Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.
No noin sun on sitten tehtävä, kun et muuhun pysty.
Mä tunne monia 40-lukulaisia, ja valtaosa heistä on ihan mukavia ja normaaleja tyyppejä. Heidän kanssaan kanssakäyminen on normaalia, eli siihen kuuluu voinnin kyselyt ja keskustelut. Tottakai autetaan tarvittaessa ja hyvin ymmärrän, että avuntarve tulee tästä eteenpäin koko ajan lisääntymään.
Sitten on se äiti, joka on koko elämänsä vaan tarvinnut ja tarvinnut, ja keskittynyt vain itseensä ja omiin tarpeisiinsa. Syyllistänyt ja ollut ihan hanurista. Hänen auttamisensa on taakka ja vastenmielistä, mitä muuta se mitenkään voisi olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.Ei täällä mitään enää vaadita, vaan jaetaan kokrmuksia, ettei tukea ole saatu lapsuudessa, eikä tietenkään useimmissa tapauksissa sen jälkeenkään. Kun siihen on tottunut, vaikka surullistakin on, olisin itse suorastaan epäluuloinen, jos tilanne yhtäkkiä muuttuisi radikaalisti. En luottaisi enää, joten en enää kaipaakaan. Sitä on surtu ja hyväksytty todellisuus, tämä keskustelu on osa prosessia hyväksyä asia. Ei muuttaa sitä, vaan elää sen kanssa.
Nimenomaan tämä. Emme todellakaan näiltä kaltoinkohtelijavanhemmilta, julmilta alistajilta, väkivaltaisilta lapsenhakkaajilta, odota yhtään MITÄÄN. Koska tiedämme että heillä ei ole yhtään mitään mitä antaa, ja että heidän käsitteisiin ei antaminen ylipäätään kuulu mitenkään. He osaavat vain rohmuta, ottaa, kahmia, riistää, vaatia. Kaiken heille itselleen.
Emme tosiaan luule tai toivo heidän muuttuvan koska eivät he (usein luonnevikaisina) pysty siihen.
Mä haluan vaan olla RAUHASSA. Ilman sitä jatkuvaa väkivaltaa, kiusaamista, piinaa, alistamista, haukkumista, pahan toivomista minulle, jatkuvia loukkausia miten olisi sullekin pitänyt tehdä abortti.
Nyt kohta 50v iässä mittani on vaan täysi. Reppu on täynnä pazkaa, sinne on kohta puoli vuosisataa sitä pazkaa lapioituja nyt se vaan tursuaayli reunan eikä uutta enää mahdu.
En suoraan sanoen halua koskaan enää nähdä vanhempiani, kuulla heistä, edes ajatella heitä, ja omalta osaltani olen välit katkaissutkin. Ikävämpi homma vaan se että HE eivät tätä kunnioita. He eivät osaa mitään muuta kuin sen että lasta tallotaan, alistetaan, loukataan, koko ajan, aivan tauotta.
Kukaan tällaisen kodin kasvatti ei todellakaan TOIVO vanhempiensa muuttuvan.
Ketjussa on aivan käsittämättömän naiiveja pumpulipallossa kasvaneita hyvän lapsuuskodin kasvatteja, jotka tulee tänne hakatuille lapsille inttämään ja vänkäämään ja haukkumaan lpselliseksi. Lapsellinen taitaa olla nyt ihan joku muu!
Kyll ongelmakotien lapset on toista kun nää valittajat: tylsiä lomamatkoja ulkomaille, pianotunnille ei saatettu, balettia oli pakko harrastaa, sadistivanhemmat joita vihaan ikäni. Piti käyttäytyä. Nytkään eivät kysele, holhoa ja neuvo vaikka ei tarvisi kuin kysyä mitä toivot ja tarvitset.
Näytäs nyt edes yksi viesti, missä joku tässä keskustelussa on valittanut noista sun listaamista asioista.
