Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Minulle kommentoit. Lapseni elivät tosiaan jo urbaani lapsuuden harrastusmahdollisuuksin ja koulutusmahdollisuuksin. Ovat akateemisen koulut käyneet kaikki, töitä heillä on riittänyt ja perheonneakin, kai, kun pitkissä.liitoissa ovat. Ihan varmaan kuitenkin hekin voivat muistaa jotain väärin kohtelua , yksi on sosiaalialalla ja sanonut ettet äiti edes tiedä mikä on kurja lapsuus, mitä hän näkee. Oletan ettei hän tarkoita ettei niissä perheissä halita tarpeeksi tai äiti vie lasta pianotunnille vaan joutuu yksin menemään. ( Anteeksi)
Ikävää että niin paljon on rikkinäisiä ihmisiä. Itse olen peräkylän köyhässä mökissä , 15- vuotiaana töihin, pitänyt lapsuuttani kurjana. Muttei se kai ollut, kun ei hakattu ja vanhaa riepua riitti kuukauden pahaksi ajaksi. Tosin kyllä kun kaupungissa käytiin 1903 syntynyt äiti neuvoi mistä sai ostaa siteitä, sellaisia kuminauhaan solmittavia. Mutta ei sitä joka kuukausikaan käyty kaupungissa.
Sori nyt, en voi malttaa etten kirjoittasi mitä oli lapsuus suurilla ikäluokilla heikommissa oloissa tai miten näin 70- luvun kolmen kuukauden äitiyslomalla. Ja olemattomin päiväkotipaikoin. Ilman kotihoidontukea
(Lienee selvä ettei äitini 70- luvulla enää ollut mikään lastenkaitsija, anoppi oli kuollut.)
No juuri niin. Onnellisuus ja hyvä elämä tosiaan ON muutakin kuin aineelliset olosuhteet, tarvikkeet tai edes koulutusmahdollisuudet.
Lapsen kohdalla se tarkoittaa vanhemmiltaan saatavaa lämpöä, rakkautta, turvallisuutta ja luottamusta. Siinä on hyvän kasvun ainekset. Se että kotona on hyvä olla.
Viimeksi mainittuja me 70-luvun lapset emme useinkaan ole saaneet, ja kuten ketjusta on luettavissa, niin vanhempien toiminta on ollut pahimmillaan tahallista ja jopa sadistista.
On kaksi suurta kysymystä: 1. miksi juuri meidän vanhempiemme ikäpolvi näki oikeudekseen kohdella lapsiaan näin, ja 2. miten ihmeessä meistä kaltoin kohdelluista 70-luvulla syntyneistä tuli haavoittuneita mutta silti normaaleja, empaattisia ihmisiä? Miten ihmeessä tämä yhtälö toimii?
Selvää on, että me lapset olemme vahvempia kuin vanhempamme. Miksikö? Siksi, että me emme jatkaneet pahan kierrettä omiin lapsiimme. Se, että on itse kokenut vääryyttä, ei oikeuta olemaan ihmishirviö kenellekään.
Sinä se jaksat yleistää. Kaikki 70+ ihmiset ovat pahoja ihmisiä jotka eivät välittäneet lapsistaan. Miten ihminen voi omata noin suppean ajattelun? 92- vuotias tuttunikin näkee selvemmin ja laajemmin.
Keskustelu kanssasi on turhaa koska kaikki tosiasiat ja lähihistorian ohitat omaan pakkomielteiseesi.
Toivottavasti olet hyvä vanhempi, sun ei tarvitse käydä töissä ja " hoidattaa lapsiasi muilla".
