70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 09:29"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 22:45"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 21:40"]
Puuttuuko tältä sukupolvelta täysin tietämys esim. peruspsykologiasta, vuorovaikutustaidoista ja ennen kaikkea itsearvioinnista ja -reflektiosta? Nykyäänhän koulu- ja työelämä on yhtä itsearviointilappusten täyttämistä toisensa perään. Miten pärjäsivät työelämässä viime vuosikymmenen(t)?
Ja mistä tuo loputon juoruilu ja toisten puolituttujen asioiden vatvominen johtuu? Onko klassista projisointia: puhutaan naapurin Kallen tyttären kaiman serkun vastoinkäymisistä, niin kukaan ei vahingossakaan muistele oman perheen kipupisteitä?
Entä tuo siivousintoilu? Aina hohtavan siistiä, mutta ai kun se siivous on raskasta, taas meni koko viikonloppu siivotessa, voi minua, edes lomalla ei saa levätä. Siivotaanko siinäkin ongelmia piiloon, peitellään? Vai onko oman itsensä kanssa niin vaikea olla, ettei voi hetkeksikään pysähtyä?
[/quote]
Jos meidän aikamme olisi samanlainen kuin 70-l äideillä, saattaisimme hyvinkin siirtää kokemamme samalla tavalla eteenpäin. Mutta kuten sanoit, joka paikassa jo kysellään itsetuntemuksen perään, lastenkasvatuksesta ja lasten tarpeista puhutaan ihan eri sävyyn kuin ennen, henkinen pahoinvointi ylipäätään tunnistetaan ja siitä saa puhua ...kaiken tämän ansiosta voimme ylipäätään tunnistaa sen, että lapsuuskoti on ollut rakkaudeton. Epäilemättä ihmiset yleensäkin yrittävät tehdä elämässään parhaansa, emmekä voi sille mitään, ettei se paras ole aina ollut hurraamisen arvoista, on oma tehtävämme vain yrittää toipua ja olla itse parempia.
Kun me "teemme parhaamme", on lopputulos riippuvainen monesta asiasta. Tässä ketjussa kuvaillut tunnevammaiset äidit eivät varmaankaan ole puhuneet tunteistaan tai tai tunteettomuudestaan ja vihastaan kenenkään kanssa eivätkä muutkaan ole vaatineet heitä siitä tilille. Se on ollut näiden äitien tappio ja siitä ei voi olla kuin surullinen. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että "meidän parhaamme" äiteinä on parempi kuin se, mitä meille oli lapsena tarjolla.
[/quote]
En ole kanssasi varsinaisesti eri mieltä. Ymmärrän että tietämystaso esim. kasvatuksesta oli 70-luvulla aivan eri kuin tällä hetkellä (kirjoitinkin siitä aikaisemmin tässä ketjussa).Ymmärrän että jokainen meistä on enemmän tai vähemmän vanhempana oman aikakautensa tuotos. Ymmärrän että Suomi on ollut monin takapajulainen, rikki ja sodasta toipuva maa etc. etc. etc.
Mutta entä nämä kaikki vuodet tässä välissä? Tieto on lisääntynyt, aikaa on kulunut, tieto on kaikkien käytettävissä, itsetutkiskeluun kehottavilta mantroilta, artikkeleilta, tv-ohjelmilta, keskusteluohjelmilta, työelämältä yms. ei ole voinut kukaan täysin välttyä.
Omat 30-luvun lopulla syntyneet isovanhemmat ovat tietyllä tapaa enemmän kiinni tietotekniikassa kuin minä! Löytyy älypuhelimet, skypet, molemmat (tahoillaan, ovat eronneita) käyttävät sähköpostia, osallistuvat mm. hesarin keskustelupalstoille. Juuri tuo ikäpolvi kirjoittaa paljon mielipidekirjoituksia lehtiin. Moni heistä ei jää millään eläkkeelle, tai jos on jäänyt, niin on edelleen tavalla tai toisella vaikuttamassa yhdistyksissä tai "takapiruna" yrityksissä. Niin oma isoisänikin. Oikeasti, moni heistä on pysynyt hyvinkin mukana aallon harjalla - kaikessa muussa paitsi oman käyttäytymisen arvioinnissa ja ehkä myös anteeksi pyytämisessä. Itsessä ei vaan milään suostuta näkemään mitään vikaa.