Voi jeesus että voi olla ihmisellä vaikeaa tuntea empatiaa muista kohtaan, ja kuunnella ja uskoa toisten kokemuksia. Ei, pakko vähätellä ja keksiä tuollaista pas kaa.
Pitkä ketju, en ole kaikkia lukenut, mutta mielenkiintoista. Olen 70 luvun lapsi ja vanhemmat 50- luvun alussa syntyneet. Onko kellään muulla semmosta tunnetta, että lapsuus oli hyvä ja vanhemmat rakastavia ja huolehtivia, mutta että niistä on vanhemmiten tullut jotenkin hölmöjä ja rasittavia monella tapaa? Eivät siis varsinaisesti ihan virallisesti seniilejä, mutta ei meinaa jaksaa. Huono puoli myös juominen, etenkin äidin, tuntuu juovan jopa isää enemmän. Molemmat polttaa, paljon, ja se on myös alkanut ällöttää. Sisällä ei polteta, mutta ulkoa tupakalta suoraan sohvalle muiden viereen haisemaan. Sori tupakoitsijat, itsekin olen polttanut, mutta aina itse laitoin pastillin tai purkan suuhun ja vähintään pesin kädet sen jälkeen. Ihan kuin molempien järki olisi kadonnut tai hiipunut. Ei nähdä, kuunnella, kuulla tai ajatella. Eikä muisteta. Jos rutiineista pitää poiketa, ollaan lähes shokissa. Harmittaa olla näin ärsyyntynyt kaikesta, mutta juuri viettänyt lomalla samalla loma-asunnolla viikon kanssaan ja täytyy sanoa, että ihanaa päästä omaan kotiin oman perheen kanssa huomenna.
Vierailija kirjoitti:
Pitkä ketju, en ole kaikkia lukenut, mutta mielenkiintoista. Olen 70 luvun lapsi ja vanhemmat 50- luvun alussa syntyneet. Onko kellään muulla semmosta tunnetta, että lapsuus oli hyvä ja vanhemmat rakastavia ja huolehtivia, mutta että niistä on vanhemmiten tullut jotenkin hölmöjä ja rasittavia monella tapaa? Eivät siis varsinaisesti ihan virallisesti seniilejä, mutta ei meinaa jaksaa. Huono puoli myös juominen, etenkin äidin, tuntuu juovan jopa isää enemmän. Molemmat polttaa, paljon, ja se on myös alkanut ällöttää. Sisällä ei polteta, mutta ulkoa tupakalta suoraan sohvalle muiden viereen haisemaan. Sori tupakoitsijat, itsekin olen polttanut, mutta aina itse laitoin pastillin tai purkan suuhun ja vähintään pesin kädet sen jälkeen. Ihan kuin molempien järki olisi kadonnut tai hiipunut. Ei nähdä, kuunnella, kuulla tai ajatella. Eikä muisteta. Jos rutiineista pitää poiketa, ollaan lähes shokissa. Harmittaa olla näin ärsyyntynyt kaikesta, mutta juuri viettänyt lomalla samalla loma-asunnolla viikon kanssaan ja täytyy sanoa, että ihanaa päästä omaan kotiin oman perheen kanssa huomenna.
Itsekin 70-luvulla syntynyt ja vanhemmat 50-luvulla syntyneitä, eivät juo eivätkä tupakoi, mutta välillä älypuhelimien, varsinkin käyttäjätunnusten ja salasanojen kanssa sähläämistä ja joutunut auttelemaan heitä niiden kanssa.
Viikko vanhempien seurassa tällä iällä jossain lomamökissä kuulostaisi kyllä kauhealta, en tiedä jaksaisinko vai lähtisinkö lätkimään kesken viikon :P
Minun aikana ei ole vanhemmat tupakoineet, mutta isä on joskus nuorempana ennen meikäläisen aikaa polttanut. Alkoholiakaan eivät ole liiemmälti käyttäneet, joskus 80-luvulla juhanusreissuilla tuttavaperheen kanssa saattoivat vähän ottaa, mutta ei sen kummemmin.