Miten on, paljonko aikaa tämä kirjoittelu vie lapsiltasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Minulle kommentoit. Lapseni elivät tosiaan jo urbaani lapsuuden harrastusmahdollisuuksin ja koulutusmahdollisuuksin. Ovat akateemisen koulut käyneet kaikki, töitä heillä on riittänyt ja perheonneakin, kai, kun pitkissä.liitoissa ovat. Ihan varmaan kuitenkin hekin voivat muistaa jotain väärin kohtelua , yksi on sosiaalialalla ja sanonut ettet äiti edes tiedä mikä on kurja lapsuus, mitä hän näkee. Oletan ettei hän tarkoita ettei niissä perheissä halita tarpeeksi tai äiti vie lasta pianotunnille vaan joutuu yksin menemään. ( Anteeksi)
Ikävää että niin paljon on rikkinäisiä ihmisiä. Itse olen peräkylän köyhässä mökissä , 15- vuotiaana töihin, pitänyt lapsuuttani kurjana. Muttei se kai ollut, kun ei hakattu ja vanhaa riepua riitti kuukauden pahaksi ajaksi. Tosin kyllä kun kaupungissa käytiin 1903 syntynyt äiti neuvoi mistä sai ostaa siteitä, sellaisia kuminauhaan solmittavia. Mutta ei sitä joka kuukausikaan käyty kaupungissa.
Sori nyt, en voi malttaa etten kirjoittasi mitä oli lapsuus suurilla ikäluokilla heikommissa oloissa tai miten näin 70- luvun kolmen kuukauden äitiyslomalla. Ja olemattomin päiväkotipaikoin. Ilman kotihoidontukea
(Lienee selvä ettei äitini 70- luvulla enää ollut mikään lastenkaitsija, anoppi oli kuollut.)
En jotenkin kaipaa tähän ketjuun näitä sädekehän kiillottajia. Ihan kaikilla ei lapsuus ollut vaikea. Esimerkiksi nykyisen mieheni vanhemmat ovat saman ikäisiä kuin omani, mutta heidän perheensä on kannustava, lämmin ja myötäelävä. Omani eivät ole.
Kuvaavaa on, että kun päädyin ahdistuksen vuoksi sairaslomalle, anoppi, appi ja miehen sisarukset tarjoutuivat auttamaan ja tukivat. Äitini suuttui ja puuskahti puhelimessa, että sinä nyt aina olet ollut tuollainen yliherkkä itkupilli. Isäni sanoi, että hävettää, kun tytär on tommonen hullu.
Ei heistä saa millään selittelyllä tai ymmärtämisellä hyviä vanhempia ja minun traumojani ei vähennä se, että jonkun muun perheessä sota, köyhyys tai joku muu trauma ei tehnytkään ihmisistä kyvyttömiä vanhempina.
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Minulle kommentoit. Lapseni elivät tosiaan jo urbaani lapsuuden harrastusmahdollisuuksin ja koulutusmahdollisuuksin. Ovat akateemisen koulut käyneet kaikki, töitä heillä on riittänyt ja perheonneakin, kai, kun pitkissä.liitoissa ovat. Ihan varmaan kuitenkin hekin voivat muistaa jotain väärin kohtelua , yksi on sosiaalialalla ja sanonut ettet äiti edes tiedä mikä on kurja lapsuus, mitä hän näkee. Oletan ettei hän tarkoita ettei niissä perheissä halita tarpeeksi tai äiti vie lasta pianotunnille vaan joutuu yksin menemään. ( Anteeksi)
Ikävää että niin paljon on rikkinäisiä ihmisiä. Itse olen peräkylän köyhässä mökissä , 15- vuotiaana töihin, pitänyt lapsuuttani kurjana. Muttei se kai ollut, kun ei hakattu ja vanhaa riepua riitti kuukauden pahaksi ajaksi. Tosin kyllä kun kaupungissa käytiin 1903 syntynyt äiti neuvoi mistä sai ostaa siteitä, sellaisia kuminauhaan solmittavia. Mutta ei sitä joka kuukausikaan käyty kaupungissa.
Sori nyt, en voi malttaa etten kirjoittasi mitä oli lapsuus suurilla ikäluokilla heikommissa oloissa tai miten näin 70- luvun kolmen kuukauden äitiyslomalla. Ja olemattomin päiväkotipaikoin. Ilman kotihoidontukea
(Lienee selvä ettei äitini 70- luvulla enää ollut mikään lastenkaitsija, anoppi oli kuollut.)
