Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
.
Näköjään luulet että kaikki ihmettelijät ovat sama henkilö. Niin ei ole, moni ihmettelee ehtoopuolen naisten katkeruutta äidilleen ihan arkisista jutuista, jotka lapsena tai teini-iässä on suututtanut
Noita me sisarusten kanssa joskus naureskellaan äiti- vainaasta, häveliäisyyttä, jotain hassua periaatetta, närkästystä meikkaamistavasta tms. Mutta hyväntahtoisina muisteluina.
Arkiset jutut kuulostavat pieniltä ja turhilta, jos ne irrottaa kontekstistaan. Ei kukaan täällä jokaista kaltoinkohteluaan kuvaile, vaan antaa vain esimerkkejä siitä, miten ankaruus ja kylmyys ilmenivät. Me, jotka olemme olleet samassa veneessä, tunnistamme kyllä taustan, josta esimerkit nousevat.
Minulle luvattiin maksaa autokoulu, mutta tämä lupaus kai ihan oikeasti unohtui ja maksoin sen sitten itse. Ei haittaa mitään. Sen sijaan haittaa se, että sain aina synttärilahjaksi asioita, joista ei koskaan kysytty, mitä haluaisin. Siihen liittyvä suru ei ole surua puuttuvista tavaroista, vaan siitä ettei lasten mielipidettä muutenkaan kyselty koskaan. Eli ongelma oli kommunikaation ja välittämisen puute, ei se, etten saanut lahjoja, joita olisin halunnut. Tähän tietysti voisi sanoa, että olisit iloinen että ylipäätään sait mitään. Niin olenkin, on lapsia, joiden syntymäpäivää ei ole muistettu mitenkään. Se on vielä surullisempaa juuri siksi, että se kertoo välittämisen puutteesta muissakin asioissa.
Lasta ei rakasteta jos ei syntymäpäivänä ja jouluna huku lahjoihin? Ralkaus on siis yhtä kuin materialismi?
Omat lapseni olivat lapsia aikaan kun synttärit olivat mehukattia ja keksejä. En siis rakastanut lapsiani, tavaraa ostettiin tarpeen mukaan.
Nykyiset vanhemmat rakastavat suunnattomasti, äärettömän paljon lapsiaan kun on maksetut pellet ohjelmaa tekemässä, tarjoilut pitopalveluista. Ei pitäisi enää terapian tarpeessa olevia lapsia olla tulevaisuudessa.
Rakkaus ei ole yhtä kuin materialismi. Jos niin koet nämä viestit, niin et todellakaan ymmärrä mistä niin moni täällä kirjoittaa. Vedät ehkä tarkoituksellisesti mutkat suoriksi.
On hienoa jos oma lapsuutesi on ollut kannustava, turvallinen ja olet saanut olla sinä juuri sellaisena kuin olet materiasta viis. Toisaalta voit kuulua heihin joilla on kyky vain siirtää asiat sivuun ja tosiaan olla koskaan enää suomatta niille ajatustakaan ja puskea eteenpäin. Mahdollisesti olet siitä ominaisuudestasi johtuen empatiakyvytön myös muissa asioissa.
Pitäisi kuitenkin muistaa, että me kaikki ollaan erilaisia ja hyvin moni haluaa käsitellä itseään koskevat asiat edes yksin tai sitten vertaistukea saaden kuten täällä. Kaikkien ei varmaan tarvitse niin tehdä, mutta kuten tämä ketju jo sinullekin kertoo, meitä on monia.
Vanhempamme saavat elää elämänsä kuten tähänkin saakka, tiedetään että muutosta ei tule, eikä sitä monikaan varmasti odota. Itseni takia ja sen, etten siirtäisi samoja käytösmalleja enää seuraavalle sukupolvelle, haluan käsitellä tämän. Harmi, että se sinua niin kovin ärsyttää, vaikken ymmärrä miksi.
Edelleen voi olla lukematta ketjua jos sen aihe häiritsee niin paljon, että toisten kokemukset pitää kyseenalaistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli yhdet rintaliivit, jotka sain ostaa huokailujen saattelemana 15- vuotiaana, kun olin ensin pyytänyt. Olisin tarvinnut liivejä jo vuosia aikaisemmin, mutta olin silloin lapsi vielä. Niitä yksiä ja samoja liivejä käytin aina, eikä niitä voinut kovin usein pestä. Kerran, kun olin silloisen poikaystäväni luona saunassa, niin hänen äitinsä näki ne mun virttyneet ja likaiset liivit ja pesi ne. Varmasti säälistä, mut kyllä hävetti. Mikä kumma noissa rintaliiveissä oikein on ollut, kun monessakin tarinassa niiden hankkiminen on ollut vaikeaa tai jopa ihan mahdotonta.
