Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8046)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?
Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
70- luvulla oli alkoholismia, usein kuitenkin vain isillä, äidit pitivät perhettä toiminnassa viikonloput kun isällä perjantaikossu. Huumevanhempua vähemmän oli, vuorotöitä kyllä niin miehillä kuin naisilla.
Mutta mikä se niin erikoisen pahaa ollut, insestiä, johon äiti ei puuttunut tms.
Kuitenkin kirjoittajat kertovat , rahaa oli, opiskeluun oli mahdollisuus....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Miksi täysin sisällötöntä, tyhjänpäiväistä räpätystä pitäisi kuunnella ylipäätään? Vaikka olisi varaa, onko aikaa? Velvollisuuteen varmaan vetoat, mutta velvollisuus on täytetty kun ei ole vastattu pahaan samalla pahalla. Silloin on annettu anteeksi ja luovuttu kostosta. Rajojen asettaminen ei ole pahantekoa. Se voidaan kokea sellaiseksi vain silloin, kun ne on tarkoituskin ylittää.
Sitten ei mene siellä äidillään käymään jos ei ole aikaa kuunnella ja puhua. Turhahan se on mennäkään riitelemään.
Mikään velvollisuus ei ole käydä äidillään etenkin jos vihaa häntä noin rajattomasti.
Kiitos, näin ajattelen itsekin. Hän ei ajattele niin, mutta se on ristiriita, jonka kanssa meidän kummankin täytyy vain elää.
Vierailija kirjoitti:
70- luvulla oli alkoholismia, usein kuitenkin vain isillä, äidit pitivät perhettä toiminnassa viikonloput kun isällä perjantaikossu. Huumevanhempua vähemmän oli, vuorotöitä kyllä niin miehillä kuin naisilla.
Mutta mikä se niin erikoisen pahaa ollut, insestiä, johon äiti ei puuttunut tms.
Kuitenkin kirjoittajat kertovat , rahaa oli, opiskeluun oli mahdollisuus....
Toinneeko tuota selittää. Pärjäät varmasti ilman ymmärrystä, tietoa. Voit myös lukea ketjun, jos todella paljon kiinnostaa. Jos se ei auta asiaa, tuskin toistaminenkaan auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Miksi täysin sisällötöntä, tyhjänpäiväistä räpätystä pitäisi kuunnella ylipäätään? Vaikka olisi varaa, onko aikaa? Velvollisuuteen varmaan vetoat, mutta velvollisuus on täytetty kun ei ole vastattu pahaan samalla pahalla. Silloin on annettu anteeksi ja luovuttu kostosta. Rajojen asettaminen ei ole pahantekoa. Se voidaan kokea sellaiseksi vain silloin, kun ne on tarkoituskin ylittää.
Sitten ei mene siellä äidillään käymään jos ei ole aikaa kuunnella ja puhua. Turhahan se on mennäkään riitelemään.
Mikään velvollisuus ei ole käydä äidillään etenkin jos vihaa häntä noin rajattomasti.
Kiitos, näin ajattelen itsekin. Hän ei ajattele niin, mutta se on ristiriita, jonka kanssa meidän kummankin täytyy vain elää.
Lisäisin vielä, etten vihaa häntä, enkä halua vihata itseänikään. Jälkimmäisestä emme ole samaa mieltä, joten vältän neuvotteluja asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Miksi täysin sisällötöntä, tyhjänpäiväistä räpätystä pitäisi kuunnella ylipäätään? Vaikka olisi varaa, onko aikaa? Velvollisuuteen varmaan vetoat, mutta velvollisuus on täytetty kun ei ole vastattu pahaan samalla pahalla. Silloin on annettu anteeksi ja luovuttu kostosta. Rajojen asettaminen ei ole pahantekoa. Se voidaan kokea sellaiseksi vain silloin, kun ne on tarkoituskin ylittää.
Sitten ei mene siellä äidillään käymään jos ei ole aikaa kuunnella ja puhua. Turhahan se on mennäkään riitelemään.
