Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Ei tosiaankaan loukkaantumisista kannattanut kotona kertoa ellei nyt ollut ihan näkyvästi melkein tyyliin pää kainalossa. Haukut tuli, miten taas on ollut tyhmä, huolimaton, epäsiisti ja kömpelö aivan toisin kuin kaikki muut naapurin tytöt, jotka ovat aina niin siistejä, mukavia ja huoliteltuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Voiko aikuinen ihminen suhtautua äitiinsä kuin aikuinen vai pitääkö koko ajan olla vielä joku uhma päällä, äiti vaikka mitä sanoo, sanoo aina väärin?
Voisiko se vanhempi suhtautua aikuiseen lapseensa kuten aikuiseen suhtaudutaan vai pitääkö hänen kohdella viisikymppistä lastaankin kuten viisivuotiasta "kun ei se lapsi kuitenkaan osaa mitään"? Eihän he omien ystävienkään elämää päsmäröi, miksi sitten pitää puuttua lasten elämään?
Juurihan tässä opittiin että hyvä vanhempi kyselee ja neuvoo, se on välittämistä
Tyly ja kylmä joka ei neuvo ja vaadi saada a
uttaa vaikka raskauden aikana. Äiti ohittaa lapsen isän. Mikään ei ole hyvä.Niin. Kyselee, että kysyy lapselta "mitä sinulle kuuluu". Neuvoo, kun lapsi kysyy neuvoa jonkun asian suhteen. Auttaa, kun lapsi pyytää apua. Ei ole vaikeaa.
Muiden kontrollointina näkyvä kyvyttömyys asettua toisen asemaan näyttäytyy myös siinä, että kun oikeasti tarvitsee neuvoa, sitä ei anneta tai ongelmaa vähätellään. Koska kyse ei ole toisen tukemisesta oikeasti. Ei ole kykyä tai halua antaa empatiaa ja tukea, silloin kun toinen sitä tarvitsee. Paremmin tietäminenhän ei haasta tai vaadi mitään, annat neuvot kun sinulle sopii (ei kun toinen tarvitsee), ei tarvitse pohtia vaihtoehtoja, ei tule avuttomuuden tunteita kuten kohdatessa oikeasti toisen hätä. Neuvojat kääntävät oikean hädän hetkellä selkänsä, ei heillä ole aikaa tai halua, kykyä oikeasti antaa mitään muille. Neuvomisessakin on kyse itsensä esille tuomisesta ja oman paremmuuden pönkittämisestä, ei toisen tarpeisiin vastaamisesta. Siksi syntyy nurinkurinen ilmiö, jossa toinen sanoo tehneensä kaikkensa (itseänsä palvelee oikeasti) ja toinen kokee jääneensä täysin yksin. Koska on jäänyt ja jääkin. Saa vain tunkeilua ja vähättelyä, ei tukea koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Voiko aikuinen ihminen suhtautua äitiinsä kuin aikuinen vai pitääkö koko ajan olla vielä joku uhma päällä, äiti vaikka mitä sanoo, sanoo aina väärin?
Voisiko se vanhempi suhtautua aikuiseen lapseensa kuten aikuiseen suhtaudutaan vai pitääkö hänen kohdella viisikymppistä lastaankin kuten viisivuotiasta "kun ei se lapsi kuitenkaan osaa mitään"? Eihän he omien ystävienkään elämää päsmäröi, miksi sitten pitää puuttua lasten elämään?
Juurihan tässä opittiin että hyvä vanhempi kyselee ja neuvoo, se on välittämistä
Tyly ja kylmä joka ei neuvo ja vaadi saada a
uttaa vaikka raskauden aikana. Äiti ohittaa lapsen isän. Mikään ei ole hyvä.Niin. Kyselee, että kysyy lapselta "mitä sinulle kuuluu". Neuvoo, kun lapsi kysyy neuvoa jonkun asian suhteen. Auttaa, kun lapsi pyytää apua. Ei ole vaikeaa.