Tässä on nyt jonkin verran puhuttu resursseista. Jos sillä tarkoitetaan rahaa tai materiaa, niin minun äidilläni on ollut paljon paremmat resurssit kasvattaa lapsia kuin minulla. Hänellä on ollut aina vakituinen työ, töitä sai, kun osasi kävellä tehtaan portille. Ei työttömyysjaksoja tai toistuvia yt- neuvotteluja, kuten minulla ja miehelläni. Isäni oli vakituisessa työssä samassa tehtaassa 40 vuotta. Minulla ei vielä 47- vuotiaanakaan ole ollut mahdollisuutta asuntolainaan. Hyvin leppoisaa on heidän elämänsä taloudellisesti ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Alkuperäinen kysymys kuului: Onko teillä muilla samanlaista? Se on avoin kysymys, johon voi vastata joko on tai ei. Ne jotka ovat vastanneet että on, ovat myös kuvanneet avoimesti millainen suhde oli. Jos ei ollut samanlaista, miksi ei saisi kertoa että ei ollut ja kuvata millaista oli?
Jos esitetään tällainen kysymys, ajatteletko että siihen vastata vain ne joilla oli samanlaista? Jos kyse olisi tutkimuksesta, metsään menisi tutkimustulokset rankasti.
Vaikkakaan tämä ei tutkimus ole, kysymys esitettiin siinä muodossa, että siihen voi vastata vapaasti olipa samanlaisia kokemuksia tai ei.
Jos tähän saisi vastata vain ne, joilla on ollut vaikea äitisuhde, helposti tehdään yleistys, niinkuin täällä on jo tehty, että kaikki sota-ajan ihmiset ovat vaikeita. Vastaukseni perusteella tekemäsi analysointikin jo osoittaa asenteesi, että kertomani ei voi olla totta.
Tosiasia kuitenkin on, että sota-ajan kokeneet eivät kaikki ole samanlaisia. Ehkä tähän vaikuttaa kulttuurillenkin perimä, eri puolilla Suomea kasvaneet ovat erilaisia luonteeltaan ja käytökseltään, suhtautuvat asioihin eri tavalla jne.
Meillä ei ollut puhumattomuutta, äidiltä opin, että kaikista asioista voi puhua. Vaikka niistä menkuistakaan ei kerrottu ennen kuin ne tulivat, tiesin kyllä että ne ovat joskus tulossa. Äiti piti hyvin avoimesti esillä siteet ja tamponit, jopa vaipat joita joita joutui käyttämään runsaiden vuotojen vuoksi. Lähetti minutkin tamponiostoksille, kun itse ei päässyt järkyttävän kovista kivuista ja vuodoista johtuen. Kun omat menkkani alkoivat 12-vuotiaana, kärsin yhtä lailla kuin äitini oli menkuista kärsinyt eikä sitä tarvinnut pitää salassa. Äitillä oli niksejä kipujen hallintaan ja antoi olla pois koulusta pahimpina vuotopäivinä, kun mitkään siteet eivät pidätelleet läpivuotoja varttia kauempaa. Koulussa ei opettaja päästänyt kesken tunnin käymään vessassa. Näistä puhuttiin avoimesti ja tiesin tarkalleen, mitä vuotoihin liittyviä sairauksia suvussani oli ja mitä saattoi olla odotettavissa tulevina vuosina. Kun minulla todettiin vaikea endo päälle parikymppisenä, sain äidiltä tukea useiden endoleikkausten ja lapsettomuusvuosien läpikäyntiin.Anteeksi, että rikoin näkemyksenne siitä, että koko sota-ajan sukupolvi vaikeaa. Itse en tuohon pysty samaistumaan niiden kokemusten perusteella joita minulla on.
Muotoilkaa kysymykset vastaisuudessa niin, etteivät ne ole avoimia kysymyksiä, joihin kysymyksen perusteella voi vastata joko kyllä tai ei vastauksilla.Edelleen vähän väärä paikka sulla tulla uhriutumaan tähän keskusteluun kun sulla on ollut niin kovin hyvä lapsuus. Vähän fiksumpi ihminen sen ehkä tajuaisi, mutta kaikilta ei voi vaatia.
