Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulussa oli ja on hammashoito, ihan vanhempien siihen sen kummen puuttumatta toki heidän verotuksensa sen on suonut. Ihme äitien mollausta koko ketju, hävetkää.
Opettajathan esim hammastarkastuksiin menemisen hoitivat, ainakin täällä jossa joka koulun yhteydessä oli hammashoitola siihen aikaan.
Tai vaikka olisi ollut kauempana, opettajat jakoivat ne hammastarkastuslaput, silloin ja silloin.Kouluun mennään 7-vuotiaana. Vauvalta ei harjata hampaita ja totutella asiaan. Ei taaperolta. 5-vuotistarkastuksessa annetaan noottia hampaiden huonosta kunnosta, mutta vanhempia ei kiinnosta. Laput lentää roskiin. Ei harjoitella rutiinia. Ei vältetä makeaa, ei näy xylitol-pastilleja. Lapsiahan täytyy tietyn ajan muistuttaa ja valvoa, jotta rutiinin pohja syntyy. Näin ei menetellä.
Koulun hammastarkastus on kerran vuodessa. Jos sillä välillä hampaista ei huolehdita, mitäpä se auttaa. Ette huomioi, miten paljon lapset tarvitsevat neuvontaa ja ohjausta elämäntaitojen opetelussa. Jos tätä ei saa lainkaan, ongelma on suurempi kuin ne konkreettiset seuraukset. Kun niitä asioita ei harjoitella, niitä ei opi tai se käy myöhemmin yrityksen ja erehdyksen kautta paljon työläämmin. Ja yleensä kokemuksiin sitoutuu pelkoa tai häpeää, kun joku muu odottaakin asioita, joita ei ole kerrottu tai opetettu (kuten kavereille). Tai hampaiden tapauksessa myös poraamista, mikä lisäksi aiheuttaa hammaslääkärikammon. Ei opeteta, että tärkeää huolehtia itsestään pitkäjänteisesti, jotta voi hyvin. Ketään ei kiinnosta, voitko hyvin. Pysytkö terveenä. Ja lapset eivät näitä ymmärrä.
Toki en tiedä, ovatko 40-50-luvun ihmiset vielä itsekään hoitaneet hampaitaan lapsuudesta asti. Missä vaiheessa lienee tieto yleistynyt, ennenhän huonot hampaat vaan poistettiin ja tekarit olivat arkipäivää. Jos kulttuuri ja tietoisuus on muuttunut hitaasti, näkyy se sitten kasvatuksessa ja huolenpidossakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulussa oli ja on hammashoito, ihan vanhempien siihen sen kummen puuttumatta toki heidän verotuksensa sen on suonut. Ihme äitien mollausta koko ketju, hävetkää.
Opettajathan esim hammastarkastuksiin menemisen hoitivat, ainakin täällä jossa joka koulun yhteydessä oli hammashoitola siihen aikaan.
Tai vaikka olisi ollut kauempana, opettajat jakoivat ne hammastarkastuslaput, silloin ja silloin.Kouluun mennään 7-vuotiaana. Vauvalta ei harjata hampaita ja totutella asiaan. Ei taaperolta. 5-vuotistarkastuksessa annetaan noottia hampaiden huonosta kunnosta, mutta vanhempia ei kiinnosta. Laput lentää roskiin. Ei harjoitella rutiinia. Ei vältetä makeaa, ei näy xylitol-pastilleja. Lapsiahan täytyy tietyn ajan muistuttaa ja valvoa, jotta rutiinin pohja syntyy. Näin ei menetellä.
Koulun hammastarkastus on kerran vuodessa. Jos sillä välillä hampaista ei huolehdita, mitäpä se auttaa. Ette huomioi, miten paljon lapset tarvitsevat neuvontaa ja ohjausta elämäntaitojen opetelussa. Jos tätä ei saa lainkaan, ongelma on suurempi kuin ne konkreettiset seuraukset. Kun niitä asioita ei harjoitella, niitä ei opi tai se käy myöhemmin yrityksen ja erehdyksen kautta paljon työläämmin. Ja yleensä kokemuksiin sitoutuu pelkoa tai häpeää, kun joku muu odottaakin asioita, joita ei ole kerrottu tai opetettu (kuten kavereille). Tai hampaiden tapauksessa myös poraamista, mikä lisäksi aiheuttaa hammaslääkärikammon. Ei opeteta, että tärkeää huolehtia itsestään pitkäjänteisesti, jotta voi hyvin. Ketään ei kiinnosta, voitko hyvin. Pysytkö terveenä. Ja lapset eivät näitä ymmärrä.
Toki en tiedä, ovatko 40-50-luvun ihmiset vielä itsekään hoitaneet hampaitaan lapsuudesta asti. Missä vaiheessa lienee tieto yleistynyt, ennenhän huonot hampaat vaan poistettiin ja tekarit olivat arkipäivää. Jos kulttuuri ja tietoisuus on muuttunut hitaasti, näkyy se sitten kasvatuksessa ja huolenpidossakin.
