70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

up

Ahdistaa tuleva joulu

Tutulta kuulostaa, osittain.
huomatkaa Historiaa: 40-luvulla syntynyt ok ollut sodanajan lapsi / sodan jälkeen syntynyt, ei heidän vanhemmillaan ollut aikaa puhua tunteista, kaikesta oli pulaa, töitä tehtävä, maata rakennettava, jne.,
70-luvulla vapaan seksuaalisuuden esiinmarssi, radikaaliliikkeet..

Olitko ns toivottu lapsi? Ymmärtämystä ja anteeksiantoa!

Nämä mallit periytyvät sukupolvesta toiseen.. "Akna kolmanteen tai neljänteen polveen". Hyvä jos itse tiedostaa niitä yrittää katkaista. Uskon, että Jumalan avulla se on mahdollista.

[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 22:04"]

Tutulta kuulostaa, osittain. huomatkaa Historiaa: 40-luvulla syntynyt ok ollut sodanajan lapsi / sodan jälkeen syntynyt, ei heidän vanhemmillaan ollut aikaa puhua tunteista, kaikesta oli pulaa, töitä tehtävä, maata rakennettava, jne., 70-luvulla vapaan seksuaalisuuden esiinmarssi, radikaaliliikkeet.. Olitko ns toivottu lapsi? Ymmärtämystä ja anteeksiantoa! Nämä mallit periytyvät sukupolvesta toiseen.. "Akna kolmanteen tai neljänteen polveen". Hyvä jos itse tiedostaa niitä yrittää katkaista. Uskon, että Jumalan avulla se on mahdollista.

[/quote]

osittain samaa mieltä

up

[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 21:51"]

Ahdistaa tuleva joulu

[/quote]

Ei joulun kuuluisi ahdistaa. Eikös se ole yhdessäolonkin juhla, perheet kokoontuvat ja kaikilla hyvä mieli.

Toisinkin voi olla, kuten varmaan monella täällä, ahdistaa. Vaihtoehdot että menet sinne joulupöytään, olet avulias ja tarjoilija, kehut kovasti äidin ruokia ja kuuntelet ne vähättelevät kommentit (kun muut eivät ole lähellä kuulemassa, tyyli vaihtuu kun joku tuli lähelle). Kommentointi, millä tavalla kukaan muuu ei puhu. Jos olisi kysymyksessä kaveri, u-käännös tapahtuisi alkumetreillä, illalliset olisivat kaukainen ajatus.

Pöydän kattaus jatkuu, istutaan runsaan tarjoilun eteen kynttilöiden lämpimässä valossa ja sitten alkaa. "Kun minä olin pieni" -ikuiset tarinoinnit tai kuinka naapurin tyttö on lääkäri ja heillä kaksi lasta. Onko ruoka hyvää ja se on valmistettu sillain ja tällain. Äidin muistelot, kun minä ala-asteella tein kastiketta puuhellalla (muuta en saanut tehdä), niin hah-hah nauroi äiti, paloi aina kastikkeeni pohjaan. Pääasiassa äidin jutut ja kuinka hän oli pieni- muistelot ja miten silloin, kukaan ei puhu mitään, koska näitä kuullaan aina, siis aina! Ihme jos joku uskaltaa kysyä joltain toiselta jotain ympäripyöreätä, sivuseikka ja lyhyesti.

Siinä se ihana jouluillallinen sitten menikin. Sen jälkeen muidenkin kanssa yrität joulua tunnelmoida, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tunnelma on vaivautunut, teennäinen, kukaan ei uskalla kommunikoida toisen kanssa, niinkuin kommunikoi ilman äidin läsnäoloa. Lyhyet puheenaiheet ovat suurinpiirtein olkipukissa ja himmeleissä. Lahjat jaetaan ja se on kivaa, tosin äiti reagoi jokaikiseen saamaansa lahjaan jotenkin negatiivisesti, se näkyy ja tuntuu kaikille. Näin on aina ollut. Joulu oli siinä. Sen jälkeen seuraava vuosi jatkui äidin tyttärelleen kohdistetuissa sairaassa kohtelussa (en halua eritellä, tuntuu että liian erikoista), josta kukaan ei tiennyt mitään. Ja sitä jatkui ja jatkui. Joulupöytään kun menin, itse tein sitä, että äitini lailla lakaisin kaiken maton alle, kun minä suostuin lisää ottamaan. Taistelin faktoja vastaan, liian kauan. Olin tyhmä, tosin ei tukijoitakaan ollut.