Muutenkin tässä keskustelussa näiden hyvän lapsuuden kokeneiden kanssa suurin ongelma on se, että edelleenkään eivät suostu tajuamaan, että jos heillä on ollut asiat hyvin, niin kaikilla ei silti ole. Ja että ne toisten kokemukset eivät johdu herkkänahkaisuudesta tms.
Itsekin kirjoitin äitini olleen aina hirveä, ja kuvailin hänen viimeaikaisia toimiaan myös, niin joku tulee ehdottamaan muistisairautta.
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Onneksi mulla on myös jo 30 vuotta ollut maailman ihanin äitipuoli, jolta olen saanut hirveän määrän korjaavaa kokemusta siitä, millaista on normaali äidillisyys. Jotain mitä en omalta äidiltäni ole ikinä saanut, enkä tule saamaan.
Samaa mieltä. Se, että alkuperäinen kysymys antaa mahdollisuuden heidänkin kokemuksille joilla on ollut hyvä lapsuus, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heillä on valta pyyhkiä sillä pois niiden kokemukset, joilla lapsuus oli huono.
Näin ei kukaan ole tehnytkään. Sen sijaan kommenteissa mitätöitiin se hyvä lapsuus palsta-analysoinnilla.
Hyvää lapsuutta ei saa mitätöidä palsta-analysoinnilla, mutta sen huonon lapsuuden saa? Sitähän se joissain viesteissä on myös ollut.
Mitä jos vain puolin ja toisin hyväksytään toistemme kokemukset sellaisina kuin ne ovat? Ilman vähättelyä kummassakaan tapauksessa. Olisiko siinä ideaa?
Vierailija kirjoitti:
Tässä on nyt jonkin verran puhuttu resursseista. Jos sillä tarkoitetaan rahaa tai materiaa, niin minun äidilläni on ollut paljon paremmat resurssit kasvattaa lapsia kuin minulla. Hänellä on ollut aina vakituinen työ, töitä sai, kun osasi kävellä tehtaan portille. Ei työttömyysjaksoja tai toistuvia yt- neuvotteluja, kuten minulla ja miehelläni. Isäni oli vakituisessa työssä samassa tehtaassa 40 vuotta. Minulla ei vielä 47- vuotiaanakaan ole ollut mahdollisuutta asuntolainaan. Hyvin leppoisaa on heidän elämänsä taloudellisesti ollut.
Nykyään teollisuudessa jos tilauskannan kasvu tipahtaa 0,0001%, heti ollaan hysteerisenä heittämässä vuokratyöntekijät pihalle ja lomauttamassa vakituiset, sitten annetaan olla pakkolomalla strategisesti se 5 päivän omavastuuaika ettei saa mistään mitään rahaa ja sen jälkeen soitellaan takaisin töihin. Tämäkin temppu on pelkkä palkkakustannuksissa säästökikka työantajilla eikä mitään todellista asiaa, miksi tällaiseen huijaukseen ei kukaan puutu??!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Alkuperäinen kysymys kuului: Onko teillä muilla samanlaista? Se on avoin kysymys, johon voi vastata joko on tai ei. Ne jotka ovat vastanneet että on, ovat myös kuvanneet avoimesti millainen suhde oli. Jos ei ollut samanlaista, miksi ei saisi kertoa että ei ollut ja kuvata millaista oli?
Jos esitetään tällainen kysymys, ajatteletko että siihen vastata vain ne joilla oli samanlaista? Jos kyse olisi tutkimuksesta, metsään menisi tutkimustulokset rankasti.
Vaikkakaan tämä ei tutkimus ole, kysymys esitettiin siinä muodossa, että siihen voi vastata vapaasti olipa samanlaisia kokemuksia tai ei.
Jos tähän saisi vastata vain ne, joilla on ollut vaikea äitisuhde, helposti tehdään yleistys, niinkuin täällä on jo tehty, että kaikki sota-ajan ihmiset ovat vaikeita. Vastaukseni perusteella tekemäsi analysointikin jo osoittaa asenteesi, että kertomani ei voi olla totta.
Tosiasia kuitenkin on, että sota-ajan kokeneet eivät kaikki ole samanlaisia. Ehkä tähän vaikuttaa kulttuurillenkin perimä, eri puolilla Suomea kasvaneet ovat erilaisia luonteeltaan ja käytökseltään, suhtautuvat asioihin eri tavalla jne.