Olen itse syntynyt 1960-luvun puolella ja vielä silloin vauvoille annettiin yöksi sokerivesipullo sänkyyn. Ekan kerran minun suuhun katsottiin viimeisenä keväänä ennen koulun alkamista. Muistan, miten hampaitani sanottiin huonoiksi. Olihan ne reikäiset, pysyvät hampaat puhkesi valmiiksi reikäisinä ja välillä hampaita särki. Särky oli niin kovaa, että sain kuumavesipullon, jolla haudoin poskea. Kun hammasta oli särkenyt pitkään, sitä ei enää särkenyt. Onneksi koulussa pääsi hammaslääkäriin vaikka pelotti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Kyseessä voi miehesi lapsella olla jokin häiriö hormonaalisessa toiminnassa, esim. kilpirauhasessa. Jos lapsi ei syö ylenpalttisesti ja liikkuukin tavanomaisessa määrin, niin kannattaa käydä lääkärissä.
Myös keisarileikkaus lisää lapsen lihomisriskiä.
https://www.terve.fi/artikkelit/lihavuus-periytyy-etenkin-keisarileikat…
Hammasluutkin kai erilaisia. Miehelläni joka oli aika huolimaton suuhygienian kanssa porattiin eka kertaa yli nelikymppisenä, hampaat olivat senkin jälkeen hyviä, hampaiden väri ei mikään erityisen valkoinen.
Itselläni on ollut lapsena hampaiden liikatiheys, en muista sen lääketieteellistä nimeä. Se olisi lapsena tarvinnut hoitoa mutta ei tosiaan 50 - luvulla koululääkäri puhunut mitään.
Lapset perivät sen, toiselta poistettiin neljä rautahammasta ja sitten hampaat sopivat kasvamaan suuhun.
Toiselta otettiin myös ehjiä hampaita pois ja vedettiin kitalaesta yksi rautahammas riviin.
Eivät aikuisina ole paljon kuulemma hammaslääkäriä tarvinneet kuin viisauden hampaiden poistoon.
Kiitos siis kunnat 70-luvulla syntyneiden hyvästä hoidosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulussa oli ja on hammashoito, ihan vanhempien siihen sen kummen puuttumatta toki heidän verotuksensa sen on suonut. Ihme äitien mollausta koko ketju, hävetkää.
Opettajathan esim hammastarkastuksiin menemisen hoitivat, ainakin täällä jossa joka koulun yhteydessä oli hammashoitola siihen aikaan.
Tai vaikka olisi ollut kauempana, opettajat jakoivat ne hammastarkastuslaput, silloin ja silloin.Kouluun mennään 7-vuotiaana. Vauvalta ei harjata hampaita ja totutella asiaan. Ei taaperolta. 5-vuotistarkastuksessa annetaan noottia hampaiden huonosta kunnosta, mutta vanhempia ei kiinnosta. Laput lentää roskiin. Ei harjoitella rutiinia. Ei vältetä makeaa, ei näy xylitol-pastilleja. Lapsiahan täytyy tietyn ajan muistuttaa ja valvoa, jotta rutiinin pohja syntyy. Näin ei menetellä.
Koulun hammastarkastus on kerran vuodessa. Jos sillä välillä hampaista ei huolehdita, mitäpä se auttaa. Ette huomioi, miten paljon lapset tarvitsevat neuvontaa ja ohjausta elämäntaitojen opetelussa. Jos tätä ei saa lainkaan, ongelma on suurempi kuin ne konkreettiset seuraukset. Kun niitä asioita ei harjoitella, niitä ei opi tai se käy myöhemmin yrityksen ja erehdyksen kautta paljon työläämmin. Ja yleensä kokemuksiin sitoutuu pelkoa tai häpeää, kun joku muu odottaakin asioita, joita ei ole kerrottu tai opetettu (kuten kavereille). Tai hampaiden tapauksessa myös poraamista, mikä lisäksi aiheuttaa hammaslääkärikammon. Ei opeteta, että tärkeää huolehtia itsestään pitkäjänteisesti, jotta voi hyvin. Ketään ei kiinnosta, voitko hyvin. Pysytkö terveenä. Ja lapset eivät näitä ymmärrä.
Toki en tiedä, ovatko 40-50-luvun ihmiset vielä itsekään hoitaneet hampaitaan lapsuudesta asti. Missä vaiheessa lienee tieto yleistynyt, ennenhän huonot hampaat vaan poistettiin ja tekarit olivat arkipäivää. Jos kulttuuri ja tietoisuus on muuttunut hitaasti, näkyy se sitten kasvatuksessa ja huolenpidossakin.
Olen itse syntynyt 1960-luvun puolella ja vielä silloin vauvoille annettiin yöksi sokerivesipullo sänkyyn. Ekan kerran minun suuhun katsottiin viimeisenä keväänä ennen koulun alkamista. Muistan, miten hampaitani sanottiin huonoiksi. Olihan ne reikäiset, pysyvät hampaat puhkesi valmiiksi reikäisinä ja välillä hampaita särki. Särky oli niin kovaa, että sain kuumavesipullon, jolla haudoin poskea. Kun hammasta oli särkenyt pitkään, sitä ei enää särkenyt. Onneksi koulussa pääsi hammaslääkäriin vaikka pelotti.
Tuossa on ihan vakavan tulehduksen ja verenmyrkytyksen riski. Lapsikuolleisuus alkaa selittyä. Ehkä todella olemme ensimmäisiä sukupolvia, joilla on mahdollisuus, ymmärrys ja tieto huolehtia lapsista käytännöllisesti paremmin. Toki poikkeuksia puoleen ja toiseen varmasti aina on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on pilalla.
Pitkään olikin mahtava. Ja on edelleen ihan viimeisiä häiriköintejä lukuunottamatta.