Joulu oli liian raskas, vaikkakin perhe oli koolla, mutta muita ei kuitenkaan ollut,  joulu oli kokoontuminen: vain äiti -aurinkojumala. Todella, en erittele kokonaisuutta.

Vietän nykyään joulun lähes yksin äidin persoonan takia. Joulu vihlaisee sydäntä, yksinäisyys. Joululauluja kun mielessään muistelee, yksin hyräillen, lokakuusta alkaen, alkaa ahdistus. Olo kuin joulukortissa pupulla yksin kuusen alla, yhdet jäljet takana. Kuitenkin on jouluisempi olo jouluina, aidompi ja nautin joulun tunnelmista. Olen kai sit selvinnyt, mutta tuntuu. Haluaisin äidin, joka rakastaa kaikkia perheenjäseniään, kuten muutkin perheenjäsenet tuntevat.  Joulu, olisko se juhlista sitten vihlaisevin. Veikkaan, että tilanne toisaalta samaa kuin yksinäisillä vanhuksilla, mutta ei kuitenkaan niin vahvaa kärsimystä, mitä he kokevat. Heille tukea myös, kaduilla ja kaupoissa. Olen yrittänyt auttaa, kontaktia ja ostosten apuna, pientä, ja enemmän tarvitsivat - ystävää + kontaktia toiseen ihmiseen.

Kontaktia täälläkin, please:

Mitä kokemuksia teillä joulun ajoista, äidinne seurassa? Kiinnostaisi vertaistukenakin. Voimia teille tyttäret!

Ensimmäinen joulumuistoni. Annan äidille askartelemani lahjan. Hän ei edes avaa sitä. Hän istuu sohvalla naamallaan ilme, joka on vihainen, silti mairea. Näyttää,että olen tehnyt jotain väärin ja hän on oikein tyytyväinen, että tein väärin.

Neljäkymmentä vuotta yritystä takana, vielä ei ole äiti lakannut olemasta tyytyväinen kun minä hänen mielestään teen väärin.

Kiitos kun nostit ketjun ja jaoit kokemuksen, halaus sinulle.

Minä en ole viettänyt joulua lapsuudenkodissani sen koommin kun muutin sieltä pois. Siellähän ovat kahdestaan, nuija ja tosinuija. Olisi kannattanut miettiä miten kohdella ainoaa lastaan ennen kuin se ainoa lapsi päätti olla olematta missään yhteyksissä nuijaan ja tosinuijaan.

Meillä on muuten sellainen jouluperinne, että meille kerätään kaikki ystäväpiirin yksinäiset joulunviettäjät. Se alkoi jo mun ensimmäisistä omista jouluista, kun ystävättäriä oli samassa tilanteessa. Pidettiin nyyttärijoulu. Nyt laitan meille kauniin ja runsaan joulun suureen taloon, mukana on meidän lapset, yksi yh lapsensa kanssa ja epälukuinen määrä yksineläjiä. Meillä on tosi kivat joulut aina ja tunnelma on lämmin.

40 vuotta on liian pitkä aika yrittämiseen, toisen miellyttämiseen. Ei yhdenkään ihmisen kuulu sitä tehdä, jotta toinen elämäänsä elää miellyttämisen, alistamisen kohteena, itsepuolustuksen tai ikuisen vaikenemisen maailmassa omine terveine tunteineen. Vaikeata on tosin se, että kyse on omasta äidistä, perheestä. Meidän äitimme ei ole se, mistä yleensäkin äiti-kuvasta-tunteesta- on käsitys. Siksi näitä lapsen tuhoamisia tapahtuu. Ja lasten on vaikeata elää, terveessä ympäristössä.