Meillä ei ollut puhumattomuutta, äidiltä opin, että kaikista asioista voi puhua. Vaikka niistä menkuistakaan ei kerrottu ennen kuin ne tulivat, tiesin kyllä että ne ovat joskus tulossa. Äiti piti hyvin avoimesti esillä siteet ja tamponit, jopa vaipat joita joita joutui käyttämään runsaiden vuotojen vuoksi. Lähetti minutkin tamponiostoksille, kun itse ei päässyt järkyttävän kovista kivuista ja vuodoista johtuen. Kun omat menkkani alkoivat 12-vuotiaana, kärsin yhtä lailla kuin äitini oli menkuista kärsinyt eikä sitä tarvinnut pitää salassa. Äitillä oli niksejä kipujen hallintaan ja antoi olla pois koulusta pahimpina vuotopäivinä, kun mitkään siteet eivät pidätelleet läpivuotoja varttia kauempaa. Koulussa ei opettaja päästänyt kesken tunnin käymään vessassa. Näistä puhuttiin avoimesti ja tiesin tarkalleen, mitä vuotoihin liittyviä sairauksia suvussani oli ja mitä saattoi olla odotettavissa tulevina vuosina. Kun minulla todettiin vaikea endo päälle parikymppisenä, sain äidiltä tukea useiden endoleikkausten ja lapsettomuusvuosien läpikäyntiin.Anteeksi, että rikoin näkemyksenne siitä, että koko sota-ajan sukupolvi vaikeaa. Itse en tuohon pysty samaistumaan niiden kokemusten perusteella joita minulla on.
Muotoilkaa kysymykset vastaisuudessa niin, etteivät ne ole avoimia kysymyksiä, joihin kysymyksen perusteella voi vastata joko kyllä tai ei vastauksilla.Edelleen vähän väärä paikka sulla tulla uhriutumaan tähän keskusteluun kun sulla on ollut niin kovin hyvä lapsuus. Vähän fiksumpi ihminen sen ehkä tajuaisi, mutta kaikilta ei voi vaatia.
Muutenkin tässä keskustelussa näiden hyvän lapsuuden kokeneiden kanssa suurin ongelma on se, että edelleenkään eivät suostu tajuamaan, että jos heillä on ollut asiat hyvin, niin kaikilla ei silti ole. Ja että ne toisten kokemukset eivät johdu herkkänahkaisuudesta tms.
Itsekin kirjoitin äitini olleen aina hirveä, ja kuvailin hänen viimeaikaisia toimiaan myös, niin joku tulee ehdottamaan muistisairautta.
EI. Kun äitini EI OLE MUUTTUNUT. Hän on AINA ollut hirveä ihminen. Sellainen, jonka kanssa en ikimaailmassa olisi tekemisissä, ellei kyseessä olisi äitini.
Onneksi mulla on myös jo 30 vuotta ollut maailman ihanin äitipuoli, jolta olen saanut hirveän määrän korjaavaa kokemusta siitä, millaista on normaali äidillisyys. Jotain mitä en omalta äidiltäni ole ikinä saanut, enkä tule saamaan.
Samaa mieltä. Se, että alkuperäinen kysymys antaa mahdollisuuden heidänkin kokemuksille joilla on ollut hyvä lapsuus, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heillä on valta pyyhkiä sillä pois niiden kokemukset, joilla lapsuus oli huono.
Näin ei kukaan ole tehnytkään. Sen sijaan kommenteissa mitätöitiin se hyvä lapsuus palsta-analysoinnilla.
Hyvää lapsuutta ei saa mitätöidä palsta-analysoinnilla, mutta sen huonon lapsuuden saa? Sitähän se joissain viesteissä on myös ollut.
Niin en ole väittänyt. En tiedä mitä täällä muissa viesteissä on kommentoitu. En ole niitä lukenut. Mutta tässä mitätöitiin nimenomaan se hyvä lapsuus ja siihen edellinen kommentti.