No juuri niin. Onnellisuus ja hyvä elämä tosiaan ON muutakin kuin aineelliset olosuhteet, tarvikkeet tai edes koulutusmahdollisuudet.
Lapsen kohdalla se tarkoittaa vanhemmiltaan saatavaa lämpöä, rakkautta, turvallisuutta ja luottamusta. Siinä on hyvän kasvun ainekset. Se että kotona on hyvä olla.
Viimeksi mainittuja me 70-luvun lapset emme useinkaan ole saaneet, ja kuten ketjusta on luettavissa, niin vanhempien toiminta on ollut pahimmillaan tahallista ja jopa sadistista.
On kaksi suurta kysymystä: 1. miksi juuri meidän vanhempiemme ikäpolvi näki oikeudekseen kohdella lapsiaan näin, ja 2. miten ihmeessä meistä kaltoin kohdelluista 70-luvulla syntyneistä tuli haavoittuneita mutta silti normaaleja, empaattisia ihmisiä? Miten ihmeessä tämä yhtälö toimii?
Selvää on, että me lapset olemme vahvempia kuin vanhempamme. Miksikö? Siksi, että me emme jatkaneet pahan kierrettä omiin lapsiimme. Se, että on itse kokenut vääryyttä, ei oikeuta olemaan ihmishirviö kenellekään.
Sinä se jaksat yleistää. Kaikki 70+ ihmiset ovat pahoja ihmisiä jotka eivät välittäneet lapsistaan. Miten ihminen voi omata noin suppean ajattelun? 92- vuotias tuttunikin näkee selvemmin ja laajemmin.
Keskustelu kanssasi on turhaa koska kaikki tosiasiat ja lähihistorian ohitat omaan pakkomielteiseesi.Toivottavasti olet hyvä vanhempi, sun ei tarvitse käydä töissä ja " hoidattaa lapsiasi muilla".
Miten on, paljonko aikaa tämä kirjoittelu vie lapsiltasi?
Olen toinen kuin se jonka kanssa olet ehkä vastaillut.
En sanonut että kaikki 70+ ovat pahoja. Kukaan täällä ei sano niin. Mutta me väitämme, että sen ikäisissä on selkeästi paljon lapsiaan kaltoin kohdelleita vanhempia. Ja lisään, että näillä ihmisillä on suuri taipumus uhriutumiseen ja marttyyriasenteeseen myös nykypäivänä.
Sinä tässä olet se, jonka kanssa keskustelu on yhtä vaikeaa kuin omien vanhempiemme kanssa. Uhriutuminen ja syytökset alkavat välittömästi, juuri kuten sinulla. Se on toksista käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.
He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Minulle kommentoit. Lapseni elivät tosiaan jo urbaani lapsuuden harrastusmahdollisuuksin ja koulutusmahdollisuuksin. Ovat akateemisen koulut käyneet kaikki, töitä heillä on riittänyt ja perheonneakin, kai, kun pitkissä.liitoissa ovat. Ihan varmaan kuitenkin hekin voivat muistaa jotain väärin kohtelua , yksi on sosiaalialalla ja sanonut ettet äiti edes tiedä mikä on kurja lapsuus, mitä hän näkee. Oletan ettei hän tarkoita ettei niissä perheissä halita tarpeeksi tai äiti vie lasta pianotunnille vaan joutuu yksin menemään. ( Anteeksi)
Ikävää että niin paljon on rikkinäisiä ihmisiä. Itse olen peräkylän köyhässä mökissä , 15- vuotiaana töihin, pitänyt lapsuuttani kurjana. Muttei se kai ollut, kun ei hakattu ja vanhaa riepua riitti kuukauden pahaksi ajaksi. Tosin kyllä kun kaupungissa käytiin 1903 syntynyt äiti neuvoi mistä sai ostaa siteitä, sellaisia kuminauhaan solmittavia. Mutta ei sitä joka kuukausikaan käyty kaupungissa.