Lue narsistien uhrien tekstejä, löytyy netistäkin. Sieltä varsinkin narsistinen äiti. Ehkä huomaat, että mitään et voi tehdä, koska olet tytär. Äitisi/--mme on niin idiootti, tyhmä, ettei välitä lapsestaan, ei ole terveillä tunteilla koskaan välittänyt, eikä ole panostanut siihen, että sitä selvittäisi, miksi niin. Pahinta on se, että äidin kieroutuneita tavoitteita voi tukea ensimmäiseksi äidin ykkösrakastettu, isämme. Sen jälkeen sukulaiset, kun äiti on ennen meitä vaikuttanut omien vihrheiden käisttelyyn etukäteistyöllä, kun olimme vauvoja -lapsia -nuoria.

Joulu kuuluu kaikille, perheille, ystäville, läheisille. Siinä miettimistä äideille, joiden joulupöydässä ei istu kaikki lapset.

Joulu on suuri juhla narsisteille, voivat pelata pelejään lahjoilla, sillä, ketä kutsuu ja ketkä jätetään kutsumatta jne. 

Herkkyys on luonnollista, tervettä. Tunne- ja aistiherkkyys, kuuluu jokaisen ihmisen luonteeseen, sitä enemmin tai vähemmin määrin esiintuodessa. Riippuu paljolti myös kanssaihmisen tajunnan laajuudesta tai suppeudesta, viisaudesta, miten toisen ihmisen tunteet/ajatukset kykenee vastaanottamaan, onko itse viisas.

Olen järkyttynyt tästä ketjusta. Itse olen syntynyt pari päivää 80- luvun puolella ja äitini on viisikymmenluvun alussa syntynyt enkä tunnista mitään näistä negatiivisista asioista. Meillä puhuttiin lapsille aina nätisti, ei koskaan komennettu, seksuaalivalistusta tuli runsaasti (lue:liikaa) ja kerrottiin miten luonnollista ja positiivista se on ja kuinka naisten ei pidä alistua ahdisteluun tai kaksoisstandardeihin yms. Aamupalat ja välipalat olivat aina valmiina ja yleensä vanhemmilta vielä joku lappu jossa kehuttiin reippaaksi koululaiseksi yms. Teimme myös paljon asioita perheenä enkä ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa tms. 

Kerronpa tässä 21-vuotiaan tyttären näkökulman tuon ajan äiteihin ja isiin, minun isovanhempiini. Omat vanhempani ovat syntyneet 60-luvun lopulla, isovanhemmat 40-luvulla. Vanhempani ovat olleet hyvin avoimina omasta lapsuudestaan ja omien vanhempiensa hyvistä ja huonoista puolista, mikä on auttanut minua ymmärtämään omia vanhempiani. Äitini äiti on karjalan evakkoja, hyvin hiljainen joka ei osaa pitää puoliaan oikeastaan missää. Häntä ovatkin käyttäneet hyväkseen jokainen joka on kehdannut. Ihana mummo joka rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Äitini isä kuoli noin 10 vuotta sitten, hänkin oli kaikista huolehtiva ihminen josta minulla on paljon lämpimiä muistoja. Äidilläni oli omat ongelmansa heidän kanssaan muttei lainkaan niin suuria mitä tässä ketjussa on kerrottu.

Isäni vanhemmat taas. Minua alkaa aivan itkettämään mitä he ovat isälleni ja myöhemmin äidilleni tehneet. Juurikin näitä kaiken tietäviä, auttoivat vanhempiani ensikodin ostossa ja tulivat vuosien ajan omilla avaimillaan sisään mihin ajankohtaan tahansa valittamaan kaikesta. Välit katkaistiin pitkäksi aikaa kun isäni ei suostunut kertomaan mitä puoluetta äänesti aikoinaan. Kaikkea muutakin aivan kamalaa tapahtui kunnes äitini kertoi isälleni että hän lähtee minun kanssani ja isäni saa päättää tuleeko mukaan. Onneksi isäni lähti meidän kanssamme ja muutimme noin vuodeksi toiselle paikkakunnalle. Tämän jälkeen tilanne rauhoittui jonkin verran.

