Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Tuo ilman mt-ongelmia ja terapioita selviytyminen näyttäytyy hieman kyseenalaisessa valossa, kun tiedetään ketjun perusteella, mikä sen hinta on ollut muille. Eikai sitä terapiaan tarvitse mennä itseään tutkiskellakseen, senkun purkaa turhautumat ja ongelmat muihin. Ei paljon päätä pakota, kun kunnolla tuulettelee ja paha mieli on poissa. Se on purettu muihin, kaikki omat häpeät ja epäonnistumiset valutetaan muiden, etenkin lasten syyksi. Pomo vatuttaa? Raivarit kotona niin jaksaa hymyillä pomolle taas. Kyllä jaksaa. Ja ennen kaikkea, mitään terapioita ei tarvita. Itse kyllä ajattelen, että ei raivotautisten elukoiden tavoin käyttäytyvät ihan kunnossakaan ole. Mutta kyllä sillä pärjää, kunnes lapset kasvavat päätä pidemmiksi. Sitten on uhriutumisen (ei tarkoita vastuunottoa) aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
SOTA on kamalin asia minkä ihminen voi kokea, kaikki tämän ketjun ongelmat ovat sen peruja, mutta kuten kaikki asiat elämässä, myös sekin pikkuhiljaa hiipuu pois sukupolvesta toiseen ja lopulta unohtuu.
Jep. Nämä suurten ikäluokkien marttyyriäidit ovat muuten myös ainoa SODASTA kärsinyt sukupolvi siitäkin huolimatta että syntyivät sodan jälkeen eivätkä ole kokeneet päivääkään sotaa.
Ai ajattelit, että sota ei ole vaikuttanut kotirintamalla olleisiin mitenkään?
Joo niin ajattelin, ei se syntymättömien elämään vaikuttanut. Ne sodan kokeneet olivat hyviä vanhempia toisin kuin boomerit.
Sota vaikuttaa noin kolme sukupolvea eteenpäin, siis myös niihin, jotka eivät ole sitä itse kokeneet, eivätkä vielä syntyneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
SOTA on kamalin asia minkä ihminen voi kokea, kaikki tämän ketjun ongelmat ovat sen peruja, mutta kuten kaikki asiat elämässä, myös sekin pikkuhiljaa hiipuu pois sukupolvesta toiseen ja lopulta unohtuu.
Jep. Nämä suurten ikäluokkien marttyyriäidit ovat muuten myös ainoa SODASTA kärsinyt sukupolvi siitäkin huolimatta että syntyivät sodan jälkeen eivätkä ole kokeneet päivääkään sotaa.
Ai ajattelit, että sota ei ole vaikuttanut kotirintamalla olleisiin mitenkään?
Joo niin ajattelin, ei se syntymättömien elämään vaikuttanut. Ne sodan kokeneet olivat hyviä vanhempia toisin kuin boomerit.
Sota vaikuttaa noin kolme sukupolvea eteenpäin, siis myös niihin, jotka eivät ole sitä itse kokeneet, eivätkä vielä syntyneet.
Eli me 70-luvullakin syntyneet olemme sodan traumoittamia. Miksi emme sitten ole ihmishirviöitä, kuten omat vanhempamme?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
SOTA on kamalin asia minkä ihminen voi kokea, kaikki tämän ketjun ongelmat ovat sen peruja, mutta kuten kaikki asiat elämässä, myös sekin pikkuhiljaa hiipuu pois sukupolvesta toiseen ja lopulta unohtuu.
Jep. Nämä suurten ikäluokkien marttyyriäidit ovat muuten myös ainoa SODASTA kärsinyt sukupolvi siitäkin huolimatta että syntyivät sodan jälkeen eivätkä ole kokeneet päivääkään sotaa.
Ai ajattelit, että sota ei ole vaikuttanut kotirintamalla olleisiin mitenkään?