Olen syntynyt 1947.Minulla oli vain isä.En saanut rahaa siteisiin,eikä kukaan puhunut kuukautisista.Meillä ostettiin pumpulia ja käytinnsitä kun kuukautiset tuli.Pikkutilalka piti suoraan koulusta mennä maatilan töihin ja välillä kiireen takia ei saanut mennä kouluunkaan,jotta saatiin syystyöt tehtyä.Siis ihan alakoululaisena isä laittoi meidät töihin esim suoraan perunapellolle koulusta tulon jälkeen.Sitä kesti elokuysta lokakuun loppuun,sillä minä ja sisareni nostimme kaikki perunat ilman muiden apua.Isä avasi vain vaot ja kävi nostamassa ja kuljettamassa perunat säilöön jasieltä sitten perunajauhotehtaalle.Omalle tyttärelle luin paljon ja hän istui aina sylissäni.Tytär pääsi muskariin jo 3 vuotiaana,ja kuljetin hänet sinne 20 km päähän kaupunkiin koska maalaiskunnassa ei ollut muskaria.Pianoahän alkoi soittaa 4 vuotiaana myöhemmin hanuria.Sai opis kella ylioppilaaksi,myöhemmin maisteriksi ja tohtoriksi.Tytär ei puhunut omista asioistaan,ei tuonut poikaystäviä kotiin,ei kertonut tunteistaan,ei koska kuuukautiset alkoivat.Oli maisteriopintojen aikana eristäytnyt,eikä halunnut edes vastata puhelimeen.Ilmeisesti häpesi meitä vsnhempiaan kun emme kumpikaan olleet ylioppilaita.Ei minua eikä miestäni vahemmat kouluttaneet,itse maksoimme ammattiopintomme työtä tekemällä.Nykyisin olemme jo vanhoja.Tyttärelle on kiireinen ja vaativa työ yliopistossa.Hän tapaa meitä harvoin.Syynä on korona,koska mieheni on vakasti sairas eikä voi ottaa rokotusta.Mutta tytär ei ole kovin empaattinen,eikä meille koskaan mitään ystävyysuhdetta tule.Nykynuoret ovat tottuneet elämään mukavasti ja omien tsrpeiden mukaan.Monella meidän sukupolveen kuuluvalla ei sitä oikeutta ollut piti laittaa aina muiden tsrpeet omien tarpeiden edelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin tämän yhdeksän (9!) vuotta vanhan ketjun ja luin ensimmäiset 50 sivua, jokaikisen kirjoituksen hämmennyksen vallassa. Voi kauhistus teitä kaikkia, jotka ovat kotonaan tällaista kokeneet! Minulla ei ole ollut aavistustakaan, otan niin osaa! Olen aivan eri sukupolvea, äiti -30, minä -59. 70-luvun kävin koulua: oppikouluun pääsin -69. Omat skitsoni minullakin on kotoa, mutta ei mitään näihin kertomuksiin verrattavaa. En ole tiennyt, että 80-luvulla kasvaneiden teinien elämä on voinut olla näin kauheaa. Hieno ketju, koska se on niin laaja ja niin moni puhuu samoista asioista, sukupolvikokemuksista. Moni on kertonut, miten terapeuttinen kokemus on ollut lukea muiden kokemuksia, mikä on aivan ihanaa. Tärkeä keskustelu!
Itsekin olen kokenut oivalluksia lukiessani näistä äideistä. Olen ollut itse aina ikäistäni nuorempi, olen aina käynyt kymmentä vuotta nuoremmasta kuin olen. Ja aina olen ollut konfliktissa itseäni 10-15 vuotta vanhempien naisten kanssa. Siis juuri näitä kertomusten äitejä vuosilta 44-49 olen tavannut. Kaameita akkoja, huonosti käyttäytyviä keski-ikäisiä naisia, tylyjä epämiellyttäviä ihmisiä. He ovat yksi syy siihen, miksi en ole koskaan oikein kasvanut täysin aikuiseksi ja miksi miellän edelleenkin keski-ikäiset naiset itseäni vanhemmaksi ja jotenkin epämiellyttäviksi. Ja että ikääntyminen merkitsisi sellaiseksi muuttumista, ja olen ahdistunut omasta ikääntymisestäni. En siis yleistä että kaikki jne, mutta olen elämäni aikana tavannut näiden tarinoiden äitejä, ikäviä ihmisiä.
Toisaalta, olen myös lukenut täällä av:lla ketjuja anopeista ja omista äideistä, joilla ei ole mitään rajoja ja jotka tunkevat nuorten äitien elämään, antavat vääränlaisia lahjoja ja neuvoja, jotka kuulostavat hyvää tarkoittavilta, mutta ovatkin osa ihmeellistä valtapeliä. Ja sitten täällä on keskusteltu sietämättömistä äideistä tai muista lähisukulaisista, jotka dominoivat jälkeläistensä elämää, käyttäytyvät huonosti häissä, pilaavat mökkiloman ja ovat kaikin puolin sietämättömiä. Olen ihmetellyt tätä palstaa tyyliin että mistä tällaisia perheitä löytyy ja niin paljon vielä... Kun minulle itselleni on kotona opetettu, että aina pitää ottaa muut huomioon; pitää ymmärtää, minkälaiset vaikutukset omalla käytöksellä on muihin ihmisiin. Ja täällä on kerrottu loppumattomasti juttuja ahneista, itsekkäistä, hallitsemaan pyrkivistä äideistä ja anopeista, mitä en ole voinut ymmärtää, siis tällaiset ihmiset ovat minulle täysin toiselta planeetalta.