Hei
Itsellä on jämmlstyttävän paljon samoja kokemuksia. Oma äiti 30-luvulla syntynyt ja itse 70-luvulla. Tarinasi vastaa 100 % omalla kohdallani kuukautisia, terveyssiteitä, ja seksuaalisuuden väheksyntää yleensäkin. Sama rintaliivien kanssa, ei puhettakaan. Oma äiti ei ole koskaan tiuskinut, mutta sen sijaan on ollut vetäytyvä ja uhriutuva. Kaikki hänen elämäänsä liittyvät valinnat ovat toisten tekemiä ja hän on vain olosuhteiden uhri. Yksi asia mitä et tainnut mainita on, että pienet pojat ovat paljon kivempia kuin pienet tytöt. Vielä yli 80 v. kyllä miehet ovat niin fiksuja ja ymmärtävät tekniikkaa, kuten älypuhelimia paremmin kuin naiset. Että näin:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurissa ikäluokissa on vanhempia, jotka ovat ilmeisesti surkeimpia vanhempia koskaan!
Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden ikäisenä. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet, vaan ovat ruokkineet vauvaa tuttipullosta. Äitien ja isien mukaan "itku on vahvistanut lapsen keuhkoja." Lasta ei ole saanut pitää liikaa sylissä eikä lapsen viesteihin ole reagoitu nopeasti, koska tämä hemmottelee lapsen pilalle.
Lapsen ruumiillinen kuritus on ollut sallittua monessa perheessä. Lapsen kaltoinkohtelu, laiminlyönti, alistaminen, arvostelu, nöyryyttäminen ja ruumiillinen kuritus kuten tukkapölly ja selkäsauna ovat olleet suurten ikäluokkien "kasvatusperiaatteita". Koska "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan".
Lapsia on kuskattu tämän tästä sukulaisille hoitoon ja hoidatettu pitkiä aikoja isovanhemmilla ja sukulaisilla. Lastenhoito on ulkoistettu 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla päivähoidolle ja sukulaisille.
Nyt suuret ikäluokat ovat isovanhempia. Omassa vanhemmuudessaaan epäonnistuneet ihmiset yrittävät korjata omia kasvatusvirheitään. Se tapahtuu puuttumalla ja sekaantumalla aikuisten lasten ja heidän perheiden elämään raivokkaalla vallankäytöllä. Kun äiti ja isä ei anna lapselleen sitä ja tätä, niin isoäiti ja isoisä antaa. Lastenlasten suosiota yritetään ostaa lepsuilulla, kumoamalla lasten omien vanhempien kasvatusperiaatteet sekä tavaralla ja rahalla.
Valitettavasti suurten ikäluokkien juna meni jo lasten suhteen. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet ja kaltoinkohdelleet omia lapsiaan, niin tilanne ei parane sekaantumalla Besserwissereinä aikuisten lasten parisuhteeseen, perhe-elämään, lastenlasten hoitoon ja kasvatukseen. Pysykää erossa toisten asioista ja pitäkää huolta vain omista asioistanne!
Minut on viety hoitoon 2 kk:n ikäisenä. Olen syntynyt 1966 ja silloin äitiyslomaa ei ollut enempää. Isäni tulot eivät riittäneet perheen elatukseen, äitini oli pakko käydä töissä.
Minun syntymäni aikaan äitini ja muut naiset ruokkivat ja hoitivat lapsiaan neuvolasta saatujen ohjeiden mukaan, ne todellakin poikkeavat nykyisistä suosituksista.
Turha syyllistää 70-luvun äitejä siihen aikaan vallinneista olosuhteisa ja normeista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Kyseessä voi miehesi lapsella olla jokin häiriö hormonaalisessa toiminnassa, esim. kilpirauhasessa. Jos lapsi ei syö ylenpalttisesti ja liikkuukin tavanomaisessa määrin, niin kannattaa käydä lääkärissä.
Lapsi syö ylenpalttisesti ja laiskana liikkuu liian vähän. Aina kelpaa ekstra-annos ruokaa ja kaikki herkut söisi mielellään heti. Jokinhan tuonkin aiheuttaa, mutta eipä ole helppo ottaa selville kun painosta, tai syömisestä ei saisi hiiskua sanaakaan ettei tule aiheuttaneeksi lapselle mitään häiriötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Koska sinä oli aikuinen vuonna 1973, niin kysyn sinulta, oliko silloin muodissa kasvatustyyli, jossa omia lapsia verrattiin muihin, heille kerrottiin, miten sen ja sen lapsi on hyvä siinä ja sen ja sen lapsi taas tuossa ja sinä et ole hyvä missään? Sitten kerrottiin, miten muut lapset on niin nättejä ja siroja ja sinä olet tuollainen möllykkä, jota saa hävetä? Miksi lapsen ystävyyssuhteet yritettiin tuhota manipuloimalla lasta, että ei noiden (ihan kilttien lasten) kaveri kannata olla, kun niissä on vikana asiat x, y ja z? Miksi lapsella ei saanut olla mitään yksityisyyttä, hänen asiat juoruttiin eteenpäin ja kirjeet ja päiväkirjat luettiin? Miksi vanhempien parisuhdeongelmat oksennettiin lapsen niskaan? Isot kiitokset, jos viitsit vastata. Oma äitini on kieltäytynyt keskustelemasta aiheesta.
Et ole 70- luvulla syntynyt jos muistat vuoden 1973.