Mikään velvollisuus ei ole käydä äidillään etenkin jos vihaa häntä noin rajattomasti.
Tämä on jotenkin niin uskomatonta ja samalla tyydyttävää huomata tämän yhden vänkääjän olevan sisimmässään täysin samanlainen kuin äitini. Uskomattoman passiivis-aggressiivinen ja syyllistävä, mutta kaiken omaksi hyvyydekseen verhoava. Ja täysin kykenemätön joko tahallaan tai sitten tyhmyyttään ymmärtämään mistä tässä keskustelussa on puhuttu jo kohta 10 vuotta.
Hyvin harva oikeasti haluaa vihata tai edes vihaa sitä kamalaa äitiään. En minä ainakaan vihaa. Minä olen ennen kaikkea täynnä surua siitä, miksi äitini on sellainen kuin on. Miten on voinut kohdella pientä avutonta lasta kuten on kohdellut aikanaan, ja toisaalta surua siitä, miksei meillä ole koskaan voinut olla normaalia ihmissuhdetta.
Kyllä siellä vihaakin varmasti on. Mutta ennen kaikkea surua ja kysymyksiä. Ja varsinkin kun näkee, ettei se äitikään voi hyvin, niin sitä vaan miettii että kannattiko?
Onneksi, ja tämähän on tälle vänkääjälle sitä pahinta myrkkyä, ONNEKSI olen omien lasteni kanssa pystynyt olemaan hyvä äiti, ja heistä on kasvanut ihania, tasapainoisia nuoria ja aikuisia, joiden kanssa minulla on läheiset ja rakkaat välit. He voivat luottaa minuun täysin. Ja aina olen heille sanonut, että jos ylitän heidän rajojaan tai kohtelen heitä huonosti jollain lailla, siitä saa sanoa heti tai jälkikäteen. Kuuntelen pyydän anteeksi, kerron oman puoleni jos haluavat kuulla, ja jatketaan taas elämää.
Niin, senkin olen heille opettanut, että kun joku asia on käsitelty, niin sitä ei enää oteta esiin seuraavassa riidassa lyömäaseeksi. Tämäkin on asia, jota äitini ei ole koskaan oppinut. Tuntuu niin naurettavalta kuunnella jotain lässytystä siitä, miten olen ollut hankala nuori tai lapsi. Ei kiinnosta. Ei tulisi mieleenkään omia lapsia syyttää tuollaisista asioista. Hehän ovat olleet lapsia, joiden ohjaaminen tässä elämässä on ollut minun vastuullani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
On totta etten ymmärrä tuollaista symbioosia vanhempien kanssa. Kun olin nuori äiti ja anoppi asuivat toisella paikkakunnalla. Nyt lapseni asuvat kukin tahollaan mistä ovat työtä ottaneet, jo opiskelu vei heidät kotoa pois.
En odota heiltä mitään, ostan palveluja asioihin joita en pysty itse tekemään. Emme puutu toistemme asioihin.
Tietysti tulee aika kun kuntoni heikkenee. Mutta jos pää pysyy kunnossa, pärjään , tai sitten tietysti jonnekin palvelutaloon.
On varmaan rasittavaa jos puolin ja toisin ei ole päästy irti toisistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Miksi täysin sisällötöntä, tyhjänpäiväistä räpätystä pitäisi kuunnella ylipäätään? Vaikka olisi varaa, onko aikaa? Velvollisuuteen varmaan vetoat, mutta velvollisuus on täytetty kun ei ole vastattu pahaan samalla pahalla. Silloin on annettu anteeksi ja luovuttu kostosta. Rajojen asettaminen ei ole pahantekoa. Se voidaan kokea sellaiseksi vain silloin, kun ne on tarkoituskin ylittää.
Sitten ei mene siellä äidillään käymään jos ei ole aikaa kuunnella ja puhua. Turhahan se on mennäkään riitelemään.