Kuin luin näistä 40-luvulla syntyneistä naisista, niin jotain loksahti kohdalleen. He ovat niitä "kaameita akkoja" joita olen kohdannut koko elämäni ajan ja jotka ovat käyttäytyneet minua kohtaan joskus hyvinkin epäystävällisesti. Näistä naisista on puhuttu niissä ketjuissa, joita en ole ollenkaan ymmärtänyt. Nämä ovat niitä jonossa etuilijoita, jalkakäytävälle pysäköiviä, kaksi penkkiä valtaavia, hyökkäämällä puolustautuvia. Näitä tätejä on siis oikeasti olemassa, eikä vika ole minun, heidän käytöksensä ei johdukaan minusta ja minun tekemisistäni. Tällainen näkökulma minulla. Kiitos kaikille!
Onkohan 40-luvulla syntyneillä suurilla ikäluokilla ollut niin kova kilpailu joka asiassa että se on muokannut heistä hyökkääviä ja kovia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkuista ei ehkä osattu valistaa ennenkuin ne alkoivat, mutta olen hyväksynyt sen ja antanut anteeksi. En koskaan ole kokenut myöskään syyllistämistä yhtään mistään. Äiti ei ollut kylmä ja kova, hän oli rakastava ja hellä. Koskaan ei puhunut pahaa muista ihmisistä tai arvostellut ketään. Ei voinut sietää sellaista.
Rahaa ei paljon ollut, se mitä oli, meni elämiseen. Leluja ei juurikaan ollut, kun ei ollut rahaa, mutta en ole mitään traumoja siitä saanut. Yhden rakkaan nuken omistin. Koskaan en ollut tylsistynyt, aina oli jotain tekemistä; luin paljon, tein käsitöitä ja leikin kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Ymmärrän, että äitimme teki parhaansa lastensa eteen, sillä vähällä mikä oli. Oli työssä mutta palkka oli pieni. Ruokaa oli aina riittävästi, vaikka usein se oli ruokaa, jota nykyisin kutsutaan köyhäilyksi. Silloin se oli normaalia hyvää ja ravitsevaa ruokaa, emmekä nälkää kokeneet koskaan.
Olen 60-luvulla syntynyt, äitini 30-luvulla.Joko se oli näin tai sitten sinulla on välttelevä kiintymyssuhde. Heillä on myös tapana muistella kaikkea täydellisenä ja emotionaalisia traumoja ei vain nähdä. Puhumattomuutta on ollut paljon ja ihmissuhteet etäisen kohteliaita. Ei mitään julmaa, mutta etäistä.
Toki paljon on hyviäkin koteja ja saat olla kiitollinen jos sinulla oli sellainen. Mutta miksi koit tarpeelliseksi kertoa sen juuri tässä ketjussa?
Mietipä tämän mielikuvan kautta. Jos sinulla todetaan syöpä ja joudut leikkaukseen ja koet siitä hätää ja pelkoa niin tuleeko hyvä mieli jos kaverit käy sinun ovella kehumassa omia sukujaan kuinka ikinä ei syöpää ole ollut? Mieti vähän, tässä ketjussa on tarkoitus avata omaa ahdistusta, meillä nelikymppisillä on paljon vaille jäämisen kokemuksia. Tuo kommenttisi pisti analysoimaan sinua..
Ehkä te vaan analysoitte liikaa, teette kärpäsistä härkäsiä. Jokaisella on ikäviä muistoja lapsuudesta ja hyviä muistoja. Ihan varmaan joku Kalle Päätalon aikalainen hämmästelisi kun nelikymppiset valittaa äidin joskus sanoneen pahasti eikä ollut joku hempeän romaanin äiti palvelijoiden tehdessä työt hellimässä lastaan.
Ihminen voi valita piehtaroiko lapsuudessaan vai elää nykypäiväänsä.
