa monta vuotta, sairastunut sisko "annettiin" vuosiksi toiseen kaupunkiin hoitolaitokseen, ei siinä tunteista puhuttu.
AP; alappa kyselemään joskus kahdestaan ollessasi äidiltäsi millainen hänen oma lapsuuskotinsa ja suhde vanhempiinsa oli, saatat yllättyä tai jopa järkyttyä.
[/quote]
Ei, mun äitini on syntynyt 50-luvulla, minä 70-luvulla, hän on elänyt villiä ja vapaata nuoruutta siihen asti kun olen syntynyt ja arvatenkin ollut jarruna. Hän ei ole koskaan ollut lapsirakas tai huolehtijatyyppi, minuakin on hoitanut paljon mummo esim.kesäksi lykättiin linja-autoon ja laitettiin maalle eikä perään kyselty tai käyty katsomassa. Arki kotona oli sitten selvästi sellaista ettei äiti tosiaankaan nauttinut äitiydestään ja oli samalla tavalla kylmäkiskoinen ja vaativa kuten näissä aiemmissakin kuvauksissa on ollut. Joku sukupolvi tässä välissä on siis ollut itsekkäämpi tai tunnekylmempi tms. En muista että olisin ikinä saanut samanlaista hellyyttä, hyväksyntää, tai mulle ois näytetty samanlaista iloa kuin mitä omista lapsista saan
[quote author="Vierailija" time="25.03.2015 klo 16:47"]
[quote author="Vierailija" time="19.03.2015 klo 13:52"]
Miksi ihmeessä tuollainen äiti, joka selkeästi ei välitä lapsestaan, olisi onnellinen kun se "yhdentekevä tyyppi" tulee käymään? Näiden kanssa pitää aina muistaa, että eivät he välitä lapsestaan; siinä viitekehyksessä ymmärtää kyllä mainiosti, miksi he eivät myöskään sen kummemmin ilahdu kun se lapsi tulee käymään (pl. tilanteet joissa he hyötyvät vierailusta jotenkin).
[/quote]
Mä taidan olla nyt tässä tilanteessa, toisaalta "vingutaan" kylään, mutta jos saapuu visiitillle niin ei asia voisi vähempää kiinnostaa. tai ainakin siltä tuntuu. Syyllisyys painaa, jos en mene. Olen huomannut, että kyläilypyynnöt tiivistyvät sen mukaisesti, miten naapurintai sukulaisten aikuiset lapset vierailevat. Syyllisyys joka tapauksessa painaa mieltäni, jos en käy. Olen yleensä voimaton ellen peräti rikki pari-kolme viikkoa käyntien jälkeen.
[/quote]
Mulla se ei ikinä edes pyytänyt kylään, lähinnä sitä olivat "meinasitkos täällä päin lomalla käydä" kyselyt satunnaisesti. Ei ikinä mitään "tuletko käymään" saatika" olisi kiva jos tulisit käymään". Monesti esim. kesälomalla tai jouluksi ei kysynyt sanallakaan mitä aion puuhata ja missä olen. Itse piti aina kysyä että passaako tulla hänen luokseen kylään, ja sitten kun meni, niin saattoi olla että hän viipotti koko kyläilyn ajan omissa menoissaan (esim. kirpparikierroksella, ei siis mitään tärkeää eikä yleensä ikinä kysynyt minua mukaan, lähti vaan).
Viime aikoina kävinkin vain kerran pari vuodessa (matkaa muutama sata kilometri), ja silti sama meno jatkui - vaikka olisin kertonut kyläilystäni viikoja etukäteen, niin juuri silloin oli pakko hänen lähteä jonnekin puuhailemaan. Veljeä kuitenkin kyseli kylään, ja pyyteli minun edessäkin häntä erinäisiin tapahtumiin (joista minulle oli sanonut että enhän ole enää silloin kylässä jotta hän pääsee ko. tapahtumaan), tai kävi kalastamassa ja marjassa veljen ja hänen vaimonsa kanssa jne. Minun mieheni taas ei ollut ollenkaan tervetullut kylään, koska olin ollut niin törkeä että erosin edellisestä puolisosta johon äiti oli niiiiin kiintynyt (tapasivat kolme kertaa).