Muiden kontrollointina näkyvä kyvyttömyys asettua toisen asemaan näyttäytyy myös siinä, että kun oikeasti tarvitsee neuvoa, sitä ei anneta tai ongelmaa vähätellään. Koska kyse ei ole toisen tukemisesta oikeasti. Ei ole kykyä tai halua antaa empatiaa ja tukea, silloin kun toinen sitä tarvitsee. Paremmin tietäminenhän ei haasta tai vaadi mitään, annat neuvot kun sinulle sopii (ei kun toinen tarvitsee), ei tarvitse pohtia vaihtoehtoja, ei tule avuttomuuden tunteita kuten kohdatessa oikeasti toisen hätä. Neuvojat kääntävät oikean hädän hetkellä selkänsä, ei heillä ole aikaa tai halua, kykyä oikeasti antaa mitään muille. Neuvomisessakin on kyse itsensä esille tuomisesta ja oman paremmuuden pönkittämisestä, ei toisen tarpeisiin vastaamisesta. Siksi syntyy nurinkurinen ilmiö, jossa toinen sanoo tehneensä kaikkensa (itseänsä palvelee oikeasti) ja toinen kokee jääneensä täysin yksin. Koska on jäänyt ja jääkin. Saa vain tunkeilua ja vähättelyä, ei tukea koskaan.
Pahimmillaan tämä näyttäytyy vielä niin, että kun tietävät toisella olevan jonkin haastavan tilanteen, kehittävät vielä jotain muuta draamaa tai riidan. Olen vanhempani kanssa oppinut, että jos on jokin vaikea, resursseja vaativa asia, tästä ei kannata mainita. Ei sanota, että sinun pitää nyt keskittyä siihen, tsemppiä, vaan juuri silloin yritetään viedä kaikki aika tai pahoittaa mieli, jotta olisi vielä vaikeampaa. Muutot, uuden työn aloitus, kaikki isot ja keskittymistä vaativat asiat. Ehkä tuodaan vielä jokin erityinen epävarmuutta kylvävä huoli esiin asian suhteen, kuten "toivottavasti et sitten sitä ja tätä..".
Vierailija kirjoitti:
Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia.
<<< No tässähän se selitys tulikin, miksi olet noin myrkynniellyt. Minulla ei ollut äitiä tukemassa, mutta luojan kiitos oli rakastava anoppi, joka tuki ja hoosasi.
Siis jos minulla olisi tytär niin kyllä kyselisin raskausajan vointia ja kuinka neuvolassa meni yms.
Mutta oma äitini ei kysynyt mitään. Ei yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Jos teille muille 70-luvulla syntyneille sattui lapsena jotain omasta hölmöilystä johtuen, uskalsitteko kertoa totuuden vanhemmillenne, vai keksittekö jotain tarinaa ettei tulisi niin pahaa ryöpytystä niskoille? Kerran tipuin omasta urpoilusta johtuen itse järveen ja naapurin pojan kanssa juonittiin sitten yhtäpitävä tarina selitykseksi, kun tietysti läpimärkänä tulin kotiin :P Vasta yli kolmikymppisenä uskalsin kertoa vanhemmille totuuden siitä tapauksesta xD
En uskaltanut kertoa mitään kun äiti jatkuvasti raivosi. Kun putosin ikkunasta sai äitini tämän tietoon muuta kautta ja sanoi minulle *saisit tippua uudestaan*
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä äiti onni "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia.
<<< No tässähän se selitys tulikin, miksi olet noin myrkynniellyt. Minulla ei ollut äitiä tukemassa, mutta luojan kiitos oli rakastava anoppi, joka tuki ja hoosasi.Siis jos minulla olisi tytär niin kyllä kyselisin raskausajan vointia ja kuinka neuvolassa meni yms.
