Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Paras joululahja ikinä, olisi että äiti kysyisi joskus jotain, ja kuuntelisi! Ja kommunikointi olisi kaksipuoleista, normaalia. Hyvät tavat haluaisin äidille, vaikka hän muualle näyttääkin hyviä tapoja, ei minulle. Käytöksen kultaisesta kirjasta kun olisi päivitetympi versio, niin olisi käyttöä joulupaperille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai lapsi, joka luonnollisesti syntymästään asti kokee turvan ja halun äidinrakkauteen, voi olla uhka äidille!! Mutta äiti voi olla uhka koko perheelle, torjunnallaan, joka heijastuu koko perheeseen eliniäksi.
Yle uutiset 1.1.2015 klo 15.09: "Narsistin uhria ei välttämättä uskota - tuttaville narsisti on ihana ja hurmaava."
Hyvään ratkaisuun olet päätynyt kokemuksiesi myötä, että katkaisisit ketjun. Ja viisaasti pohdit omaa suhtautumista lapsiisi. Lasten tasa-arvoinen kohtelu on kullanarvoista vanhemmilta, se vaikuttaa lapsiin ja lasten väleihinkin heidän koko elämänsä ajan.
Nyt vasta osuin tähän ketjuun. Taisi mennä viikko kaiken lukemiseen, mutta oli kyllä sen arvoista. Käsittämättömän positiivinen ketju; paljon selviytymistä, hyvään suuntautumista ja paremman tulevaisuuden tavoittelemista.
.
Kuten moni muukin, niin minäkin tajusin tämän keskustelun ansiosta enemmän asioita kuin vuosien yksin mietiskelyllä. Olette tavattoman rohkeita kertomaan kokemuksistanne. Teidän ansiostanne tajusin, että pelkäsin pienenä kovasti meillä asunutta mummoamme ja että sillä on varmasti kovasti vaikutusta siihen, että olen vielä nelikymppisenäkin kovin arka. Mutta viattomia eivät ole omat vanhemmatkaan. Isä on jäänyt minulle aivan vieraaksi. Senkin tajusin vasta nyt, ja sen, että olen pitkään ollut kauhuissani siitä, jos äiti kuoleekin ennen isää, niin miten osaan ikinä vierailla isän luona, kun eihän me osata jutella edes säästä! Ja äiti puolestaan edelleenkin joka käynnillään löytää jotain moitittavaa - viimeksi oli matto väärässä paikassa.
.
Vaikka sitä muillekin tuttua mitätöimistä on ollut riittämiin, ja vaikka kuukautisista ei puhuttu halaistua sanaa ja vaikka lääkäriinkään ei viety aina kun olisi ollut tarpeen, niin paljon oli hyvinkin. Lapsia saatiin olla ja koulunkäynnille annettiin paljon aikaa. Vaate- ja ruokahuolto toimi moitteettomasti. Siteitä oli kaapissa aina tarjolla. Joulut ja synttärit vietettiin ja alkoholia ei kotona käytetty. Paljon, paljon huonommin olisi voinut olla. Mutta näin paljon yhtenäisiä kokemuksia kun lukee, niin minäkin tajusin, että millä ne mun vanhemmat söi itsetuntoni. Ja siitäkin sai aika hyvin ajatusta, miksi meistä sisaruksista on kasvanut niin erilaisia.
.
