Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.Ei täällä mitään enää vaadita, vaan jaetaan kokrmuksia, ettei tukea ole saatu lapsuudessa, eikä tietenkään useimmissa tapauksissa sen jälkeenkään. Kun siihen on tottunut, vaikka surullistakin on, olisin itse suorastaan epäluuloinen, jos tilanne yhtäkkiä muuttuisi radikaalisti. En luottaisi enää, joten en enää kaipaakaan. Sitä on surtu ja hyväksytty todellisuus, tämä keskustelu on osa prosessia hyväksyä asia. Ei muuttaa sitä, vaan elää sen kanssa.
Nimenomaan tämä. Emme todellakaan näiltä kaltoinkohtelijavanhemmilta, julmilta alistajilta, väkivaltaisilta lapsenhakkaajilta, odota yhtään MITÄÄN. Koska tiedämme että heillä ei ole yhtään mitään mitä antaa, ja että heidän käsitteisiin ei antaminen ylipäätään kuulu mitenkään. He osaavat vain rohmuta, ottaa, kahmia, riistää, vaatia. Kaiken heille itselleen.
Emme tosiaan luule tai toivo heidän muuttuvan koska eivät he (usein luonnevikaisina) pysty siihen.
Mä haluan vaan olla RAUHASSA. Ilman sitä jatkuvaa väkivaltaa, kiusaamista, piinaa, alistamista, haukkumista, pahan toivomista minulle, jatkuvia loukkausia miten olisi sullekin pitänyt tehdä abortti.
Nyt kohta 50v iässä mittani on vaan täysi. Reppu on täynnä pazkaa, sinne on kohta puoli vuosisataa sitä pazkaa lapioituja nyt se vaan tursuaayli reunan eikä uutta enää mahdu.
En suoraan sanoen halua koskaan enää nähdä vanhempiani, kuulla heistä, edes ajatella heitä, ja omalta osaltani olen välit katkaissutkin. Ikävämpi homma vaan se että HE eivät tätä kunnioita. He eivät osaa mitään muuta kuin sen että lasta tallotaan, alistetaan, loukataan, koko ajan, aivan tauotta.
Kukaan tällaisen kodin kasvatti ei todellakaan TOIVO vanhempiensa muuttuvan.
Ketjussa on aivan käsittämättömän naiiveja pumpulipallossa kasvaneita hyvän lapsuuskodin kasvatteja, jotka tulee tänne hakatuille lapsille inttämään ja vänkäämään ja haukkumaan lpselliseksi. Lapsellinen taitaa olla nyt ihan joku muu!
Kyll ongelmakotien lapset on toista kun nää valittajat: tylsiä lomamatkoja ulkomaille, pianotunnille ei saatettu, balettia oli pakko harrastaa, sadistivanhemmat joita vihaan ikäni. Piti käyttäytyä. Nytkään eivät kysele, holhoa ja neuvo vaikka ei tarvisi kuin kysyä mitä toivot ja tarvitset.
Onko sinulla joku aivovamma vai oletko muuten harvinaisen vttumainen puupää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.Ei täällä mitään enää vaadita, vaan jaetaan kokrmuksia, ettei tukea ole saatu lapsuudessa, eikä tietenkään useimmissa tapauksissa sen jälkeenkään. Kun siihen on tottunut, vaikka surullistakin on, olisin itse suorastaan epäluuloinen, jos tilanne yhtäkkiä muuttuisi radikaalisti. En luottaisi enää, joten en enää kaipaakaan. Sitä on surtu ja hyväksytty todellisuus, tämä keskustelu on osa prosessia hyväksyä asia. Ei muuttaa sitä, vaan elää sen kanssa.
Nimenomaan tämä. Emme todellakaan näiltä kaltoinkohtelijavanhemmilta, julmilta alistajilta, väkivaltaisilta lapsenhakkaajilta, odota yhtään MITÄÄN. Koska tiedämme että heillä ei ole yhtään mitään mitä antaa, ja että heidän käsitteisiin ei antaminen ylipäätään kuulu mitenkään. He osaavat vain rohmuta, ottaa, kahmia, riistää, vaatia. Kaiken heille itselleen.
Emme tosiaan luule tai toivo heidän muuttuvan koska eivät he (usein luonnevikaisina) pysty siihen.