Minulla ja isälläni on ollut hyvin rankkoja vaiheita, joita pikkusiskoni eivät ole onneksi joutuneet niin vahvasti kokemaan (olen siis vanhin lapsi). Minun mielestäni aivan pikkuasioista huutamista, todistuksen vieminen peruskoulussa oli asia jota pelkäsin aivan valtavasti. Vieläkin (ja luultavasti koko loppuelämäni) purskahdan itkuun jos minulle läheinen ihminen korottaa ääntään. Kuitenkin kun vanhempani ovat kertoneet mitä isäni on joutunut kokemaan saa minut ihmettelemään miten ihanan isän olen saanut. Isäni äiti on jo kuollut, mutta isäni isä on ainoa ihminen maailmassa joka saa minut ahdistumaan aina hänet tavatessani. Rumasti sanottuna hän on pahin huomiohuora mitä tiedän. Välillä kyselee minunkin kuulumisiani mutta on aivan selvää ettei häntä kiinnosta lainkaan. Jos hänellä on puheenvuoro meneillään niin kukaan ei saa sanottuna moneen minuuttiin mitään(mikä on keskultaessa hyvin pitkä aika). Hänellekin naisen ulkonäkö on ilmeisen tärkeä asia; Minulla oli vaikea aika elämässä jolloin lihoin 10 kiloa, laihdutettuani takaisin aikaisempiin mittoihini hän mainitsi tästä sukujuhlissa kaikkien kuullen minkä koin hyvin inhottavaksi. Painoni on minun oma asiani, en halua tehdä siitä yleisötilaisuutta.

Monet ovat miettineet tässä keskutelussa miten olla siirtämättä pahan kierrettä omiin lapsiinsa. Mielestäni vanhempien ei pidä ainakaan sysätä omia rankkoja elämänvaiheita piiloon omaan sisimpäänsä. Lopulta oma paha olo voi ottaa vallan ja sen voi tahtomattaan siirtää lapsiinsa. Äiti ja isä ovat ihmisiä, samoin heidän lapsensa. Ihmisten on hyvä osata keskustella, ja tärkeää kuulla sukunsa ja vanhempiensa menneisyydestä, jotta todella ymmärtäisi mistä tähän on tultu. Itse olen valtavan kiitollinen ja ylpeä siitä että vanhempani ovat kertoneet omista rankoista vaiheistaan, ymmärrän heitä ja samalla itseäni paljon paremmin kun ymmärrän heidän elämänsä vaiheita.

Rohkaisen siis teitä kaikkia kertomaan omien vanhempienne vaikutuksesta teihin lapsillenne. Sopiva ikä tähän on mielestäni lapsen kehitystasosta riippuen 17-19- vuotiaana. Jotain vinkkiä voi tietenkin jo aikaisemminkin kertoa, erityisesti jos olette päättäneet katkaista välit omiin vanhempiinne.

Lisäyksenä vielä äskeiseen kirjoitukseeni, että tämä on aivan mahtava keskustelu! Vaikka olemme keskustelleet näistä asioista niin tämä keskustelu auttoi ymmärtämään vielä enemmän teitä tämän ajan kasvatteja. Ensi kerran kun näen äitiäni niin aion keskustella näistä asioista lisää, ja kysellä häneltä nimenomaan tuon ajan naiskuvasta ja yleisestä seksuaalisesta ilmapiiristä.

Ei ole syy sodassa. Miksi isovanhemmat, jotka elivät sodan ajan, rakastivat lapsiaan ja lastenlapsiaan? Ja välittivät. Miksi naapurin äiti välitti aidosti lapsistaan? Miksi kavereideni äiti-tytär-suhde oli ällistyttävän ihana? Miksi kavereiden isätkin halasivat lapsiaan? Miksi toisten vanhemmat keskustelivat lasten kanssa? Miksi toisten vanhempien lapsi uskalsi sanoa jotain, vastaankin, ilman että heitä ei hakattu? Miksi äiti ei välitä vieläkään? Miksi äiti toimii ja puhuu niin isälle, sisaruksille, suvulle, kavereille, että minun kanssa ei voi jotenkin olla tekemisissä. Kaikki vaikenee ja alkaa välttelemään. Tämä tapahtuu aina, kun tiedän äitini olevan tekemisissä ko. ihmisten kanssa ja äitini tietää, että minulla ja jollain toisella on luonnollinen, hyvä suhde. Tuntuu, kuin olisin ylimääräinen muna käenpoikasen pesässä. Äiti on se käenpoikanen.