Mikään velvollisuus ei ole käydä äidillään etenkin jos vihaa häntä noin rajattomasti.
Tämä on jotenkin niin uskomatonta ja samalla tyydyttävää huomata tämän yhden vänkääjän olevan sisimmässään täysin samanlainen kuin äitini. Uskomattoman passiivis-aggressiivinen ja syyllistävä, mutta kaiken omaksi hyvyydekseen verhoava. Ja täysin kykenemätön joko tahallaan tai sitten tyhmyyttään ymmärtämään mistä tässä keskustelussa on puhuttu jo kohta 10 vuotta.
Hyvin harva oikeasti haluaa vihata tai edes vihaa sitä kamalaa äitiään. En minä ainakaan vihaa. Minä olen ennen kaikkea täynnä surua siitä, miksi äitini on sellainen kuin on. Miten on voinut kohdella pientä avutonta lasta kuten on kohdellut aikanaan, ja toisaalta surua siitä, miksei meillä ole koskaan voinut olla normaalia ihmissuhdetta.
Kyllä siellä vihaakin varmasti on. Mutta ennen kaikkea surua ja kysymyksiä. Ja varsinkin kun näkee, ettei se äitikään voi hyvin, niin sitä vaan miettii että kannattiko?
Onneksi, ja tämähän on tälle vänkääjälle sitä pahinta myrkkyä, ONNEKSI olen omien lasteni kanssa pystynyt olemaan hyvä äiti, ja heistä on kasvanut ihania, tasapainoisia nuoria ja aikuisia, joiden kanssa minulla on läheiset ja rakkaat välit. He voivat luottaa minuun täysin. Ja aina olen heille sanonut, että jos ylitän heidän rajojaan tai kohtelen heitä huonosti jollain lailla, siitä saa sanoa heti tai jälkikäteen. Kuuntelen pyydän anteeksi, kerron oman puoleni jos haluavat kuulla, ja jatketaan taas elämää.
Niin, senkin olen heille opettanut, että kun joku asia on käsitelty, niin sitä ei enää oteta esiin seuraavassa riidassa lyömäaseeksi. Tämäkin on asia, jota äitini ei ole koskaan oppinut. Tuntuu niin naurettavalta kuunnella jotain lässytystä siitä, miten olen ollut hankala nuori tai lapsi. Ei kiinnosta. Ei tulisi mieleenkään omia lapsia syyttää tuollaisista asioista. Hehän ovat olleet lapsia, joiden ohjaaminen tässä elämässä on ollut minun vastuullani.
Oletko se kotiäiti joka tuossa eilen kertoi miten hoidossa käyminen vahingoittaa lapsen psyykeä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
On totta etten ymmärrä tuollaista symbioosia vanhempien kanssa. Kun olin nuori äiti ja anoppi asuivat toisella paikkakunnalla. Nyt lapseni asuvat kukin tahollaan mistä ovat työtä ottaneet, jo opiskelu vei heidät kotoa pois.
En odota heiltä mitään, ostan palveluja asioihin joita en pysty itse tekemään. Emme puutu toistemme asioihin.Tietysti tulee aika kun kuntoni heikkenee. Mutta jos pää pysyy kunnossa, pärjään , tai sitten tietysti jonnekin palvelutaloon.
On varmaan rasittavaa jos puolin ja toisin ei ole päästy irti toisistaan.
Tuo "päästy" irti ei sikäli kuvaa keskusteltua dynamiikkaa, että kyseessä on kuvio, jossa toisen taholta tehdään kaikki, jotta se ei mahdollistuisi. Käyttöesine on omistajansa armoilla. Joko se annetaan pois tai käyttöä jatketaan. Mutta muita käyttävä ei koskaan anna mitään omaansa pois. Jos tavara ei enää palvele käytössä, se tuhotaan mielummin kuin annetaan pois. Koska jos se sillä ei ole arvoa omistajalle henkilökohtaisesti, ei sillä voi olla arvoa kenellekään. Esineillä on vain niiden käyttöarvo, ja nämä ihmiset eivät lahjoita hyväntekeväisyyteen itselleen tarpeetonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.
Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Multa tällainen tyypillinen 70-luvun äiti on alkanut nyt yhtäkkiä vanhana, itse 7-kymppisenä vaatia että minun pitäisi jotenkin sanoa, todistella hänelle kuinka rakastan häntä. Minä, tyttärensä, 5-kymppinen kohta itse, joka en ole koskaan kuullut samaa hänen suustaan. Miten minä osaisin kenellekään kertoa rakastavani kun sitä ei ole kotoa koskaan lapsena tai sen jälkeenkään itselleni sanottu/opetettu? Ja nyt yhtäkkiä minun pitäisi teatterinomaisesti alkaa tätä todistella ääneen? En ole sen koommin äidilleni puhunut kun tämä vaatimus tuli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60-70 luvulla syntyneiden äidit ovat jo vanhuksia, ja vanheneva ihminen ei pysty muuttamaan luonnettaan ja käytöstään ainakaan paremmaksi. Jo menneisyydessä ikävästä ihmisestä ei tule pullantuoksuista hymymummoa vaan usein käytös saa vain lisää teräviä kulmia.
Tämä pitää aina muistaa kun joutuu tekemisiin vanhan vanhempansa kanssa.
Se ei merkitse sitä, että edelleenkään antaisi äidin tai isän kyykyttää vanhuuteen vedoten,
vaan paremminkin voi pitää päänsä ja antaa toisen pitää omansa.
Tämä ei valitettavasti meillä onnistu, kun kysymys on aina siitä mitä minun pitäisi tehdä. En voi pitää omaa päätäni ja antaa äitini pitää omaansa. Ja kun pidän oman pääni, lopputulema on äidin raivokohtaus.
Jos ette asu yhdessä , itsekin jo ehtoopuolelle kallistuvat ihmiset, sen 70+ vanhempanne kanssa miksi ette voi elää niinkuin haluatte vaikka se vanhempanne olisi toista mieltä?
Miksi kinata? Miksi raivota? Menee omaan kotiinsa ja tekee, elää niinkuin tahtoo?Tottakai minä elän omaa elämääni kuten haluan. Kysymys on siitä, että äitini esim. paukahtaa paikalle ilmoittamatta milloin haluaa. Ja aina hänellä on mukanaan minulle pikku puuhia, joita ei itse viitsi eikä halua tehdä, vaan ilmoittaa että minun ne pitää tehdä, koska on minulle niin paljon helpompaa. Ja kun sanon ei, hän alkaa itkuraivoamisen.
Onko siis ehdotuksesi, että alan äitini orjaksi, ja alan hypätä hänen pillinsä mukaan täysin? Sillä sitä hän yrittää, olen kokeillut. Mitä enemmän teen asioita hänen pyynnöstään, sen enemmän niitä pyyntöjä alkaa tulla, ja ne on ihan järjettömiä, ihan silkkaa pompottamista.
Tai pidän oman oven aina lukossa ja sanon lapsillekin että ei saa avata sitä mummilleen?
Laitanko siis välit kokonaan poikki, sekö on äidilleni parempi? Minulle olisi varmasti, mutta tiedän että äitini kyllä hajoaisi siitä ihan täysin.
Mä ymmärrän että sitä on vaikea tajuta millaista on toimia persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Kun en sitä itsekään meinaa tajuta millään. Sitä kun yrittää loogisesti järkeillä miten kannattaisi toimia, eikä millään pysty ymmärtämään mikä ihan normaalissa kanssakäymisessä voi olla niin vaikeaa. Mutta kun nämä ihmiset eivät toimi normaalin logiikan mukaan. Mikään vastavuoroisuus ei toimi, vaan heillä on vain se oma, täysin itsekeskeinen tapansa toimia ja ajatella, ja siihen usein liittyy vielä se, että meidän muiden pitäisi osata lukea heidän ajatuksiaan ja ennakoida heidän toiveitaan ja odotuksiaan.
