Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Osa on tuttua, osa ei... mun äitini ei ole koskaan tiuskinut minulle, tai sanonut mitään negatiivista minun kuulteni. Tosin isäni käytti paljonkin fyysistä väkivaltaa niin meihin lapsiin kuin ennen kaikkea äitiini. Tähän äitini puuttui kerran kun uskoi, että isä tappaa esiteini-ikäisen poikansa.
Äitini kanssa ei ole myöskään koskaan voinut puhua tunteista tai mistään ei-konkreettisesta ennen kuin hän sai lapsenlapsia. Sen jälkeenkin hän oli itse huono niistä juttelemaan, mutta alkoi kuunnella sujuvasti ja kiinnostuneestikin.
Me oltiin erittäin köyhiä eikä terveyssiteisiin ollut varaa. Äiti kauhisteli kyllä kuukautisten alkamista ja opasti sitten, että täytyy koulussa tehdä vessapaperista sellaisia tuppoja. Koulussa siksi, ettei kotona kuluisi turhaan vessapaperia. Niitä tuppoja sitten polttelin saunan kiukaassa veljiltä salaa (meillä oli tietty puucee ja siellä ne olisi muutoin näkyneet). Rintsikoitakaan mulle ei voitu ostaa, äitini etsi kaapista jotkut itselleen pieneksi jääneet.
Mistään seksuaalisuudesta meillä ei keskusteltu koskaan eikä vanhemmat ottaneet syliin tai halanneet tms. Naapurin setä antoi isälle vanhoja Jalluja ja Rattoja ja niitä minä sitten silmäilin ja lueskelin jo alle kouluikäisenä.
Ja kyllä, rakastin mun äitiä. Täytyy näemmä vaan kasvaa itse aika vanhaksi, ennen kuin pystyy hyväksymään sen, että edes oman äidin ei tarvitse olla täydellinen, hän on ihan täydellinen kaikkine vikoineen just sellaisena kuin on. Olisi vaan niin mukava kertoa se vielä hänellekin, mutta vähän on myöhäistä nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Kyllä 70- luvulla syntyneiden hampaat jo hoidettiin kaikilla lapsilla, älä höpsi. Yhdeltä lapsiltani oiottiin hampaatkin. Kouluhammashoito toimi, ei siinä rahaa tarvittu. Lääkärintarkastukset oli koulussa vuosittain. Kasvatusneuvoloita oli, yksi lapsistani kävi siellä r-opetuksessa.
Ja kaikki maksutonta.
Se on eri asia jos et hammashoidon pesuohjeita vaikka noudattanut. Meillä oli vessan kaakeliseinässä niitä hauskoja tarraohjeita.
Jopa minulta hoidettiin hampaat aikoinaan, kansakoulun etu oli maksuton hmmashoito. Oppikoululaisille ei sitä etua ollut mutta jos olet 70- luvulla syntynyt olet mennyt peruskouluun ja saanut saman maksuttoman hammas/terveydenhoidon kuin minunkin lapseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
No miten sinä suhtaudut lastesi kuukautiskipuihin, panet viikoksi sänkyyn ja voivottelet ja viet lääkäriin?
Ehkä tosiaan suurin osa naisista pitää niitä niin asiaan kuuluvina että disperiini nassuun ja lenkille niin helpottaa?
Koulusta nyt tietysti teini voi olla pois.
Ei kai nyt yleensä sairauspäiviä mensujen takia pidetä, 70- luvulla taisi harvassa paikassa olla oikeutta omalla ilmoituksella sairastaa. Itse en ainakaan yhdessäkään työpaikassa vaikka oli toimihenkilö. Lääkärinlappu tai palkaton päivä.
Mutta hammashoito peruskoulussa oli. Koululaiset yleensä huolehtivat sen itse opettajalta saadun aikalapun kanssa ja sitten hammashoitolasta saadun lapun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Osa on tuttua, osa ei... mun äitini ei ole koskaan tiuskinut minulle, tai sanonut mitään negatiivista minun kuulteni. Tosin isäni käytti paljonkin fyysistä väkivaltaa niin meihin lapsiin kuin ennen kaikkea äitiini. Tähän äitini puuttui kerran kun uskoi, että isä tappaa esiteini-ikäisen poikansa.