70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä, amerikkalaista jotain kirjaa, jossa muutettiin nämä vanhat huutokoulusäännöt jne. Syöttämisvälit.Kyllä minulla on käsitys että jokaisen omat lapset olivat ne parhaimmat ja kauneimmat ja etevimmät. Toisinpäin oli jotain, esim meidän lapset olivat maksullisessa esikoulussa, 4 h, päivähoitaja vei ja haki. Siitä jotkut olivat sitä mieltä , turhaa hömpötystä ja kallista. Sehän oli siihen aikaan nimenomaan niille lapsille jotka eivät olleet kunnallisessa päivähoidossa.
( Nyt on maksuton kaikille).Meillä ainakin meidän lapset olivat kauneimmat, osaavimmat, taitavimmat.
Se on totta mistä täällä syyttävät meitä suuria ikäluokkia. Minun lapseni hoiti työpäivän ajan joku muu. Hyvä, jos nyt on toisin teillä kirjoittajilla.
Kyllä myös 70- luvulla syntyneiden lasteni lapset ovat kaikki olleet päivähoidossa.
Sama äiti on voinut synnyttää lapsensa 60,70 ja 80 luvuilla, esim vuonna 69, 75 ja 80, eikä ikäerokaan ole kuopuksella ja esikoisella kuin 11 vuotta.
Eli 60 luvulla syntyneen ja 80 luvulla syntyneen kokemus äidistä voi olla sama, vaikka kumpikaan ei ole syntynyt 70-luvulla. Ei se äiti muutu vuosikymmenen vaihtuessa aina erilaiseklsi ihmiseksi ja ole erilainen jokaiselle lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läskileevi kirjoitti:
Kaksoissidosviestintä varsinkin syömisten suhteen on hälyyttävän yleistä. Kehorauhasta ei aavistustakaan, enkä tule koskaan kykenemään suhtautumaan ruokaan normaalisti.
Sisareni kuulemma liian laiha. Minä itteni pilalle syönyt 75-kiloinen.
Niinpä. Minulle on äitini puhunut painonnousun hillitsemisestä samalla kun on kantanut pöytään mitä makeampia herkkuja. Tällä ei sinänsä ole ollut omaan painooni vaikutusta, koska olen aina ollut normaalipainoinen, toki välillä vähän pyöreämpi ja välillä hoikempi. Tyylinä oli myös se vanha kunnon tyyli, että muille kannetaan pötyä pöytään ja itse äiti seisoo oven suussa närppien ehkä jotain, mutta yleensä hän ei syö mitään. Jos kutsuillemme tuli myöhemmin elämässä, niin juuri oli aina syönyt ettei vain tarvitse syödä meillä mitään.
Oma lapseni sai toki myös osansa, milloin liian nirso, milloin liian laiha, ja tuputtamiset päälle tottakai. Lapsellanikaan ei ole paino-ongelmia, ja itse olen joutunut puuttumaan tuohon syömistensä vahtimiseen vielä silloin kun lapseni on ollut aikuinen.
Joku sairaushan on myös siinä että kun joku ei tykkää jostain ruuasta, niin sitä tehdään ja sitten tuputetaan "et ymmärrä miten hyvästä jäät paitsi kun et tätä syö!"
Mieheni lapsi on lihava, ja kaikki on kyllä yritetty tehdä sen eteen, eli ruoka ja liikuntavalistus, tehty hyvää ravitsevaa ruokaa, kotona ei ole herkkuja vedetty kaksin käsin, ja lasta on liikutettu sen minkä on keretty. Lopputuolos on ollut vain lihominen lisää, ja nyt ollaan sitten luovutettu. Hän ymmärtänee itse sitten kun on aikuinen että mitä hänen itsensä tulee asian eteen tehdä. Eli ei ole lähdetty tuputtamaan , eikä arvostelemaan kun se ei ole elämänvarrella onnistunut. Nyt on mietinnässä mt- puolen asiat että jos on tunnesyöjä tai muuta, mutta siitä on hyvin vaikea ottaa kiinni puttumalla lapsen painoon.
Te olette tehneet miehen lapselle selväksi että hän on vääränlainen. Se on se ongelma. Mitä enemmän asiaan puututte, sen pahempaa jälkeä tulee. Tämä on jo tutkimuksissakin todistettu moneen kertaan: mitä enemmän lapsen syömisiä yritetään rajoittaa, sen enmmän hän syö. Ja päin vastoin, mitä enemmän tuputetaan, sen vähemmän syö.
Samoin tuo painoon puuttuminen: Kun on tutkittu lapsena saman painoisia yksilöitä, siis lihavia lapsia, niin ne joiden painoon puututtiin oli aikuisena lihavampia, kuin ne, jotka saivat kasvurauhan.
Ymmärrän että olette yrittäneet parhaansa, ja tällaiseen paskaan tämä yhteiskunta kehottaakin. Vahinko on valitettavasti jo tapahtunut, ja lapsen ruoka- ja kehosuhde rikottu. Toivottavasti järjestätte hänelle osaavaa apua asian käsittelyyn. ja se käsittely ei siis ole laihduttamista tai kehoon puuttumista, vaan lapsen minäkuvan, kehosuhteen ja ruokasuhteen korjaamista.
Sori, meni ohi aiheen, mutta sydän särkyi tuon lapsen puolesta.