Kuten joku muu jo sanoi, niin tällainen vertaisketju auttaa paremmin kuin ammattilaisterapia. Ja vielä kerran on toistettava, että ällistyttävän rohkeasti, hyvin analysoiden ja tyynesti olette osanneet kirjoittaa. Ja rohkaisevasti. Sillä minäkin ajattelin vielä 500 viestiä sitten, etten kilttinä tyttönä pysty kirjoittamaan vanhemmistani mitään moitetta. Mutta helposti pystyinkin, eikä tämä ollut mikään vihapurkaus, vaan ihan vain neutraali tiedonanto muille. Matkan varrella lukiessa on jo niin monta itkua tullut, että se on neutraloinut tunteita aika hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini 70+ käyttäytyy yhtä huonosti kuin 40+ vuotta sitten. Mikään ei auta. Olen sen nyt huomannut. Samaa en pysty äidilleni tekemään, enkä ole tehnyt, olen vain eriytynyt huonosta seurasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on ollut kyllä ällistyttävän valaiseva ja auttava, minullekin. En olisi ikinä uskonut, että netistä tällaista vertaistukea olisin löytänyt. Livenä en vertaistukea ole saanut, en mitään ymmärrystä, muilla elämäni aikana kohtaamillani ihmisillä ei tällaista kohtaloa ole ollut. Eivät he ole voineet ymmärtää, kun samaan aikaan äitinsä kanssa käyvät ostoksilla ja juttelevat muutenkin kaikki elämän kiemurat ja ilot ns. ikuisina ystävinä. Ymmärrän normaalista äidin ja tyttären suhteesta vain sillä perusteella, mitä olen sivusta niitä seurannut. Ne esimerkit, tunteet ja ajattelutavat ovat johdatelleet elämääni, onneksi. Olen vieläkin jotenkin hämilläni kaikesta, kokemastani, äidistäni, millainen hän on. Hämilläni, kun kaikki on loksahtanut paikoilleen, lopultakin, kiitos tämän ketjun. Otin kontaktia myös äitiini, kyselin asioita ja hän reagoi ilman vastauksia tyyliä en halua tänne kirjoittaa, liian kipeätä. Se oli sellaista, että kun kyselin ja samalla kerroin, että ymmärrän, kunhan puhuisi juuri niistä oikeista asioista ja oli valmis niitä käsittelemään, tuli haukkumanimittelyt ja vaihtoi aihetta. Äitini ei halua käsitellä minua, ei tapahtuneita. Kun asuin kotona, ei ollut koskaan mitään käsiteltävää, koska en saanut sanoa mitään, en mitään, en oikeasti mitään. Mitään ei muutoinkaan saanut olla elämässäni, kuten muilla ikäisilläni. Ei tunteita, ei ajatuksia, ei haluja, ei murrosikää, ei sisaruksia, ei nälkää, ei kiinnostusta omiin taiteellisiin harrastuksiin, ei kuukautisia, ei ystäviä (ainoa mikä kelpasi oli paikkakunnan ns. ylijohtajan tytär), ei alusvaatteita, ei rahaa annettu, ei kotiavainta, ei hetkeäkään aitoa turvallisuutta sen piinan takia.
Olen huomannut, että tällä palstalla käsittelevät näitä asioita monenlaiset kohtalot, se on hyvä. Jokseenkin itse olen jäänyt kaipaamaan todella näiden 70-luvulla syntyneiden vastaavia kohtaloita. Miten he ovat selvinneet. Ja kieltämättä ajattelen, että on muita, joilta kaikki elämä kiellettiin silloin joskus. Oma elämäni aikuisena oli tavallaan lapsuuden jatketta, selvisin omin avuin. Äly ja järki ratkaisi kaiken. Mammonalla ei ole merkitystä, sivuseikka elämässä. Ihmissuhteita ja yleensäkin ihmisten kanssa kommunikointia olen aina pitänyt arvokkaana elämässä, se on kantanut ja se tuntuu elämältä.
