Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Vierailija kirjoitti:
Ei äidin tyttö kirjoitti:
Olen osallistunut tähän keskusteluun useita vuosia sitten ja seurannut omasta puheenvuorostani lähtien muiden puheenvuoroja. Kiitos, kun olette olemassa!
70-luvulla syntyneenä koen usein jääväni kahden voimakastahtoisen sukupolven väliin. Äitini koetti parhaansa mukaan nöyryyttää ja nujertaa minut kasvuvuosinani, ja nyt vanhana naisena hän parahtaa manipuloivaan itkuun, jos hänen kanssaan koettaa palata mihinkään menneeseen. Toisaalta aikuinen tyttäreni odottaa minulta lähes aggressiivisesti tunnetaitoja, valtaisaa läsnäoloa, herkkyyttä, avaraa mieltä ja ymmärtämystä. (Nämä odotukset ovat tietenkin oikein ja terveitä.)
Mietin, että jos minä pystyn sopeutumaan seuraavan sukupolven odotuksiin ja menemään tarvittaessa itseeni, muuttamaan itseäni, miksei tuo vanha kääkkä, äitini, pysty siihen? Hän ei tule ikinä pyytämään anteeksi mitään minulta. Hän ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi ainakaan niillä mittareilla mitattuna, joilla aikuisuutta nykyisin mitataan.
Ei ole kai mitenkään omituista, kun en jaksa hektisen työ- ja perhe-elämän keskellä hyysätä tuota vanhaa rouvaa, jonka emotionaalinen kasvu on pysähtynyt noin 65 vuotta sitten.
Mielenkiintoista on tuo pointti omista lapsistamme. Tyttäreni vaatii minulta paljon; huomioimista, läsnäoloa, henkistä tukea ja niin edelleen. Itse jäin tuosta kaikesta paitsi. Välillä, kun vaatimukset ovat minulle liikaa, niin huomaan meneväni samaan moodiin kuin missä äitini oli. En oikeastaan kuuntele, vastailen ylimalkaisesti ja haluaisin vain omaa rauhaa. Kokoan yleensä itseni, mutta samalla toinen puoli minussa huutaa, että olen ansainnut jotain minäkin, tilaa omille ajatuksille.
Ajattelen niin, että elämä on epätäydellistä, minä olen epätäydellinen, äitini oli epätäydellinen, lapseni on epätäydellinen. Se auttaa vähän. Ei minun tarvitse pystyä korjaamaan koko maailman virheitä. Aina ei mene niin hyvin, mutta se on vain elämää. Tietysti olisi helpompaa, jos olisi saanut niin sanotusti paremmat eväät kotoa.
Tunnistan hyvin tuon oman ajan tarpeen. Oli hetkiä, kun halusin vauvastanikin fyysisestikin kauemmas . Tämänhän kulttuurimmekin hyväksyy, ei esimerkiksi haittaa siirtää imeväisikäinen toiseen huoneeseen nukkumaan. Yrittääkäpä ehdottaa samaa muisen kädellisten emoille, ei onnistuisi.
Läheisyys on toisinaan vaikea tunne, jos oma kiintymyssuhde on haavoittunut, mutta kuten sanoit, elämä on epätäydellistä. Asiat voi hyväksyä ja mennä silti eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Junttien lapsena? En ole eläessäni kuullut, että vanhempien junttius tekisi kenestäkään katkeraa. Syyt taitavat löytyä muualta.
Eikös täällä sivukaupalla ole vanhemmista valitettu, ei tarpeeksi kiiltokuvamaista lapsuutta.
Tosin en tiedä mitä lapseni muualla puhuvat mutta varmaan akateemisina saattavat vertailla useamman polven sivistyskoteja omiin duunarivanhempiinsa, juntteihin.
Se on monen kommentin taustalla sama juttu.
Jos tässä ketjussa ei olisi 215 sivua kerrottu esimerkkejä kylmästä, tunteettomasta lapsuudesta, pitäisin sinua feikkinä, joka haluaa sekoittaa pakkaa ja kehittää draamaa. Taidat kuitenkin valitettavasti olla ihan tosissasi.
Epäilen trolliksi, koska joka ketjussahan niitäkin on. Eli osa pelleistä ei ole tosissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
En ole tuo jolle vastasit, mutta vastauksestasi "välttelevä kiintymyssuhde" tunnistan nuoren itseni. Tästä tuli mieleeni kun yli 25 vuotta sitten kävin työhön liittyen psykologin testeissä.
Sain arvioni henkilökohtaisesti ja arvioinnissa mainittiin äitisuhde negatiivisessa sävyssä. En kerro sen tarkemmin. Sen muistan, että pöyristyin ja puolustin äitiäni kovasti ja ihmettelin mistä moinen on edes vedetty siihen lausuntoon. Kun en muistanut että aiheesta erityisesti olisi puhuttu. Mielestäni tuolloin oli vitsi vetää kaikki vanhempien syyksi.
Mitäpä tapahtui myöhemmin kun sain omia lapsia. Aloin huomata mikä suhteessamme on pielessä. Olin kilttinä lapsena totellut, eikä aikuistuttuani äiti siihen asiaan muutosta halunnut. Se, että löysin ääneni, sai minut miettimään koko suhdettamme, eikä sieltä löytynyt pelkästään hyvää ja kaunista.
Olen tänne kirjoittanut monta kertaa ja purkanut asioita ja löytänyt vertaistukea, kun ei niistä pysty äidin kanssa puhumaan. Mitään negatiivista joka liittyy häneen ei koskaan käsitellä. Viime vuosina olen itsenäisesti käynyt näitä läpi ja opetellut katsomaan eteenpäin.
Muistin jokin aika sitten tuon psykologin lausunnon ja mietin, että siellä kenties huomattiin jotain jota itse en vielä tiedostanut. Samoin tajusin, että jos asioita ei itsensä kanssa käsittele, niistä ei niin helposti eteenpäin pääse. Siksi teen yhä työtä tämän kanssa.