Mä haluan vaan olla RAUHASSA. Ilman sitä jatkuvaa väkivaltaa, kiusaamista, piinaa, alistamista, haukkumista, pahan toivomista minulle, jatkuvia loukkausia miten olisi sullekin pitänyt tehdä abortti.
Nyt kohta 50v iässä mittani on vaan täysi. Reppu on täynnä pazkaa, sinne on kohta puoli vuosisataa sitä pazkaa lapioituja nyt se vaan tursuaayli reunan eikä uutta enää mahdu.
En suoraan sanoen halua koskaan enää nähdä vanhempiani, kuulla heistä, edes ajatella heitä, ja omalta osaltani olen välit katkaissutkin. Ikävämpi homma vaan se että HE eivät tätä kunnioita. He eivät osaa mitään muuta kuin sen että lasta tallotaan, alistetaan, loukataan, koko ajan, aivan tauotta.
Kukaan tällaisen kodin kasvatti ei todellakaan TOIVO vanhempiensa muuttuvan.
Ketjussa on aivan käsittämättömän naiiveja pumpulipallossa kasvaneita hyvän lapsuuskodin kasvatteja, jotka tulee tänne hakatuille lapsille inttämään ja vänkäämään ja haukkumaan lpselliseksi. Lapsellinen taitaa olla nyt ihan joku muu!
Kyll ongelmakotien lapset on toista kun nää valittajat: tylsiä lomamatkoja ulkomaille, pianotunnille ei saatettu, balettia oli pakko harrastaa, sadistivanhemmat joita vihaan ikäni. Piti käyttäytyä. Nytkään eivät kysele, holhoa ja neuvo vaikka ei tarvisi kuin kysyä mitä toivot ja tarvitset.
Onko sinulla joku aivovamma vai oletko muuten harvinaisen vttumainen puupää?
Poimintoja tästä keskustelusta.
Itse näin meidät siisteinä, ulkonäöstä, kosmetiikasta, vaatteista kiinnostuneina 25-35 vuotiaina naisina. Miksi ihmeessä olisimme 80-luvun puolella jättäneet tyttäret opettamatta siistiksi kuukautisten aikaan ja puhumatta seksuaaliasioista?
Mehän olimme jo uudessa ajassa, e-pillerit, 60- luvun hipit, seksuaalinen vapaus, monet aloitimme avoliitolla kuin nykyisinkin.
Ei ainakaan kaupunkimammojen mielenmaisemaa kuvaa kirjoittajat. Uskovaisten perheiden aatoksia en tiedä, 80- luvulla kuitenkin helluntalaisen naapuriperheen tytär 17 v sai aviottoman lapsen. Ja mullekin selitti joskus 12-13 v kuukautistensa alkaneen.
Jo äitini, 1903 syntynyt oli tarkka kuukautissiisteydestä vaikka häneen paremmin sopisi "ei puhuttu asioista."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.Ei täällä mitään enää vaadita, vaan jaetaan kokrmuksia, ettei tukea ole saatu lapsuudessa, eikä tietenkään useimmissa tapauksissa sen jälkeenkään. Kun siihen on tottunut, vaikka surullistakin on, olisin itse suorastaan epäluuloinen, jos tilanne yhtäkkiä muuttuisi radikaalisti. En luottaisi enää, joten en enää kaipaakaan. Sitä on surtu ja hyväksytty todellisuus, tämä keskustelu on osa prosessia hyväksyä asia. Ei muuttaa sitä, vaan elää sen kanssa.
Nimenomaan tämä. Emme todellakaan näiltä kaltoinkohtelijavanhemmilta, julmilta alistajilta, väkivaltaisilta lapsenhakkaajilta, odota yhtään MITÄÄN. Koska tiedämme että heillä ei ole yhtään mitään mitä antaa, ja että heidän käsitteisiin ei antaminen ylipäätään kuulu mitenkään. He osaavat vain rohmuta, ottaa, kahmia, riistää, vaatia. Kaiken heille itselleen.
Emme tosiaan luule tai toivo heidän muuttuvan koska eivät he (usein luonnevikaisina) pysty siihen.
Mä haluan vaan olla RAUHASSA. Ilman sitä jatkuvaa väkivaltaa, kiusaamista, piinaa, alistamista, haukkumista, pahan toivomista minulle, jatkuvia loukkausia miten olisi sullekin pitänyt tehdä abortti.