Itse en ole juonut enkä polttanut koskaan.
Ketjussa on ollut osuvia kuvauksia kokemuksista. Tunnistettavaa. Tärkeää vertaistukea meille monille. Missään koskaan livenä ei ole puhuttu niistä. Oikein ihmettelin, et onko todella muillakin ollut perheessä tiettyjä vaikeita juttuja.
Ketjulaisten vanhemmat vois kyllä pysytellä pois puolustelemasta ja uhriutumasta esille nostetuista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aamulla joku yritti avata keskustelua miten suuria ikäluokkia vihaavat pystyvät työelämässään suhtautumaan asiallisesti kyseisen ikäkauden edustajiin.
Ilman jäynää tai mitä väliä - asennetta.
Vierailija kirjoitti:
Aamulla joku yritti avata keskustelua miten suuria ikäluokkia vihaavat pystyvät työelämässään suhtautumaan asiallisesti kyseisen ikäkauden edustajiin.
Ilman jäynää tai mitä väliä - asennetta.
Suuret ikäluokat (s. 1945–1950) kylläkin ovat olleet eläkkeellä jo hyvän aikaa. Nuorimmatkin heistä ovat tänä vuonna 73-vuotiaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
70-luvulla syntyneet kohtaavat heitä kuitenkin omassa työssään, hoitajina, lääkäreinä, farmaseutteina, pankkivirkailijoina, verotoimistossa, sos toimessa, ihan myös myyjinä ruoka/vaate/kodinkone jne.
Miten säilyy ammattimaisuus kun omat traumat ko. Ikäluokasta painavat mieltä?
Vierailija kirjoitti:
Voi ei! Kaiken muun töryn lisäksi nää omaan napaansa tuijottavat pullamössöt ovat saaneet täällä ONGELMANSA laajasti tiedoksi. No ehkä he tästä vielä aikuistuvat.
Voisivat tutustua enemmän niihin olosuhteisiin, mihin heidän vanhempansa oli kasvatettu. Voisivat parjaamisen sijaan etsiä selitystä ilmiöille. Jos useamman mössön vanhemmat ovat toimineet samalla tavalla niin taustalla on yhteiskunnalliset näkemykset ja olot, saman sukupolven näkemys vanhemmuudesta.
Sinä voisit tutustua ketjuun trollaamisen sijasta ja hämmästyttää itsesi sillä että nimen omaan on kuin onkin otettu huomioon tuo seikka jo vuosia sitten tässä ketjussa, ja edelleen on jäänyt mysteeriksi se miksi nämä vanhemmat ovat EDELLEEN, nyt 73-vuotiaina samanlaisia kuin kolmekymppisenä, ja sitä ennenkin. Miksi mitään kehitystä ei ole tapahtunut, kun muissa ikäryhmissä kehitys jatkuu ihan sinne hautaan asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ei! Kaiken muun töryn lisäksi nää omaan napaansa tuijottavat pullamössöt ovat saaneet täällä ONGELMANSA laajasti tiedoksi. No ehkä he tästä vielä aikuistuvat.
Voisivat tutustua enemmän niihin olosuhteisiin, mihin heidän vanhempansa oli kasvatettu. Voisivat parjaamisen sijaan etsiä selitystä ilmiöille. Jos useamman mössön vanhemmat ovat toimineet samalla tavalla niin taustalla on yhteiskunnalliset näkemykset ja olot, saman sukupolven näkemys vanhemmuudesta.Sinä voisit tutustua ketjuun trollaamisen sijasta ja hämmästyttää itsesi sillä että nimen omaan on kuin onkin otettu huomioon tuo seikka jo vuosia sitten tässä ketjussa, ja edelleen on jäänyt mysteeriksi se miksi nämä vanhemmat ovat EDELLEEN, nyt 73-vuotiaina samanlaisia kuin kolmekymppisenä, ja sitä ennenkin. Miksi mitään kehitystä ei ole tapahtunut, kun muissa ikäryhmissä kehitys jatkuu ihan sinne hautaan asti.