Äitini kanssa ei ole myöskään koskaan voinut puhua tunteista tai mistään ei-konkreettisesta ennen kuin hän sai lapsenlapsia. Sen jälkeenkin hän oli itse huono niistä juttelemaan, mutta alkoi kuunnella sujuvasti ja kiinnostuneestikin.
Me oltiin erittäin köyhiä eikä terveyssiteisiin ollut varaa. Äiti kauhisteli kyllä kuukautisten alkamista ja opasti sitten, että täytyy koulussa tehdä vessapaperista sellaisia tuppoja. Koulussa siksi, ettei kotona kuluisi turhaan vessapaperia. Niitä tuppoja sitten polttelin saunan kiukaassa veljiltä salaa (meillä oli tietty puucee ja siellä ne olisi muutoin näkyneet). Rintsikoitakaan mulle ei voitu ostaa, äitini etsi kaapista jotkut itselleen pieneksi jääneet.
Mistään seksuaalisuudesta meillä ei keskusteltu koskaan eikä vanhemmat ottaneet syliin tai halanneet tms. Naapurin setä antoi isälle vanhoja Jalluja ja Rattoja ja niitä minä sitten silmäilin ja lueskelin jo alle kouluikäisenä.
Ja kyllä, rakastin mun äitiä. Täytyy näemmä vaan kasvaa itse aika vanhaksi, ennen kuin pystyy hyväksymään sen, että edes oman äidin ei tarvitse olla täydellinen, hän on ihan täydellinen kaikkine vikoineen just sellaisena kuin on. Olisi vaan niin mukava kertoa se vielä hänellekin, mutta vähän on myöhäistä nyt.
Rakastitko isääsi samoin ja pystyitkö hyväksymään oman kasvusi myötä hänen epätäydellisyytensä? Syntyikö hyväksyntä ja ymmärrys vanhetessa hänenkin puutteitaan kohtaan? On hyvin eri asia hyväksyä epätäydellisyys, inhimillisyys, kuin hyväksyä kaltoinkohtelu jossa muille ei anneta inhimillisyyttä, ihmisarvoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Kyllä 70- luvulla syntyneiden hampaat jo hoidettiin kaikilla lapsilla, älä höpsi. Yhdeltä lapsiltani oiottiin hampaatkin. Kouluhammashoito toimi, ei siinä rahaa tarvittu. Lääkärintarkastukset oli koulussa vuosittain. Kasvatusneuvoloita oli, yksi lapsistani kävi siellä r-opetuksessa.
Ja kaikki maksutonta.
Se on eri asia jos et hammashoidon pesuohjeita vaikka noudattanut. Meillä oli vessan kaakeliseinässä niitä hauskoja tarraohjeita.Jopa minulta hoidettiin hampaat aikoinaan, kansakoulun etu oli maksuton hmmashoito. Oppikoululaisille ei sitä etua ollut mutta jos olet 70- luvulla syntynyt olet mennyt peruskouluun ja saanut saman maksuttoman hammas/terveydenhoidon kuin minunkin lapseni.
Mikähän tässäkin tosiasiassa alapeukutuksen syy? Pelkkä vänkäämisen halu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Kyllä 70- luvulla syntyneiden hampaat jo hoidettiin kaikilla lapsilla, älä höpsi. Yhdeltä lapsiltani oiottiin hampaatkin. Kouluhammashoito toimi, ei siinä rahaa tarvittu. Lääkärintarkastukset oli koulussa vuosittain. Kasvatusneuvoloita oli, yksi lapsistani kävi siellä r-opetuksessa.
Ja kaikki maksutonta.
Se on eri asia jos et hammashoidon pesuohjeita vaikka noudattanut. Meillä oli vessan kaakeliseinässä niitä hauskoja tarraohjeita.Jopa minulta hoidettiin hampaat aikoinaan, kansakoulun etu oli maksuton hmmashoito. Oppikoululaisille ei sitä etua ollut mutta jos olet 70- luvulla syntynyt olet mennyt peruskouluun ja saanut saman maksuttoman hammas/terveydenhoidon kuin minunkin lapseni.