Nyt kohta 50v iässä mittani on vaan täysi. Reppu on täynnä pazkaa, sinne on kohta puoli vuosisataa sitä pazkaa lapioituja nyt se vaan tursuaayli reunan eikä uutta enää mahdu.
En suoraan sanoen halua koskaan enää nähdä vanhempiani, kuulla heistä, edes ajatella heitä, ja omalta osaltani olen välit katkaissutkin. Ikävämpi homma vaan se että HE eivät tätä kunnioita. He eivät osaa mitään muuta kuin sen että lasta tallotaan, alistetaan, loukataan, koko ajan, aivan tauotta.
Kukaan tällaisen kodin kasvatti ei todellakaan TOIVO vanhempiensa muuttuvan.
Ketjussa on aivan käsittämättömän naiiveja pumpulipallossa kasvaneita hyvän lapsuuskodin kasvatteja, jotka tulee tänne hakatuille lapsille inttämään ja vänkäämään ja haukkumaan lpselliseksi. Lapsellinen taitaa olla nyt ihan joku muu!
Kyll ongelmakotien lapset on toista kun nää valittajat: tylsiä lomamatkoja ulkomaille, pianotunnille ei saatettu, balettia oli pakko harrastaa, sadistivanhemmat joita vihaan ikäni. Piti käyttäytyä. Nytkään eivät kysele, holhoa ja neuvo vaikka ei tarvisi kuin kysyä mitä toivot ja tarvitset.
Mitä ketjua olet lukenut vai oletko aineissa? Meitä 70-luvun lapsia pieksettiin, alistettiin, nöyryytettiin, häpäistiin, ei annettu rahaa siteisiin eikä ostettu siteitä, ei ostettu kunnollisia vaatteita - eikä ollut mikään ongelmakoti kyseessä vaan ihan varakas perhe jossa vanhemmat vaan halusi nöyryyttää ja alistaa lapsiaan. Tämä kasvatus oli yllättävän yleistä ja omalta ala-asteen luokalta varmaan neljäsosalla oli tällaista samanlaista.
Kuukautiset piti hoitaa vessapaperilla ja selkään tuli jos sotki lakanat - ja tottakai sotki kun siteitä ei ollut.
Tätä ei saa eikä pidä ajatella vain marginaalitapuksina vaan erittäin monella oli tätä samaa. Juurisyy oli se että lasta ei arvostettu tippaakaan. Saati rakastettu. Se oli vain kuin pakollinen paha jota sai hakata ja potkia jos siltä tuntui.
Nyt te 70- luvulla syntyneet olette 50 +-. Ja elämä edelleen huonossa jamassa, ei mitään hyvää? Äitinnekin on j ono iäkkäitä tai kuolleet.[/quote]
En ole huonossa jamassa ollut vuosiin enää. Se näkyy siinä, että puhun näistä asioista aina tilaisuuden tullen mahdollisimman suoraan ja hymistelemättä. Kaikki temput tunnen jo ja ne on helppo ampua kevyesti alas. Koen, että valistustyö on selviytyjälle paras tapa elää eettisesti hyvin. Ehkä tässä ketjussa on muita kaltaisiani. Toki moni meistä voi edelleen voida huonosti, mistä olen hyvin pahoillani: ette päässeet tekään valitsemaan rakastavia vanhempia.
Siis elämä on loistavaa nyt viimein kun niistä luonnevikaisista väkivaltavanhemmista tuli sen verran iäkkäitä että eivät jaksa enää vainota tai yrittää fyysistä väkivaltaa. Vasta 75+ iän jälkeen se fyysisen väkivallan yrittäminen loppui, ei sitä ennen kuitenkaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Miten lastenne pitäisi kuunnella, tukea ja lohduttaa teitä, varsin aikuisia ihmisiä? Kyllä on vaivaa ja ikävyyttä, empatiaa kaivataan. Jos myötäelämistä pidetään täysin naurettavana pelleilynä, sama koskee varmaan yksinäisyyttänne ja iskiasta?
Mitä olen tätä vauvaa lukenut ei kukaan inen
tunne empatiaa vanhoja vanhempiaan tai appivanhempiaan kohtaan. Pitävät turhan narisijoina, rasittavina taakkoina.
Ja nyt sitten vaaditaan näiltä vanhoilta ja sairailta että he jaksaisivat kuin lapsia neuvoa, lohduttaa, tukea ja jelppiä .