[/quote]
Niin, kehityksessä mukana pysyminen ja omiin tunteisiin pureutuminen ovat kuitenkin eri asioita: toinen on kivaa, toinen voi tehdä kipeää. Ehkä myös aika tekee tehtävänsä. Kun on jo vuosikymmeniä elänyt tyytyväisenä itsepetoksessaan, ei enää ole valmis rikkomaan koko elämän kestänyttä harhaa. Ehkä ikäihmiset katsovat asiaa myös niin, että jos omat lapset ovat perheellisiä veronmaksajia, niin oma kasvatustyö on silloin tehty oikein ja voi olla siltä osin tyytyväinen. Pointtisi on kuitenkin kiinnostava ja sitä sopii pohtia. Kiintoisaa on sekin tutkimus, johon ketjun alussa viitattiin, että suomalaisten "sotatraumat" ovat ihan oma lukunsa. Muualla sota ei ole tuottanut tai sen ei väitetä tuottaneen niin paljon rikkinäisiä ihmisiä. Ehkä me olemme olleet aina tällaisia sodista riippumatta.
Minä uskon myös ns. aikansa lapset -ajatustapaan. Vanhuksia on ollut tapana nimittää aikansa lapsiksi viitaten vain aikaan, jolloin he olivat nuoria aikuisia ja aikuisia. Kun ikävuosia karttuu lisää, ihminen on jo sitä mitä on, ei enää vaikutuksille altis muutoksiin kykenevä persoona. Nyt kun senioritkin ovat hyväkuntoisempia ja aktiivisempia kuin ennen, asiaa voisikin tarkastella vähän eri vinkkelistä.
Haluan kiittää tätä ketjua paljosta. Olen ymmärtänyt, että vaikenemisen kulttuuri, jossa kasvoin oli ns. totaalivaikenemista ja olen siinä valitettavasti liian kiinni edelleen. Vanhempani eivät edelleenkään kysy minulta henkilökohtaisia asioita ja joskus kavahdan, jos joku ylipäätään kysyy niitä minulta. Vastaavasti koen tekeväni palveluksen muille, kun en häiritse heitä liian henkilökohtaisia kyselemällä.
Kiitos tästä ketjusta sen aloittajalle - miten terapeuttista luettavaa! Omat muistot teini-iästä ja esimerkiksi menkkojen alkamisesta vyöryivät elävinä mieleen, niin tutulta tämä kaikki kuulosti. Hyvin samanlaisia kokemuksia tuntuu olevan muillakin.
Oman äitini kanssa välit ovat parantuneet huomattavasti sen jälkeen, kun tulin itse äidiksi. Hän rakastaa lapsenlastaan ehdoitta ja jaksaa leikkiä hänen kanssaan tuntikausia. Ja olen kuullut monta kertaa, kuinka hän ääneen sanoo lapselleni rakastavansa tätä hurjasti. Mielenkiintoista tietysti on se, etten muista lapsuudestani yhtäkään kertaa, että jompikumpi vanhemmistani olisi sanonut minulle rakastavansa. Äitini on kyllä avautunut, että osaa vasta nyt isovanhempana nauttia lapsesta, iloita hänen kehityksestään ja pysähtyä hetkiin. Ettei hän osannut tehdä sitä omassa lapsuudessani ollenkaan. Ja elämä oli niin kovaa koko ajan, ettei pysähtyminen ja nauttiminen ollut mahdollista.