Kasvoissani näkyy nykyään elämä, äitini takomat uurteet. Elämäni olisi ollut helpompaa, ilman että vanhempani kohtelivat minua syntipukkina. Olen ymmärtänyt syntipukkiuden aikuisena, ennen myöskin, silloin en tiennyt termiä tuolle. Kun sisareni vauvana oli hengenvaarallisessa tilanteessa, loukkaantui, oli etäällä, en liittynyt siihen mitenkään, kyse oli että vauva oli nukkumassa ilman turvakaiteita liian ylhäällä. Heräsi ja putosi rappusista pitkän matkaa. Muistan, kun vanhempani lähtivät sairalaan tuon jälkeen ja isoäiti antoi karkkipussin minulle, kun itkin tilannetta. Muistan, kuinka katselin ikkunasta, kun nuo lähtivät, en ymmärtänyt. N. 30 vuotta jälkeenpäin isäni kerran letkautti minulle, että olisin tönäissyt siskoni sängystä ja rappusista alas. En voinut ymmärtää tuota laukomista. Kun isä sanoo noin, isä johon silloin pienenä lapsena luotin, en voinut käsittää hänen sanomaansa, en uskonut. Eikä isällekään silloin voinut sanoa mitään. Jälkeenpäin olen ollut raivoissani, tuskissani ja kaikki pa**a tunteet, mitä tuossakin ajettiin.
Tuo syyllistäminen, oli vain pieni korte siinä miljöössä, mitä tuli tuon jälkeen kun olin n. 3 vuotias. Muistan paljon muutakin, pipipääjuttuja. Olen vähän kelaillut sitä, miten voi muistaa ja niin paljon pienestä pitäen. Ja n. 3 vuotiaasta asti jotenkin pienen ihmisen luontaiset vaistot ja äly, on olemassa, kuten muisti.
Vain sen vuoksi täsmennän, kun sisareni putosit rappuset alas, olni fyysisesti toisessa huoneessa talon toisessa päädyssä, samassa talossa tosin. Kuten vanhempanikin. Siskolleni ei tullut mitää fyysisiä vaurioita. On tämä hirveä, selittämisen tuska ja totuuden kertominen. Vuosikymmnenien päästä, jolloin nuo vanhemmat, jotka viinaa alastomina sekoilivat perheiden pienten lasten edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa, että tämä ketju on vieläkin hengissä, vaikka pihistenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sattuu nämä mietteet. Veikkaan, että kyllä nuo lapset muistavat kerrostalon ikäisensä lapset. Aivan hirveätä touhua kyllä teidän talossa ollut - 1494. Silloin ei kukaan soitellut poliisia, onneksi tänä päivänä ollaan viisastuttu. Surettaa paljon, tuon ajan lapset. Meillä oli ulospäin hiljaista hiljaista, sisällä aivan kylmää, siellä ensimmäisessä kerrostalossa. Muistan sen, että kerrostalon lapsien kanssa oltiin keskenään ulkona. Naapurissa vastaava perhe kuin meillä, jälkeenäin nuorena aikuisena kaverini teki itsemurhan. Äidillään oli kovat vaatimukset lastaan kohtaan, eikä äiti halunnut, että lapsi nykypäivänä halusi muuhun kouluttautua, kuin akateemiselle uralle. Itselläni kylmät muistot tuon kerrostalon ilmapiiristä, vanhempia ei koskaan näkynyt ulkona tai ottamassa kontaktia lapsiin. Ei ollut mitään tunnetta.
Myöhemmissä vaiheissa kun asuimme kerrostaloissa, oli myös kylmä ilmapiiri. En saanut olla tekemisissä naapuritalojen lasten kanssa. Olin sitten paljon sisällä kotona, ei hyvä. Lapset, kenen kanssa sain olla tekemisissä, rajoittuivat niiden perheiden lapsiin, kenen kanssa vanhemmat olivat kulloinkin tekemissä. Niiden perheiden lapsista tiedän, että yksi tappoi itsensä, yksi äiti kuoli dokaamiseen ja lääkkeisiin, ja jokunen ei ole missään tekemisissään vanhempiensa kanssa. Itse en ole vanhempieni kanssa missään tekemissä. Olen miettinyt myös, mitä niille kaikille epäterveissä perheissä eloon jääneille mahtaa kuulua. Itselleni kuuluu ihan hyvää. Kouluttauduin aikuisena ja otin välimatkaa. Minusta ei uskoisi päällepäin, mitkä kotiolot ovat olleet taustalla. Kärsin liikaa omista vanhemmistani, mutta kun en ole halunnut olla missään tekemissä heidän kanssaan, alkoi elämä maistua ja sujua.