Sori nyt, en voi malttaa etten kirjoittasi mitä oli lapsuus suurilla ikäluokilla heikommissa oloissa tai miten näin 70- luvun kolmen kuukauden äitiyslomalla. Ja olemattomin päiväkotipaikoin. Ilman kotihoidontukea
(Lienee selvä ettei äitini 70- luvulla enää ollut mikään lastenkaitsija, anoppi oli kuollut.)
Omalla äidilläni on ollut kaikilla mittareilla mitaten kurja lapsuus, ja ymmärrän tämän oikein hyvin. Silläpä hän on saanut anteeksi paljonkin. Sen sijaan sitä en ymmärrä että miksi ei edes 70-uotiaana voi ottaa mitään vastuuta omista tekemisistään vaan syyttää aina muita? Itse lopetin muiden syyttelyt joa parikymppisenä, ja näin yli 40-vuotiaana on repussa jo aika paljon opetuksia jotka olen onkeeni ottanut,. ja tiedostus siitä mitkä ovat huonot piirteeni, eli kehitystä vaativat asiat joihin kiinnitän huomiota etten niitä toistaisi. Ymmärrän siis täysin sen että huonoista oloista tulee vajaavaisia ihmisiä mutta sitä on mahdoton ymmärtää miksi ei koko loppuelämän aikana voi yhtään oppia mitään? Miksi toistaa vain samaasamaasamaa kaavaa vaikka näkee ettei se toimi, ja miksi noista aisoista ei saa hänelle puhua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Koska sinä oli aikuinen vuonna 1973, niin kysyn sinulta, oliko silloin muodissa kasvatustyyli, jossa omia lapsia verrattiin muihin, heille kerrottiin, miten sen ja sen lapsi on hyvä siinä ja sen ja sen lapsi taas tuossa ja sinä et ole hyvä missään? Sitten kerrottiin, miten muut lapset on niin nättejä ja siroja ja sinä olet tuollainen möllykkä, jota saa hävetä? Miksi lapsen ystävyyssuhteet yritettiin tuhota manipuloimalla lasta, että ei noiden (ihan kilttien lasten) kaveri kannata olla, kun niissä on vikana asiat x, y ja z? Miksi lapsella ei saanut olla mitään yksityisyyttä, hänen asiat juoruttiin eteenpäin ja kirjeet ja päiväkirjat luettiin? Miksi vanhempien parisuhdeongelmat oksennettiin lapsen niskaan? Isot kiitokset, jos viitsit vastata. Oma äitini on kieltäytynyt keskustelemasta aiheesta.
Tein t-paidan paloista tamppooneja ( kalalankaa ja pari 10x10cm kangaspalaa) kun rahas ei ollut tai ksuppaan ei koskasn päässyt tämä tapahtui ysärin alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Koska sinä oli aikuinen vuonna 1973, niin kysyn sinulta, oliko silloin muodissa kasvatustyyli, jossa omia lapsia verrattiin muihin, heille kerrottiin, miten sen ja sen lapsi on hyvä siinä ja sen ja sen lapsi taas tuossa ja sinä et ole hyvä missään? Sitten kerrottiin, miten muut lapset on niin nättejä ja siroja ja sinä olet tuollainen möllykkä, jota saa hävetä? Miksi lapsen ystävyyssuhteet yritettiin tuhota manipuloimalla lasta, että ei noiden (ihan kilttien lasten) kaveri kannata olla, kun niissä on vikana asiat x, y ja z? Miksi lapsella ei saanut olla mitään yksityisyyttä, hänen asiat juoruttiin eteenpäin ja kirjeet ja päiväkirjat luettiin? Miksi vanhempien parisuhdeongelmat oksennettiin lapsen niskaan? Isot kiitokset, jos viitsit vastata. Oma äitini on kieltäytynyt keskustelemasta aiheesta.
Ihan vain sivusta totean, että ei kuulosta korviini tutulta sen paremmin omasta perheestä kuin lähipiiristäkään. Ihan fiksuja vanhempia oli kavereilla ja serkuilla.