Joo niin ajattelin, ei se syntymättömien elämään vaikuttanut. Ne sodan kokeneet olivat hyviä vanhempia toisin kuin boomerit.
Mikään ikäluokka ei ylitä 70- luvulla syntyneiden hyvää vanhemmuutta, harmonisia koteja, heidän lastensa onnellisuutta.
Tottakai vaikka Suomisen perheen vanhemmat olivat täydellisiä, sitä en tiedä miten 30- luvun torpissa oli boomereiden vanhemmat täydellisiä. Tai jotkut fabriikkien työläiset vaikka Tampereella.
Itsellä ei ole mitään mielikuvaa, miten olen teini-iässä hankkinut terveyssiteet tai tamponit. Varmaan meillä oli wc:ssä terveyssiteitä ja minulla oli aina käytössäni riittävästi viikkorahaa... Onneksi... Mitään aineellista ei varsinaisesti puuttunut lapsuudessa. Ainoastaan se, että äiti ei oikeastaan koskaan tehnyt mitään yhdessä minun kanssani. Ei leikkinyt. Ei vienyt harrastuksiin. Itse kävelin pianotunneille tai telinevoimistelutunneille talvellakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Minusta olisi tosi hauska tavata livenä siis tämä 70- luvulla syntynyt täydellinen äiti joka osaa psykologista jargonia vääntää moittien edellisten sukupolvien naisia ja nostaen itseään jalustalle. Minua ei äitiys tehnyt täydelliseksi kuten ei näköjään muitakaan 40- luvulla syntyneitä.
Siinä mielessä perheen, vai saako sanoa perheeksi aikuisia lapsia, 3 kpl 70- luvulla syntynyttä äitiä on kyllä jalat maassa, he voivat olla neuvottomia lasten kanssa, myöntävät virheitään, joskin samalla lailla näyttävät osaavan räjähtää lapsilleen kuin soimatut nelkytlukulaisetkin.
Ehkä saavat aikoinaan moitteita kun joku lapsuuden juttu on saanut äärettömät mittasuhteet heidän aikuisten lastensa mielestä.
Eiköhän ole korkea aika jo ripustautua kiikkuun, kun peiliin katsominen tai luetun ymmärtäminen alkaa olla tuota tasoa.
Vierailija kirjoitti:
Mulle kovin tuttua tuo, että kasvatettiin tavoille häpäisemällä. Jos äiti ei tykännyt jostain tavastani, niin hän nolasi mut muiden ihmisten läsnäollessa. Äitini mielestä oli esimerkiksi noloa, että leikin nukeilla vielä kouluikäisenä, niin hän otti asian puheeksi kahvipöydässä, kun meillä oli vieraita ja sai kaikki nauramaan mulle. Tuollaisia tilanteita oli lukuisia liittyen käytökseeni, pukeutumiseeni ja ulkonäkööni. Ja se oli ilmeisen toimiva strategia... Kerran kun häpäiset lapsen kunnolla, niin ei tarvitse asiasta toista kertaa muistuttaa. Tosin noi johtivat sellaiseen identiteettihäpeään, että en ole edelleenkään sinut itseni kanssa.
Meidänkin äiti oli todella ahkera, mutta kaikki aika meni kotitöihin ja kulissien ylläpitämiseen, eikä perheessä ollut minkäänlaista lämpöä, rakkautta tai edes normaaleihin ihmissuhteisiin liittyvää kommunikointia ja läheisyyttä. En muista, että äitini olisi ikinä edes halannut mua! Saati sitten, että hän olisi kysynyt, mitä mulle kuuluu.