Tämä ketju on kuin turvakoti, kotipesä, jossa on hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos rakkaat, ihanat, rohkeat naiset tästä ketjusta. Kuten kymmenet jo ovat sanoneet, tämä on ollut todella terapeuttista luettavaa. Olette kaikki kirjoittaneet niin vilpittömästi ja hienosti että ihan itku meinaa tulla. Olen varma että onnistutte katkaisemaan kierteen ettekä enää välitä pahaa omille lapsillenne vaan olette hyviä ja rakastavia äitejä.
Minun äitini on -49, minä -78. Siteitä ja rintsikoita kyllä ostettiin, mutta kaikki ruumiillisuuteen liittyvä oli jotenkin kauhean kiusallista. En kyllä tiedä olenko itse jotenkin hirveän kainosteleva ja häpeileväinen luonnostani vai johtuiko se äidin seksuaalikielteisistä asenteista. Meillä joka tapauksessa siteitä ei saanut viedä vessan roskiin vaan ne piti tuoda keittiön roskikseen mikä tietysti oli aina läpinäkyvä hedelmäpussi. Muistan miten nöyryytettynä salakuljetin sidekääröjä keittiöön. Äitini saattoi myös hienotunteisesti kysyä: "Onko sulla menkat kun kaakerrat kävellessäsi?" tms.
Koulukiusaukseen ei puututtu, ei varmaan edes huomattu. Naapurin sedän lähentelyihin ei puututtu, ei varmaan edes huomattu. Ajattelin että minussa täytyy olla joku vika kun inhottaa niin kun setä vetää polvelleen istumaan tms. Kun kaikki aina sanoivat miten hieno mies se on -mitä nyt kertoi rivoja juttuja pikkutytölle.
Kuten moni muukin kertoja, minäkin pukeudun aina todella peittävästi vanhempieni aikana ja olen aina esittänyt heille "lapsellisempaa" kuin olen. Että enhän minä juo viinaa enkä harrasta seksiä. Kova häpeä on myös liittynyt aina kaikkiin vähäisiinkin virheisiin tai vaikkei niin virheitä olisi tehtykään.
Toisin kuin monilla muilla, äitini ei pitänyt naisellisuuden korostamista pahana. Päinvastoin hän on todella turhamainen. Muistan kuitenkin miten hän kerran leikkasi saksilla siskoni päältä liian tiukat farkut ja siskoani taidettiin huoritellakin -kerran äiti ainakin heitti hameensa ylös ja laski housunsa ja näytti siskolle takapuoltaan heidän riidellessään. Minä, herkkä ja arka lapsi en ikinä edes kapinoinut. Pidin siskon tai sukulaisten vanhoja vaatteita tai äidin ostamia ties kuinka vanhaksi. Vielä kauan sen jälkeen kun olin muuttanut pois kotoa äiti saattoi antaa minulle jostain alelaarista ostamiaan vaatteita ja sitkeästi väittää että minun pitäisi pitää vain korkeavyötäröisiä housuja... Ihan kuin se olisi halunnut rumentaa minua. Syystä tai toisesta en sitten mistään naisellisesta tai laittautumisesta välitäkään.