Äiti ei ole omia traumojaan käsitellyt ja se paistaa läpi kaikessa. Olen parhaani tehnyt, ettei kierre jatkuisi omiin lapsiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 1947.Minulla oli vain isä.En saanut rahaa siteisiin,eikä kukaan puhunut kuukautisista.Meillä ostettiin pumpulia ja käytinnsitä kun kuukautiset tuli.Pikkutilalka piti suoraan koulusta mennä maatilan töihin ja välillä kiireen takia ei saanut mennä kouluunkaan,jotta saatiin syystyöt tehtyä.Siis ihan alakoululaisena isä laittoi meidät töihin esim suoraan perunapellolle koulusta tulon jälkeen.Sitä kesti elokuysta lokakuun loppuun,sillä minä ja sisareni nostimme kaikki perunat ilman muiden apua.Isä avasi vain vaot ja kävi nostamassa ja kuljettamassa perunat säilöön jasieltä sitten perunajauhotehtaalle.Omalle tyttärelle luin paljon ja hän istui aina sylissäni.Tytär pääsi muskariin jo 3 vuotiaana,ja kuljetin hänet sinne 20 km päähän kaupunkiin koska maalaiskunnassa ei ollut muskaria.Pianoahän alkoi soittaa 4 vuotiaana myöhemmin hanuria.Sai opis kella ylioppilaaksi,myöhemmin maisteriksi ja tohtoriksi.Tytär ei puhunut omista asioistaan,ei tuonut poikaystäviä kotiin,ei kertonut tunteistaan,ei koska kuuukautiset alkoivat.Oli maisteriopintojen aikana eristäytnyt,eikä halunnut edes vastata puhelimeen.Ilmeisesti häpesi meitä vsnhempiaan kun emme kumpikaan olleet ylioppilaita.Ei minua eikä miestäni vahemmat kouluttaneet,itse maksoimme ammattiopintomme työtä tekemällä.Nykyisin olemme jo vanhoja.Tyttärelle on kiireinen ja vaativa työ yliopistossa.Hän tapaa meitä harvoin.Syynä on korona,koska mieheni on vakasti sairas eikä voi ottaa rokotusta.Mutta tytär ei ole kovin empaattinen,eikä meille koskaan mitään ystävyysuhdetta tule.Nykynuoret ovat tottuneet elämään mukavasti ja omien tsrpeiden mukaan.Monella meidän sukupolveen kuuluvalla ei sitä oikeutta ollut piti laittaa aina muiden tsrpeet omien tarpeiden edelle.
Tuommoista meillä pientiloille syntyneillä oli.
Lapsemme ovat koulutettuja, kuten sanoi, he häpeävät meitä ja tahtoisivat muuttaa taustansa . Ketäpä siitä syyllistää kuin äitiä.
Kirjastosta lapsena lainasin kirjoja, minusta oli niin ihmeellistä kun tyttökirjoissa
valmisteltiin synttäreitä, käytiin Stockmannilla äidin kanssa ostamassa juhlamekko ja kengät , oli nukkekodit, päivät sai heinäpellon sijaan vierailla ystävättärien luona vertailemassa pianon tai piikojen paremmuutta.Hyvä että nyt lastemme lapsilla on tuollaiset mahdollisuudet. Ymmärrän omieni katkeruuden junttien lapsena.
Junttien lapsena? En ole eläessäni kuullut, että vanhempien junttius tekisi kenestäkään katkeraa. Syyt taitavat löytyä muualta.
Eikös täällä sivukaupalla ole vanhemmista valitettu, ei tarpeeksi kiiltokuvamaista lapsuutta.
Tosin en tiedä mitä lapseni muualla puhuvat mutta varmaan akateemisina saattavat vertailla useamman polven sivistyskoteja omiin duunarivanhempiinsa, juntteihin.Se on monen kommentin taustalla sama juttu.
Olet nyt sekoittanut kaksi asiaa, junttiuden ja duunariammatit. Junttius on valinta eikä se katso ammattia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
En ole tuo jolle vastasit, mutta vastauksestasi "välttelevä kiintymyssuhde" tunnistan nuoren itseni. Tästä tuli mieleeni kun yli 25 vuotta sitten kävin työhön liittyen psykologin testeissä.
Sain arvioni henkilökohtaisesti ja arvioinnissa mainittiin äitisuhde negatiivisessa sävyssä. En kerro sen tarkemmin. Sen muistan, että pöyristyin ja puolustin äitiäni kovasti ja ihmettelin mistä moinen on edes vedetty siihen lausuntoon. Kun en muistanut että aiheesta erityisesti olisi puhuttu. Mielestäni tuolloin oli vitsi vetää kaikki vanhempien syyksi.
Mitäpä tapahtui myöhemmin kun sain omia lapsia. Aloin huomata mikä suhteessamme on pielessä. Olin kilttinä lapsena totellut, eikä aikuistuttuani äiti siihen asiaan muutosta halunnut. Se, että löysin ääneni, sai minut miettimään koko suhdettamme, eikä sieltä löytynyt pelkästään hyvää ja kaunista.
Olen tänne kirjoittanut monta kertaa ja purkanut asioita ja löytänyt vertaistukea, kun ei niistä pysty äidin kanssa puhumaan. Mitään negatiivista joka liittyy häneen ei koskaan käsitellä. Viime vuosina olen itsenäisesti käynyt näitä läpi ja opetellut katsomaan eteenpäin.
Muistin jokin aika sitten tuon psykologin lausunnon ja mietin, että siellä kenties huomattiin jotain jota itse en vielä tiedostanut. Samoin tajusin, että jos asioita ei itsensä kanssa käsittele, niistä ei niin helposti eteenpäin pääse. Siksi teen yhä työtä tämän kanssa.
Äiti ei ole omia traumojaan käsitellyt ja se paistaa läpi kaikessa. Olen parhaani tehnyt, ettei kierre jatkuisi omiin lapsiin.
Tuo onkin kiinnostava asia, miksi ja milloin ihminen herää unestaan. Olen itse ollut suurimman osan elämästä läheisriippuvainen, mutta tuskin olisin osannut itseäni siltä osin auttaa, jos ilmiölle ei olisi nimeä. Pidinhän itseäni pitkään riippuvaisen vastakohtana, ihmisenä joka selviää kaikesta ilman muiden apua. Tämän mallin opin jo varhain kotoa niin kuin moni muukin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei äidin tyttö kirjoitti:
Olen osallistunut tähän keskusteluun useita vuosia sitten ja seurannut omasta puheenvuorostani lähtien muiden puheenvuoroja. Kiitos, kun olette olemassa!
70-luvulla syntyneenä koen usein jääväni kahden voimakastahtoisen sukupolven väliin. Äitini koetti parhaansa mukaan nöyryyttää ja nujertaa minut kasvuvuosinani, ja nyt vanhana naisena hän parahtaa manipuloivaan itkuun, jos hänen kanssaan koettaa palata mihinkään menneeseen. Toisaalta aikuinen tyttäreni odottaa minulta lähes aggressiivisesti tunnetaitoja, valtaisaa läsnäoloa, herkkyyttä, avaraa mieltä ja ymmärtämystä. (Nämä odotukset ovat tietenkin oikein ja terveitä.)
Mietin, että jos minä pystyn sopeutumaan seuraavan sukupolven odotuksiin ja menemään tarvittaessa itseeni, muuttamaan itseäni, miksei tuo vanha kääkkä, äitini, pysty siihen? Hän ei tule ikinä pyytämään anteeksi mitään minulta. Hän ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi ainakaan niillä mittareilla mitattuna, joilla aikuisuutta nykyisin mitataan.