Vierailija kirjoitti:
Tein t-paidan paloista tamppooneja ( kalalankaa ja pari 10x10cm kangaspalaa) kun rahas ei ollut tai ksuppaan ei koskasn päässyt tämä tapahtui ysärin alussa.
Auch. Minä tein samaa ilman lankaa.. huonoin seurauksin. Onneksi vältyin lääkärireissulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Koska sinä oli aikuinen vuonna 1973, niin kysyn sinulta, oliko silloin muodissa kasvatustyyli, jossa omia lapsia verrattiin muihin, heille kerrottiin, miten sen ja sen lapsi on hyvä siinä ja sen ja sen lapsi taas tuossa ja sinä et ole hyvä missään? Sitten kerrottiin, miten muut lapset on niin nättejä ja siroja ja sinä olet tuollainen möllykkä, jota saa hävetä? Miksi lapsen ystävyyssuhteet yritettiin tuhota manipuloimalla lasta, että ei noiden (ihan kilttien lasten) kaveri kannata olla, kun niissä on vikana asiat x, y ja z? Miksi lapsella ei saanut olla mitään yksityisyyttä, hänen asiat juoruttiin eteenpäin ja kirjeet ja päiväkirjat luettiin? Miksi vanhempien parisuhdeongelmat oksennettiin lapsen niskaan? Isot kiitokset, jos viitsit vastata. Oma äitini on kieltäytynyt keskustelemasta aiheesta.
Et ole 70- luvulla syntynyt jos muistat vuoden 1973.
70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä, amerikkalaista jotain kirjaa, jossa muutettiin nämä vanhat huutokoulusäännöt jne. Syöttämisvälit.
Kyllä minulla on käsitys että jokaisen omat lapset olivat ne parhaimmat ja kauneimmat ja etevimmät. Toisinpäin oli jotain, esim meidän lapset olivat maksullisessa esikoulussa, 4 h, päivähoitaja vei ja haki. Siitä jotkut olivat sitä mieltä , turhaa hömpötystä ja kallista. Sehän oli siihen aikaan nimenomaan niille lapsille jotka eivät olleet kunnallisessa päivähoidossa.
( Nyt on maksuton kaikille).
Meillä ainakin meidän lapset olivat kauneimmat, osaavimmat, taitavimmat.
Se on totta mistä täällä syyttävät meitä suuria ikäluokkia. Minun lapseni hoiti työpäivän ajan joku muu. Hyvä, jos nyt on toisin teillä kirjoittajilla.
Kyllä myös 70- luvulla syntyneiden lasteni lapset ovat kaikki olleet päivähoidossa.
Vierailija kirjoitti:
Tein t-paidan paloista tamppooneja ( kalalankaa ja pari 10x10cm kangaspalaa) kun rahas ei ollut tai ksuppaan ei koskasn päässyt tämä tapahtui ysärin alussa.
Miksi niitä ei voinut käyttää siteinä? Turvallisempaa, terveellisempää ilman tulehdusriskejä olisi ollut niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Koska sinä oli aikuinen vuonna 1973, niin kysyn sinulta, oliko silloin muodissa kasvatustyyli, jossa omia lapsia verrattiin muihin, heille kerrottiin, miten sen ja sen lapsi on hyvä siinä ja sen ja sen lapsi taas tuossa ja sinä et ole hyvä missään? Sitten kerrottiin, miten muut lapset on niin nättejä ja siroja ja sinä olet tuollainen möllykkä, jota saa hävetä? Miksi lapsen ystävyyssuhteet yritettiin tuhota manipuloimalla lasta, että ei noiden (ihan kilttien lasten) kaveri kannata olla, kun niissä on vikana asiat x, y ja z? Miksi lapsella ei saanut olla mitään yksityisyyttä, hänen asiat juoruttiin eteenpäin ja kirjeet ja päiväkirjat luettiin? Miksi vanhempien parisuhdeongelmat oksennettiin lapsen niskaan? Isot kiitokset, jos viitsit vastata. Oma äitini on kieltäytynyt keskustelemasta aiheesta.
Et ole 70- luvulla syntynyt jos muistat vuoden 1973.