Ilmeisesti et kykene ymmärtämään, että vaikka teillä oli jonkunlainen perhe, muilla toisenlainen. Mitätöit täysin mun lapsuuden kokemukset sillä perusteella, että teillä oli erilaista.
En todellakaan höpsi ja on erittäin loukkaavaa käytöstä, että et ota meitä muita keskustelijoita todesta.
Se, että kunnat hoitivat ilmaiseksi hampaita pitää paikkansa, mutta minua ei viety niihin tarkastuksiin ennenkuin olin 5v. Ei ollut tarroja kaakeleissa, ei ollut edes hammasharjaa ennenkuin hammaslääkäri piti jonkun ripityksen tuolla ekalla käynnillä. Sitten vanhemmat sanoi, että harjaa tästälähin hampaat iltaisin. Mutta ei sitä kukaan edelleenkään neuvonut tai valvonut, joten harjasin vähän edestä ja se siitä.
Onneksi tarvitsin sitten sitä ilmaista oikomishoitoa, koska silloin minua itseäni neuvottiin hoitamaan hampaitani hammashoidossa ja se pelasti minun hampaani edes jotenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
No miten sinä suhtaudut lastesi kuukautiskipuihin, panet viikoksi sänkyyn ja voivottelet ja viet lääkäriin?
Ehkä tosiaan suurin osa naisista pitää niitä niin asiaan kuuluvina että disperiini nassuun ja lenkille niin helpottaa?
Koulusta nyt tietysti teini voi olla pois.Ei kai nyt yleensä sairauspäiviä mensujen takia pidetä, 70- luvulla taisi harvassa paikassa olla oikeutta omalla ilmoituksella sairastaa. Itse en ainakaan yhdessäkään työpaikassa vaikka oli toimihenkilö. Lääkärinlappu tai palkaton päivä.
Mutta hammashoito peruskoulussa oli. Koululaiset yleensä huolehtivat sen itse opettajalta saadun aikalapun kanssa ja sitten hammashoitolasta saadun lapun kanssa.
Ihmeellinen vänkääjä olet etkä kyllä ymmärrä yhtään mitään, mistä tässä koko ketjussa on kyse .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Kyllä 70- luvulla syntyneiden hampaat jo hoidettiin kaikilla lapsilla, älä höpsi. Yhdeltä lapsiltani oiottiin hampaatkin. Kouluhammashoito toimi, ei siinä rahaa tarvittu. Lääkärintarkastukset oli koulussa vuosittain. Kasvatusneuvoloita oli, yksi lapsistani kävi siellä r-opetuksessa.
Ja kaikki maksutonta.
Se on eri asia jos et hammashoidon pesuohjeita vaikka noudattanut. Meillä oli vessan kaakeliseinässä niitä hauskoja tarraohjeita.Jopa minulta hoidettiin hampaat aikoinaan, kansakoulun etu oli maksuton hmmashoito. Oppikoululaisille ei sitä etua ollut mutta jos olet 70- luvulla syntynyt olet mennyt peruskouluun ja saanut saman maksuttoman hammas/terveydenhoidon kuin minunkin lapseni.
Tiedäthän, että nykypäivänäkin on lapsia, jotka eivät saa perushoitoa? Vaikka on koulun ja terveydenhuollon julkiset palvelut. Erona nykyään on se, että lastensuojelu auttaa näitä lapsia. Terveydenhuollon järjestäminen tarvittaessa ja itsestään huolehtimisessa opastaminen, auttaminen ovat ihan rikosoikeudellisia kaltoinkohtelun muotoja niiden jäädessä toteutumatta. Kai ymmärrät, etteivät kaikki laita lapsilleen hauskoja loruja seinille, ei edes hankita hampaidenhoitovälineitä. Ei tule lapselle tällaiset rutiinit mieleen selviytyessään kaikesta muusta epävarmuudesta... voi jopa oppia siihen, ettei itsestään huolehtimisella ole mitään merkitystä, koska kukaan muukaan ei välitä mitä sinulle käy. Jo nämä tekemäsi asiat ovat tukeneet lapsiasi huolehtimaan näistä asioista "itsenäisesti".