Ei ole kai mitenkään omituista, kun en jaksa hektisen työ- ja perhe-elämän keskellä hyysätä tuota vanhaa rouvaa, jonka emotionaalinen kasvu on pysähtynyt noin 65 vuotta sitten.
Mielenkiintoista on tuo pointti omista lapsistamme. Tyttäreni vaatii minulta paljon; huomioimista, läsnäoloa, henkistä tukea ja niin edelleen. Itse jäin tuosta kaikesta paitsi. Välillä, kun vaatimukset ovat minulle liikaa, niin huomaan meneväni samaan moodiin kuin missä äitini oli. En oikeastaan kuuntele, vastailen ylimalkaisesti ja haluaisin vain omaa rauhaa. Kokoan yleensä itseni, mutta samalla toinen puoli minussa huutaa, että olen ansainnut jotain minäkin, tilaa omille ajatuksille.
Ajattelen niin, että elämä on epätäydellistä, minä olen epätäydellinen, äitini oli epätäydellinen, lapseni on epätäydellinen. Se auttaa vähän. Ei minun tarvitse pystyä korjaamaan koko maailman virheitä. Aina ei mene niin hyvin, mutta se on vain elämää. Tietysti olisi helpompaa, jos olisi saanut niin sanotusti paremmat eväät kotoa.
Kuulostat pesunkestävältä narsistilta.
Jollain merkillisellä tavalla onnistut kääntämään normaalin tilanteen niin, että tyttäresi on vääränlainen, sinulta vaaditaan liikaa ja kohtuuttomia (vaikka tarve on ihan normaali ja inhimillinen) ja lopulta piehtaroit vielä tuossa oikein perusperusperusperusjutussa, miten sinäkään sentään et ole ihan täydellinen - ja nyt kaikkien pitäisi vakuuttaa, että kyllä olet.
Kun tässä otettiin esiin sivistyskoti, niin itse alle kymmenvuotiaana haaveilin, että meidän kodissa olisi kokonainen kirjastohuone. Vanhemmat olisi lukeneet kirjoja itsekseen ja meille lapsille ja me käytäisiin kirjoista keskustelua. Sivistyskoti-sanaa en ollut kuullutkaan, mutta sellaisessa unelmissani elin. Mielessäni kuvittelin isälle tupakkatakin, sellaisen kuin joissain vanhoissa kotimaisissa elokuvissa Tauno Palolla oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei äidin tyttö kirjoitti:
Olen osallistunut tähän keskusteluun useita vuosia sitten ja seurannut omasta puheenvuorostani lähtien muiden puheenvuoroja. Kiitos, kun olette olemassa!
70-luvulla syntyneenä koen usein jääväni kahden voimakastahtoisen sukupolven väliin. Äitini koetti parhaansa mukaan nöyryyttää ja nujertaa minut kasvuvuosinani, ja nyt vanhana naisena hän parahtaa manipuloivaan itkuun, jos hänen kanssaan koettaa palata mihinkään menneeseen. Toisaalta aikuinen tyttäreni odottaa minulta lähes aggressiivisesti tunnetaitoja, valtaisaa läsnäoloa, herkkyyttä, avaraa mieltä ja ymmärtämystä. (Nämä odotukset ovat tietenkin oikein ja terveitä.)
Mietin, että jos minä pystyn sopeutumaan seuraavan sukupolven odotuksiin ja menemään tarvittaessa itseeni, muuttamaan itseäni, miksei tuo vanha kääkkä, äitini, pysty siihen? Hän ei tule ikinä pyytämään anteeksi mitään minulta. Hän ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi ainakaan niillä mittareilla mitattuna, joilla aikuisuutta nykyisin mitataan.
Ei ole kai mitenkään omituista, kun en jaksa hektisen työ- ja perhe-elämän keskellä hyysätä tuota vanhaa rouvaa, jonka emotionaalinen kasvu on pysähtynyt noin 65 vuotta sitten.
Mielenkiintoista on tuo pointti omista lapsistamme. Tyttäreni vaatii minulta paljon; huomioimista, läsnäoloa, henkistä tukea ja niin edelleen. Itse jäin tuosta kaikesta paitsi. Välillä, kun vaatimukset ovat minulle liikaa, niin huomaan meneväni samaan moodiin kuin missä äitini oli. En oikeastaan kuuntele, vastailen ylimalkaisesti ja haluaisin vain omaa rauhaa. Kokoan yleensä itseni, mutta samalla toinen puoli minussa huutaa, että olen ansainnut jotain minäkin, tilaa omille ajatuksille.
Ajattelen niin, että elämä on epätäydellistä, minä olen epätäydellinen, äitini oli epätäydellinen, lapseni on epätäydellinen. Se auttaa vähän. Ei minun tarvitse pystyä korjaamaan koko maailman virheitä. Aina ei mene niin hyvin, mutta se on vain elämää. Tietysti olisi helpompaa, jos olisi saanut niin sanotusti paremmat eväät kotoa.
Kuulostat pesunkestävältä narsistilta.
Jollain merkillisellä tavalla onnistut kääntämään normaalin tilanteen niin, että tyttäresi on vääränlainen, sinulta vaaditaan liikaa ja kohtuuttomia (vaikka tarve on ihan normaali ja inhimillinen) ja lopulta piehtaroit vielä tuossa oikein perusperusperusperusjutussa, miten sinäkään sentään et ole ihan täydellinen - ja nyt kaikkien pitäisi vakuuttaa, että kyllä olet.
Tyttäreni on autismin kirjolla, joten hän vaatii enemmän kuin ns. normaali lapsi. Jumala olkoon todistajani, että annan hänelle aikaa ja huomiotani niin paljon kuin se on inhimillisesti katsoen mahdollista. Olemme aloittamassa perheterapian, jotta saisimme välimme korjattua ja jotta hän myös itsenäistyisi.
Omien tarpeiden tunnistaminen ja esiin tuominen ei ole narsismia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Alkuperäinen kysymys kuului: Onko teillä muilla samanlaista? Se on avoin kysymys, johon voi vastata joko on tai ei. Ne jotka ovat vastanneet että on, ovat myös kuvanneet avoimesti millainen suhde oli. Jos ei ollut samanlaista, miksi ei saisi kertoa että ei ollut ja kuvata millaista oli?
Jos esitetään tällainen kysymys, ajatteletko että siihen vastata vain ne joilla oli samanlaista? Jos kyse olisi tutkimuksesta, metsään menisi tutkimustulokset rankasti.
Vaikkakaan tämä ei tutkimus ole, kysymys esitettiin siinä muodossa, että siihen voi vastata vapaasti olipa samanlaisia kokemuksia tai ei.