Se on voimakas suoja, että lakaistaan kaikki maton alle ja ollaan kuin kaikki olis vaan hyvin. Mutta muruseni, me ei haluta elää niin. Me halutaan että on oikeasti levollinen olo. Et voi ymmärtää sitä ja sen vuoksi voit tehdä oman ketjun, elä tule tänne tuollaisten kommenttien kanssa.
Oikeastaan olisikin kiinnostavaa jos nämä 40 ja 50-luvun äidit (jos vanhanaikainen ja ylivaatimaton eli ei muutosta haluava niin 60-luvun äitikin käy) tekisivät oman ketjun lapsistaan
Minustakin olisi vain hyvä että olisi monenlaisia ketjuja lapsena ja vanhempana olosta. Vaikka sitten pettyneen äänellä.
Eiköhän hyvin moni tähän ketjuun kirjoittanut kuuntelisi aidon kiinnostuneena vaikka -40 luvulla syntyneiden näkökulmia, arvomaailmaa, mahdollista itsereflektiota. Tai vaikka tyttären sättimistä. Kaikki tämmöinen avartaa kokonaiskuvaa tavalla tai toisella.
Uskoakseni on vain niin että moni hankala vanhemman sukupolven besserwisser-tyyppi ei näe tälläisessä jakamisessa mitään mielenkiintoa. Tytär on vain ja ainoastaan kiittämätöntä ja hemmoteltua terapiasukupolvea, voisin kuvitella oman äitini tänne tuikkaavan.
Mielenkiintoisempaa olisi lukea 90-luvulla syntyneiden tyttärien kokemuksia näistä henkisesti kehittyneistä täydellisistä 70-luvulla syntyneistä äideistään.
Ei 70-luvulla syntyneet ole tässä ketjussa kuvanneet itseään täydellisinä, pikemminkin laiminlyönnin uhreina. Tässä ketjussa nousee esiin kohtaamattomuus, hylkääminen, mitätöinti, puhumattomuus ja suoranainen halveksunta oman vanhemman toimesta.
Ja kyllä. Kiinnostaisi tietää millaisia lapsia nämä ovat saaneet, tosin osalla lapset on varmaan syntyneet 2000-luvulla. Tuntemani 90- ja 00- ihmiset vaikuttavat ihanilta
Minä sain lapseni vasta 2000-luvulla, mikä oli hyvä. Ehdin käsitellä äiti-asiaa monta vuotta terapiassa ennen omia lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Emmeköhän me äidit tiedä ihan itse jos ei lapsemme saanut yhtä messevää elämää kuin lasten kaverit.
Itse tunnen kovaa syyllisyyttä että tavan pienipalkkaisena yleensä perustin perheen samanlaisen köyhän miehen kanssa.
Sisarukseni olivat fiksumpia kuin jäivät sinkuiksi keräten itselleen omaisuutta.Pakko oli käydä töissä, jos yhden lapsen tarpeet huomioi, lautapeli, sadun lukeminen, saattoi isompi tuntea itsensä syrjäytetyksi jne.
Työttömäksi 90- luvulla jäätyäni olin toista
vuotta iltatöissä, kaikki se oli lapsilta pois kuin isäkin oli vuorotöissä. Tavaraa ei lapsilla ollut siinä määrin kuin joillain muilla.Jokainen jakoi mainoksia, jokainen oli kesätöissä heti teinistä lähtien. Jokainen maksoi osan autokoulustaan itse.
Jokaista kannustettiin opiskelemaan muttei sitten pystytty paljon rahallisesti tukemaan .Pyydän sydämestäni anteeksi lapsilta, monesti olen heillekin pahoitellut. Varmaan tuli kovisteltua, vahdittua teininä, laitettua rajoja.
Kaksi lapsista on sanonut, teitte sen mitä teidän taustalla ja resursseilla oli mahdollista.
Ehkä he silti tänne ja kolmas kirjoittavat katkeruuttaan ja synttäreistä jotka kuitattiin vain kortilla.Sä et sitten tsjua mistään mitään vai?
Kirjoittajan lapset ovat 70- luvun lapsia joka ihmettelee kirjoittavatko hänenkin lapsensa tänne katkerina avainlapsina kasvatusmallista joka 70- luvulla oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan sivuajatus. Osannevatko nämä 2000- luvulla synnyttäneet tajuta mikä valtava ero on hänen lapsellaan ja vaikka sen 1947 pientilalle syntyneen lapsen elämässä, elinolosuhteissa, kasvatuksessa?