Olet täysin väärässä. Mikään kirjoituksessani ei puhunut sen puolesta että painoon olisi puututtu väärin, tai että hän olisi vääränlainen. Tietysti jos teillä normaali elo ja kehorauha on sitä että maataan sohvalla ja syödään jatkuvasti ja lihotaan, niin sitten ollaan puututtu joo normaalilla ruualla ja liikunnalla. Tuo tosin on meille normaalia elämää, että syödään terveellisesti, ja liikutaan riittävästi. Lisäksi toinen miehen lapsista on normaalipainoinen.
On täysin selvää että lapsella on jokin juttu mikä tämän aiheuttaa, mutta se ei ole se että me olisimme hänen painoaan kommentoineet tai sanoneet että hän on vääränkokoinen.
Nimen omaan painoon ei ole puututtu, vaan nyt mietitään just sitä ammattiapua kun normaalit keinot eivät ole riittäneet.
Lapsi tietää kyllä olevansa lihava ilman että me siitä hänelle sanoisimme, hän on jo yläasteella, joten ihan varmasti on asiasta hänelle huomautettu usitakin kertoja vertaisryhmän taholta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat on aina kalkkiksia olivatpa syntyneet milloin tahansa. Ne ei ymmärrä mistään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
No miten sinä suhtaudut lastesi kuukautiskipuihin, panet viikoksi sänkyyn ja voivottelet ja viet lääkäriin?
Ehkä tosiaan suurin osa naisista pitää niitä niin asiaan kuuluvina että disperiini nassuun ja lenkille niin helpottaa?
Koulusta nyt tietysti teini voi olla pois.Ei kai nyt yleensä sairauspäiviä mensujen takia pidetä, 70- luvulla taisi harvassa paikassa olla oikeutta omalla ilmoituksella sairastaa. Itse en ainakaan yhdessäkään työpaikassa vaikka oli toimihenkilö. Lääkärinlappu tai palkaton päivä.
Mutta hammashoito peruskoulussa oli. Koululaiset yleensä huolehtivat sen itse opettajalta saadun aikalapun kanssa ja sitten hammashoitolasta saadun lapun kanssa.
Näinhän sitä elämää kokematon ja mitään ymmärtämätön luulisi. Kun vielä nytkään, niin tuolloin ei satavarmasti tiedetty mikä johtuu itse kuukautisista ja mikä on ihan oikea sairaus. Itse sain kuunnella vittuilua jatkuvasta virtsaamistarpeesta, ja hienoja neuvoja että juon liikaa, ja varsinkin illalla pitäisi olla kuivin suin jo iltakuudesta lähtien. Autoa ei millään olisi viitsitty pysäyttää että pääsisin tarpeilleni, ja tuo aiheutti minulle sen etten mennyt kuin tiettyjen tyyppien kyytiin pitemmille matkoille koska ahdisti että minua kiusattaisiin sillä ettei päätettäisi pissalle.
Kuukautisten takia jouduin todellakin suoraan jättämään välistä oikeastaan kaiken parit eka päivät. Ei vain kivulta pystynyt. Mitään kunnon kipulääkettähän ei saanut, vain buranaa ja panadolia, ja kyllä täytyy olla matala kipukynnys, tai teatteria jos nuo lääkkeet eivät muka auta.
No kasvainhan minulta sitten löytyi myöhemmin, joka aiheutti kaikki ongelmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä asioita pitäisi kysyä niiltä äideiltä, mutta kun heiltä ei saa mitään vastausta mihinkään, ainoastaan martyrointia, muiden syyttelyä ja suoranaista kieltämistä ( ei noin ole koskaan tapahtunut, vaikka olisi juuri siinä tapahtunut). Jää varmaan ikuiseksi mysteeriksi mikä aiheutti heille tuon käytöksen.
Vierailija kirjoitti:
Tuosta hammashoidosta. Minä olisin 11-vuotiaana tarvinnut raudat. Sanoin äidilleni etten halua. Äitini sanoi, ei sitten, eikä vienyt minua oikojalle silloin kun aika olisi ollut.
Olen koko ikäni kärsinyt hampaistani.En mitenkään ymmärrä miten 11-vuotias sai päättää asian noin vain. Enhän minä asiasta oikeasti mitään ymmärtänyt, enkä tajunnut seurauksia.
Meillä vastuutettiin tuon ikäistä jo setien limaisista jutuista ja kosketteleuista. Ei pidä itse mennä tykö. Ihan kuin olisi mentykään. Vääristyi todella pahasti se mikä on lapsen vastuulla ja mikä aikuisen, joten 14-vuotiaana sain seurustella 21-vuotiaan kanssa eikä siinä ollut mielestäni mitään erikoista ennen kuin vasta sitten kun itse olin aikuinen. Susille heitettiin, ja jos tuli puremia niin oma vika. Näytti jopa siltä että siitä nautittiin, kun päästiin sanomaan että mitäs minä sanoin. Vaikkei tietenkään oltu sanottu mitään, koska lapsen olisi pitänyt syntyä kaiken tiedon kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Olet väärässä. En koskaan suhtaudu vanhempiini alentuvasti, anna heille "tarpeellisia" neuvoja pyytämättä, tiedä heidän parastaan paremmin. Hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, mutta satuttavaa, loukkaavaa käytöstä en enää siedä. Noudatan itse sitä, ettei muita satuteta tahallaan. Nykyisin vaadin sitä myös muilta. Toivon heille hyvää, mutta olen hyväksynyt, ettei heillä riitä arvostusta tai hyväntahtoisuutta muille. Ei vaikka kertoisi että käytös loukkaa. Siihen on heillä mielestään oikeus.