Muistan miten ahdistunut olin siitä miten kalliiksi tulen. Minulla oli todella huono näkö ja murehdin aina sitä paljonko lasini maksavat, tai harrastukset ja kuinka kovasti minusta onkaan vaivaa. Äiti esitti marttyyriä minkä kerkisi ja jos yritti auttaa, oli väärin autettu. Hän myös sai raivokohtauksia milloin mistäkin ja piti mykkäkoulua. Kuten joku jo sanoi, perheessä oli sallittu vain yhdet tunteet ja ne oli äidin. Aina sai olla tuntosarvet pystyssä ja yrittämässä silittää myötäkarvaan että saisi räjähdyksen ehkäistyä. Olen yrittänyt äidin ja isän riitoja ehkäistä ja taivas yksin tietää miten monta kertaa olen pyydellyt anteeksi tietämättä edes mitä olen tehnyt väärin. Äiti sitten lopulta kylmästi "antoi anteeksi" mutta saattoi jatkaa silti murjottamista. Myöhemmin hän on sanonut että hänestä on ihan hyvä pitää mykkäkoulua, jos on vielä vihainen, ettei tule sanottua mitä ei tarkoita! Koska aikuinen ihminenhän voi olla lapselle vihainen päiväkausia eikä saa pidettyä suutaan säpissä... Hän myös aina ylpeilee sillä miten aina piti minkä uhkasi vaikka olisi alkanut kaduttaa että tuli liian ankara rangaistus säädettyä pikkurikkeestä. Muistan miten aina jos vaikka rikoin jotain vahingossa pelkäsin hirveästi että minulle suututaan. Tuo vaikuttaa vielä aikuisenakin; kerran kun sairastuin lomamatkalla olin aivan varma että mieheni on hirveän vihainen kuin pilasin loman. Eihän se tietenkään ollut koska minulla on maailman paras, ihanin ja ymmärtäväisin mies. Mutta silti pelkään välillä että se suuttuu milloin mistäkin (vaikkei koskaan suutu), että en riitä, en ole tarpeeksi hyvä.
Kehut oli aina ehdollisia; ihan kiva, MUTTA... Minun keskiarvoni oli parhaimmillaan yli yhdeksän. Äiti ylpeili sillä että ei koskaan kehunut minua ja sisartani sukulaisille vaikka nämä kehuivat omilla lapsillaan. Kotiasioista muutenkin vaiettiin ja vaietaan; jopa niin että kuin jouduin kerran masennuksen takia sairaalaan vanhempani ylpeinä kertoivat etteivät ole kertoneet sukulaisille mitään.
Laiska ja saamaton olen tietysti ollut aina, koska työnteko on se ihmisen suurin arvo ja mitta. Vielä nykyäänkin mietin millainen pettymys mahdan olla vanhemmilleni kun sen lisäksi että olen luonnostani laiska olen mielenterveysongelmainen ja työtön. Mahtavat hävetä minua.
Häpeä on se, mikä tässä ketjussa toistuu ja toistuu. Suokoon Luoja etteivät meidän tyttäremme joutuisi koskaan häpeämään itseään.
Rohkeutta, siunausta ja voimia teille kaikille.
Ja sitten tietysti tulee syyllinen olo kun tämmöiseen ketjuun menee kirjoittamaan ja äitiään "haukkumaan"...
[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 23:18"]
...Minun itsetuntoni nujerrettiin jatkuvalla vähättelyllä ja minulle naureskelulla. Olin meidän perheen nuorin lapsi ja minulle naureskeltiin aina ilkeästi, jos en vielä osannut jotain tmv. Minun puolellani ei koskaan oltu vaan aina minusta löydettiin syy. Minua myös vähäteltiin toisten ihmisten edessä...
[/quote]
Sama täällä. Käsittämätöntä on, miten omatkin vanhempani naureskelivat ivallisesti kun lapsena en osannut tehdä jotain. Tai en tiennyt jotain. Tuntui, kuin olisi pitänyt olla tietotaito syntymälahjana. Olisin aivan pölkky, ellei koulua olisi ollut. Kavereiden vanhemmat oli ihan erilaisia, opettivat lapsilleen elämäntaitoja, yleissivistystä ym. Olin silloin ihan äimän käkenä, kun ihmettelin millaisia vanhempia muilla on.