On totta etten ymmärrä tuollaista symbioosia vanhempien kanssa. Kun olin nuori äiti ja anoppi asuivat toisella paikkakunnalla. Nyt lapseni asuvat kukin tahollaan mistä ovat työtä ottaneet, jo opiskelu vei heidät kotoa pois.
En odota heiltä mitään, ostan palveluja asioihin joita en pysty itse tekemään. Emme puutu toistemme asioihin.Tietysti tulee aika kun kuntoni heikkenee. Mutta jos pää pysyy kunnossa, pärjään , tai sitten tietysti jonnekin palvelutaloon.
On varmaan rasittavaa jos puolin ja toisin ei ole päästy irti toisistaan.
Ei kun sä et nyt ymmärrä mistään mitään.
Ei ole mitään symbioosia, ei ole ikinä ollutkaan. On vain mieleltään sairas vanhempi, joka yrittää kaikin keinoin pakottaa jälkikasvunsa oman tahtonsa alle. Jälkikasvu ( tässä tapauksessa minä ja veljeni) emme siihen suostu, mutta se ei lainkaan saa äitiämme lopettamaan sen yrittämistä.
Ihanaa että sinä olet reipas ja hoidat asiasi. Niin olen minäkin. Äitini taas yrittää saada kaikki asiansa jonkun toisen hoidettavaksi, ja jos ei onnistu, raivoaa. Keksii kaikkea ihan älytöntä, kuten että hän ei näe siinä kohtaa kun pitäisi katsoa tietokoneen näytöltä jotain asiaa. Tai hän ei osaa kopioida tekstiä.
Ja pliis, älä tule ehdottamaan muistisairautta. Kun nämä "oireet" ovat länsä vain silloin kun hän ei halua tehdä jotain. Osaa erinomaisesti käyttää konetta ja näkee kyllä somessa seikkailla ja sekoilla oikein hyvin.
ON siis vain äiti, jolla on tuhat lonkeroa joilla yrittää meitä lapsia saalistaa ja väkisin repiä lähelleen ja pakottaa puolestaan tekemään asioita. Meillä lapsilla taas menee kaikilla muilla elämän osa-alueilla oikein hyvin, ja suhteet omiin lapsiin, toinen toisiimme, toiseen vanhempaan ja ylipäätään kaikkiin muihin ihmisiin ympärillämme ovat terveet ja kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Välittäminen ja arvostus näkyy katseesta, kuten torjunta ja väheksyntäkin. Se varmasti olikin alkup. pointti, lapsesi havaitsevat kyllä jos kehut heitä väkinäisesti. Jos näin ei ole, kehut varmasti riittävät kertomaan, että välität. Välität, vaikket osaa halata. Silloin he tietävät sen ja se riittää kyllä. Sekin on välittävä teko, kun päätät tehdä niin koska se on heille tärkeää. Mutta ei ole, jos sillä on muu välinearvo.
Kun välittäminen on aitoa, pienetkin teot välittävät viestin. Kun ei ole, suurieleisyyskään ei totuutta peitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Miksi täysin sisällötöntä, tyhjänpäiväistä räpätystä pitäisi kuunnella ylipäätään? Vaikka olisi varaa, onko aikaa? Velvollisuuteen varmaan vetoat, mutta velvollisuus on täytetty kun ei ole vastattu pahaan samalla pahalla. Silloin on annettu anteeksi ja luovuttu kostosta. Rajojen asettaminen ei ole pahantekoa. Se voidaan kokea sellaiseksi vain silloin, kun ne on tarkoituskin ylittää.
Sitten ei mene siellä äidillään käymään jos ei ole aikaa kuunnella ja puhua. Turhahan se on mennäkään riitelemään.
Mikään velvollisuus ei ole käydä äidillään etenkin jos vihaa häntä noin rajattomasti.