Joku ei nyt täsmää näissä kirjoituksissa.Minkä olen täältä oppinut, en mistään vaivoistani puhu lapsilleni, en pyydä enkä tarvitse apua.
En puutu heidän asioihinsa , en kysele, utele, en neuvo viiskymppisiä.ja heidän aikuisia lapsiaan. Muistan heidän juhlahetkensä, onnittelen, lahjon, kuuntelen mitä puhuvat, olen ystävällinen mutta muistan olevani inhottava nelkytlukulainen. Itse heitä rasitttamatta. Kylässä en käy kuin kutsusta.
Kylässä en käy kuin kutsusta.
🤣 Voi apua. Muu nyt vielä puuttuisikin.
Kun kerroin raskaudestani niin äitini ensimmäiset sanat oli että oletko jo päättänyt aiotko pitää vai abortoida (ihan kuin olisin edes kertonut jos en aikoisi "pitää"), ja seuraava lause oli surkuttelua siitä että kaikille muille on kerrottu asiasta ennen häntä (ei oltu kerrottu) ja että häntä on nyt katsottu säälien kun hänelle ei ole tällaista asiaa heti kerrottu. Kerroin siis miehelle, ja parhaalle ystävälleni ennen vanhempiani, enkä kertonut tästä äidille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos teille muille 70-luvulla syntyneille sattui lapsena jotain omasta hölmöilystä johtuen, uskalsitteko kertoa totuuden vanhemmillenne, vai keksittekö jotain tarinaa ettei tulisi niin pahaa ryöpytystä niskoille? Kerran tipuin omasta urpoilusta johtuen itse järveen ja naapurin pojan kanssa juonittiin sitten yhtäpitävä tarina selitykseksi, kun tietysti läpimärkänä tulin kotiin :P Vasta yli kolmikymppisenä uskalsin kertoa vanhemmille totuuden siitä tapauksesta xD
Omassa lapsuudessa eräät eniten painamaan jääneistä tilanteista oli sellaisia, joissa sain rangaistuksen siitä, että olin tyhmyyksissäni tehnyt jotain, jonka huonoista seurauksista kärsimään joutuminen olisi itsessään ollut jo ihan riittävä "rangaistus". Eli asiaan liittyvä nolous olisi jo riittänyt takaamaan, että sen olisi muistanut pysyvästi ja oppinut siten olemaan tekemättä samaa tyhmyyttä uudestaan.
Esim. sain uuden rannekorun ja vein sen kouluun, vaikka vanhemmat varoittivat tekemästä niin. Jätin sen pulpettiini, ja se varastettiin siitä jo samana päivänä eikä sitä nähty sen koommin. Paitsi että en saanut uutta rannekorua tilalle (tietenkään), sain piiskaa.
Tai kun pissasin housuun, kun leikin pihalla ja viivyttelin vessaan lähtemistä liian pitkään. Sain piiskaa. Kun tulin suihkusta peseytymästä, niin äiti oli sillä välin hakemansa koivun oksan kanssa odottamassa, ja sanoi "tämähän kävikin hyvin, oot pylly paljaana jo valmiiksi" (äidille tyypillinen omasta mielestä heh-heh-hauska kommentti, josta hän ei ehkä arvannut että sille annettaisiin tyylipisteitä 40 vuotta myöhemmin vauvapalstalla).
Joku housuun pissaaminen kuitenkin on kouluikäiselle lapselle (olin siis ehkä jotain 8-9 v. enkä mikään taapero) varmaan yksi hävettävimmistä asioista mitä voi ylipäänsä tapahtua. Niin mitä syytä on muka pelätä, että lapsi unohtaa varoa sitä jatkossa ellei saa piiskaa. Jollain tasolla tavallaan jopa ymmärrän ne kerrat, kun sain sitä jonkin sellaisen asian takia, josta kuuluukin saada joku kunnon rangaistus (esim. myymälävarkaus tai lähteminen serkun kanssa soutuveneellä järvelle salaa vanhemmilta). Mutta lapsen täysin turha nöyryyttäminen tilanteissa, joissa lapsi on jo omissa silmissään ihan itse nöyryyttänyt itsensä ihan riittävästi, on jääneet mieleen todella paljon enemmän katkeruutta herättävinä tilanteina.