Tuo on kyllä jännä yhtälö, ei sitä oikein osaa sanoa miksi se lämpö ja rakkaus ja välittäminen korvataan mattojen tamppaamisella ja siinä että pullaa on varmasti leivottu tarpeeksi pakkaseen vieraita varten. Meilläkin äidille kulissit todella tärkeitä. Pitää näyttää ulospäin että homma toimii, eli nurmikko ei ole ikinä liian pitkä, piha on aina kolattu siististi suoraan, verhot avataan aamulla klo 6 ettei naapurit vaan luule että meillä nukutaan puoleen päivään jne. Juhlasiivous käsittää aina perimmäiset autotallin kaapitkin, ettei kukaan vaan pääse sanomaan ettei ole juhliin siivottu.
Harmittaa että näin reilu 4-kymppisenä löydän itsekin näitä piirteitä itsestäni. Olin nuori äiti, ja kaiken piti olla tiptop ettei äitiyttäni päästäisi arvostelemaan. Nykyään selittelen sitten muilla asioilla, viimeksi kohteliaisuudella vierasta kohtaan. En tosin ole mikään maanikko, eikä oma aikuinen lapsenikaan ole sitä mieltä.
Varmaan se on äidilläni ollut samaa, ettei päästä ulkoisista syistä arvostelemaan sisäisiä juttuja kuten äitiyttä tai pärjäämistä, tai vaimoutta.
Siihen en vain ole päässyt käsiksi että miksi lämpö ja rakkaus korvattiin suorittamisella. Itse olen kyennyt sekä puunaamaan ihan riittävästi, että samalla rakastamaan lastani ja näyttämään sen hänelle myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Osaatko lainkaan lukea rivien välistä? No et tietenkään. Jos toista kehuu aidosti, ei sitä itse edes huomaa, tulee luonnostaan. Hän oli laittanut sen tehtäväksi itselleen -> ei tule luonnostaan. Pitää sitä lapsellisena ja turhana, mutta tekee niin jotta ei voida moittia. Mielessään halveksuu lapsiaan, se käy tekstistä varsin selväksi. Tyypillinen kitkerän katkera passiivis-agressiivinen näkökulma. Muut tietenkin vaistoavat sen tosielämässä. Käytöstä kuvaa verbi "mairea".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat ulkoistivat lastenhoidon päivähoidolle ja sukulaisille. Hyvinkin pieniä lapsia on hoitanut isoäiti, täti, päiväkoti tai perhepäivähoitaja, joka on ollut kouluttamaton ja työtön nainen.
Lapsia on hoidatettu usein ja pitkiä aikoja sukulaisilla ja mummoloissa. Lapsille on tullut jo varhaislapsuudessa traumoja, jotka johtuvat huonosta perusturvallisuuden tunteesta. Lapsilla on ollut tunnekylmät ja fyysisesti ja henkisesti poissa olevat vanhemmat. Isät ovat loistaneet poissaolollaan lastensa elämässä. Äitejä ei ole kiinnostanut lapsentahtinen imetys ja sensitiivinen ja nopea lapsen tarpeisiin reagointi. Toistuva sukulaisten ja milloin kenenkin luokse hoitoon jättäminen on aiheuttanut pienille lapsille hylkäämisen kokemuksia.
Lapsen jättäminen pitkäksi ajaksi mummoloihin on ollut tapana suurilla ikäluokilla. Nykyaikana näistä vastuuttomista vanhemmista tehtäisiin lastensuojeluilmoitus. Ei ole tosiaankaan tervettä, että 6-vuotias lapsi vahtii ulkona 2- ja 3-vuotiaita lapsia. Tai 12-vuotias lapsi hoitaa päivisin kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Missä näitten lapsiparkojen vanhemmat olivat???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa ikäluokissa on vanhempia, jotka ovat ilmeisesti surkeimpia vanhempia koskaan!
Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden ikäisenä. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet, vaan ovat ruokkineet vauvaa tuttipullosta. Äitien ja isien mukaan "itku on vahvistanut lapsen keuhkoja." Lasta ei ole saanut pitää liikaa sylissä eikä lapsen viesteihin ole reagoitu nopeasti, koska tämä hemmottelee lapsen pilalle.