Lapsesi eivät ole kokeneet äärimmäistä kaltoinkohtelua, koskapa olette väleissä ja heillä on uskallusta puhua omat mielipiteensä. En ymmärrä miksi otit aiheesta itseesi, jos se ei sinua koske. Marttyyriys paistaa läpi, epätäydellisyys ja toisten henkinen ja fyysinen pahoinpitely eivät ole mikään verrannollinen asia, turhaa rinnastusta siltä osin.
Ainut minkä pistin merkille, tuli kuva että lasten kehuminen on "työmaa", tehtävä. Miksi se ei kumpuaisi aidoista tunteista? Mikä on se empatiakyvyttömyyden taso, jossa muiden ilo on (muka) itseltä pois? Jos voi tehdä jotain, joka saa läheiset tuntemaan itsensä tärkeiksi, tietenkin tekisi niin. Ei kyse ole siitä suorituksesta vaan kannustamisesta, tukemisesta, myötäelämisestä. Ei näiden asioiden laskemisesta. Voin olla väärässäkin, mutta tämän tunnelman sain. Ehkäpä lapsesi lopettavat arvostelun, jos keskustelette rehellisesti tunteista, etkä vetäytymällä jätä tunnetyötä heidän varaansa? Jos on hyvä tahto kaikilla, se voi muuttaa kanssakäymisen tasapuolisempaan suuntaan. Aika mukavaa, että lapsesi haluavat jakaa asioita ja elämäänsä kanssasi. Vastavuoroisuus on toki tärkeää ihan jokaiselle, jotta aito läheinen suhde on mahdollinen. Kukaan ei halua olla statisti tai käyttöesine toisten tarpeille, se on kaltoinkohtelun satuttavin asia varsinaisten tekojen sijaan.
Tuosta kehumisesta... Jos lasta on kehuttu asioista joissa hän oikeasti on hyvä, ei lapsesta tule paskasti idolsissa nuotin vierestä esiintyvää tyyppiä joka ei voi ymmärtää miksi tuomaristo ei lämpene, sillä on saanut valheellista kehumista koko elämänsä. Kannattaisi opetella tuntemaan ne omat lapset niin hyvinettä tietää mikä heille on ominaista ja missä asioissa he loistavat joko luonnostaan tai kovan harjoittelun tuloksena.
Juuri katson vierestä tilannetta missä vanhempi vetää lasta perässään omaan intohimoonsa, vaikak lapsen intohimo on toisaalla. Pitkin hampain lapsi yrittää olla mieliksi ja esittää tekevänsä minimin että saa olla rauhassa. Itse haluamiin juttuihin lapsella ei ole aikaa koska tuo harrastus vie sitä niin paljon. Näin jää potentiaali käyttämättä siihen mihin lapsella olisi taipumus ja oma halu.
Ei sillä ettei lasta saisi ja pitäisi kehua, pitää tottakai, mutta jos aikuisen ihmisen on vaikeaa kehua aikuisen lapsensa tekemää taulua, niin joku asia on ollut viturallaan jo pidemmän aikaa.
No jopa taas käännettiin vituralleen asia. Yksi kertoo kuuntelevansa lastensa asioita ja onnittelevan, kiittävän, niin sepä.onkin paha asia. Varmaan niin mummu tekee ihan keljuillakseen ja viiskymppiset lapset harrastaa mitä mummu pakottaa.
Kirjoittajat ptsyvät teemassaan, äidit sarvipäitä.
Olen itsekin äiti, mutta selainen joka on jutellut aikuisen lapsen kanssa asiat halki.
"Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. "
Selvä passiivisaggressiivinen viittaus siihen että lapset ovat itsekkäitä ja vain omista asioista kiinnostuvia.
"Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). "
Sama teema jatkuu, suluissa tuodaan lasten ikä esiin, jotta voitaisiin nähdä miten lapsellista ja typerää on se että tuon ikäiset tuovat vielä äidille näytille tekemisiään, vaikka tosiasiassa typerä on se äiti joka pyörittelee silmiä omille lapsilleen. Lapset on kuitenkin sinun käsiesi läpi maailmaan kulkeneet, eikö missään vaiheessa tosiaan kilkuttanut mikään kello?
Tämä on sairas keskustelu tasapainottomien ihmisten kesken. Tälläiseen ei piöisi kenenkään edes ryhtyä.
Siis nämä 70- luvulla syntyneet, mikä heitä tässäkään keskustelussa kiinnostaa kuin he itse? 35 vuotta vanhat tapahtuneet asiat ja minä, minä, minun tunteeni, minun erinomaiset kasvatustaitoni.
Ei edes äitiys ole tuonut heille mitään ymmärrystä edellisten sukupolvien äitiyteen tai äitiyteen yleensä.
Kaikki menee kuin vesi hanhen selästä, viiskymppiset ihmiset eivät tajua ajan olevan ihan erilainen kuin esimerkiksi vuonna 1973.He ajattelevat omaa elintasoaan, yhteiskunnan tarjpamia etuuksia ym. Tajuamatta ettei niin ollut esim. Vuonna 1973.
Itse en muista oliko silloin jo tarrasiteitä tai siivellisiä vaiko solmittavia, lasten vaipat ainakin oli suorakaiteita. Tyttäreltä oikeen kysyin eiks sulla 80- luvulla ollut siteitä ja rintsikoita ja ei puhuttu sun kanssa. Nauroi hörönaurun, jos kotona ei ollut, haki kaupasta. Ja yks oli repussa aina varalta jos ajat lähestyivät.