70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä, amerikkalaista jotain kirjaa, jossa muutettiin nämä vanhat huutokoulusäännöt jne. Syöttämisvälit.Kyllä minulla on käsitys että jokaisen omat lapset olivat ne parhaimmat ja kauneimmat ja etevimmät. Toisinpäin oli jotain, esim meidän lapset olivat maksullisessa esikoulussa, 4 h, päivähoitaja vei ja haki. Siitä jotkut olivat sitä mieltä , turhaa hömpötystä ja kallista. Sehän oli siihen aikaan nimenomaan niille lapsille jotka eivät olleet kunnallisessa päivähoidossa.
( Nyt on maksuton kaikille).Meillä ainakin meidän lapset olivat kauneimmat, osaavimmat, taitavimmat.
Se on totta mistä täällä syyttävät meitä suuria ikäluokkia. Minun lapseni hoiti työpäivän ajan joku muu. Hyvä, jos nyt on toisin teillä kirjoittajilla.
Kyllä myös 70- luvulla syntyneiden lasteni lapset ovat kaikki olleet päivähoidossa.
No hyi minua, kun kysyin vaikka olen syntynyt 1960-luvun puolella. Olen pahoillani. Et kuitenkaan vastannut minun kysymyksiin vaan väität, että niin ei ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Koska sinä oli aikuinen vuonna 1973, niin kysyn sinulta, oliko silloin muodissa kasvatustyyli, jossa omia lapsia verrattiin muihin, heille kerrottiin, miten sen ja sen lapsi on hyvä siinä ja sen ja sen lapsi taas tuossa ja sinä et ole hyvä missään? Sitten kerrottiin, miten muut lapset on niin nättejä ja siroja ja sinä olet tuollainen möllykkä, jota saa hävetä? Miksi lapsen ystävyyssuhteet yritettiin tuhota manipuloimalla lasta, että ei noiden (ihan kilttien lasten) kaveri kannata olla, kun niissä on vikana asiat x, y ja z? Miksi lapsella ei saanut olla mitään yksityisyyttä, hänen asiat juoruttiin eteenpäin ja kirjeet ja päiväkirjat luettiin? Miksi vanhempien parisuhdeongelmat oksennettiin lapsen niskaan? Isot kiitokset, jos viitsit vastata. Oma äitini on kieltäytynyt keskustelemasta aiheesta.
Et ole 70- luvulla syntynyt jos muistat vuoden 1973.
70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä, amerikkalaista jotain kirjaa, jossa muutettiin nämä vanhat huutokoulusäännöt jne. Syöttämisvälit.Kyllä minulla on käsitys että jokaisen omat lapset olivat ne parhaimmat ja kauneimmat ja etevimmät. Toisinpäin oli jotain, esim meidän lapset olivat maksullisessa esikoulussa, 4 h, päivähoitaja vei ja haki. Siitä jotkut olivat sitä mieltä , turhaa hömpötystä ja kallista. Sehän oli siihen aikaan nimenomaan niille lapsille jotka eivät olleet kunnallisessa päivähoidossa.
( Nyt on maksuton kaikille).Meillä ainakin meidän lapset olivat kauneimmat, osaavimmat, taitavimmat.
Se on totta mistä täällä syyttävät meitä suuria ikäluokkia. Minun lapseni hoiti työpäivän ajan joku muu. Hyvä, jos nyt on toisin teillä kirjoittajilla.
Kyllä myös 70- luvulla syntyneiden lasteni lapset ovat kaikki olleet päivähoidossa.
No hyi minua, kun kysyin vaikka olen syntynyt 1960-luvun puolella. Olen pahoillani. Et kuitenkaan vastannut minun kysymyksiin vaan väität, että niin ei ollut.
Jos en vastaa niinkuin halusit vastasin kysymyksiisi.
Entä jos yrittäisit elää nykyhetkessä, ajattelisit lapsiasi, heille välität katkeruutesi, väität ajankuvaksi jotain itse kokeemasi?