Lapsen ruumiillinen kuritus on ollut sallittua monessa perheessä. Lapsen kaltoinkohtelu, laiminlyönti, alistaminen, arvostelu, nöyryyttäminen ja ruumiillinen kuritus kuten tukkapölly ja selkäsauna ovat olleet suurten ikäluokkien "kasvatusperiaatteita". Koska "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan".
Lapsia on kuskattu tämän tästä sukulaisille hoitoon ja hoidatettu pitkiä aikoja isovanhemmilla ja sukulaisilla. Lastenhoito on ulkoistettu 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla päivähoidolle ja sukulaisille.
Nyt suuret ikäluokat ovat isovanhempia. Omassa vanhemmuudessaaan epäonnistuneet ihmiset yrittävät korjata omia kasvatusvirheitään. Se tapahtuu puuttumalla ja sekaantumalla aikuisten lasten ja heidän perheiden elämään raivokkaalla vallankäytöllä. Kun äiti ja isä ei anna lapselleen sitä ja tätä, niin isoäiti ja isoisä antaa. Lastenlasten suosiota yritetään ostaa lepsuilulla, kumoamalla lasten omien vanhempien kasvatusperiaatteet sekä tavaralla ja rahalla.
Valitettavasti suurten ikäluokkien juna meni jo lasten suhteen. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet ja kaltoinkohdelleet omia lapsiaan, niin tilanne ei parane sekaantumalla Besserwissereinä aikuisten lasten parisuhteeseen, perhe-elämään, lastenlasten hoitoon ja kasvatukseen. Pysykää erossa toisten asioista ja pitäkää huolta vain omista asioistanne!
Suurilla ikäluokilla ei ollut vielä lapsia 60- luvulla.
Sotket nyt vanhat lasten itkettämiset, 70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä ja tohtori spockia.
Samoin, olkaa nyt hyvät rouvat iloisia että teillä on pitkät äitiyslomat ja hoitovapaat.70- luvun alussa oli kolmen kuukauden äitiysloma, kaikki eivät voineet tai halunneet jäädä kotiäidiksi.
Tuon jätän omaan arvoonsa että mummot ja sukulaiset olisivat viikkotolkuilla pitäneet lapsia. Se ei vastaa ajan hyvin muistavan näkemystä yhdessäkään tuntemassani perheessä.Minä ja minun veli oltiin viikkoja mummolassa. Itse olin kuusivuotiaana ennen koulua mummolassa kevättalvella kuusi viikkoa putkeen ja sitten vielä kesällä melkein kaksi kuukautta. Veli meni mummolaan heti kesäloman alettua ja palasi koulun alkaessa, minä en ihan koko kesää ollut. Veli oli mukana heinätöissä ja vastaavissa, minä kitkin kasvimaat, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, tiskasin käsin ja olin lapsenvahtina pienille serkuilleni. Tuolloin 6-vuotiaana minun vastuulla oli vahtia ulkona 2- ja 3-vuotiaita serkkuja, 12-vuotiaana hoidin päivät kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Oli siinä hommaa.
Tämä on niin totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on välit poikki äitini kanssa. Koin että pikkulapsiarjessa se todella sekoitti päätäni, kun välit katkesivat, ja kaikki siihen liittyvä oli todella vaikeaa ja vanhempani erittäin loukkaavia. Minulla on kolme pientä lasta, ja kuten monet muutkin tässä ekeskusteluketjussa, kahden pojan jälkeen todella pelkäsin, että entä jos saan tyttölapsen. Entä jos en osaa rakastaa tyttölasta. Entä jos vihaan omaa lastani, kuten äitini minua. Sain tyttölapsen, ja huomasin, että pelkäsin turhaan. Oikeastaan vasta kolmannen kohdalla olen oppinut rentoutumaan enemmän, päästämään irti kontrollista ja rakastamaan enemmän.