Kysynkin, että jos tässä on enemmän kyseessä mössöjen asenteet. Onko oma käyttäytyminen, siis teidän kolme- ja nelikymppisten jääneet teinin tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Voi ei! Kaiken muun töryn lisäksi nää omaan napaansa tuijottavat pullamössöt ovat saaneet täällä ONGELMANSA laajasti tiedoksi. No ehkä he tästä vielä aikuistuvat.
Voisivat tutustua enemmän niihin olosuhteisiin, mihin heidän vanhempansa oli kasvatettu. Voisivat parjaamisen sijaan etsiä selitystä ilmiöille. Jos useamman mössön vanhemmat ovat toimineet samalla tavalla niin taustalla on yhteiskunnalliset näkemykset ja olot, saman sukupolven näkemys vanhemmuudesta.
En mä enää mitään selitystä kaipaa, äiti määräsi kaikesta tai oli marttyyri. Nyt se pukkaa koiranputkea ja mä nautin elämästä.
Mitä nyt oma 16v syyttää väärästä kasvatuksesta, tuen puutteesta tms.... Olen vain yrittänyt antaa hänen tehdä omia valintojaan keskustellen, mutta ois kai vaan pitänyt sanella. Olis tullut ehkä paremmin toimeen mun äidin kanssa :) Salaa toivon hänellekin tytärtä sitten aikanaan :D
-tiejyrän tytär jostain ketjun alkupäästä-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän me kahdeksankymppiset olemme kasvaneet nykyaikaan , emme jumittuneet kuten lapsemme lapsuuteensa. Siis me, joilla nuppi vielä kunnossa.
Tuon kiistän ettemmekö muka olisi kuukautisia, omia ja tyttäriemme, osanneet hoitaa, ostaa tarvikkeita ja neuvoa.
Jotenkin lapsemme taitavat pitää meitä jotenkin vielä vanhempina, hyvänen aika, suurten ikäluokkien nuoruudessa oli suosikki-lehti , rokki tuli Suomeen, e-pillerit, vapaa seksi, avoliitot. Täällä monet kuvittelevat kuin olisimme eläneet 1920-luvun lailla.
Omat teinit 70-luvulla syntyneet viettivät aikaansa nuokulla, kääntyivät koulussa terkan puoleen, joskus kehoituksestani, ei pakotettu kotona virkkaamaan pitsiä.
Tyttären ja äidin välit eivät ole aina ihan yksinkertaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin ap, ja sitten sielt täältä. Suosittelen kaikille Äiti haava kirjaa,avaa silmiä tyttären, naisen,äidin asemasta Suomessa.
Itse 1972, hyvin traumatusoituneen lapsuuden eläneen äidin tytär. Hänen kuolemansa jälkeen ymmärsin että olen samaa puuta, vaikken halua. Äitihaava kirja on helpottanut omia ajatuksiani.
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneet kohtaavat heitä kuitenkin omassa työssään, hoitajina, lääkäreinä, farmaseutteina, pankkivirkailijoina, verotoimistossa, sos toimessa, ihan myös myyjinä ruoka/vaate/kodinkone jne.
Miten säilyy ammattimaisuus kun omat traumat ko. Ikäluokasta painavat mieltä?
Kas kun lähes kaikki sinua lukuunottamatta osaavat erottaa yksilön ryhmästä.
Jatkan 80- luvun teinimaailman tarkastelua kun menen mökille. Siellä on hillottu sen ajan teinilehtiä, sinää ja minää ja oliks se me kaks.
En saa niistä kuvaa että vanhemmat olisivat jotain 1800-luvun kuria pitäneet teineilleen vaan meno villiä ja vapaata.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan 80- luvun teinimaailman tarkastelua kun menen mökille. Siellä on hillottu sen ajan teinilehtiä, sinää ja minää ja oliks se me kaks.