Selvästi et kykene ulottamaan ajattelua itse näkemäsi ja kokemasi ulkopuolelle. Minulle kävi näin, joten sen on oltava niin kaikilla. Olemme erilaisia, sekä mahdollisuuksistamme, kokemuksistamme, että näkemyksiltämme. Usko vaan, kun joku sanoo kokeneensa jotain mitä et ole itse kokenut.
Jos pientä lasta ei viedä hammaslääkäriin, ei se sinne itsekään mene. Jos on tarpeeksi psykopaattinen vanhempi, hän käskee lasta jäämään kotiin kun on näiden kaikille saatavilla olevien tarkastusten aika. Koska muuten paljastuisi hampaiden hoitamattomuus, mikä olisi vanhempien tehtävä ollut huolehtia. Nykyisin lasu puuttuu tähän, silloin ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Kyllä 70- luvulla syntyneiden hampaat jo hoidettiin kaikilla lapsilla, älä höpsi. Yhdeltä lapsiltani oiottiin hampaatkin. Kouluhammashoito toimi, ei siinä rahaa tarvittu. Lääkärintarkastukset oli koulussa vuosittain. Kasvatusneuvoloita oli, yksi lapsistani kävi siellä r-opetuksessa.
Ja kaikki maksutonta.
Se on eri asia jos et hammashoidon pesuohjeita vaikka noudattanut. Meillä oli vessan kaakeliseinässä niitä hauskoja tarraohjeita.Jopa minulta hoidettiin hampaat aikoinaan, kansakoulun etu oli maksuton hmmashoito. Oppikoululaisille ei sitä etua ollut mutta jos olet 70- luvulla syntynyt olet mennyt peruskouluun ja saanut saman maksuttoman hammas/terveydenhoidon kuin minunkin lapseni.
Ilmeisesti et kykene ymmärtämään, että vaikka teillä oli jonkunlainen perhe, muilla toisenlainen. Mitätöit täysin mun lapsuuden kokemukset sillä perusteella, että teillä oli erilaista.
En todellakaan höpsi ja on erittäin loukkaavaa käytöstä, että et ota meitä muita keskustelijoita todesta.
Se, että kunnat hoitivat ilmaiseksi hampaita pitää paikkansa, mutta minua ei viety niihin tarkastuksiin ennenkuin olin 5v. Ei ollut tarroja kaakeleissa, ei ollut edes hammasharjaa ennenkuin hammaslääkäri piti jonkun ripityksen tuolla ekalla käynnillä. Sitten vanhemmat sanoi, että harjaa tästälähin hampaat iltaisin. Mutta ei sitä kukaan edelleenkään neuvonut tai valvonut, joten harjasin vähän edestä ja se siitä.
Onneksi tarvitsin sitten sitä ilmaista oikomishoitoa, koska silloin minua itseäni neuvottiin hoitamaan hampaitani hammashoidossa ja se pelasti minun hampaani edes jotenkin.
Nykyisin on taas muotia halveksia yhteiskunnan ylläpitämiä neuvoloita. Ei ne mitään tiedä. Varakkaat vanhempasi olivat ehkä niitä edelläkävijöitä, mitkään kunnan terkat ei meidän lapsia tutki.
Kuitenkin 70- luvulla neuvoloissa käytiin tiheämmin kuin mitä mielestäni nykyisin käydään, kun hampaat olivat puhjenneet joko lääkäri (tai hammaslääkäri) kyitenkin katsoi hampaat. Valistusmateriaalia tuli niputtain kaikista asioista.