Vähättely ja syyttely ovat varsin tuttuja, mitä olen myös joutunut kokemaan vanhempieni taholta. Ei tullut tukea, ei arvostusta, mutta kelpasin aikuisena hoitelemaan äidin omia sotkuja. Äiti ei halua ymmärtää, ei ota vastuuta, ei välitä. Kaiken kaikkiaan kaikki oli niin kuluttavaa, etten halunnut olla sellaisen kohteena, kun tuntui ettei mikään riitä, ikinä. Tuntui, että sitten kun olisin kuollut, se olisi riittänyt. Kaikki perustui siihen, että pidin suuni kiinni ulkopuolelle. Silloin en ymmärtänyt, mistä oli kyse.
[quote author="Vierailija" time="08.03.2015 klo 23:18"]
Suhde äitiini on ns. turha ihmissuhde, joka vain syö hirveästi energiaa eikä anna minulle yhtään mitään.
[/quote]
Kuinka paljon elämä olisi ollut onnellisempaa, ilman kuluttavaa äiti-suhdetta. Se kaikki oman ihmisarvon mitätöinti, raastavat ja sydämettömät puheet, syrjintä, syyttely jne., sen kaiken kun saisi pyyhkäistyä pois muistista. Ainoa asia, mitä voi tehdä, on pysäyttää tuon jatkuminen. Joko kertomalla äidille suoraan tai eroamalla äidistä.
Oma kokemukseni tuosta asioiden kertomisesta oli huono, äiti kielsi kaiken ja laittoi lisää tulta pesään selkäni takana. Kun ei ollut mitään pahaa, mistä olisi minusta kertonut, niin sitten keksi valheita. Erosin tuosta narsistista. En ole ylpeä ratkaisustani, enkä siitä halua ulkopuolelle puhua. Vain läheiseni tietävät totuuden ja ymmärtävät täysin ratkaisuni. Nyt jatkan omaa elämääni. Äiti yrittää edelleen vahingoittaa elämääni muiden kautta, mutta se on vaikeampaa koska läheiseni tietävät totuuden. Ei onnistu enää.
Jokaikisen kerran, kun tapaan esim. etäisemmän sukulaisen, joka suhtautuu minuun oudosti tai letkauttaa jonkin oudon ivallisen kommentin, osaan jo varautua tietäen miksi toinen käyttäytyy niin. Muistan tuollaisia tilanteita, joissa sukulainen ensin juttelee äitini kanssa pitkään. Ja sitten tulee luokseni heittämään pari ei-fiksua kommenttia. Äiti siinä lähellä kuuntelee korva pitkällä mitään reagoimatta. Sen jälkeen tämä sukulainen palaa kohtpuoliin äitini luokse ja se kahdenkeskinen supatus jatkuu ja jatkuu. Olen pirskatin onnellinen siitä, etten itse ole äitini kaltainen tai niin pönttö sukulainen, joka on noin sokea!
[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 23:11"]
Viimeksi toissapäivänä ajattelin tätä ketjua ja nyt täällä ollaankin taas aktivoiduttu :) Moni muukin varmaan mietiskelee täällä lukemiaan asioita.
[/quote]
Mietteissä on, lähes joka päivä. *Pyörittelee ja pohdiskelee*. Onnellinen siitä, että on ymmärtänyt näitä asioita, kiitos teidän. Itsetuntokin on vähän vahvistunut, en olekaan ihan mitätön. : )
<3 pidetään tää ketju elossa <3
Alue: Aihe vapaa
Mikä noita tiettyjä äitejä vaivaa? Luulisi, että äidit olisivat onnellisia, kun lapset käyvät kotona, edes jouluna. Sitä olen miettinyt, että noiden äitien mitätöivä suhtautuminen tyttäreensä kertoo heistä itsestään, miten heillä itsellään - siis äideillä- olisi oppimista. Niin äitiydestä, kuten ihmisyydestäkin. Varmaan puolisona olostakin, jos vielä isän kuullen syyllistämis-mitätöinti-vähättely-ohitusta jaksaa jankuttaa tyttärelleen. Haloo äidit!