Ovatko he, keitä äiti manipuloi, jotenkin tyhmiä? Onko isä niin tyhmä, ettei ymmärrä kuunnella lastaan, kysyä lapselta asioista, mitä sitten asia voisikin olla? Onko lapsi kuin spitaalinen jo syntyessään, jota tulee vältellä kun äiti sanoo heps? Kuka sitten välittää lapsesta, tyttärestä, kun äit on puhunut kaikki ympäriltä pois? Mitä pitää tehdä, kun satunnaisesti kuulee äidin puhuvan valheita tyttärestä, kertoo kertojalle totuuden ja sitä hetki ihmetellään, mutta valheita on jatkunut kymmenien vuosien ajan, eikä toinen pysty enää suhtautumaan valheiden kohteeseen luonnollisesti, kaikki pitäisi aloittaa alusta? Miksi äiti jättää jälkeensä perinnön sisaruksille, valheet, joiden selvittely ahdistaa jo liikaa ja merkkien perusteella tyttären vähättely jatkuu? Ovatko sisarukset tyhmiä? Mitä isä tekee, jos äiti lähtee ennen? Osaisiko isä enää tutustua lapseensa, 80 -vuotiaana? Mitä sisarusten lapset ajattelevat, uskovatko he jotain, mitä heille on syötetty? Kyseenalaistavatko he koskaan, tulisivatko edes joskus käymään, tutustumaan? Miksi sisar on äidin kopio?

Muna, jonka käenpoikanen yritti tuhota, jäi miettimään. Ja kaipaa kovasti perhettä ja sukua.

Jos hänellä on huonot muistot oman äitinsä kanssa vietetyistä jouluista?

Huh, näitä on aika hurja lukea! Mutta tosi hienoa huomata että te itse hahmotatte ongelman, osaatte pukea sen sanoiksi ja käsitellä näitä asioita, ei niistä muuten pääse eroon ja muuten ne jäävät kiertämään tuleville polville.

Minun äitini on syntynyt 50-luvun alussa, ja hän on sitten ehkä sitä ensimmäistä polvea joka on tehnyt asiat toisin kuin äitinsä. Mummoni oli todella uskonnollinen, asiallinen ja häpeilevä, ja äitini varmaan on tahtonut tällaisesta perhekulttuurista eroon. Kun minulla alkoi kuukautiset, äiti toi koko kaupan kassillisen erilaisia siteitä testiin, osti rintsikat ennenkuin pyysin niitä itse, on aina kehunut ja pussaillut ja puhunut avoimesti seksistä, ehkäisystä ja poikaystävistä. En ollut ennen edes osannut arvostaa tätä mutta tämä ketju pisti miettimään. Toki oma äitinikin on hyvin vaativa ja yrittää joskus saada minut toteuttamaan omia haaveitaan, mutta tämä taitaa olla enemmän luonne- kuin ikäpolvikysymys :)

Ajattelinkin tällä kirjoituksellani sanoa että tuon ketjun voi katkaista ja koska olette käsitelleet noita ongelmia, pystytte antamaan omille lapsillenne ihan erilaisen mallin naiseudesta :).

En tiedä, joko tässä ketjussa on mainittu tämä teos, kun en nyt lukenut kokonaan:

Martti Paloheimo, Kotivammaisuusuuden synty - Suomalaisen lapsuuden haavat

"Jokainen ihminen syntyy "keskosena" ja muotoutuu ihmispersoonaksi varhaisimmassa sosiaalisessa ympäristössään. Vanhempien kutsumus on osallistua luomistyön valmiiksi saattamiseen, joka on mahdollista vain rakkauden ilmapiirissä.