Mutta oma äitini ei kysynyt mitään. Ei yhtään mitään.
Eikö miehesi tukenut sinua? Ja äidille olisit tiuskinut mitä aikuisten asioihin puutut, älä pidä lapsena minua.
Aviomiehen ja lapsen isän pitäisi olla läheisempi kuin äidin.
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen olen huomannut että vanhat vanhemmat voisivat lopettaa sen aikuisten lastensa asioihin puuttumisen.
Jos ihminen on kyennyt elättämään itsensä ja on kohtuu kunnollinen niin ei siihen 80-vuotiaiden vanhempien pidä sekaantua yhtään.
Eikä juoruta lastensa asioita ympäri kyliä.
Ihmeellisiä besserwisseteitä vaikka monesti oma lapsi on esim akateeminen.
Vierailija kirjoitti:
Sen olen huomannut että vanhat vanhemmat voisivat lopettaa sen aikuisten lastensa asioihin puuttumisen.
Jos ihminen on kyennyt elättämään itsensä ja on kohtuu kunnollinen niin ei siihen 80-vuotiaiden vanhempien pidä sekaantua yhtään.
Eikä juoruta lastensa asioita ympäri kyliä.
Ihmeellisiä besserwisseteitä vaikka monesti oma lapsi on esim akateeminen.
Mutta huomaatko, täällä viiskymppiset vinkuvat oikeudestaan neuvoa aikuisia lapsiaan, kysellä miten voisivat neuvoa, itse ilmeisesti häärivät aikuisten lapsiensa asioissa "tukien ja neuvoen" ja raskauksissa pääkokkina.
Heistä kehittyy hyviä kauhuanoppeja, kaiken tietäviä, osaavia ja annas kun neuvon.
Olen se joka olen antanut lasteni itsenäistyä. Miksi minä kansakoulun käynyt lähtisin neuvomaan akateemisen koulutuksen saaneita lapsiani. Miniänikin oli väitellyt tohtori lapsen syntymän aikaan, varmasti tiesi raskaudesta, synnytyksestä, nykyaukaisesta lapsen hoidosta enemmän kuin minä ja kyky hakea tietoa.
Välit on hyvät kun annan aikuisten elää elämäänsä. Onnittelen, muistan merkkipäivät, jos joku sairas, kysyn vointia mutten lähde ruokasoodaa neuvomaan lääkkeeksi.
Ihmettelen näitä vaatimuksia, äidin pitää kysellä voiko neuvoa, äidin pitää ohittaa isä raskausaikana jne.
Osa valittaa liian tunkeilevasta äidistä joka pitää lapsena, sama taas tahtoisi olla itse se tärkein aikuisen lapsensa elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Sillä lailla. Kuullostaapa hyvin tutulta. Surullista, kun jotkut eivät vaan kerta kaikkiaan pysty tarkastelemaan omaa toimintaansa vanhanakaan.
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Voiko aikuinen ihminen suhtautua äitiinsä kuin aikuinen vai pitääkö koko ajan olla vielä joku uhma päällä, äiti vaikka mitä sanoo, sanoo aina väärin?
Voisiko se vanhempi suhtautua aikuiseen lapseensa kuten aikuiseen suhtaudutaan vai pitääkö hänen kohdella viisikymppistä lastaankin kuten viisivuotiasta "kun ei se lapsi kuitenkaan osaa mitään"? Eihän he omien ystävienkään elämää päsmäröi, miksi sitten pitää puuttua lasten elämään?
Juurihan tässä opittiin että hyvä vanhempi kyselee ja neuvoo, se on välittämistä
Tyly ja kylmä joka ei neuvo ja vaadi saada a
uttaa vaikka raskauden aikana. Äiti ohittaa lapsen isän. Mikään ei ole hyvä.Niin. Kyselee, että kysyy lapselta "mitä sinulle kuuluu". Neuvoo, kun lapsi kysyy neuvoa jonkun asian suhteen. Auttaa, kun lapsi pyytää apua. Ei ole vaikeaa.