Olen yrittänyt antaa äidille anteeksi ja nähdä hänen kipupisteidensä yli. Se on kuitenkin välillä vaikeaa. En osaa vetää rajoja siihen, millaisiin asioihin päästän äitini ja ylipäänsä sukulaiseni osalliseksi. Aina, jos näytön herkän kohtani, he iskevät siihen kuin hyeenat. Aivan samoin kuin lapsena ja nuorena. Milloin istuin pää kumarassa ruokapöydässä ja kuuntelin, kun äiti siskoineen taivasteli kamalaa akneani tai arvosteli valintojani. Ja olin täysin suojaton. Vaatteet, hiukset, toiveeni, unelmani olivat aina vääränlaisia. Jouduin puskemaan eteenpäin täysin yksin. Kun menin työelämään, äitini kertoili kaikille, että "tyttö vähän harrastelee". Vaikka tienasin omat rahani ja kehitin itseäni. Vasta sitten, kun kohosin samalla alalla maanlaajuisestikin arvostettuun asemaan, olinkin yhtäkkiä joku sankari, lahjakas menestyjä. Tuntuu uskomattomalta tuo, miten suorituskeskeinen ja teoilla ansaittuun rakkauteen perustuva maailmankuva omilla vanhemmillani on ollut. Yritän parhaani mukaan katkaista kierrettä mutta pelkään toistavani tiedostamattomasti huonoja malleja.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 12:28"]Hei iltapäivälehtien toimittajat, tässä teille juttuaihe. Unohtakaa seksihelle ja muu kakka. Vai olisko tämä enemmän Suomen Kuvalehden toimittajien heiniä?[/quote]
Oksettaa ajatuskin, että joku iltiksen toimittaja tekisi tästä jutun, tyypillisen harhaanjohtavinen päätelmineen ja otsikoineen ja pilaisi koko homman.
Sellainen luonteva yhdessäolo jotenkin puuttui kokonaan tuon ajan lapsuudesta, vaikuttaa siltä näitä lukiessa. Paljon oltiin tekenevinään, harrastettiin ja töitä tehtiin etc. Mutta sellainen arkipäiväinen lomassa oleminen puuttui kokonaan. Siinä oli jotakin ahdistavaa, jos syntyy hiljainen hetki - paljastava hetki? Että vaietut asiat nousevat pintaan, mikäli hetkeksikään höllää ja niitä on katsottava armottomasti pohjatoomiin silmiin.
Semmoinen tuntu, että valtavasti häpeää ja vaiettuja salaisuuksia, joiita sitten pidettiin loitolla sillä jatkuvalla tekemisellä ja nykyhetkeen 'keskittymällä'. Ei sinänsä siinä pahaa, että elää hetkessä, mutta jos on tarve piilotella menneisyyttä, nouseehan se sieltä kummittelemaan omituisena vaiteliaisuutena ja tabu-aiheiden olemassa olon kyllä aisttii.
Lapsi on tarkka havainnoiha. Oppii väistelemään miinoja.
Aikuisempana nyt sitten miettii, että mitä kaikkea sitä on pajunköytenä oikein syötettykään. Kun suoraan asioisa asioiden nimillä ei ole voinut puhua. Jonkun enon sedän mielen romahduksesta, alkoholismista tai muusta vastaavasta. Onko suvussa tappoyrityksiä tai lehtolapsia, vai miksi sielä Amerikasta tultiikaan takaisin kotikonnuille jne etc.
Kun joskus yritti haastatella kiinnostuneena menneisyyden ihmisistä, vastaukset olivat aina luokkaa: oli kova työihminen. Ja se siitä. Move on.
Sodan tuoma häpeä, että hävittiin sota - vaikka torjuntavoitosta puhutaankin. Menetettiin paljon maita, ja naisia pahoinpideltiin/raiskattiin. Pakko vaieta häpeästä. Kokikvatko naiset vihaa omia miehiään kohtaan, kun sota oli tappiollinen? Miehet epäonnistumista - mielenterveyseonglmat suuria. Painajaismaisia muistikuvia.
Rakkautta ei varmaan liiemmälti ollut jakaa, pelkkää selviytymistä. Ja suuri osa kaatuneitakin toki. Nämä ajat tulisi ottaa julkiseen keskusteluun vielä, kun tämän ajan lapsia elossa. Ihan meidän seuraavan sukupolven tervehdyttämiseksi, eikä vain ajatella, että pääsköön veräjästä.