Välit katkaisin kohta vuosi sitten, enää ei tarvitse moisia vähättelyjä sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoin se ylen sarja, Pullopostia lapsuudesta on tosi koskettava. Kertoo ihan samoista kysymyksistä. Lapsen näkökulmasta turvattomuus ja rakkaudettomuus ovat varmasti ne ydinkysymykset.
Mikä blogi? Olisi mukava lukea.
Minä katkaisin juuri välit. Olen saanut sekavia viestejä häneltä, joiden tarkoitus on ilmeisesti selittää miksi hän on käyttäytynyt niin mutta kuitenkin samoissa viesteissä haukkuu minua.
En ole ennen kirjoittanut tähän ketjuun mutta viestit voisivat olla minulta. Tosi lohduttavaa, että meitä on näin paljon.
Pitkään jaksoin uskoa ja toivoa että hän muuttuisi, mutta mitään ei ole tapahtunut. Syy ei ole koskaan hänessä, aina minussa tai muissa.
Tapaamiset kuluttivat minut ja olin aina päiviä tosi maassa. Nyt ei olla nähty muutamaan kuukauteen, olen voinut paljon paremmin.
En aio palata entiseen. Annoin 15 vuotta aikaa muuttua, yritin keskustella mutta mitään ei ottanut vastaan.
[quote author="Vierailija" time="26.03.2015 klo 16:55"]
Samoin se ylen sarja, Pullopostia lapsuudesta on tosi koskettava. Kertoo ihan samoista kysymyksistä. Lapsen näkökulmasta turvattomuus ja rakkaudettomuus ovat varmasti ne ydinkysymykset.
Mikä blogi? Olisi mukava lukea.
[/quote]
Kokovartalofiilis on blogin nimi.
Siinä kirjoitetaan kaikenlaista, mutta tämän aihepiirin juttuja löytyy keskitetysti esim. tämän alta
Tekeillä on myös kirja, ja sitä varten voi edelleen lähettää tarinoita omista kokemuksista. Ajattelin vinkata blogistille tästä ketjusta, mutta samalla vaivallahan kerron asiasta itse. Maininta kirjaprojektista löytyy yhden AAL-aiheisen kirjoituksen kommenttiosiosta, varmaan muualtakin, mutta tuolta nyt ainakin.
Hyviä lukuhektiä! Mulle nämä kirjoitukset olivat todella silmiäavaavia ja tänään olin jo hilkulla tilata englanninkielisen adult child-aiheisen verkkokirjan.
Ihmisen elossa hetkikin on liian pitkä aika olla arvoton. Saatika sitten elää kärsimysnäytelmässä, jota äiti ohjaa.
Vain saman kohtalon kokenut voi näitä asioita ymmärtää.
Meillä oli sama kuukautis ja tissiliivi-juttu. En ole edes ajatellut asiaa aikaisemmin mutta tosiaan, mä varastin kaupasta ekat rintsikat enkä ois ikimaailmassa kehdannut pyytää siteitä tai tamponeja. Sanoi äiti että tiedäthän missä niitä säilytetään ja se oli siinä.
Ja se kanssa että pitää kitsastella joka asiassa ja ehkä vähättelyäkin.
Ollaan kuitenkin aikuisena läheisiä ja oltiin ennenkin, mutta osa noista jutuista on NIIN tuttua.
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:58"]
Paljon samaa minullakin, mutta en tiedä mistä se johtuu :( jotenkin olen kokenut jääneeni osattomaksi myös tuesta äitiyteni aikana.
[/quote]
Äitini on aikuisena kertonut, että olin vahinkolapsi, eikä hän ollut varsinaisesti suunnitellut avioliittoa isäni kanssa. Ajan tavan mukaan raskaus kuitenkin pakotti liittoon oman ja perheen maineen säilyttämiseksi. Äitini on joskus pahoitellut sitä, että pettymys oman elämän haaveiden toteutumattomuudesta on voinut heijastua minuun, konkreettiseen tekijään jonka johdosta nuoruus jäi lyhyeksi ja elämänkumppani ei ollut täydestä sydämestä valitu.