Muiden kontrollointina näkyvä kyvyttömyys asettua toisen asemaan näyttäytyy myös siinä, että kun oikeasti tarvitsee neuvoa, sitä ei anneta tai ongelmaa vähätellään. Koska kyse ei ole toisen tukemisesta oikeasti. Ei ole kykyä tai halua antaa empatiaa ja tukea, silloin kun toinen sitä tarvitsee. Paremmin tietäminenhän ei haasta tai vaadi mitään, annat neuvot kun sinulle sopii (ei kun toinen tarvitsee), ei tarvitse pohtia vaihtoehtoja, ei tule avuttomuuden tunteita kuten kohdatessa oikeasti toisen hätä. Neuvojat kääntävät oikean hädän hetkellä selkänsä, ei heillä ole aikaa tai halua, kykyä oikeasti antaa mitään muille. Neuvomisessakin on kyse itsensä esille tuomisesta ja oman paremmuuden pönkittämisestä, ei toisen tarpeisiin vastaamisesta. Siksi syntyy nurinkurinen ilmiö, jossa toinen sanoo tehneensä kaikkensa (itseänsä palvelee oikeasti) ja toinen kokee jääneensä täysin yksin. Koska on jäänyt ja jääkin. Saa vain tunkeilua ja vähättelyä, ei tukea koskaan.
Pahimmillaan tämä näyttäytyy vielä niin, että kun tietävät toisella olevan jonkin haastavan tilanteen, kehittävät vielä jotain muuta draamaa tai riidan. Olen vanhempani kanssa oppinut, että jos on jokin vaikea, resursseja vaativa asia, tästä ei kannata mainita. Ei sanota, että sinun pitää nyt keskittyä siihen, tsemppiä, vaan juuri silloin yritetään viedä kaikki aika tai pahoittaa mieli, jotta olisi vielä vaikeampaa. Muutot, uuden työn aloitus, kaikki isot ja keskittymistä vaativat asiat. Ehkä tuodaan vielä jokin erityinen epävarmuutta kylvävä huoli esiin asian suhteen, kuten "toivottavasti et sitten sitä ja tätä..".
Olen huomannut omissa vanhemmissani täysin saman asenteen. En ole koskaan elämässäni voinut luottaa siihen, että tosipaikan tullen saisin heiltä oikeasti apua ja tukea. He ovat aina itse määritelleet ns. apunsa sisällön ja ajankohdan ja pitäneet tällä tavoin kontrollin omissa käsissään. (Tämä siis, vaikka en olisi pyytänyt ja halunnut mitään.)
Tunnistan heistä myös tuon taipumuksen kääntää huomio aina itseensä, mikäli kyseessä on ollut jokin minun elämäni tärkeä tapahtuma tai vaikea tilanne. Ehkä surullisinta oli, kun vakaavasti sairaana minun voinnistani ja tilanteestani ei oltu kiinnostuneita, vaan oltiin vihaisia, kun olin mennyt kertomaan asiasta suvulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onkahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Sillä lailla. Kuullostaapa hyvin tutulta. Surullista, kun jotkut eivät vaan kerta kaikkiaan pysty tarkastelemaan omaa toimintaansa vanhanakaan.
Eli ette haluakaan teitä kohdeltavan aikuisina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten onkahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Sillä lailla. Kuullostaapa hyvin tutulta. Surullista, kun jotkut eivät vaan kerta kaikkiaan pysty tarkastelemaan omaa toimintaansa vanhanakaan.
Eli ette haluakaan teitä kohdeltavan aikuisina?
Oletko jotenkin typerä? Muu ei enää selitä, vaikka tässäkin ketjussa nähty vaikka mitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.
Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.