Haluan kiittää kaikkia tähän ketjuun vastanneita. En ole ap, mutta olen saanut tästä ketjusta valtavasti vertaistukea. Olen kirjoittanut ketjuun useamman kerran ja olen (ikävä kyllä) kummallisella tavalla iloinen etten ole ainoa 70-luvulla syntynyt kaltoin kohdeltu lapsi. Tämä ketju viimeistään vahvistaa käsitykseni siitä että äitini ei ole ollut ihan normaali minua kasvattaessaan. Minä taas olen ollut ihan tavallinen lapsi ja olisin ansainnut parempaa kohtelua silloin enkä jatkuvaa mollaamista ja nöyryyttämistä. Käsitys joka vanhemmistani on nyt aikuisiällä muodostunut on tismalleen oikea.
En ole ollut nolo, tyhmä ja arvoton vaan ihan normaali, kunnollinen lapsi jolle vanhempani olisivat voineet rakentaa hyvän itsetunnon kannustamalla ja hyväksyvällä asenteella kasvattamalla.
Olen itse kasvattanut omat lapseni toisin, ja meillä on hyvät ja läheiset välit vaikkeivät he enää kotona asukaan. Onnellinen loppu siis kuitenkin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoin haluan kiittää kaikkia minäkin. Uskoin lapsena äitiäni, että olen niin epäonnistunut, laiska ja huono, enkä siksi edes ansaitse parempaa. Vielä aikuisenakin kuulen äitini äänen päässäni. Ajattelin että siinä oli syy, että minua kohdeltiin huonosti. En ansainnut parempaa enkä pystynyt muuttumaan paremmaksi vaikka yritin.
Äitini uhkasi tuoda kouluun veriset alushousuni kun kuukautiseni alkoivat. Julmaa kun näin vuosikymmenien päästä ajattelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia.
<<< No tässähän se selitys tulikin, miksi olet noin myrkynniellyt. Minulla ei ollut äitiä tukemassa, mutta luojan kiitos oli rakastava anoppi, joka tuki ja hoosasi.Ja sit aiot lastesi perheissä pyöriä asiantuntijana antamatta perherauhaa heille?
En näe mitä katkeruutta näet siinä jos kolmikymppinen pariskunta pärjää lapsen syntymästä ilman "neuvojaa."
Meillä ihmisillä kai on tarpeet niin erilaisia ja selviytymiskyky. Väheksyt isän asemaa isänä ja vauvan hoitajana.Ihanasti tiedät näemmä perhetilanteenikin :D
Väheksyt isän asemaa jos näet että jomman kumman mummon se pitää häärätä, eihän se isä osaa tukea ja osallistua jme
Sulla näyttää nyt olevan isompia ongelmia käsiteltävinä. Se tulee esiin silloin, kun muut puhuvat asiasta x, mutta ongelmainen haluaa tunkea jotain omaa agendaa sekaan. Sinulla se näyttää olevan tuo kysymys isän osallistumisesta. Toivottavasti teillä meni kaikki kuitenkin ihan kivasti, vaikka moni asia näyttää yhä kalvavan.
Vierailija kirjoitti:
Miten kahdeksankymppisten nyt sitten pitäusi tuke, kuunnella jq lohduttaa viiskymppisiä tyttäriään joilla vielä täysi lapsen asenne itsellään päällä.
Jos kykenet keskittymään pidempään tekstiin, suosittelen tutustumaan sellaiseen asiaan kuin "vahvuuteen sairastuminen". Asiasta löytyy paljon kirjallisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kenenkään perheessä ollut sellaista, että oma sisarus on perheen mustana lampaana ja syntipukkina (eli lapsena, joka oireilee huonossa ympäristössä näkyvällä tavalla) pidetty jotenkin sivussa perheestä niin, ettet oppinut edes kunnolla tuntemaan häntä? Tai että olet itse ollut se eristetty musta lammas. Meillä veljeni "siirrettiin" aina kesäisin kesäleireille (huom. monikossa), ja vanhempana kesät kuluivat mummolassa. Koulun alettua tuntui kuin vieras ihminen olisi tullut takaisin, koska yhteyttä ei pidetty millään tavalla kesän aikana. Vapaa-aikana ei muutenkaan harrastettu mitään perheen yhteisiä juttuja, oli vain ruoka-ajat ja lopuksi ei enää niitäkään.
Olin myös vuosia siinä uskossa, että olimme puolisisaruksia, koska veli vieraili äidin puolen isovanhemmilla, mutta minä en. Pihan lapsille kerroin, että veljelläni on enemmän isovanhempia kuin minulla ja siitä kaikki päättelivät, että meillä on eri äiti. Kun tämä kantautui veljeni korviin, hän kertoi minulle, että olen ollut väärässä luulossa. Tämän ajatteleminen tekee nytkin surulliseksi.