Mätä jatkuu, jos sitä ei puhkaista ja käsitellä!
toi on muuten totta, että Suomessa on jotenkin sellainen miesviha... naiset ihan kuin vihaa miehiä.. suomalaisia miehiä eritotetn.. olisiko sota yksi selitys tähän, kun naiset joutuivat niin koville pärjäämään yksin sitten nöyryyttivät samalla miehiä, rintamalta palatessaan.. terveys menneenä. . feminismi nousi, kun naiset koki että eiväthän he oikeastaan miehiä edes tarvitse.. syntyi sellainen naisviha miesviha asetelma.. molemmat halveksui toisiaan.. avioerothan oikein buumasi nousuun 70-luvulla, ja enää ei ollut mitään normia mennä naimisiin välttämättä.. tai haluta elää yhdessä loppuun asti.. naisten työurat antoi enemmän naisille sanomista ja kyllähän sitä sanottiin.. väkivallat suhteissa nousi.. ja nykyäänhän tosiaan yli miljoona sinkkutaloutta kertoo kyllä kehityskaaresta jotain oleellista.. mitä, sen voisi tutkija tutkia ja miettiä näitä syy-yhteyksiä.. miksi parisuhteet eivät enää kiinnosta, eivätkä välttämättä edes enää lasten hankinta..
[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 01:43"]
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 21:29"]
Olin aika liikuttunut, kun oma 17-vuotias poikani kysyi kerran, voiko hän tulla asumaan luokseni aikuisenakin, jos tulee sellainen tilanne, ettei ole rahaa asuntoon tai ruokaan. Mielelläni vastasin, että totta kai voi. Itse en olisi tuollaista kysynyt lapsuuskodissani koskaan, tiesin varmaan vastauksen kysymättäkin.
Tuon pojan kysymyksen jälkeen otin asian puheeksi muidenkin lasten kanssa, myös nuorimman, jolla aikuistumiseen on vielä pitkä matka, ja sanoin, että kotiin voi aina tulla ja siellä on aina tilaa riippumatta siitä, kuinka vähän neliöitä siellä sattuisi olemaan.
[/quote]
Lapsuus palasi mieleen ja tajusin, että äiti sanoo noin vain, koska haluaa tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi, oikeasti en ollut tervetullut.
[/quote]
Voi olla että tämä heitto "voit sitten koska vaan tuli lapsuudenkotiisi turvaan" on niitä vanhan kansan sanontoja, jonka kenties omakin äitisi on sen joskus kuullut, tuskin hän sitä itse keksi. Varmaan sanoi noin, kun ajatteli ettet kumminkaan ole tulossa.
[/quote]
Minäkin muistan tuon ruokailujutun lapsuudestani, ja joskus sai ihan oikeasti vaan rippeet. No eväillä oli töissä, joten nälkä oli. Meillä ei vaan äiti ollut ruoka-aikana töiden jälkeen. Piinaava tilanne, kun kukaan ei puhu mitään, kun puhelupaa ei ollut äidin vuoksi. Mulla on ollut tapana tehdä tosi paljon ylimääräistä ruokaa, nyt tajuan miksi.
[/quote]
Meillä ruoka tuntui myös usein loppuvan kesken ja vanhempi veljeni, jonka olisi pitänyt murrosikäisenä saada jo miehen annoksia, sai tyytyä myös rippeisiin. Kysyin kerran äidiltäni. tekevätkö he isän kanssa kuukausibudjettia tai suunnittelevatko, minkä veran kuussa käytetään ruokaan rahaa. Hän naurahti kysymykselle, olihan se ihan huvittava, kyllä heillä rahat on aina riittäneet. No miksi sitä ruokaa ei sitten voinut ostaa sen verran, ettei olisi tarvinut olla kotona nälässä.
äidit eivät nöyrry koskaan,
se on nähty.
väittävät mustankin valkoiseksi mieluummin.
[quote author="Vierailija" time="03.08.2014 klo 02:43"]
Tämän kerroin siksi että muutkin voisivat miettiä, voisiko omallakin äitillänne olla jotain tällaista taustalla. Ei tämä toki selitä muuta ilkeyttä, mutta sen kiusaantumisen naiseksi tulosta, nuhjaiset alusvaatteet. Että olisi mahdollisimman epäviehättävä eikä herättäisi kenessäkään mitään ajatuksia.