Jos tähän saisi vastata vain ne, joilla on ollut vaikea äitisuhde, helposti tehdään yleistys, niinkuin täällä on jo tehty, että kaikki sota-ajan ihmiset ovat vaikeita. Vastaukseni perusteella tekemäsi analysointikin jo osoittaa asenteesi, että kertomani ei voi olla totta.
Tosiasia kuitenkin on, että sota-ajan kokeneet eivät kaikki ole samanlaisia. Ehkä tähän vaikuttaa kulttuurillenkin perimä, eri puolilla Suomea kasvaneet ovat erilaisia luonteeltaan ja käytökseltään, suhtautuvat asioihin eri tavalla jne.
Meillä ei ollut puhumattomuutta, äidiltä opin, että kaikista asioista voi puhua. Vaikka niistä menkuistakaan ei kerrottu ennen kuin ne tulivat, tiesin kyllä että ne ovat joskus tulossa. Äiti piti hyvin avoimesti esillä siteet ja tamponit, jopa vaipat joita joita joutui käyttämään runsaiden vuotojen vuoksi. Lähetti minutkin tamponiostoksille, kun itse ei päässyt järkyttävän kovista kivuista ja vuodoista johtuen. Kun omat menkkani alkoivat 12-vuotiaana, kärsin yhtä lailla kuin äitini oli menkuista kärsinyt eikä sitä tarvinnut pitää salassa. Äitillä oli niksejä kipujen hallintaan ja antoi olla pois koulusta pahimpina vuotopäivinä, kun mitkään siteet eivät pidätelleet läpivuotoja varttia kauempaa. Koulussa ei opettaja päästänyt kesken tunnin käymään vessassa. Näistä puhuttiin avoimesti ja tiesin tarkalleen, mitä vuotoihin liittyviä sairauksia suvussani oli ja mitä saattoi olla odotettavissa tulevina vuosina. Kun minulla todettiin vaikea endo päälle parikymppisenä, sain äidiltä tukea useiden endoleikkausten ja lapsettomuusvuosien läpikäyntiin.Anteeksi, että rikoin näkemyksenne siitä, että koko sota-ajan sukupolvi vaikeaa. Itse en tuohon pysty samaistumaan niiden kokemusten perusteella joita minulla on.
Muotoilkaa kysymykset vastaisuudessa niin, etteivät ne ole avoimia kysymyksiä, joihin kysymyksen perusteella voi vastata joko kyllä tai ei vastauksilla.Edelleen vähän väärä paikka sulla tulla uhriutumaan tähän keskusteluun kun sulla on ollut niin kovin hyvä lapsuus. Vähän fiksumpi ihminen sen ehkä tajuaisi, mutta kaikilta ei voi vaatia.
Muutenkin tässä keskustelussa näiden hyvän lapsuuden kokeneiden kanssa suurin ongelma on se, että edelleenkään eivät suostu tajuamaan, että jos heillä on ollut asiat hyvin, niin kaikilla ei silti ole. Ja että ne toisten kokemukset eivät johdu herkkänahkaisuudesta tms.
Itsekin kirjoitin äitini olleen aina hirveä, ja kuvailin hänen viimeaikaisia toimiaan myös, niin joku tulee ehdottamaan muistisairautta.
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Onneksi mulla on myös jo 30 vuotta ollut maailman ihanin äitipuoli, jolta olen saanut hirveän määrän korjaavaa kokemusta siitä, millaista on normaali äidillisyys. Jotain mitä en omalta äidiltäni ole ikinä saanut, enkä tule saamaan.
Samaa mieltä. Se, että alkuperäinen kysymys antaa mahdollisuuden heidänkin kokemuksille joilla on ollut hyvä lapsuus, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heillä on valta pyyhkiä sillä pois niiden kokemukset, joilla lapsuus oli huono.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Alkuperäinen kysymys kuului: Onko teillä muilla samanlaista? Se on avoin kysymys, johon voi vastata joko on tai ei. Ne jotka ovat vastanneet että on, ovat myös kuvanneet avoimesti millainen suhde oli. Jos ei ollut samanlaista, miksi ei saisi kertoa että ei ollut ja kuvata millaista oli?
Jos esitetään tällainen kysymys, ajatteletko että siihen vastata vain ne joilla oli samanlaista? Jos kyse olisi tutkimuksesta, metsään menisi tutkimustulokset rankasti.
Vaikkakaan tämä ei tutkimus ole, kysymys esitettiin siinä muodossa, että siihen voi vastata vapaasti olipa samanlaisia kokemuksia tai ei.
Jos tähän saisi vastata vain ne, joilla on ollut vaikea äitisuhde, helposti tehdään yleistys, niinkuin täällä on jo tehty, että kaikki sota-ajan ihmiset ovat vaikeita. Vastaukseni perusteella tekemäsi analysointikin jo osoittaa asenteesi, että kertomani ei voi olla totta.
Tosiasia kuitenkin on, että sota-ajan kokeneet eivät kaikki ole samanlaisia. Ehkä tähän vaikuttaa kulttuurillenkin perimä, eri puolilla Suomea kasvaneet ovat erilaisia luonteeltaan ja käytökseltään, suhtautuvat asioihin eri tavalla jne.
Meillä ei ollut puhumattomuutta, äidiltä opin, että kaikista asioista voi puhua. Vaikka niistä menkuistakaan ei kerrottu ennen kuin ne tulivat, tiesin kyllä että ne ovat joskus tulossa. Äiti piti hyvin avoimesti esillä siteet ja tamponit, jopa vaipat joita joita joutui käyttämään runsaiden vuotojen vuoksi. Lähetti minutkin tamponiostoksille, kun itse ei päässyt järkyttävän kovista kivuista ja vuodoista johtuen. Kun omat menkkani alkoivat 12-vuotiaana, kärsin yhtä lailla kuin äitini oli menkuista kärsinyt eikä sitä tarvinnut pitää salassa. Äitillä oli niksejä kipujen hallintaan ja antoi olla pois koulusta pahimpina vuotopäivinä, kun mitkään siteet eivät pidätelleet läpivuotoja varttia kauempaa. Koulussa ei opettaja päästänyt kesken tunnin käymään vessassa. Näistä puhuttiin avoimesti ja tiesin tarkalleen, mitä vuotoihin liittyviä sairauksia suvussani oli ja mitä saattoi olla odotettavissa tulevina vuosina. Kun minulla todettiin vaikea endo päälle parikymppisenä, sain äidiltä tukea useiden endoleikkausten ja lapsettomuusvuosien läpikäyntiin.Anteeksi, että rikoin näkemyksenne siitä, että koko sota-ajan sukupolvi vaikeaa. Itse en tuohon pysty samaistumaan niiden kokemusten perusteella joita minulla on.