Nyt sitten nykylapset ovat tulevaisuuden katkeria, miksei meitä rokotettu, miksei meitä viety sen ja sen havaitsemiseksi asiantuntijoille, miksi ei hoidettu oikeilla lääkkeillä vaan energiahoidolla tulehduksiani. ( Osa pitää jopa tetanusta tarpeettomana ja haitallisena lapselle)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Kyllä 70- luvulla syntyneiden hampaat jo hoidettiin kaikilla lapsilla, älä höpsi. Yhdeltä lapsiltani oiottiin hampaatkin. Kouluhammashoito toimi, ei siinä rahaa tarvittu. Lääkärintarkastukset oli koulussa vuosittain. Kasvatusneuvoloita oli, yksi lapsistani kävi siellä r-opetuksessa.
Ja kaikki maksutonta.
Se on eri asia jos et hammashoidon pesuohjeita vaikka noudattanut. Meillä oli vessan kaakeliseinässä niitä hauskoja tarraohjeita.Jopa minulta hoidettiin hampaat aikoinaan, kansakoulun etu oli maksuton hmmashoito. Oppikoululaisille ei sitä etua ollut mutta jos olet 70- luvulla syntynyt olet mennyt peruskouluun ja saanut saman maksuttoman hammas/terveydenhoidon kuin minunkin lapseni.
Kaikilla lapsilla ei ole oikeutta edes elämään, kuolevat väkivaltaisesti vanhempiensa käsissä. Se on vain kaltoinkohtelun äärimuoto. Vaikka suurimmalle osalle ei näin käykään, on olemassa julmuutta ja kaltoinkohtelua, jota harva voi kuvitella. Ihan kuin perustelisit, ettei lapsia voi kuolla, koska koulu on ilmainen ja siten tavoittaa kaikki. Ei ne voi olla kuolleita, kun ne on siellä ilmaisessa koulussa, joka on kaikille mahdollista. Ei ole mahdollista, etteivät voisi osallistua, mun lapset ainakin pystyivät käymään koulut. Alkaako kuulostaa absurdilta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos jonkun vanhemmat eivät ole käyttäneet neuvoloita, viis veisanneet yhteiskunnan palveluista, se on aika myöhästä nyt 40 vuotta myöhemmin enää kostaa sitä elossa oleville mummeleille?
Eikö kuitenkin ole sen perusteella aika kovaa leimata kaikki 40-luvulla syntyneet äidit ja motkottaa ja halveerata tuhansilla kommenteilla huonoiksi ja ilkeiksi ihmisiksi?
En ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Kyllä 70- luvulla syntyneiden hampaat jo hoidettiin kaikilla lapsilla, älä höpsi. Yhdeltä lapsiltani oiottiin hampaatkin. Kouluhammashoito toimi, ei siinä rahaa tarvittu. Lääkärintarkastukset oli koulussa vuosittain. Kasvatusneuvoloita oli, yksi lapsistani kävi siellä r-opetuksessa.
Ja kaikki maksutonta.
Se on eri asia jos et hammashoidon pesuohjeita vaikka noudattanut. Meillä oli vessan kaakeliseinässä niitä hauskoja tarraohjeita.Jopa minulta hoidettiin hampaat aikoinaan, kansakoulun etu oli maksuton hmmashoito. Oppikoululaisille ei sitä etua ollut mutta jos olet 70- luvulla syntynyt olet mennyt peruskouluun ja saanut saman maksuttoman hammas/terveydenhoidon kuin minunkin lapseni.
Kaikilla lapsilla ei ole oikeutta edes elämään, kuolevat väkivaltaisesti vanhempiensa käsissä. Se on vain kaltoinkohtelun äärimuoto. Vaikka suurimmalle osalle ei näin käykään, on olemassa julmuutta ja kaltoinkohtelua, jota harva voi kuvitella. Ihan kuin perustelisit, ettei lapsia voi kuolla, koska koulu on ilmainen ja siten tavoittaa kaikki. Ei ne voi olla kuolleita, kun ne on siellä ilmaisessa koulussa, joka on kaikille mahdollista. Ei ole mahdollista, etteivät voisi osallistua, mun lapset ainakin pystyivät käymään koulut. Alkaako kuulostaa absurdilta?