Meidän perheessä vakavin väkivallan muoto on ollut siis vieraannuttaminen ja vaikenemalla valehtelu. Koska jo pieni lapsi sisäistää perheen kulttuurin ja sen sanattomat säännöt, esimerkiksi sen, mistä asioista ei saa puhua, voi olla varma, ettei lapsi uskalla edes kysyä vaikeita asioita. Minulle ikävin seuraus tästä kaikesta oli se, etten oppinut tuntemaan veljeäni ja että olen aikuisenakin aika pelokas - pelkään että asiat paljastuvat, minä paljastun. Olen kuitenkin vähitellen yrittänyt opetella tästä eroon ja jotain edistystäkin on selvästi jo tapahtunut.
Kannustankin kaikkia luottamaan siihen, että kehittyminen/parantuminen on mahdollista, se vain vaatii paljon tunnetyöskentelyä ja oman surun sietämistä. Aikuisella on onneksi lupa antaa itselleen kaikki se huomio ja myötätunto, jota ilman on kehitysvuosinaan jäänyt. Tosin aluksi voi tuntua siltä, ettei tällaista lupaa edes ole, mutta vähitellen sitä alkaa sallia itselleen enemmän hyvää kaikilla elämän alueilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia.
<<< No tässähän se selitys tulikin, miksi olet noin myrkynniellyt. Minulla ei ollut äitiä tukemassa, mutta luojan kiitos oli rakastava anoppi, joka tuki ja hoosasi.Ja sit aiot lastesi perheissä pyöriä asiantuntijana antamatta perherauhaa heille?
En näe mitä katkeruutta näet siinä jos kolmikymppinen pariskunta pärjää lapsen syntymästä ilman "neuvojaa."
Meillä ihmisillä kai on tarpeet niin erilaisia ja selviytymiskyky. Väheksyt isän asemaa isänä ja vauvan hoitajana.Ihanasti tiedät näemmä perhetilanteenikin :D
Väheksyt isän asemaa jos näet että jomman kumman mummon se pitää häärätä, eihän se isä osaa tukea ja osallistua jme
Sulla näyttää nyt olevan isompia ongelmia käsiteltävinä. Se tulee esiin silloin, kun muut puhuvat asiasta x, mutta ongelmainen haluaa tunkea jotain omaa agendaa sekaan. Sinulla se näyttää olevan tuo kysymys isän osallistumisesta. Toivottavasti teillä meni kaikki kuitenkin ihan kivasti, vaikka moni asia näyttää yhä kalvavan.
Väärä agenda siis isän asema perheessä. Äidit ja anopit saa ohittaa isän suhteessa perheen lapsiin ja odottavaan äitiin. Miehet olkoon äänettömiä ja oikeudettomia.
Ettei vaan nyt tyttärillä jatku joku vähintään yhtä kiero asenne kuin 80-vuotiailla
äideillään?
Minulle mies on ollut tärkein tukija ja ystävä elämäni aikani, äiti ja anoppi toissijaisia. Perhe on yksikkö.
Vierailija kirjoitti:
Äitini uhkasi tuoda kouluun veriset alushousuni kun kuukautiseni alkoivat. Julmaa kun näin vuosikymmenien päästä ajattelen.
Tuo kyllä kuulostaa ihan hirveälle. Miten joku vanhempi voi sanoa lapselleen noin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini uhkasi tuoda kouluun veriset alushousuni kun kuukautiseni alkoivat. Julmaa kun näin vuosikymmenien päästä ajattelen.
Tuo kyllä kuulostaa ihan hirveälle. Miten joku vanhempi voi sanoa lapselleen noin?
Ja nää yleistää kaikki nelkytluvulla syntyneet samoiksi mt-sairaiksi tai alkoholisteiksi sitten.
70- luvun synnytysikäiset naiset olivat jo ihan fiksuja, osasivat huolehtia omasta siisteydestään, ja ihan varmaan opettivat myös tyttärensä, em. Sekopäitä lukuunottamatta.
Tuntuu uskomattomalta nää tarinat että tytär piano/balettitunneilla, kulttuurinatkoilla eikä ostettu siteitä. Eikä opetettu hygieniaan.