Tämä on jotenkin niin uskomatonta ja samalla tyydyttävää huomata tämän yhden vänkääjän olevan sisimmässään täysin samanlainen kuin äitini. Uskomattoman passiivis-aggressiivinen ja syyllistävä, mutta kaiken omaksi hyvyydekseen verhoava. Ja täysin kykenemätön joko tahallaan tai sitten tyhmyyttään ymmärtämään mistä tässä keskustelussa on puhuttu jo kohta 10 vuotta.
Hyvin harva oikeasti haluaa vihata tai edes vihaa sitä kamalaa äitiään. En minä ainakaan vihaa. Minä olen ennen kaikkea täynnä surua siitä, miksi äitini on sellainen kuin on. Miten on voinut kohdella pientä avutonta lasta kuten on kohdellut aikanaan, ja toisaalta surua siitä, miksei meillä ole koskaan voinut olla normaalia ihmissuhdetta.
Kyllä siellä vihaakin varmasti on. Mutta ennen kaikkea surua ja kysymyksiä. Ja varsinkin kun näkee, ettei se äitikään voi hyvin, niin sitä vaan miettii että kannattiko?
Onneksi, ja tämähän on tälle vänkääjälle sitä pahinta myrkkyä, ONNEKSI olen omien lasteni kanssa pystynyt olemaan hyvä äiti, ja heistä on kasvanut ihania, tasapainoisia nuoria ja aikuisia, joiden kanssa minulla on läheiset ja rakkaat välit. He voivat luottaa minuun täysin. Ja aina olen heille sanonut, että jos ylitän heidän rajojaan tai kohtelen heitä huonosti jollain lailla, siitä saa sanoa heti tai jälkikäteen. Kuuntelen pyydän anteeksi, kerron oman puoleni jos haluavat kuulla, ja jatketaan taas elämää.
Niin, senkin olen heille opettanut, että kun joku asia on käsitelty, niin sitä ei enää oteta esiin seuraavassa riidassa lyömäaseeksi. Tämäkin on asia, jota äitini ei ole koskaan oppinut. Tuntuu niin naurettavalta kuunnella jotain lässytystä siitä, miten olen ollut hankala nuori tai lapsi. Ei kiinnosta. Ei tulisi mieleenkään omia lapsia syyttää tuollaisista asioista. Hehän ovat olleet lapsia, joiden ohjaaminen tässä elämässä on ollut minun vastuullani.
Oletko se kotiäiti joka tuossa eilen kertoi miten hoidossa käyminen vahingoittaa lapsen psyykeä?
En ole. Mun äitini oli kotiäiti, eikä se todellakaan tehnyt kotioloja paremmiksi. Olin päin vastoin kateellinen aina naapurin lapsille, jotka mun näkökulmasta pääsivät "tarhaan", kun itse jouduin nököttämään äidin kanssa kotona. Lapsuudesta muistan yksinäisyyden ja tylsyyden siellä kotona. Mutta tämä ei suinkaan ole ollut ongelma äitini kanssa, enkä todellakaan ole hänelle vihainen tai katkera siitä että oli kanssani kotona.
Omat lapseni ovat olleet päivähoidossa, mutta aina pyrin mahdollisuuksien mukaan takaamaan heille mahdollisimman lyhyet päiväkotipäivät ja viikot, koska he olivat aina mieluummin kotona kuin menivät päiväkotiin. Meillä oli myös appivanhempien kanssa järjestely, että lapset olivat aina keskiviikot heillä, niin päiväkotiviikoista tuli tosi lyhyet.
Itse en siis näe, että kotihoito vs. päivähoito olisi lainkaan olennainen asia lapsen kehityksen kannalta. Kumpi tahansa voi olla kamalaa tai ihanaa, riippuen niin monista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
Oletko pilkannut ja syytellyt lapsiasi koko heidän lapsuutensa? Oletko oikeutettu ja julma? Käytätkö lapsiasi oman mielipahasi laannuttamiseen, joko avautumalla, tai haukkumalla heitä? Kontrolloitko, varoitteletko, väitätkö valintoja vastaan? Kommentoitko ulkonäköä, kotia? Kun toinen kertoo, että toimintasi loukkaa, jatkatko vaikka/ koska se loukkaa? Et muuta käytöstäsi koskaan, vaan vaadit muita sopeutumaan siihen?