[/quote]
Kiitos kun kerroit. Omalla kohdallani olen salaa vanhoja kirjeitä lukemalla saanut tietää parikin asiaa, jotka ovat selvästi olleet häpeän ilmapiirin ja siitä johtuneen käytöksen syy. Väkivaltaan se ei silti oikeuta, mutta taustojen ymmärtäminenkin auttaa.
Minulle ostettiin liivit yhdessä kauppareissulla ja äiti totesi "mun yhdetkään liivit ei ole maksaneet näin paljon". Meillä sukupuolisuus oli vaiettu asia, mutta silti jostain kumman syystä tähän vaikenemisen muuriin tökittiin vaikkapa nauramalla jotain vanhaa juttua, kun "lapsenahan sä sanoit pilliä pilluksi, hahaha."
Ostin joskus teininä huulikiiltoa ja siitä tuli heti sanomista. En kuulemma tarvitse sitä. Yritin perustella kiillon ostamista silläkin, että sehän myös hoitaa huulia niin kuin huulirasva, mutta ei mennyt läpi. Vaatteet mulla oli aina todella karmeita ja ihmettelen vieläkin, miksei minua kiusattu koulussa niiden takia. Eli ihan samanlaista ruma-Elsa touhua kuin muillkain. Mutta nyt kun mainitsit tuosta hyväksikäytöstä, niin on kyllä mahdollista että sellaista on tapahtunut äitinikin lapsuudenkodissa, nimittäin kun hänen veljensä oli meillä käymässä, hän kerran puristeli minua rinnoista ja sen jälkeen väistelin tätä kusipääenoa koko vierailun ajan. Luonnollisesti en sanonut asiasta kenellekään.
[quote author="Vierailija" time="02.08.2014 klo 11:42"]
[quote author="Vierailija" time="01.08.2014 klo 14:27"]
Viesti 1135! Jo se kertoo ongelman laajuuden. Kiitos sinulle 1135. :)
[/quote]
Mikä siis?
[/quote]
viestien määrä. Ei ole mikään yhden ihmisen "voi ei, tommostakin siis sattuu" tarina. Laaja ongelma, joka ei voi olla heijastumatta moniin asioihin yhteiskunnassa.
Minä en jostain syystä hahmota isän roolia meidän perheen kuvioissa ollenkaan. Ei tule mitään muistoja mieleen. Äiti se sitä härdelliä pyöritti. Hmmm. Täytyypä vähän miettiä isääkin.
Jos äitien veljet ovat kiusanneet heitä/sukupuolisesti sopimattomasti käyttäytyneet - asiasta ei varmasti ole puolella sanalla mianittu. ENoista on vaan vaiettu ja puhuttu päivän säästä sen sadannen kerran kun vierailulla. Jos taloista on puuttunut miehenmalli sotien jälkeen, niin talojen pojathan ovat voineet käyttäytyä hvyinkin sopimattoasti suhteessa sisaruksiin.
Ja mallit periytyy. Kuten on voinut lukea näissä tarinoissa. Veljet saattaneet pahoinpidellä pienempiä sisaruksia äitien siihen lainkaan puuttumatta. Ehkä jopa rohkaistaen. Jotain oman trauman läpielämistä, vai?
Viestien määrä tosiaan hämmästyttää. Aika moneen osuneet ajan kuvaus.
Minustakin olisi hyvä miettiä, miten tämä ilmiö on vaikuttanut meihin seuraavaan sukupolveen sodan lapsien tyttärinä. Masennusluvut, työkyvyttömyysluvut - itsemurhaluvut - miljoonasinkkuluvut - vapaaehtoinen lapsettomuus kasvussa - vaikeus sitoutua oikein mihinkään pidempiaikaiseen suhteeseen - luottamuspula - pikasuhteet - internettisuhteet ~flapflaäp - aikakausi - emme koe enää kiintymystä, kuten ehkä aiemmin?