Yritä nyt tajuta, ei ikäisesi ole toistensa kopioita, emme myös me vanhemmat ikäpolvet.
[/quote]
Omalla äidilläni on ollut kaikilla mittareilla mitaten kurja lapsuus, ja ymmärrän tämän oikein hyvin. Silläpä hän on saanut anteeksi paljonkin. Sen sijaan sitä en ymmärrä että miksi ei edes 70-uotiaana voi ottaa mitään vastuuta omista tekemisistään vaan syyttää aina muita? --- Ymmärrän siis täysin sen että huonoista oloista tulee vajaavaisia ihmisiä mutta sitä on mahdoton ymmärtää miksi ei koko loppuelämän aikana voi yhtään oppia mitään? Miksi toistaa vain samaa kaavaa vaikka näkee ettei se toimi, ja miksi noista aisoista ei saa hänelle puhua? [/quote]
Ihan näin keittiöpsykologin suulla sanoisin, että omien virheiden myöntäminen on äidillesi mahdoton asia kestää. Se on hänelle häpeällinen asia ja luultavasti sellaisessa mittakaavassa, jota ns. terveen ihmisen on vaikea ymmärtää.
Jääräpäinen muiden syyttely juontaa siihen, että on lapsena oppinut, että pitää olla virheetön saadakseen huomiota ja hoivaa eli luvan elää. Kyseessä ei siis ole vain pieni psykologinen väärinymmärrys, vaan lapsen katsannossa elämän ja kuoleman kysymys. Kuin näin vahva alitajuinen oletus siirtyy aikuisuuteen, (ajatus siitä, että pitää olla täydellinen, itsessä ei ole mitään vikaa, vika on aina muissa) niin sehän vaatii valtavasti resursseja, että tuosta mallista pääsee eroon. Ja kun selviytymismekanismi on käytössä vuosikymmeniä, se vaan sitkistyy vanhetessaan. Tarvitaan paljon sisäisiä ja ulkoisia resursseja, että henkinen työ haitallisten mallien nitistämiseksi pääsee edes alkamaan.
Sinulle itsellesi olisi helpointa, jos hyväksyisit sen, ettei äitisi tule muuttumaan. Se on hänen kohtalonsa, sinulla on onneksi asiat paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Se että kotona on tarjolla vain tietynlaista ruokaa ei ole lapsen syömisen rajoittamista. Jos lapsi saa samaa terveellistä ruokaa kuin aikuisetkin, kyse on terveellisistä elämäntavoista. Sen ei pitäisi vahingoittaa ketään.
Lihava lapsi sisäistää oman erilaisuutensa kyllä ihan kodin ulkopuolellakin, vaikka hänet kotioloissa hyväksyttäisiin sellaisenaan. Jos oma lapseni olisi lihava, tekisin myös kaikkeni terveen painon saavuttamiseksi enkä syyttäisi vanhempia siitä, että ovat kiinnostuneita lapsen terveydentilasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Minulle kommentoit. Lapseni elivät tosiaan jo urbaani lapsuuden harrastusmahdollisuuksin ja koulutusmahdollisuuksin. Ovat akateemisen koulut käyneet kaikki, töitä heillä on riittänyt ja perheonneakin, kai, kun pitkissä.liitoissa ovat. Ihan varmaan kuitenkin hekin voivat muistaa jotain väärin kohtelua , yksi on sosiaalialalla ja sanonut ettet äiti edes tiedä mikä on kurja lapsuus, mitä hän näkee. Oletan ettei hän tarkoita ettei niissä perheissä halita tarpeeksi tai äiti vie lasta pianotunnille vaan joutuu yksin menemään. ( Anteeksi)
Ikävää että niin paljon on rikkinäisiä ihmisiä. Itse olen peräkylän köyhässä mökissä , 15- vuotiaana töihin, pitänyt lapsuuttani kurjana. Muttei se kai ollut, kun ei hakattu ja vanhaa riepua riitti kuukauden pahaksi ajaksi. Tosin kyllä kun kaupungissa käytiin 1903 syntynyt äiti neuvoi mistä sai ostaa siteitä, sellaisia kuminauhaan solmittavia. Mutta ei sitä joka kuukausikaan käyty kaupungissa.