Itseasiassa minut äitiys on saanut vielä hämmentyneemmäksi vanhempieni käytöksestä.
En voi kuvitellakaan laiminlyöväni lapsen tarpeita samalla lailla kuin minulle kävi. Ei hoidatettu hampaita, peloilleni naurettiin, kuukautiskipuja ei otettu todesta.
Rahasta ei ollut kiinni meillä mikään, sitä oli ja reilusti.
Ajat oli kyllä oli varsin toiset, mutta ajasta riippumatta voi olla ihminen ihmiselle ja välittävä vanhempi lapselleen.
No miten sinä suhtaudut lastesi kuukautiskipuihin, panet viikoksi sänkyyn ja voivottelet ja viet lääkäriin?
Ehkä tosiaan suurin osa naisista pitää niitä niin asiaan kuuluvina että disperiini nassuun ja lenkille niin helpottaa?
Koulusta nyt tietysti teini voi olla pois.Ei kai nyt yleensä sairauspäiviä mensujen takia pidetä, 70- luvulla taisi harvassa paikassa olla oikeutta omalla ilmoituksella sairastaa. Itse en ainakaan yhdessäkään työpaikassa vaikka oli toimihenkilö. Lääkärinlappu tai palkaton päivä.
Mutta hammashoito peruskoulussa oli. Koululaiset yleensä huolehtivat sen itse opettajalta saadun aikalapun kanssa ja sitten hammashoitolasta saadun lapun kanssa.
Näinhän sitä elämää kokematon ja mitään ymmärtämätön luulisi. Kun vielä nytkään, niin tuolloin ei satavarmasti tiedetty mikä johtuu itse kuukautisista ja mikä on ihan oikea sairaus. Itse sain kuunnella vittuilua jatkuvasta virtsaamistarpeesta, ja hienoja neuvoja että juon liikaa, ja varsinkin illalla pitäisi olla kuivin suin jo iltakuudesta lähtien. Autoa ei millään olisi viitsitty pysäyttää että pääsisin tarpeilleni, ja tuo aiheutti minulle sen etten mennyt kuin tiettyjen tyyppien kyytiin pitemmille matkoille koska ahdisti että minua kiusattaisiin sillä ettei päätettäisi pissalle.
Kuukautisten takia jouduin todellakin suoraan jättämään välistä oikeastaan kaiken parit eka päivät. Ei vain kivulta pystynyt. Mitään kunnon kipulääkettähän ei saanut, vain buranaa ja panadolia, ja kyllä täytyy olla matala kipukynnys, tai teatteria jos nuo lääkkeet eivät muka auta.
No kasvainhan minulta sitten löytyi myöhemmin, joka aiheutti kaikki ongelmat.
Kasvaimet lienevät teineillä aika harvinaisia, toki on syöpiä ym kaiken ikäisillä. Tiheästä virtsaamisesta olisi minulle lasten suhteen tullut mieleen diabetes tai virtsarakon tulehdus joka tytöllä lapsena kerran olikin.
Kuitenkin kouluissa oli niihin aikaan terveydenhoitaja enemmän paikalla, ala-asteen ylemmillä luokilla ja yläasteella käsittääkseni tytöt piipahtivat siellä huolineen, hakemassa siteen, valittamassa kun joku kipu, ei voi liikuntaan.
Aikuisena itselläni oli munasarjakasvain, se on totta, se pissatti, ei kipuja, mutta löytyi vahingossa. Kohonneita sokeriarvoja pidettiin ensin syynä joka oli tuloillaan.
Hyvä kun sairautesi löytyi ja hoidettiin. Kamalista vanhemmista huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta hammashoidosta. Minä olisin 11-vuotiaana tarvinnut raudat. Sanoin äidilleni etten halua. Äitini sanoi, ei sitten, eikä vienyt minua oikojalle silloin kun aika olisi ollut.
Olen koko ikäni kärsinyt hampaistani.En mitenkään ymmärrä miten 11-vuotias sai päättää asian noin vain. Enhän minä asiasta oikeasti mitään ymmärtänyt, enkä tajunnut seurauksia.
Meillä vastuutettiin tuon ikäistä jo setien limaisista jutuista ja kosketteleuista. Ei pidä itse mennä tykö. Ihan kuin olisi mentykään. Vääristyi todella pahasti se mikä on lapsen vastuulla ja mikä aikuisen, joten 14-vuotiaana sain seurustella 21-vuotiaan kanssa eikä siinä ollut mielestäni mitään erikoista ennen kuin vasta sitten kun itse olin aikuinen. Susille heitettiin, ja jos tuli puremia niin oma vika. Näytti jopa siltä että siitä nautittiin, kun päästiin sanomaan että mitäs minä sanoin. Vaikkei tietenkään oltu sanottu mitään, koska lapsen olisi pitänyt syntyä kaiken tiedon kanssa.
Todennäköisesti olisit totellut vanhempiasi jos he olisivat sanoneet että käy nyt vaan koulua ja harrastele kansantanhuja, älä nyt vielä seurustelemaan rupea ja juoksentele tuon kollin kanssa.
Olivatpa tyhmät vanhemmat kun eivät käskeneet pysyä kotona ja tyttöseurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koulussa oli ja on hammashoito, ihan vanhempien siihen sen kummen puuttumatta toki heidän verotuksensa sen on suonut. Ihme äitien mollausta koko ketju, hävetkää.