( Kummasti monella kuitenkin omaa rahaa, itse piti ostaa. )
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini uhkasi tuoda kouluun veriset alushousuni kun kuukautiseni alkoivat. Julmaa kun näin vuosikymmenien päästä ajattelen.
Tuo kyllä kuulostaa ihan hirveälle. Miten joku vanhempi voi sanoa lapselleen noin?
Ja nää yleistää kaikki nelkytluvulla syntyneet samoiksi mt-sairaiksi tai alkoholisteiksi sitten.
70- luvun synnytysikäiset naiset olivat jo ihan fiksuja, osasivat huolehtia omasta siisteydestään, ja ihan varmaan opettivat myös tyttärensä, em. Sekopäitä lukuunottamatta.
Tuntuu uskomattomalta nää tarinat että tytär piano/balettitunneilla, kulttuurinatkoilla eikä ostettu siteitä. Eikä opetettu hygieniaan.
( Kummasti monella kuitenkin omaa rahaa, itse piti ostaa. )
Miksi sinun on vaikea ottaa todesta muiden kokemuksia? Otathan omat totuutesi tosissaan. Miksi ajattelet, että muut ovat väärässä, ymmärtäneet jotain (omasta elämästään) väärin, sinä tiedät heidän olosuhteensa paremmin? Mistä tuollainen ylemmyydentunto tulee, oletko järkevämpi, älykkäämpi, etevämpi? Mikä tästä elämässäsi todistaa konkreettisesti? En käsitä noin vahvaa itsensä huijaamista. Ehkä suhteellisuudentaju vaan puuttuu täysin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini uhkasi tuoda kouluun veriset alushousuni kun kuukautiseni alkoivat. Julmaa kun näin vuosikymmenien päästä ajattelen.
Tuo kyllä kuulostaa ihan hirveälle. Miten joku vanhempi voi sanoa lapselleen noin?
Ja nää yleistää kaikki nelkytluvulla syntyneet samoiksi mt-sairaiksi tai alkoholisteiksi sitten.
70- luvun synnytysikäiset naiset olivat jo ihan fiksuja, osasivat huolehtia omasta siisteydestään, ja ihan varmaan opettivat myös tyttärensä, em. Sekopäitä lukuunottamatta.
Tuntuu uskomattomalta nää tarinat että tytär piano/balettitunneilla, kulttuurinatkoilla eikä ostettu siteitä. Eikä opetettu hygieniaan.
( Kummasti monella kuitenkin omaa rahaa, itse piti ostaa. )Miksi sinun on vaikea ottaa todesta muiden kokemuksia? Otathan omat totuutesi tosissaan. Miksi ajattelet, että muut ovat väärässä, ymmärtäneet jotain (omasta elämästään) väärin, sinä tiedät heidän olosuhteensa paremmin? Mistä tuollainen ylemmyydentunto tulee, oletko järkevämpi, älykkäämpi, etevämpi? Mikä tästä elämässäsi todistaa konkreettisesti? En käsitä noin vahvaa itsensä huijaamista. Ehkä suhteellisuudentaju vaan puuttuu täysin?
Vaikea on uskoa, moni korostaa kuitenkin kotinsa varakkuutta. Itse elin alemman keskiluokan ja työläisluokan välissä, kyllä me naiset olimme siistejä ja fiksuja, luimme paljon lehtiä , esim taukohuoneissa isot pinot, tyttäret 80- luvun puolella murrosikään.
Tosin minun kuvani on kaupunkilaisen työssäkäyvän, perheensä talouteen rahaa tuovien n. 30 v naisten elämänpiiristä.
En tunne johtajiemme rouvien elämää tai sen ajan pikkupaikkakuntien kotirouvien elämää.
Johtajienkin tyttäret kuitenkin olivat kesätöissä usein joitakin viikkoja, jonkun ulkomaanmatkan tai kielikurssin välissä. Uskon heilläkin olleen perustarpeet kuukausittaiseen hygieniaan.
Kyll ongelmakotien lapset on toista kun nää valittajat: tylsiä lomamatkoja ulkomaille, pianotunnille ei saatettu, balettia oli pakko harrastaa, sadistivanhemmat joita vihaan ikäni. Piti käyttäytyä. Nytkään eivät kysele, holhoa ja neuvo vaikka ei tarvisi kuin kysyä mitä toivot ja tarvitset.