Kansataoludelliset vaikutukset, mikäli yksi sukupolvi vannautuu henkisesti toimia täysipäiväisesti yhteiskunnan ''rattaissa''. Siellä, mihin äitimme meitä niin ahkrasti valmensi..
Kuka alkaa tutkimaan . . .
Pitäisiköhän kaivaa väikkäriprojekti taas esiin. ;)
siis jopa vammautuu - rillit hukassa :(
Ihmetyttänyt kanssa se kamala väkinäisyys, mikä oman äidin sisarusten välisissä suhteissa oli. Koskaan ne ei puhuneet mistään lapsuudessa tapahtuneesta, vaan lähinnä jähmettyivät kauhusta kankeana, jos joku jotain kysyi menneistä. Ja äkkiä takaisin sään ja urheilun pariin.
Tosi outoa käyttäytymistähän se oli. Tai on.
Mielenkiintoinen ketju. Varsinkin, kun sitä vertaa tuohon Minna Haapkylä-ketjuun, jossa puolestaan avioerolapset kipuilevat siitä, kuinka erotaan niin helposti. Täällä puolestaan enemmistö tuntuu ihmettelevän kylmiä kulissiavioliittoja, perheitä, joista puuttuu todellinen yhteys, välittäminen ja kuinka lapset sen herkästi vaistoavat, ainakin naispuoliset. Jokaisella sukupolvella tuntuu olevan omat traumansa ja omat totuutensa, että mitenkä ne hommat olisi pitänyt hoitaa.
Olisi mielenkiintoista kuulla äitien kommentit - ja ennen kaikkea niiden veljien mielipiteet. Kokevatko he, että heitä on suosittu. Olivatko he tyytyväisiä vai oliko se noloa, holhoavaa? No, näitä kommentteja tänne on vissiin turha odottaa, mutta hyvä että tyttärien ääni on ainakin päässyt esiin.
Oma äitini syntyi 20-luvulla, minä synnyin iltatähtenä 60-luvulla. Äiti oli kokenut pula-ajan, sodat, evakot sun muut, läheisyys ja hellittely ei kuulunut kasvatukseen mitenkään, ne osoitettiin muilla tavoin. Äidillä oli omat virheensä ja heikkoutensa niin kuin minullakin. Lämmöllä häntä muistelen. Itse jäin vapaaehtoisesti lapsettomaksi, joten minun toimiani ei ole kukaan arvostelemassa. Itse arvioisin, että olisin ollut kammottava äiti. Ei mun juttu ollenkaan.
Erkki Lampen HS:n haastattelussa sanoo jotain oleellista siitä, mitä perheen antama kehno parisuhdemalli voi aiheuttaa:
"Hän tajusi vasta aikuisena, että onnellisesta ja turvallisesta lapsuudesta huolimatta vanhempien parisuhteessa oli jotakin pielessä. Vanhemmat erosivat, kun Lampén oli parikymppinen.
Lapsi on aktiivihiili, joka imee kodin ilmapiirin itseensä. Lampén on pohtinut paljon sitä, johtuuko oma sitoutumisahdistus siitä, että vanhempia ahdisti aikoinaan omassa parisuhteessaan. Lampén ei ole koskaan ollut paria vuotta pidemmässä suhteessa."
Minusta on hyvä tunnistaa, jos ei kykene äidiksi. Ei ainakaan mukaudu paineeseen, että perhe pitää olla. Itsekin olen ajatellut säästäväni lapseni traumoilta, joiden kanssa itse pähkäilen kenties vielä kymmeniä vuosia. Olisi väärin hankkia lapsi siihen, kun itse *ei voi tarpeeksi hyvin*.
Näin ajattelen rakastavani lapsiani enemmän, syntymättömiäni. En halua heitä vahingoittaa, kuten minua vahingoitettiin. En pyytänyt tulla synnytetyksi.
[quote author="Vierailija" time="31.07.2014 klo 23:12"]
Yleensä se ilmapiiri oli se, että kaikkeen sanotaan aina EI. Ensimmäinen ajatus kaikkeen on - Ei - Ei - Ei - se ei ole mahdollista.
[/quote]
Haha, ihan kuin meillä. Ja sama jatkuu edelleen.