Nyt lähti menemään asian vierestä ja kovaa. Oisko sulla mahdollisuus saada jostain apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun vanhemmat eivät ole käyttäneet neuvoloita, viis veisanneet yhteiskunnan palveluista, se on aika myöhästä nyt 40 vuotta myöhemmin enää kostaa sitä elossa oleville mummeleille?
Eikö kuitenkin ole sen perusteella aika kovaa leimata kaikki 40-luvulla syntyneet äidit ja motkottaa ja halveerata tuhansilla kommenteilla huonoiksi ja ilkeiksi ihmisiksi?
En ymmärrä.
Ei täällä kukaan ole kaikkia leimaamassa, toisin kuin sinä, muut ymmärtävät ettei omaa kokemusta voi yleistää kaikkiin. Täällä jakavat kokemuksia ne, joilla tällaisia kokemuksia on. Miksi sinä tulet tänne sanomaan, etteivät ne kokemukset ole tosia, merkittäviä, keskustelun ja käsittelemisen arvoisia? Siinä mielessä viestisi kyllä tukevat yleistyksiä että ikäluokan porukka on tietynlaista -> on empatiavajetta toisten kärsimystä kohtaan, puolustautuminen ja itseen keskittyminen prioriteetti. Vähättely, asioiden pienentäminen, ohittaminen, kontrollointi. Se on sitä samaa jatkumoa, josta täällä puhutaan. Miten sattuikaan, tuurillaanko? Vai onko kyseessä todellinen ilmiö sittenkin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
Kyllä 70- luvulla syntyneiden hampaat jo hoidettiin kaikilla lapsilla, älä höpsi. Yhdeltä lapsiltani oiottiin hampaatkin. Kouluhammashoito toimi, ei siinä rahaa tarvittu. Lääkärintarkastukset oli koulussa vuosittain. Kasvatusneuvoloita oli, yksi lapsistani kävi siellä r-opetuksessa.
Ja kaikki maksutonta.
Se on eri asia jos et hammashoidon pesuohjeita vaikka noudattanut. Meillä oli vessan kaakeliseinässä niitä hauskoja tarraohjeita.Jopa minulta hoidettiin hampaat aikoinaan, kansakoulun etu oli maksuton hmmashoito. Oppikoululaisille ei sitä etua ollut mutta jos olet 70- luvulla syntynyt olet mennyt peruskouluun ja saanut saman maksuttoman hammas/terveydenhoidon kuin minunkin lapseni.
Kaikilla lapsilla ei ole oikeutta edes elämään, kuolevat väkivaltaisesti vanhempiensa käsissä. Se on vain kaltoinkohtelun äärimuoto. Vaikka suurimmalle osalle ei näin käykään, on olemassa julmuutta ja kaltoinkohtelua, jota harva voi kuvitella. Ihan kuin perustelisit, ettei lapsia voi kuolla, koska koulu on ilmainen ja siten tavoittaa kaikki. Ei ne voi olla kuolleita, kun ne on siellä ilmaisessa koulussa, joka on kaikille mahdollista. Ei ole mahdollista, etteivät voisi osallistua, mun lapset ainakin pystyivät käymään koulut. Alkaako kuulostaa absurdilta?
Nyt lähti menemään asian vierestä ja kovaa. Oisko sulla mahdollisuus saada jostain apua?
Nyt tais totuus valjeta ja perustelut loppua. Ei minua loukkaa se, että sinä olet yksinkertainen.
Jos on vaikka 1980 syntyneet alkoholisti/huumevanhemmat kirjoittajat siis syyllistävät kaikki 1980 syntyneet samanlaisiksi.
Kuten tekevät 1948 syntyneet, olivatpa vanhemmat sitten varakkuuden tai vähämielisyyden takia laiminlyöneet lastensa terveystarkastukset ottamatta huomioon niitä 98 % tavisihmisiä omine vikoineen mutta parhaansa lastensa eteen tehden.