En saa niistä kuvaa että vanhemmat olisivat jotain 1800-luvun kuria pitäneet teineilleen vaan meno villiä ja vapaata.
Itse en tiedä, kenen elämästä ne lehdet kertoivat, ihan eri maailmasta kaikki oli mitä meillä kotona. Meillä elettiin 1950-luvun arvojen mukaan. Kuri oli kova ja vaikka olin luonteeltani hiljainen hiirulainen, minua kohdeltiin ennalta kuin pahinta pahantekijää. Jos äiti edes oli kuullut, että jossain joku teini oli käyttäytynyt huonosti, niin se oli sen merkki, että minäkin voisin tehdä niin. Meillä ei tosiaankaan sanottu vanhempia vastaan eikä vanhemmat kysyneet meidän mielipidettä mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneet kohtaavat heitä kuitenkin omassa työssään, hoitajina, lääkäreinä, farmaseutteina, pankkivirkailijoina, verotoimistossa, sos toimessa, ihan myös myyjinä ruoka/vaate/kodinkone jne.
Miten säilyy ammattimaisuus kun omat traumat ko. Ikäluokasta painavat mieltä?Kas kun lähes kaikki sinua lukuunottamatta osaavat erottaa yksilön ryhmästä.
Täällä on yhtäläisrnä ryhmänä yleistetty 40-luvulla syntyneet sairaiksi pahoinpitelijöiksi, narsisteiksi, tyhmiksi (eivät osanneet opettaa tyttärille kuukautisista) jne.
Jos tänne kirjoittanut yleistäjä kohtaa äitinsä ikäluokkaa edustavan asiakkaan työssään miten hän sitten osaa eroittaa yksilön kun ajattelee kaikkien olevan samanlaisia?
(Asiakkaana, viiskymppisiltä naisilta tulee joskus ylimielisellä äänellä palvelua. Olen ostanut elektroniikkaa, tablettia, älykännykkää, nuorten miesten eduksi on sanottava, palvelu kohteliasta, vastaavat kysymyksiin asiallisesti jne. Jos nauravat mummuille, tekevät sen vasta taukohuoneessa, ei mitään ees työkaverille merkitseviä katseita.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-luvulla syntyneet kohtaavat heitä kuitenkin omassa työssään, hoitajina, lääkäreinä, farmaseutteina, pankkivirkailijoina, verotoimistossa, sos toimessa, ihan myös myyjinä ruoka/vaate/kodinkone jne.
Miten säilyy ammattimaisuus kun omat traumat ko. Ikäluokasta painavat mieltä?Kas kun lähes kaikki sinua lukuunottamatta osaavat erottaa yksilön ryhmästä.
Täällä on yhtäläisrnä ryhmänä yleistetty 40-luvulla syntyneet sairaiksi pahoinpitelijöiksi, narsisteiksi, tyhmiksi (eivät osanneet opettaa tyttärille kuukautisista) jne.
Ei ole, kuten on todettu jo vaikka kuinka monta kertaa.
"Kaikki 40-luvulla syntyneet sairaiksi pahoinpitelijöiksi, narsisteiksi, tyhmiksi" yleistävien viestien numerot, tai suoraan linkit niihin, kiitos. Epämääräinen jankuttaminen, että näitä viestejä on olemassa, ei riitä.
Ei tämä ole mikään sinun uskon asia. Se, että uskot, luulet, toivot, oletat esim. varallisuuden korreloivan välttämättömän huolenpidon kanssa, ei muuta mitään maailmassa. Ei mitään todellisuudessa. Ehkä kannattaisi enemmin paneutua siihen, miksi sinun on vaikea uskoa asiaa, kuin sen kieltämiseen. Ei se kieltäminenkään totuutta muuta. Toki katsot maailmaa, kuten itse haluat ja perustat näkemyksesi, mihin haluat. Vaikka tuulensuuntaan tai teelehtiin. Muut keskustelevat sitten tosielämästä ja sen moninaisista ilmiöistä.