Todellisuudessa kodeissa esiintyy hätkähdyttävän paljon julmuutta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Lapsia lyödään, hyljeksitään ja väheksytään. Jo varhain heiltä riistetään omanarvontunto ja heidän minuutensa kehitys jää kesken, Lapsena saadusta kohtelusta muodostuu myöhemmin kohtalo.

Miten sinua kohdeltiin? Se on kysymys, joka saattaa johtaa elämänvaiheiden paljastumiseen. Totuus tekee kipeää, mutta toisaalta se on kaiken terveyhtymisen edellytys.

Monikymmenvuotisessa työssään Martti Paloheimo on kiinnittänyt erityistä huomiota varhaislapsuuden kokemuksiin. Hän arvostelee vallitsevaa psykiatrista perusteoriaa, joka sivuttaa niiden merkityksen. Paloheimo puhuu "kotivammaisuudesta", joka koskettaa suurta osaa Suomalaisista. Sitä voidaan pitää jopa eräänlaisena kansanneuroosina.

Psykiatri Martti Paloheimo vetoaa vanhempiin: rakastakaa lapsianne, kun he vielä ovat lähellänne. Hän vaatii myös psykiatriaan varhaislapsuuden merkitystä, joka sille kuuluu."

http://www.goodreads.com/book/show/6037429-suomalaisen-lapsuuden-haavat

Kannattaa tutustua.

[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:42"]

Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.

Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus. 

Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa! 

Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.

Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani. 

Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...

Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.

Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.

[/quote]

Meillä on juuri tällainen suhde äitini kanssa. Hän on syntynyt -51 ja minä -83. Olen aina pelännyt äitiäni ja hän käytti kamalasti valtaa suhteessamme, tekee sitä edelleenkin. Ihan vasta viime vuosina olen uskaltanut hieman alkaa sanoa hänellä vastaan. Hän myös luki päiväkirjaani, kirjeitäni jne. ja myöhemmin tekstiviestejä. Tämä toistui jatkuvasti ja lopulta lakkaisi kirjoittamasta päiväkirjaa ja piilottelin tavaroitani. Pidin päiväkirjaani lukitussa laatikossa ja päiväkirjassa oli vielä omakin lukko, mutta tämäkään ei ollut hänelle este. Olen aikuisena usein pohtinut tämän asian vaikutusta itseeni, sillä kyllähän tuollainen käytös osoittaa todella voimakasta vallan käyttöä ja toisen yksityisyyteen kajoamista ja muistan olleeni välillä todella ahdistunut. Meilläkin äiti suhtautui väheksyen ja halveksien diskoihin menoon tai seurusteluun jne. Se johti siihen, etten sitten lopulta enää kysynyt lupaa mennä minnekään, kun se halveksinta oli niin epämiellyttävää.

[quote author="Vierailija" time="13.11.2014 klo 21:01"]

[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 21:51"]

Ahdistaa tuleva joulu

[/quote]

Ei joulun kuuluisi ahdistaa. Eikös se ole yhdessäolonkin juhla, perheet kokoontuvat ja kaikilla hyvä mieli.

Toisinkin voi olla, kuten varmaan monella täällä, ahdistaa. Vaihtoehdot että menet sinne joulupöytään, olet avulias ja tarjoilija, kehut kovasti äidin ruokia ja kuuntelet ne vähättelevät kommentit (kun muut eivät ole lähellä kuulemassa, tyyli vaihtuu kun joku tuli lähelle). Kommentointi, millä tavalla kukaan muuu ei puhu. Jos olisi kysymyksessä kaveri, u-käännös tapahtuisi alkumetreillä, illalliset olisivat kaukainen ajatus.

Pöydän kattaus jatkuu, istutaan runsaan tarjoilun eteen kynttilöiden lämpimässä valossa ja sitten alkaa. "Kun minä olin pieni" -ikuiset tarinoinnit tai kuinka naapurin tyttö on lääkäri ja heillä kaksi lasta. Onko ruoka hyvää ja se on valmistettu sillain ja tällain. Äidin muistelot, kun minä ala-asteella tein kastiketta puuhellalla (muuta en saanut tehdä), niin hah-hah nauroi äiti, paloi aina kastikkeeni pohjaan. Pääasiassa äidin jutut ja kuinka hän oli pieni- muistelot ja miten silloin, kukaan ei puhu mitään, koska näitä kuullaan aina, siis aina! Ihme jos joku uskaltaa kysyä joltain toiselta jotain ympäripyöreätä, sivuseikka ja lyhyesti.