Minäkin pelkäsin saavani tyttölapsen, että en pystyisi ja osaisi...onneksi ensimmäinen oli poika, ja toinen vasta tyttö. En ole koskaan halunnut että minua kutsutaan äidiksi, koska sana ahdistaa. Olen naimisssa ulkomaalaisen kanssa ja kotona puhutaan kahta kieltä, lapset kutsuvat minua sillä toisellä kielellä äidiksi, myös suomea puhuessaan. Äitini tuli katsomaan ensimmäistä lastenlastaan ja ovesta sisään päästyä katseli päästä varpaisiin että "sulle sitten jäi kaikki painot" ja odotusaikana tuppautui kylään pyytämättä, toki kyselemään että "millä oot itses noin lihottanut". Toisen lapsen tuloilmoitukseen vastasi että "jaa".
Minäkin pelkäsin että saisin tytön ja enkä osaisi olla hänelle äiti. Tai olisin samanlainen äiti kuin äitini. Itkin monesti.
En saanut tyttöä mutta jälkikäteen mietin että olisi ollut hienoa jos olisin saanut tytön ja oltaisiin voitu tehdä tyttöjen juttuja yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on välit poikki äitini kanssa. Koin että pikkulapsiarjessa se todella sekoitti päätäni, kun välit katkesivat, ja kaikki siihen liittyvä oli todella vaikeaa ja vanhempani erittäin loukkaavia. Minulla on kolme pientä lasta, ja kuten monet muutkin tässä ekeskusteluketjussa, kahden pojan jälkeen todella pelkäsin, että entä jos saan tyttölapsen. Entä jos en osaa rakastaa tyttölasta. Entä jos vihaan omaa lastani, kuten äitini minua. Sain tyttölapsen, ja huomasin, että pelkäsin turhaan. Oikeastaan vasta kolmannen kohdalla olen oppinut rentoutumaan enemmän, päästämään irti kontrollista ja rakastamaan enemmän.
Minäkin pelkäsin saavani tyttölapsen, että en pystyisi ja osaisi...onneksi ensimmäinen oli poika, ja toinen vasta tyttö. En ole koskaan halunnut että minua kutsutaan äidiksi, koska sana ahdistaa. Olen naimisssa ulkomaalaisen kanssa ja kotona puhutaan kahta kieltä, lapset kutsuvat minua sillä toisellä kielellä äidiksi, myös suomea puhuessaan. Äitini tuli katsomaan ensimmäistä lastenlastaan ja ovesta sisään päästyä katseli päästä varpaisiin että "sulle sitten jäi kaikki painot" ja odotusaikana tuppautui kylään pyytämättä, toki kyselemään että "millä oot itses noin lihottanut". Toisen lapsen tuloilmoitukseen vastasi että "jaa".
Minäkin pelkäsin että saisin tytön ja enkä osaisi olla hänelle äiti. Tai olisin samanlainen äiti kuin äitini. Itkin monesti.
En saanut tyttöä mutta jälkikäteen mietin että olisi ollut hienoa jos olisin saanut tytön ja oltaisiin voitu tehdä tyttöjen juttuja yhdessä.
Sama minulla. Olin ja olen onnellinen, että sain poikia. Pahin pelkoni oli, että olisin tytölle samanlainen äiti mitä äitini oli minulle.
Kuulostaa tutulta!!! Suututti ja ahdisti! Ja vasta 40:senä aikuisena, kun hänet hautasin, sain tietää totuuden. Ja olisin toiminut ehkä toisin.
Hän oli kykenemätön avautumaan minulle, luottamaan minuun, ehkä olin omien asioiden vuoksi muissa ajatuksissa, ehkä myös tyly, kuuntelematon, pinnallinen.
Mutta hän huusi apua äänettä!!!
Hävettää!
Jäämistössä oli sairaalapapereita, apteekki kuitteja ja reseptejä.
Hän ei voinut itselle mitään, sairaus. Skitsofreniaa!