Muotoilkaa kysymykset vastaisuudessa niin, etteivät ne ole avoimia kysymyksiä, joihin kysymyksen perusteella voi vastata joko kyllä tai ei vastauksilla.Edelleen vähän väärä paikka sulla tulla uhriutumaan tähän keskusteluun kun sulla on ollut niin kovin hyvä lapsuus. Vähän fiksumpi ihminen sen ehkä tajuaisi, mutta kaikilta ei voi vaatia.
Muutenkin tässä keskustelussa näiden hyvän lapsuuden kokeneiden kanssa suurin ongelma on se, että edelleenkään eivät suostu tajuamaan, että jos heillä on ollut asiat hyvin, niin kaikilla ei silti ole. Ja että ne toisten kokemukset eivät johdu herkkänahkaisuudesta tms.
Itsekin kirjoitin äitini olleen aina hirveä, ja kuvailin hänen viimeaikaisia toimiaan myös, niin joku tulee ehdottamaan muistisairautta.
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Onneksi mulla on myös jo 30 vuotta ollut maailman ihanin äitipuoli, jolta olen saanut hirveän määrän korjaavaa kokemusta siitä, millaista on normaali äidillisyys. Jotain mitä en omalta äidiltäni ole ikinä saanut, enkä tule saamaan.
Samaa mieltä. Se, että alkuperäinen kysymys antaa mahdollisuuden heidänkin kokemuksille joilla on ollut hyvä lapsuus, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heillä on valta pyyhkiä sillä pois niiden kokemukset, joilla lapsuus oli huono.
Ei kenelläkään ole täällä mitään valtaa. Kaikenlaiset kommentit ovat sallittuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.
Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Alkuperäinen kysymys kuului: Onko teillä muilla samanlaista? Se on avoin kysymys, johon voi vastata joko on tai ei. Ne jotka ovat vastanneet että on, ovat myös kuvanneet avoimesti millainen suhde oli. Jos ei ollut samanlaista, miksi ei saisi kertoa että ei ollut ja kuvata millaista oli?
Jos esitetään tällainen kysymys, ajatteletko että siihen vastata vain ne joilla oli samanlaista? Jos kyse olisi tutkimuksesta, metsään menisi tutkimustulokset rankasti.
Vaikkakaan tämä ei tutkimus ole, kysymys esitettiin siinä muodossa, että siihen voi vastata vapaasti olipa samanlaisia kokemuksia tai ei.
Jos tähän saisi vastata vain ne, joilla on ollut vaikea äitisuhde, helposti tehdään yleistys, niinkuin täällä on jo tehty, että kaikki sota-ajan ihmiset ovat vaikeita. Vastaukseni perusteella tekemäsi analysointikin jo osoittaa asenteesi, että kertomani ei voi olla totta.
Tosiasia kuitenkin on, että sota-ajan kokeneet eivät kaikki ole samanlaisia. Ehkä tähän vaikuttaa kulttuurillenkin perimä, eri puolilla Suomea kasvaneet ovat erilaisia luonteeltaan ja käytökseltään, suhtautuvat asioihin eri tavalla jne.
Meillä ei ollut puhumattomuutta, äidiltä opin, että kaikista asioista voi puhua. Vaikka niistä menkuistakaan ei kerrottu ennen kuin ne tulivat, tiesin kyllä että ne ovat joskus tulossa. Äiti piti hyvin avoimesti esillä siteet ja tamponit, jopa vaipat joita joita joutui käyttämään runsaiden vuotojen vuoksi. Lähetti minutkin tamponiostoksille, kun itse ei päässyt järkyttävän kovista kivuista ja vuodoista johtuen. Kun omat menkkani alkoivat 12-vuotiaana, kärsin yhtä lailla kuin äitini oli menkuista kärsinyt eikä sitä tarvinnut pitää salassa. Äitillä oli niksejä kipujen hallintaan ja antoi olla pois koulusta pahimpina vuotopäivinä, kun mitkään siteet eivät pidätelleet läpivuotoja varttia kauempaa. Koulussa ei opettaja päästänyt kesken tunnin käymään vessassa. Näistä puhuttiin avoimesti ja tiesin tarkalleen, mitä vuotoihin liittyviä sairauksia suvussani oli ja mitä saattoi olla odotettavissa tulevina vuosina. Kun minulla todettiin vaikea endo päälle parikymppisenä, sain äidiltä tukea useiden endoleikkausten ja lapsettomuusvuosien läpikäyntiin.Anteeksi, että rikoin näkemyksenne siitä, että koko sota-ajan sukupolvi vaikeaa. Itse en tuohon pysty samaistumaan niiden kokemusten perusteella joita minulla on.
Muotoilkaa kysymykset vastaisuudessa niin, etteivät ne ole avoimia kysymyksiä, joihin kysymyksen perusteella voi vastata joko kyllä tai ei vastauksilla.Edelleen vähän väärä paikka sulla tulla uhriutumaan tähän keskusteluun kun sulla on ollut niin kovin hyvä lapsuus. Vähän fiksumpi ihminen sen ehkä tajuaisi, mutta kaikilta ei voi vaatia.
Muutenkin tässä keskustelussa näiden hyvän lapsuuden kokeneiden kanssa suurin ongelma on se, että edelleenkään eivät suostu tajuamaan, että jos heillä on ollut asiat hyvin, niin kaikilla ei silti ole. Ja että ne toisten kokemukset eivät johdu herkkänahkaisuudesta tms.
Itsekin kirjoitin äitini olleen aina hirveä, ja kuvailin hänen viimeaikaisia toimiaan myös, niin joku tulee ehdottamaan muistisairautta.
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Onneksi mulla on myös jo 30 vuotta ollut maailman ihanin äitipuoli, jolta olen saanut hirveän määrän korjaavaa kokemusta siitä, millaista on normaali äidillisyys. Jotain mitä en omalta äidiltäni ole ikinä saanut, enkä tule saamaan.
Samaa mieltä. Se, että alkuperäinen kysymys antaa mahdollisuuden heidänkin kokemuksille joilla on ollut hyvä lapsuus, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heillä on valta pyyhkiä sillä pois niiden kokemukset, joilla lapsuus oli huono.
Näin ei kukaan ole tehnytkään. Sen sijaan kommenteissa mitätöitiin se hyvä lapsuus palsta-analysoinnilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Näen kommentin pointin oikein hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Koska se luonne ja käyttäytymismaneerit tulevat äidiltä tottakai mielestään kurjan äidin saanut käyttäytyy samoin, yrittää tallata sovittelevat ja ymmärtävät kommentit littanaksi . Kun minä olen se vääryyden kärsinyt kun lapsuudenkoti ei ollut mieleiseni.