Siinä se ihana jouluillallinen sitten menikin. Sen jälkeen muidenkin kanssa yrität joulua tunnelmoida, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tunnelma on vaivautunut, teennäinen, kukaan ei uskalla kommunikoida toisen kanssa, niinkuin kommunikoi ilman äidin läsnäoloa. Lyhyet puheenaiheet ovat suurinpiirtein olkipukissa ja himmeleissä. Lahjat jaetaan ja se on kivaa, tosin äiti reagoi jokaikiseen saamaansa lahjaan jotenkin negatiivisesti, se näkyy ja tuntuu kaikille. Näin on aina ollut. Joulu oli siinä. Sen jälkeen seuraava vuosi jatkui äidin tyttärelleen kohdistetuissa sairaassa kohtelussa (en halua eritellä, tuntuu että liian erikoista), josta kukaan ei tiennyt mitään. Ja sitä jatkui ja jatkui. Joulupöytään kun menin, itse tein sitä, että äitini lailla lakaisin kaiken maton alle, kun minä suostuin lisää ottamaan. Taistelin faktoja vastaan, liian kauan. Olin tyhmä, tosin ei tukijoitakaan ollut.

Joulu oli liian raskas, vaikkakin perhe oli koolla, mutta muita ei kuitenkaan ollut,  joulu oli kokoontuminen: vain äiti -aurinkojumala. Todella, en erittele kokonaisuutta.

Vietän nykyään joulun lähes yksin äidin persoonan takia. Joulu vihlaisee sydäntä, yksinäisyys. Joululauluja kun mielessään muistelee, yksin hyräillen, lokakuusta alkaen, alkaa ahdistus. Olo kuin joulukortissa pupulla yksin kuusen alla, yhdet jäljet takana. Kuitenkin on jouluisempi olo jouluina, aidompi ja nautin joulun tunnelmista. Olen kai sit selvinnyt, mutta tuntuu. Haluaisin äidin, joka rakastaa kaikkia perheenjäseniään, kuten muutkin perheenjäsenet tuntevat.  Joulu, olisko se juhlista sitten vihlaisevin. Veikkaan, että tilanne toisaalta samaa kuin yksinäisillä vanhuksilla, mutta ei kuitenkaan niin vahvaa kärsimystä, mitä he kokevat. Heille tukea myös, kaduilla ja kaupoissa. Olen yrittänyt auttaa, kontaktia ja ostosten apuna, pientä, ja enemmän tarvitsivat - ystävää + kontaktia toiseen ihmiseen.

Kontaktia täälläkin, please:

Mitä kokemuksia teillä joulun ajoista, äidinne seurassa? Kiinnostaisi vertaistukenakin. Voimia teille tyttäret!

[/quote]

Äiti käy ylikierroksilla ja hössöttää. Kaiken pitää mennä juuri niinkuin hän haluaa. Kaikkia ahdistaa ja on jäykkä olla. Jossain vaiheessa pyhiä aina marttyyri-itkut, kuinka hän on niin paljon panostanut eikä kukaan häntä arvosta. Aikuisten ihmisten kohtelemista pieninä lapsina.

Nykyään vietämme perheeni kanssa joulut aina ulkomailla. Nautimme yhdessä olosta ja rauhasta. Äiti pitää tätä kamalana. Tunkee kotiimme aina tullessaan joulukoristeita, vaikka olen pyytänyt ettei toisi. Laittaa ne esille ja niitä ei saa ottaa pois. Yrittää "aivopestä" lapsia joulumaniaan lähettelemällä useamman kerran viikossa jouluaiheisia kuvia ja postikortteja. Koska kyllä joulu täytyy lapsille olla. Täydellinen kyvyttömyys kunnioittaa minua ja minun perheeni erilaisia valintoja ja arvoja.