Häntä nolotti, minä kärsimätön => KATASTROOFFI
Rakastakaa, kun ovat vielä keskuudessanne!
😥🙏🙏🙏💔😪
Olen syntynyt 70-luvun lopussa ja äitini on syntynyt 30-luvulla. Meillä on mm. digiero eli hän ei käytä tietokoneita eikä älypuhelimia. Meillä on kahden sukupolven välinen ikäero. Hän on elänyt sota-ajan ja minä 80- ja 90-luvulla lapsuuden ja nuoruuden. Olen käynyt kouluja. On meillä myös yhteistä, että puhumme paljon yhteiskunnan eriarvoisuudesta, politiikasta ja ilmastonmuutoksesta. Teininä en kertonut kahteen vuoteen, että minulla alkoivat kuukautiset, kun arvasin äidin reaktion. Deittailukulttuuria en pystynyt näkyvästi harrastamaan. Olin aivan onneton poikien kanssa. Äiti haukkui kaikki miehet. Olen yrittänyt pestä äidin vihaa pois. Hän on tehnyt hirveästi töitä ja itse olen opiskellut ja tehnyt työtä, mutta ei se ole mitään siihen verrattuna, mitä hän teki. Hän on kova luu eikä anna missään periksi. Viimeiseen hengenvetoon asti hän huutaa. Meillä on osittain läheiset välit. Itselläni ei ole lapsia osittain johtuen lapsuuskokemuksista. Onneksi muut sukulaiset ovat huolehtineet lisääntymisestä. Päällimmäisenä on kiitollisuus, että olen hengissä. Äiti on ollut kova ja sanonut, että olisi pitänyt tehdä abortti. Olisin toivonut, että isäni olisi vienyt äidin jonnekin lepäämään vähäksi aikaa. Menneet sukupolvet ovat olleet kovilla. Hyvinvointi, mikä rakennettiin, syntyi valtavalla työmäärällä. Ainakin minuun loppuu kirous, että en lisää suolaa jälkipolvien haavoille ja hauku heitä.
Vierailija kirjoitti:
SOTA on kamalin asia minkä ihminen voi kokea, kaikki tämän ketjun ongelmat ovat sen peruja, mutta kuten kaikki asiat elämässä, myös sekin pikkuhiljaa hiipuu pois sukupolvesta toiseen ja lopulta unohtuu.
Mistä tiedät, että sota on kamalin asia? Minulle tulee mieleen monia muitakin tapoja saada mielensä rikki kuin sota. Tietysti sota on asia, joka koskettaa koko kansakuntaa, kun moni muu tragedia on suvun omaa sekoilua, joka ei tunnu katkeavan ollenkaan - päinvastoin kuin sota, joka loppuu joskus. Alkaakseen taas uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muitan kovan kurin 50-luvun alusta, meillä ei kyllä enää fyysiseti kuritettu, 30- luvun alussa syntyneet sisarukseni kyllä muistavat piiskaamisen.
Työtä piti tehdä pienestä, nurkassa seisottiin pienestäkin sisaruskinasta, virikkeet olivat vähäisiä, lukeminen oli ainoa kun viisvuotiaina opittiin sanomalehdestä kirjaimet ja lukemaan. Radio oli auki uutisten ajan ja Lastentunnin. Piti akkua ( sähköisessä naapurissa ladattiin) ja anodia (iso paristo) säästää.Kumma kuitenkin, niin vanhemmat sisarukseni kuin me nuoremmatkaan emme tunne vihaa vanhempia kohtaan, toki näitä muistellaan ja pelolla vahtimista. Pitkänoukka kaivossa, vesihiisi järvessä, suossa suomörkö.