En ole käynyt terapiassa enkä mene enkä lue naistenlehtien psykologisia juttuja.
Omaa taustaani katsoen niin mummollani kuin äidilläni on ollut niin fyysisesti rankka ja työntäyteinen elämä että sisulla heidän oli mentävä ilman terapioita. Mummuani en muista mutta äiti oli huumorintajuinen ihminen silti, huolehtivainen , vaikkei meillä halailtu. Eikä tosiaan mitään prinsessajuttuja ollut 50-luvun synttäreillä koskei niitä yksinkertaisesti vietetty, ehkä päivällä sanottiin , sinustakin tuli 8 - vuotias, onnea!
Mitähän yritän sanoa? Ymmärrän oman äitini elämän ja resurssit. Sitä en ymmärrä näiden 70- luvulla syntyneiden vaatimuksia että nyt vanhusten pitäisi mennä terapiaan jotta käsittäisivät miten pahoja olivat. Langeta tytärten jalkojen juureen pyydellen anteeksi , mikä ketäkin närästää. Terveyssiteitä, huonoja synttärilahjoja, mitä lie tarpeita , mihin äidit eivät ole oikeasti osanneet vastata 80- luvulla. Vaikka esim. syventyneet kuulemaan ja keskustelemaan nuoriso-idoleista
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Olen syntynyt 1978, tällä hetkellä 44-vuotias. Lapsetkin olen tehnyt suht ajoissa, vanhin asuu jo omillaan, mutta vielä täällä on 17v ja 14 v lapset kotona.
Mutta noin yleisesti: tämä keskustelu on ollut ihan paras. Täällä tosin kyllä huomaa keillä ei ole mitään hajua siitä mistä puhutaan - kuvitellaan että täällä itkeään kun kerran ei saatu merkkifarkkuja tai kun äidilä oli se yksi asia, kuukautiset, mistä ei oikein tohtinut puhua.
Kun oikeasti kysymys on koko elämänmittaisesta asenteesta ja kaiken läpitunkevasta tavasta toimia suhteessa omaan lapseen.
Mun äiti täyttää oikein hyvin herkkänahkaisen narsistin tunnusmerkit. Niin kauan kuin olin lapsi, hän käytti minuun valtaa niin, että nolasi ja häpäisi, ja kun kasvoin teini-iässä häntä vahvemmaksi, muuttui kaikesta syyllistäväksi marttyyriksi. Se on oikeasti huvittavaa, että hän aina aika ajoin on jakanut mullekin kasvatusneuvoja. Eli kun olen sanonut että lapseni (teini) ei vaikkapa halua lähteä johonkin sukujuhlaan mukaan, niin äitini mielestä oikea tapa reagoida tähän on alkaa syyllistää ja uhkailla ja vetää toinen toistaan kovempia uhkauksia kehiin.
Sitäkään täällä ei tunnuta tajuavan, että on ihan eri asia, jos äiti on kuollut 10 tai 20 vuotta sitten. Veikkaan että itsekin kyllä pystyn sitten joskus muistelemaan äitini hyviä puolia ja niitä satunnaisia hyviä hetkiäkin, joita aina välillä on. Mutta nyt kun sitä edelleen elää tässä samassa myllyssä äidin kanssa, ja hänellä meno senkun kiihtyy omassa sekoilussaan, niin ei se paljoa naurata.
Mulla myös yksi ongelma on se, että äitini on jo pitkään yrittänyt päästä ikään kuin yhdeksi lapsekseni. Sellaiseksi kaikkea vaativaksi ja kaikesta kitiseväksi taaperoksi. Hän kun on nähnyt miten hyvät välit mulla on omien lasteni kanssa, ja miten paljon hyvää tuottaa läheiset ja luotettavat ihmissuhteet, ja hän haluaa nyt osalliseksi. EI vaan mitenkään tajua, että hänellä on myös osansa niiden ihmissuhteiden luomisessa. Tuntuu ihan sietämättömän epäreilulta usein, että mun on pitänyt jostain vaan oppia kaivamaan kaikki se rakkaus ja empatia ja järkevä aikuisuus ja kasvatustaito lapsiani kohtaan, jotain mitä en äidiltä koskaan saanut. Ja sitten se äitikin alkaa vaatia noita samoja asioita minulta, antamatta edelleenkään minkäänlaista omaa panostaan asiaan. Hän siis mm. yrittää koko ajan sälyttää mulle omia vastuitaan ja tekemisiään, ja kun olen sanonut, että mä en hänen puolestaan tee asioita, voin auttaa kyllä, mutta en tee, niin saa itkupotkuraivarit ja huutaa että "minä en aio edes yrittää itse!" Sitten keksii kaikkea ihan älytöntä miksei voi tehdä jotain tietokoneella tehtävää juttua, ei osaa käyttää näppistä, ei ymmärrä miten hiiri toimii, ei yht´äkkiä näekään ruutua ( käynyt edellisellä viikolla silmälääkärissä ja saanut uudet lasit), ei ymmärrä että jos ruudussa on nappi "seuraava", niin siitä mennään seuraavalle sivulle jne. Ja ei, hänellä ei ole muistisairautta tai mitään vastaavaa, hän vaan haluaa määrätä ja pakottaa mut tekemään asioita puolestaan. Toisessa tilanteessa, mikä on itselleen mieluinen, nämä kaikki asiat kyllä osaa oikein hyvin, ja näössäkään ei ole mitään ongelmaa.
Oletko miettinyt jos äidilläsi on alkavaa muistihäiriötä? Sekavana päivänä ei muista miten joku toimii, toisena pää on kirkkaampi.
Jotain aivoverenkierronhäiriötä, diabetes tekee väsynyttä sumua.Suomalainen naiskirjailija kirjoitti miehensä omaishoitajana miten mies unohti minne oli auton jättänyt, ei muistanut, miten auto käynnistetään mutta osasi sitten ajaa. Siis tietenkin vaimo kohta huomasi , kun jutut toistuivat, ettei asiat ole kohdallaan ja saivat narrattua avaimet pois.
Ei ole. Kuten sanoin, nämä temput on täysin tilannekohtaisia, ei päiväkohtaisia tms. Esim. Voidaan vaikka yhdessä just katsoa jotain netistä, mutta kun tulee hetki jolloin pitäisi itse hänen tehdä jotain, alkaa kiukuttelu ja näiden älyttömyyksien keksiminen.
Joku aiemmin kertoi äitinsä kirjoittavan itselleen uutta historiaa - omani tekee sitä myös. Onneksi mulla on sisarus, jolta voi aina tarkastaa miten ne asiat menikään. Kun välillä tulee ihan sekopäinen olo kun äiti keksii ihan mitä sattuu juttuja, ettei vaan joutuisi koskaan katsomaan tekojaan suoraan silmiin.