Opettajathan esim hammastarkastuksiin menemisen hoitivat, ainakin täällä jossa joka koulun yhteydessä oli hammashoitola siihen aikaan.
Tai vaikka olisi ollut kauempana, opettajat jakoivat ne hammastarkastuslaput, silloin ja silloin.Kouluun mennään 7-vuotiaana. Vauvalta ei harjata hampaita ja totutella asiaan. Ei taaperolta. 5-vuotistarkastuksessa annetaan noottia hampaiden huonosta kunnosta, mutta vanhempia ei kiinnosta. Laput lentää roskiin. Ei harjoitella rutiinia. Ei vältetä makeaa, ei näy xylitol-pastilleja. Lapsiahan täytyy tietyn ajan muistuttaa ja valvoa, jotta rutiinin pohja syntyy. Näin ei menetellä.
Koulun hammastarkastus on kerran vuodessa. Jos sillä välillä hampaista ei huolehdita, mitäpä se auttaa. Ette huomioi, miten paljon lapset tarvitsevat neuvontaa ja ohjausta elämäntaitojen opetelussa. Jos tätä ei saa lainkaan, ongelma on suurempi kuin ne konkreettiset seuraukset. Kun niitä asioita ei harjoitella, niitä ei opi tai se käy myöhemmin yrityksen ja erehdyksen kautta paljon työläämmin. Ja yleensä kokemuksiin sitoutuu pelkoa tai häpeää, kun joku muu odottaakin asioita, joita ei ole kerrottu tai opetettu (kuten kavereille). Tai hampaiden tapauksessa myös poraamista, mikä lisäksi aiheuttaa hammaslääkärikammon. Ei opeteta, että tärkeää huolehtia itsestään pitkäjänteisesti, jotta voi hyvin. Ketään ei kiinnosta, voitko hyvin. Pysytkö terveenä. Ja lapset eivät näitä ymmärrä.
Minäkin luulin vielä vähän alle kouluikäisenä, että hammastahna kuuluu niellä. Kaverini sitten sanoi ettei sitä oikeastaan edes saa niellä. Vanhempani eivät hoitaneet omia hampaitaan, eivätkä opastaneet minuakaan. Hampaani menivät vuosien saatossa pahaan kuntoon.
Vanhempani olivat ärtyneitä, jos minulla ihan mitä vaan vaivaa, kipua tai sairautta oli. Jos itkin, sanoivat että kiukuttelen, ja että heittävät minut ulos kodista. Ikinä ei lohdutettu, halattu, paijattu tai syleilty, mitään sellaista.
Ainakin kaupungeissa suuret ikäluokat taisivat kasvaa lapsuutensa ihan keskenään suurina kakara-laumoina. Oppivat siellä mitä oppivat ihan Kärpästen Herra-meiningillä, kun vanhempansa ahersivat töissä.
Vierailija kirjoitti:
Muistelen että lasten koulussa oli hampaanpesupäivä kerran viikossa. Jokaisella piti olla hammasharja mukana ja hammashoitaja valvoi oikeaoppisen pesun.
Vain joku luokka-aste, ehkä kolmannella ( muistikuva) koska lapset silloin siirtyivät pikkukoulusta kouluun jossa oli hammashoitola. Ei koko koululle tietenkään.
Sitten oli niitä fluooripurskutuksia.
Meilläkin oli. Kerta viikossa ei ihan riitä hampaiden hoidossa. Toki se vähän auttoi ymmärtämään että kai se aika hyvä juttu oli. Mutta vanhempia ei asia kiinnostanut, joten ehkä he tiesivät paremmin. Tuloksena huonot hampaat.
Olen eri, mutta: Jos sun lapsille on riittänyt hammastarkastus kerran vuodessa ja hampaat ovat pysyneet sillä kunnossa, olet synnyttänyt ihmeitä.
Juuri tuohan se ongelma olikin: koulussa oli kyllä hammas- ja terveydenhuoltoa, mutta lapsille ne näyttäytyivät pelottavina, kammottavina asioina, joissa syynättiin eri asioita, haukuttiin esim. hampaiden huonoa hoitoa jne. Se tunne, kun terkkari tai hammashoitaja ilmestyi luokan ovelle, 32 jännittynyttä koululaista, kenen nimi tällä kertaa sanotaan. Huh, onneksi en minä, voi ei, minä.
Omia vanhempiani ei juuri sen vuoksi voinut hampaani tai muu terveydentilani vähempää kiinnostaa, koska sehän oli koulun asia. Ei minua ohjattu hammashuollossa, puhumattakaan, että olisi vahdittu, harjaanko hampaani. Ja kyllä, esim. 7 vuotiaana olin niinkin typerä voitko kuvitella, että en itsekään ymmärtänyt asian tärkeyttä tai muistanut aina harjata hampaita. Mitään lapsellisia harjaustarroja ei todellakaan vanhempani olisi kylppärinsä kaakeleihin liimailleet.
Olin varmaan jotain 12 kun itse aloin älytä hammas- ja muusta hygienian huollosta mitään. Tosin sitäkin vinoiltiin, että joka päiväkö sitä pitää suihkussa rampata.
Pesin hampaita normisti pari kertaa päivässä ja silti sain hammaslääkäriltä erikoishuomautuksen, että onpas hyvin hoidetut hampaat. Mistä voi päätellä, että minun neronleimaukseni ei ollut kovin yleinen.