Kaikki olemme olleet työelämässä eläkeikiin, pää on kestänyt ilman terapeutteja ja mt-lääkkeitä vaikka siinä iässä kun 70- luvulla syntyneet riitelivät discoon menosta me olimme jokainen jo itsellisiä työssäkäyviä lähimmässä kaupungissa.Olen iloinen että lapsiemme, 70- luvulla syntyneiden elämä on jo ollut tasavertaista koulutuksen suhteen, heillä on ollut mahdollisuus korkeaan koulutukseen ihan toisessa elintasossa kuin osalla meistä 40- luvun lapsista.
On todella ikävää että vanhempina olemme olleet kelvottomia ja viiskymppiset traumatisoituneita henkisesti huonosti voivia.
Lapsesiko ovat siis suoraan sanoneet teille vanhemmille näin? Vai oliko tämä sellainen marttyyripuuskahdus?
Jos sinä ja sisaruksesi olette saaneet mielestänne kelpo kotiolot, ja välit omiin vanhempiin olivat hyvät, niin ole tyytyväinen. Ei silloin ole syytä valittaa. Sama juttu omien lastesi kanssa. Oletan, että tiedät, mitä mieltä he ovat, jolloin viisastelusi menee ihan hukkaan.
Minulle kommentoit. Lapseni elivät tosiaan jo urbaani lapsuuden harrastusmahdollisuuksin ja koulutusmahdollisuuksin. Ovat akateemisen koulut käyneet kaikki, töitä heillä on riittänyt ja perheonneakin, kai, kun pitkissä.liitoissa ovat. Ihan varmaan kuitenkin hekin voivat muistaa jotain väärin kohtelua , yksi on sosiaalialalla ja sanonut ettet äiti edes tiedä mikä on kurja lapsuus, mitä hän näkee. Oletan ettei hän tarkoita ettei niissä perheissä halita tarpeeksi tai äiti vie lasta pianotunnille vaan joutuu yksin menemään. ( Anteeksi)
Ikävää että niin paljon on rikkinäisiä ihmisiä. Itse olen peräkylän köyhässä mökissä , 15- vuotiaana töihin, pitänyt lapsuuttani kurjana. Muttei se kai ollut, kun ei hakattu ja vanhaa riepua riitti kuukauden pahaksi ajaksi. Tosin kyllä kun kaupungissa käytiin 1903 syntynyt äiti neuvoi mistä sai ostaa siteitä, sellaisia kuminauhaan solmittavia. Mutta ei sitä joka kuukausikaan käyty kaupungissa.
Sori nyt, en voi malttaa etten kirjoittasi mitä oli lapsuus suurilla ikäluokilla heikommissa oloissa tai miten näin 70- luvun kolmen kuukauden äitiyslomalla. Ja olemattomin päiväkotipaikoin. Ilman kotihoidontukea
(Lienee selvä ettei äitini 70- luvulla enää ollut mikään lastenkaitsija, anoppi oli kuollut.)
Tuo ruokajuttu on kyllä käsittämätön. Muistan lapsena, että itkeä ei saanut ja jos satutti itsensä, annettiin syötäväksi pullaa. No minähän söin, kun tykkäsin, tunnesyöminen tuli tutuksi jo pienestä. Nuoruudessa olin normaalipainoinen, mutta siellä ylärajoilla ja vanhemmat piti minua lihavana. Minulla on huonot sosiaaliset taidot enkä ymmärtänyt, että vaikka vieraisilla maanitellaan syömään kakkua ja äitikin kehotti, että ota nyt, ettei emännälle tule paha mieli, niin silti olisi pitänyt olla syömättä.
Kerran aikuisena sanoin äidille, että olen aloittanut laihdutuskuurin. Äiti ilahtui, alkoi pomppia tasajalkaa, läpsytti käsiään yhteen samassa rytmissä ja hihkui "hyvä, hyvä". Tilanne oli samaan aikaan sekä järkyttävä että koominen. Ei ole kiva, kun tietää, että on vanhemmilleen pettymys ja suurin syy on se, että minulla on paino-ongelmia.