Ei täällä mitään enää vaadita, vaan jaetaan kokrmuksia, ettei tukea ole saatu lapsuudessa, eikä tietenkään useimmissa tapauksissa sen jälkeenkään. Kun siihen on tottunut, vaikka surullistakin on, olisin itse suorastaan epäluuloinen, jos tilanne yhtäkkiä muuttuisi radikaalisti. En luottaisi enää, joten en enää kaipaakaan. Sitä on surtu ja hyväksytty todellisuus, tämä keskustelu on osa prosessia hyväksyä asia. Ei muuttaa sitä, vaan elää sen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.
Tänne kirjoittaa niin moni, että ne, jotka haukkuvat vanhempiaan, voivat olla ihan eri ihmisiä kuin ne, jotka toivovat vanhemmiltaan apua ja tukea.
Tämä on sellainen tuuletuspalsta ja monille myös pilailupalsta. Kaikkia kirjoutuksia ei kannata ottaa tosissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.Ei täällä mitään enää vaadita, vaan jaetaan kokrmuksia, ettei tukea ole saatu lapsuudessa, eikä tietenkään useimmissa tapauksissa sen jälkeenkään. Kun siihen on tottunut, vaikka surullistakin on, olisin itse suorastaan epäluuloinen, jos tilanne yhtäkkiä muuttuisi radikaalisti. En luottaisi enää, joten en enää kaipaakaan. Sitä on surtu ja hyväksytty todellisuus, tämä keskustelu on osa prosessia hyväksyä asia. Ei muuttaa sitä, vaan elää sen kanssa.
Nimenomaan tämä. Emme todellakaan näiltä kaltoinkohtelijavanhemmilta, julmilta alistajilta, väkivaltaisilta lapsenhakkaajilta, odota yhtään MITÄÄN. Koska tiedämme että heillä ei ole yhtään mitään mitä antaa, ja että heidän käsitteisiin ei antaminen ylipäätään kuulu mitenkään. He osaavat vain rohmuta, ottaa, kahmia, riistää, vaatia. Kaiken heille itselleen.
Emme tosiaan luule tai toivo heidän muuttuvan koska eivät he (usein luonnevikaisina) pysty siihen.
Mä haluan vaan olla RAUHASSA. Ilman sitä jatkuvaa väkivaltaa, kiusaamista, piinaa, alistamista, haukkumista, pahan toivomista minulle, jatkuvia loukkausia miten olisi sullekin pitänyt tehdä abortti.
Nyt kohta 50v iässä mittani on vaan täysi. Reppu on täynnä pazkaa, sinne on kohta puoli vuosisataa sitä pazkaa lapioituja nyt se vaan tursuaayli reunan eikä uutta enää mahdu.
En suoraan sanoen halua koskaan enää nähdä vanhempiani, kuulla heistä, edes ajatella heitä, ja omalta osaltani olen välit katkaissutkin. Ikävämpi homma vaan se että HE eivät tätä kunnioita. He eivät osaa mitään muuta kuin sen että lasta tallotaan, alistetaan, loukataan, koko ajan, aivan tauotta.
Kukaan tällaisen kodin kasvatti ei todellakaan TOIVO vanhempiensa muuttuvan.
Ketjussa on aivan käsittämättömän naiiveja pumpulipallossa kasvaneita hyvän lapsuuskodin kasvatteja, jotka tulee tänne hakatuille lapsille inttämään ja vänkäämään ja haukkumaan lpselliseksi. Lapsellinen taitaa olla nyt ihan joku muu!
Joskus pienenä pihalla leikkiessäni onnistuin saamaan hameen helmaan multaa. Pyyhin sitä pois kädellä, mutta multa levisi. Olin ihan hädissäni ja keksin sitten ottaa piharatamon lehden, jolla yritin saada mullan pois. Tietenkin helmaan jäi vihreä tahra. Äiti suuttui ja huusi kuin palosireeni. Mistäpä minä alle kouluikäisenä olisin voinut tietää mitään tahranpoistosta.