Jos et tunnista näistä itseäsi, ei lapsillasi ole syytä olla näistä asioista katkera, eivät ole joutuneet niitä kohtaamaan.
Nythän se on hyvä haukkua takaisin jos 78 v (s. 1945) vaikka jo hyvin huonokuntoinen tai palvelutalossa. Antaa takaisin tuutin täydeltä jos kotona on moitittu laiskaa koulunkäyntiä, estelty yöjuoksuja, yritetty saada kotitöihin tms loukkaavaa kontrolloivaa julmuutta.
Minun on vaikea ymmärtää viiskymppisiä jotka ovat vielä äitinsä talutusnuorassa. Äiti sanoi, älkää menkö Kreikkaan. No, ei mennä. Mun lapset nauraisi mulle vähintään selän takana, tokko vaivautuisivat vauvalle kirjoittamaan suututtavan kun äiti kielsi menemästä.
Minun oma äitini suhtautuu minuun kuin lapseen. Olisi ollut kiva, jos meidän suhde olisi jossain vaiheessa muuttunut aikuinen-aikuinen-suhteeksi. Neuvoja, ohjeita, määräyksiä ja arvostelua tulee edelleen vaikka minäkin lähestyn kuuttakymppiä. Sinulla on varmaan hyviä vinkkejä, miten tämän meidän suhteen saa muutettua.
Lisään vielä, että en puhu äitini kanssa kuin yleisluontoisista asioista eli käytännössä en yhtään mistään. Äiti joskus kuulee meidän asioista jostain muualta. On ihan hirveän raskasta miettiä kenelle pystyy mitäkin sanomaan.
Sinulla ei edellenkään ole varaa kuunnella vanhan äitisi höpinöitä sen kummemmin niihin puuttumatta? Vaan lapsen lailla takerrut niihin?
Mitä tarkoitat "varaa kuunnella"? En ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Sulle oli sanonta vieras. Tarkoittaa sitä ettei niin paljon anna painoarvoa toisen puheille että niistä ottaa itseensä.
Niin, mitähän tuohon sanoisi. Kyseessä on kuitenkin oma vanhempi ja ymmärtääkseni on ihan yleistä, että lapset, ne aikuisetkin, haluaisivat vanhempansa arvostavan omia lapsiaan. Olisi kiva kuulla omalta äidiltä, että olen onnellinen sinusta, mutta tuskin sitä päivää koskaan koittaa.
Tätä olen itse myös kaivannut omalta äidiltäni. Olen kouluttautunut korkeammalle kuin kukaan muu perheestäni ja olen ollut arvostetussa työpaikassa jo pitkään. Äitini ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua, haukkunut kyllä. Aina olen tuottanut häpeää, aikuisenakin.
Olen jo yli viidenkymmenen ja edelleen välillä mietin miksi tämä asia edelleen on niin tärkeä ja merkitsisi minulle niin paljon. Isäni on onneksi kehunut ja sanonut olevansa ylpeä mutta äitini ei koskaan ole sanonut mitään positiivista minusta. Vaivaa edelleen, kyllä jokainen lapsi vaikkakin aikuinen haluaisi olevansa hyvä ja rakastettu vanhempiensa silmissä!
Täällä moittiin minua teeskennellystä suorittamisesta kun kerroin onnittelevani lapsiani ylennyksestä, menestyksestä harrastuksissa tms, samoin lapsenlapsia.
Suomeen on elokuvien/ krjallisuuden myötä tullut tuo: olet rakas, rakastan sinua äiti, isä, lapsi.