Joillakin on joku täydellisyyden harha vanhempiensa suhteen, jos heissä pienikin vika, sitä ei hyväksytä. Vähän semmonen äiti -madonna käsitys. Välimuotoja ei ole kirkasotsaisen pyhimyksen ja täysin epäkelvon välillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun vanhemmat eivät ole käyttäneet neuvoloita, viis veisanneet yhteiskunnan palveluista, se on aika myöhästä nyt 40 vuotta myöhemmin enää kostaa sitä elossa oleville mummeleille?
Eikö kuitenkin ole sen perusteella aika kovaa leimata kaikki 40-luvulla syntyneet äidit ja motkottaa ja halveerata tuhansilla kommenteilla huonoiksi ja ilkeiksi ihmisiksi?
En ymmärrä.
Ei täällä kukaan ole kaikkia leimaamassa, toisin kuin sinä, muut ymmärtävät ettei omaa kokemusta voi yleistää kaikkiin. Täällä jakavat kokemuksia ne, joilla tällaisia kokemuksia on. Miksi sinä tulet tänne sanomaan, etteivät ne kokemukset ole tosia, merkittäviä, keskustelun ja käsittelemisen arvoisia? Siinä mielessä viestisi kyllä tukevat yleistyksiä että ikäluokan porukka on tietynlaista -> on empatiavajetta toisten kärsimystä kohtaan, puolustautuminen ja itseen keskittyminen prioriteetti. Vähättely, asioiden pienentäminen, ohittaminen, kontrollointi. Se on sitä samaa jatkumoa, josta täällä puhutaan. Miten sattuikaan, tuurillaanko? Vai onko kyseessä todellinen ilmiö sittenkin?
Sieltä se taas tuli, kaikki on samanlaisia. Voi teidän kanssa.
Äitini ja minä ollaan samaa ikäluokkaa kuin aloittaja. Ja sama kokemus: ikinä ei toivotettu hauskaa iltaa kun läksin illaksi johonkin. Aina tuli lähtiessä olo, että pitäisi mieluummin pysyä kotona.
Olen pitänyt huolen, että aina kun oma lapseni on lähtenyt koulun diskoon, kaverin synttäreille tms toivotan hauskaa iltaa, vaikka oikeasti olen ollut huolesta soikeana - ekoilla kerroilla erityisesti.
Vierailija kirjoitti:
Jos on vaikka 1980 syntyneet alkoholisti/huumevanhemmat kirjoittajat siis syyllistävät kaikki 1980 syntyneet samanlaisiksi.
Kuten tekevät 1948 syntyneet, olivatpa vanhemmat sitten varakkuuden tai vähämielisyyden takia laiminlyöneet lastensa terveystarkastukset ottamatta huomioon niitä 98 % tavisihmisiä omine vikoineen mutta parhaansa lastensa eteen tehden.
Joillakin on joku täydellisyyden harha vanhempiensa suhteen, jos heissä pienikin vika, sitä ei hyväksytä. Vähän semmonen äiti -madonna käsitys. Välimuotoja ei ole kirkasotsaisen pyhimyksen ja täysin epäkelvon välillä.
Joku sanoi, että _hänen_ hammashoidostaan ei huolehdittu. Sinä pyytämättä kommentoit, ei voi pitää paikkaansa. Asia ei liittynyt sinuun millään tavalla, ennenkuin itse kommentoit. Ja kommentoit itse yleistävästi, ei voi olla noin, koska muilla ei ole noin. Sitten kun itsekeskeisyyttäsi ja ylimielisyyttäsi puhut itsesi pussiin asiassa josta et mitään ymmärrä, turvaudut uhriutumiseen; "aina, kaikki, ei ikinä, nyyh nyyh ollaan syyllisiä kaikkeen". Yleistämistä, joko-tai, mustavalkoista, mistä tietenkin asiaankuuluvasti syyttelet muita. Mene pois, ole ystävällinen.
Kyseessä voi miehesi lapsella olla jokin häiriö hormonaalisessa toiminnassa, esim. kilpirauhasessa. Jos lapsi ei syö ylenpalttisesti ja liikkuukin tavanomaisessa määrin, niin kannattaa käydä lääkärissä.