Ja ei, minä en edes menneitä kaivele, mä olen ne jo käsitellyt. Mutta äitini kanssa jos tulee joku riita, hön saattaa aivan helposti alkaa kaivella jotain mitä mä olen teininä tehnyt. Nyt kun omat lapset on teinejä, tuo toiminta tuntuu entistä sekopäisemmältä, ai että mä alkaisin hautoa jotain teinien höpinöitä ikuisesti? Ja vielä vähän muuntelisin niitä itselleni paremmiksi?
Komppaan sua ja jaksamista!
Meillä ei ole netti käytössä äidin asioissa, välttelee sitä kuin ruttoa, eli jos pitää täyttää joku lomake, se tehdään paperisena ja minun pitää auttaa, koska olen kuulemma hyvä niissä (!). Kuitenkin haluaa pitää langat käsissään, koska ei ole niin vanha etteikö kykenisi. Eli neuvon, mutta mitään mitä sanon ei usko ensimmäisellä kerralla.
Pahimmillaan on parin minuutin lomakkeessa mennyt tuon jankkaamisen takia tunti. Täyttäisin itse, että tarvitsisi vain allekirjoittaa, mutta en tiedä kaikkia asioita, niin on kysyttävä ja selvitettävä miksi sitä asiaa kysytään. Tämän jälkeen kinaa siitä miksi sellainen tieto tarvitaan ja mitäs jos ei sitä anna, silloin on toki helppo sanoa, ettei tarvi sitten täyttää lomakettakaan. Siinä vaiheessa tekee kuten pyydän kuitenkin kyseenalaistan lomakkeen jokaisen kohdan edelleen.
Kun sanon, että tee sitten itse, kun et kerran voi uskoa minua, niin sitten olen julma kun en auta. Autanhan minä, siihen mut on ehdollistettu hyvin.. Siinä vaiheessa kun minulla palaa pinna, ihmettelee miksi minä olen niin hankala ja aina pitää riidellä... Huoh!
Nykyään otan kantaa mahdollisimman vähän, olen mahdollisimman neutraali joka asiassa. Eipä voi syyttää minua jos oma päätös menee pieleen. Olen nimittäin havainnut, että haluaa minun mielipiteeni joka ikiseen asiaan, jonka jälkeen on helppo sanoa, "enhän minä muuten mutta kun sinä sanoit". Vastuuta ei halua ottaa mistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Koska se luonne ja käyttäytymismaneerit tulevat äidiltä tottakai mielestään kurjan äidin saanut käyttäytyy samoin, yrittää tallata sovittelevat ja ymmärtävät kommentit littanaksi . Kun minä olen se vääryyden kärsinyt kun lapsuudenkoti ei ollut mieleiseni.
En ole käynyt terapiassa enkä mene enkä lue naistenlehtien psykologisia juttuja.
Omaa taustaani katsoen niin mummollani kuin äidilläni on ollut niin fyysisesti rankka ja työntäyteinen elämä että sisulla heidän oli mentävä ilman terapioita. Mummuani en muista mutta äiti oli huumorintajuinen ihminen silti, huolehtivainen , vaikkei meillä halailtu. Eikä tosiaan mitään prinsessajuttuja ollut 50-luvun synttäreillä koskei niitä yksinkertaisesti vietetty, ehkä päivällä sanottiin , sinustakin tuli 8 - vuotias, onnea!
Mitähän yritän sanoa? Ymmärrän oman äitini elämän ja resurssit. Sitä en ymmärrä näiden 70- luvulla syntyneiden vaatimuksia että nyt vanhusten pitäisi mennä terapiaan jotta käsittäisivät miten pahoja olivat. Langeta tytärten jalkojen juureen pyydellen anteeksi , mikä ketäkin närästää. Terveyssiteitä, huonoja synttärilahjoja, mitä lie tarpeita , mihin äidit eivät ole oikeasti osanneet vastata 80- luvulla. Vaikka esim. syventyneet kuulemaan ja keskustelemaan nuoriso-idoleista
Kyllä, kaikilla on elämän vaikeudet ja resurssit... ymmärretään se.
Mutta kun lisätään soppaan äidin alkoholi- ja lääkeriippuvuus ja tolkuton viha ja väkivaltainen käytös, niin ei jaksa ymmärtää määräänsä enempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Koska se luonne ja käyttäytymismaneerit tulevat äidiltä tottakai mielestään kurjan äidin saanut käyttäytyy samoin, yrittää tallata sovittelevat ja ymmärtävät kommentit littanaksi . Kun minä olen se vääryyden kärsinyt kun lapsuudenkoti ei ollut mieleiseni.
En ole käynyt terapiassa enkä mene enkä lue naistenlehtien psykologisia juttuja.
Omaa taustaani katsoen niin mummollani kuin äidilläni on ollut niin fyysisesti rankka ja työntäyteinen elämä että sisulla heidän oli mentävä ilman terapioita. Mummuani en muista mutta äiti oli huumorintajuinen ihminen silti, huolehtivainen , vaikkei meillä halailtu. Eikä tosiaan mitään prinsessajuttuja ollut 50-luvun synttäreillä koskei niitä yksinkertaisesti vietetty, ehkä päivällä sanottiin , sinustakin tuli 8 - vuotias, onnea!
Mitähän yritän sanoa? Ymmärrän oman äitini elämän ja resurssit. Sitä en ymmärrä näiden 70- luvulla syntyneiden vaatimuksia että nyt vanhusten pitäisi mennä terapiaan jotta käsittäisivät miten pahoja olivat. Langeta tytärten jalkojen juureen pyydellen anteeksi , mikä ketäkin närästää. Terveyssiteitä, huonoja synttärilahjoja, mitä lie tarpeita , mihin äidit eivät ole oikeasti osanneet vastata 80- luvulla. Vaikka esim. syventyneet kuulemaan ja keskustelemaan nuoriso-idoleista
Minua kouraisi mahanpohjasta silloin lapsena, kun humalainen äitini pahoinpiteli minua. Mutta olisi täytynyt ymmärtää, kun sillä oli niin huonot resurssit. Äitini on onneksi kuollut. En surrut. Olenko normaali vai epänormaali?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Koska se luonne ja käyttäytymismaneerit tulevat äidiltä tottakai mielestään kurjan äidin saanut käyttäytyy samoin, yrittää tallata sovittelevat ja ymmärtävät kommentit littanaksi . Kun minä olen se vääryyden kärsinyt kun lapsuudenkoti ei ollut mieleiseni.
En ole käynyt terapiassa enkä mene enkä lue naistenlehtien psykologisia juttuja.