Se ei ole suomalaista vanhaa käytöstä, suomalainen on rakastanut teoilla, ja vanhat ukotkin ottivat lapsen syliin ja hyppyyttivät muttei siinä imeläsanoja ollut. Lapsi tiesi vaarin/isän pitävän hänestä. Tai äidin pitävän kun laittoi uuden mekon ompelijalla ja lettinauhan sitoi kiireidensä keskellä nätisti.Itselleni halailukulttuuri jopa on vastenmielistä, ei me täällä hämeessä mennä iholle etenkään puolitutuille.
Mites tällaiset tylsät lauseet ilman imeliä korusanoja kuten "on kyllä mukava, että minulla on teidät" tai "on mukava olla teidän äiti"? Itse muistan istuneeni lapsena kaksi kertaa äidin sylissä, joista toinen oli neuvolassa ja toinen täpötäydessä linja-autossa. Isä ei lapsia sylitellyt. Kaikki kosketuskin oli sellaista, että tarkoitus oli rangaista.
Minä tykkään halailusta, halailin lapsia ihan joka päivä ja opetin miehenikin halaamaan. Mies halaa myös lapsia, kun heidät nähdään.
Ikäni muisan lasten ilmeet päivänä, kun nuorempi pääsi yläasteelta ja vanhempi sai ylioppilaslakin. Mies halasi lapsia ja sanoi kaikkien kuullen "olen teistä niin ylpeä, että halkean".
Vierailija kirjoitti:
1990- luvulla syntynyt ei missään mielessä ole pätevä arvostelemaan 70 -lukua kokemuksen valossa. Toki voi vanhempiaan arvostella.
Oletko yhtään huomannut, että ei täällä arvostella naapurin Pirjoa tai Riittaa vaan ihan niistä omista vanhemmista puhutaan?
Ja kyse on ilmiöstä joka liittyy mielestäni enemmän tiettynä aikana syntyneisiin vanhempiin ja heidän käytökseensä kuin esimerkiksi yhteiskuntaan sinänsä. Koska aina on ollut myös niitä perheitä joissa lasten on ollut hyvä kasvaa.
Eikä nyt puhuta materiasta, vaan henkisestä kasvuympäristöstä.
Vierailija kirjoitti:
Keskustelu paljastaa viiskymppisten (naisten?) karun ja katkeran mielenlaadun. Kaikki elämän kaltoin kohtelut laitetaan oman äidin syyksi siirtäen viha edelleen omille lapsille.
Eihän lapsuuttaan voi muuttaa mutta onneksi itse ole käpertynyt syyttämään lapsuuttani ( köyhää maaseuden syrjäkolkalla) siitä mitä elämä on tuonut vaan tehnyt parhaani tehden oman elämäni luoden siitä oman näköiseni.
Ainakin päältä katsoen omat viiskymppiset vaikuttavat tasapainoisilta, elämät päältä katsoen on kuosissa, koulutusta, hyvät työpaikat. Eivät ainakaan minulle syydä katkeria syytöksiä 70-luvun yhteiskunnan huonoista tukitoimista lapsiperheille kuten joku näyttää syyllistävän sen ajan äitejä.
Itse en vaivaa heitä terveydelläni tai kotitöilläni tai "neuvomalla" .
Mutta eihän tänne saa syytösten kohteet, rajun yleistyksen kohteet kirjoittaa. Raivo nousee , äänet kohoaa, ilkeys lisääntyy , yleistykset vahvistuu. Semmosta aikuisuutta.
En oikein käsitä tätä kommentoijaa. Se että tänne anonyymipalstalle kirjoittaa mitä tuntee ja miettii ei tarkoita sitä että ei kykenisi pitämään asioita omana tietonaan irl.
Sitten ei mene siellä äidillään käymään jos ei ole aikaa kuunnella ja puhua. Turhahan se on mennäkään riitelemään.
Mikään velvollisuus ei ole käydä äidillään etenkin jos vihaa häntä noin rajattomasti.