Sori nyt, en voi malttaa etten kirjoittasi mitä oli lapsuus suurilla ikäluokilla heikommissa oloissa tai miten näin 70- luvun kolmen kuukauden äitiyslomalla. Ja olemattomin päiväkotipaikoin. Ilman kotihoidontukea
(Lienee selvä ettei äitini 70- luvulla enää ollut mikään lastenkaitsija, anoppi oli kuollut.)
No juuri niin. Onnellisuus ja hyvä elämä tosiaan ON muutakin kuin aineelliset olosuhteet, tarvikkeet tai edes koulutusmahdollisuudet.
Lapsen kohdalla se tarkoittaa vanhemmiltaan saatavaa lämpöä, rakkautta, turvallisuutta ja luottamusta. Siinä on hyvän kasvun ainekset. Se että kotona on hyvä olla.
Viimeksi mainittuja me 70-luvun lapset emme useinkaan ole saaneet, ja kuten ketjusta on luettavissa, niin vanhempien toiminta on ollut pahimmillaan tahallista ja jopa sadistista.
On kaksi suurta kysymystä: 1. miksi juuri meidän vanhempiemme ikäpolvi näki oikeudekseen kohdella lapsiaan näin, ja 2. miten ihmeessä meistä kaltoin kohdelluista 70-luvulla syntyneistä tuli haavoittuneita mutta silti normaaleja, empaattisia ihmisiä? Miten ihmeessä tämä yhtälö toimii?
Selvää on, että me lapset olemme vahvempia kuin vanhempamme. Miksikö? Siksi, että me emme jatkaneet pahan kierrettä omiin lapsiimme. Se, että on itse kokenut vääryyttä, ei oikeuta olemaan ihmishirviö kenellekään.
Sinä se jaksat yleistää. Kaikki 70+ ihmiset ovat pahoja ihmisiä jotka eivät välittäneet lapsistaan. Miten ihminen voi omata noin suppean ajattelun? 92- vuotias tuttunikin näkee selvemmin ja laajemmin.
Keskustelu kanssasi on turhaa koska kaikki tosiasiat ja lähihistorian ohitat omaan pakkomielteiseesi.Toivottavasti olet hyvä vanhempi, sun ei tarvitse käydä töissä ja " hoidattaa lapsiasi muilla".
Miten on, paljonko aikaa tämä kirjoittelu vie lapsiltasi?
Kenelle luulit vastanneesi, kun sanot, että keskustelu kanssasi on turhaa.. Hei, tähänkin ketjuun on vastannut useampi kuin yksi ihminen.
No juuri niin. Onnellisuus ja hyvä elämä tosiaan ON muutakin kuin aineelliset olosuhteet, tarvikkeet tai edes koulutusmahdollisuudet.
Lapsen kohdalla se tarkoittaa vanhemmiltaan saatavaa lämpöä, rakkautta, turvallisuutta ja luottamusta. Siinä on hyvän kasvun ainekset. Se että kotona on hyvä olla.
Viimeksi mainittuja me 70-luvun lapset emme useinkaan ole saaneet, ja kuten ketjusta on luettavissa, niin vanhempien toiminta on ollut pahimmillaan tahallista ja jopa sadistista.
On kaksi suurta kysymystä: 1. miksi juuri meidän vanhempiemme ikäpolvi näki oikeudekseen kohdella lapsiaan näin, ja 2. miten ihmeessä meistä kaltoin kohdelluista 70-luvulla syntyneistä tuli haavoittuneita mutta silti normaaleja, empaattisia ihmisiä? Miten ihmeessä tämä yhtälö toimii?
Selvää on, että me lapset olemme vahvempia kuin vanhempamme. Miksikö? Siksi, että me emme jatkaneet pahan kierrettä omiin lapsiimme. Se, että on itse kokenut vääryyttä, ei oikeuta olemaan ihmishirviö kenellekään.