Omaa taustaani katsoen niin mummollani kuin äidilläni on ollut niin fyysisesti rankka ja työntäyteinen elämä että sisulla heidän oli mentävä ilman terapioita. Mummuani en muista mutta äiti oli huumorintajuinen ihminen silti, huolehtivainen , vaikkei meillä halailtu. Eikä tosiaan mitään prinsessajuttuja ollut 50-luvun synttäreillä koskei niitä yksinkertaisesti vietetty, ehkä päivällä sanottiin , sinustakin tuli 8 - vuotias, onnea!
Mitähän yritän sanoa? Ymmärrän oman äitini elämän ja resurssit. Sitä en ymmärrä näiden 70- luvulla syntyneiden vaatimuksia että nyt vanhusten pitäisi mennä terapiaan jotta käsittäisivät miten pahoja olivat. Langeta tytärten jalkojen juureen pyydellen anteeksi , mikä ketäkin närästää. Terveyssiteitä, huonoja synttärilahjoja, mitä lie tarpeita , mihin äidit eivät ole oikeasti osanneet vastata 80- luvulla. Vaikka esim. syventyneet kuulemaan ja keskustelemaan nuoriso-idoleista
Minua kouraisi mahanpohjasta silloin lapsena, kun humalainen äitini pahoinpiteli minua. Mutta olisi täytynyt ymmärtää, kun sillä oli niin huonot resurssit. Äitini on onneksi kuollut. En surrut. Olenko normaali vai epänormaali?
Eikö tässä ole ollut aiheena tunnekylmät äidit jne. Ei juopot äidit
Eiköhän ne ole kaksi eri asiaa, 40-luvulla syntyneet estyneet ja lasta ei saa hemmoitella kuin alkoholiongelmaiset? Jouöia kyllä 40- luvullakin syntyneissä oli.
Meillä ei alkoholia käyttänyt kuin mieheni ja se oli lapsille ikävä juttu sekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on sillä tavalla ironinen, että välillä keskusteluun osallistuu joku näiden äitien ikäluokasta käyttäytymällä täsmälleen esiintuotujen esimerkkien kaltaisesti. Keskusteluun osallistutaan väittämällä vastaan, vääristelemällä, ymmärtämällä tahallaan väärin, itsesäälissä pyöriskelemällä, marttyyriksi heittäytymällä, nasevalla herjalla, piilotetulla loukkauksella ja välinpitämättömyydellä. Kaikki mitä sanot ja tunnet on väärin - muista se.
Ihan mahanpohjasta kouraisee lukea näitä kommentteja, joiden kirjoittaja ei joko ymmärrä mitään tai haluaa ärsyttää esittämällä tyhmää.
Olen todella pahoillani kaikkien niiden puolesta, joille tuon kaltainen änkyröinti on äidin puolelta ihan todellista totta eikä vain nettikommenttien kertomaa.Varmasti onkin todellista totta, mutta etkö näe kommentin pointtia? Täällä haukutaan kylmiä äitejä, väitetään että itse ei varmasti olla samanlaisia, mutta kommenteista heijastuu samanlainen kylmyys ja kovuus toisinajattelijoita kohtaan.
Koska se luonne ja käyttäytymismaneerit tulevat äidiltä tottakai mielestään kurjan äidin saanut käyttäytyy samoin, yrittää tallata sovittelevat ja ymmärtävät kommentit littanaksi . Kun minä olen se vääryyden kärsinyt kun lapsuudenkoti ei ollut mieleiseni.
En ole käynyt terapiassa enkä mene enkä lue naistenlehtien psykologisia juttuja.
Omaa taustaani katsoen niin mummollani kuin äidilläni on ollut niin fyysisesti rankka ja työntäyteinen elämä että sisulla heidän oli mentävä ilman terapioita. Mummuani en muista mutta äiti oli huumorintajuinen ihminen silti, huolehtivainen , vaikkei meillä halailtu. Eikä tosiaan mitään prinsessajuttuja ollut 50-luvun synttäreillä koskei niitä yksinkertaisesti vietetty, ehkä päivällä sanottiin , sinustakin tuli 8 - vuotias, onnea!
Mitähän yritän sanoa? Ymmärrän oman äitini elämän ja resurssit. Sitä en ymmärrä näiden 70- luvulla syntyneiden vaatimuksia että nyt vanhusten pitäisi mennä terapiaan jotta käsittäisivät miten pahoja olivat. Langeta tytärten jalkojen juureen pyydellen anteeksi , mikä ketäkin närästää. Terveyssiteitä, huonoja synttärilahjoja, mitä lie tarpeita , mihin äidit eivät ole oikeasti osanneet vastata 80- luvulla. Vaikka esim. syventyneet kuulemaan ja keskustelemaan nuoriso-idoleista
Minua kouraisi mahanpohjasta silloin lapsena, kun humalainen äitini pahoinpiteli minua. Mutta olisi täytynyt ymmärtää, kun sillä oli niin huonot resurssit. Äitini on onneksi kuollut. En surrut. Olenko normaali vai epänormaali?
Minä puolestani kirjoitin joku aika sitten tänne, kuinka joudun taistelemaan, etten lyö huonosti käyttäytyvää lastani, koska äitini on lyönyt minua kun olen käyttäytynyt huonosti, ja lapsuudesta jäi muisto paitsi siitä, miten nöyryyttävää ja väärin se oli, myös siitä, että se kuitenkin oli tehokas keino muuttaa lapsen käytös. Nyt olen kuitenkin saanut tämän uusimman häirikköinvaasion myötä lukea ketjusta sivukaupalla väitteitä, joiden mukaan tänne kirjoittavat kuvittelevat olevansa jotenkin kaikessa kokonaan erilaisia kuin äitinsä, vaikka eivät ole. Minun ongelmani, ja luulen etten ole lainkaan ainoa, on päinvastoin nimenomaan se, että EN valitettavasti ole kaikessa kokonaan erilainen kuin äitini.
Junttien lapsena? En ole eläessäni kuullut, että vanhempien junttius tekisi kenestäkään katkeraa. Syyt taitavat löytyä muualta.[/quote]
Eikös täällä sivukaupalla ole vanhemmista valitettu, ei tarpeeksi kiiltokuvamaista lapsuutta.
Tosin en tiedä mitä lapseni muualla puhuvat mutta varmaan akateemisina saattavat vertailla useamman polven sivistyskoteja omiin duunarivanhempiinsa, juntteihin.
Se on monen kommentin taustalla sama juttu.[/quote]
Jos tässä ketjussa ei olisi 215 sivua kerrottu esimerkkejä kylmästä, tunteettomasta lapsuudesta, pitäisin sinua feikkinä, joka haluaa sekoittaa pakkaa ja kehittää draamaa. Taidat kuitenkin valitettavasti olla ihan tosissasi.