Tokko, seitsenlukulaiset ei oikein tajua aikakauden muutoksia eikä esim jaettuja kasvatusohjeita. 40- luvulla ehkä Kotiliesi-lehti ja yhteishyvä olivat niitä valistajia, syrjäseuduilla tokko oli neuvoloita, ei ainakaan meilläpäin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä! Ei kai 70-luvulla syntyneellä enää lapsia ole hoidettavana, isoäitihän sinun jo pitäisi olla.
Olen syntynyt 1978, tällä hetkellä 44-vuotias. Lapsetkin olen tehnyt suht ajoissa, vanhin asuu jo omillaan, mutta vielä täällä on 17v ja 14 v lapset kotona.
Mutta noin yleisesti: tämä keskustelu on ollut ihan paras. Täällä tosin kyllä huomaa keillä ei ole mitään hajua siitä mistä puhutaan - kuvitellaan että täällä itkeään kun kerran ei saatu merkkifarkkuja tai kun äidilä oli se yksi asia, kuukautiset, mistä ei oikein tohtinut puhua.
Kun oikeasti kysymys on koko elämänmittaisesta asenteesta ja kaiken läpitunkevasta tavasta toimia suhteessa omaan lapseen.
Mun äiti täyttää oikein hyvin herkkänahkaisen narsistin tunnusmerkit. Niin kauan kuin olin lapsi, hän käytti minuun valtaa niin, että nolasi ja häpäisi, ja kun kasvoin teini-iässä häntä vahvemmaksi, muuttui kaikesta syyllistäväksi marttyyriksi. Se on oikeasti huvittavaa, että hän aina aika ajoin on jakanut mullekin kasvatusneuvoja. Eli kun olen sanonut että lapseni (teini) ei vaikkapa halua lähteä johonkin sukujuhlaan mukaan, niin äitini mielestä oikea tapa reagoida tähän on alkaa syyllistää ja uhkailla ja vetää toinen toistaan kovempia uhkauksia kehiin.
Sitäkään täällä ei tunnuta tajuavan, että on ihan eri asia, jos äiti on kuollut 10 tai 20 vuotta sitten. Veikkaan että itsekin kyllä pystyn sitten joskus muistelemaan äitini hyviä puolia ja niitä satunnaisia hyviä hetkiäkin, joita aina välillä on. Mutta nyt kun sitä edelleen elää tässä samassa myllyssä äidin kanssa, ja hänellä meno senkun kiihtyy omassa sekoilussaan, niin ei se paljoa naurata.
Mulla myös yksi ongelma on se, että äitini on jo pitkään yrittänyt päästä ikään kuin yhdeksi lapsekseni. Sellaiseksi kaikkea vaativaksi ja kaikesta kitiseväksi taaperoksi. Hän kun on nähnyt miten hyvät välit mulla on omien lasteni kanssa, ja miten paljon hyvää tuottaa läheiset ja luotettavat ihmissuhteet, ja hän haluaa nyt osalliseksi. EI vaan mitenkään tajua, että hänellä on myös osansa niiden ihmissuhteiden luomisessa. Tuntuu ihan sietämättömän epäreilulta usein, että mun on pitänyt jostain vaan oppia kaivamaan kaikki se rakkaus ja empatia ja järkevä aikuisuus ja kasvatustaito lapsiani kohtaan, jotain mitä en äidiltä koskaan saanut. Ja sitten se äitikin alkaa vaatia noita samoja asioita minulta, antamatta edelleenkään minkäänlaista omaa panostaan asiaan. Hän siis mm. yrittää koko ajan sälyttää mulle omia vastuitaan ja tekemisiään, ja kun olen sanonut, että mä en hänen puolestaan tee asioita, voin auttaa kyllä, mutta en tee, niin saa itkupotkuraivarit ja huutaa että "minä en aio edes yrittää itse!" Sitten keksii kaikkea ihan älytöntä miksei voi tehdä jotain tietokoneella tehtävää juttua, ei osaa käyttää näppistä, ei ymmärrä miten hiiri toimii, ei yht´äkkiä näekään ruutua ( käynyt edellisellä viikolla silmälääkärissä ja saanut uudet lasit), ei ymmärrä että jos ruudussa on nappi "seuraava", niin siitä mennään seuraavalle sivulle jne. Ja ei, hänellä ei ole muistisairautta tai mitään vastaavaa, hän vaan haluaa määrätä ja pakottaa mut tekemään asioita puolestaan. Toisessa tilanteessa, mikä on itselleen mieluinen, nämä kaikki asiat kyllä osaa oikein hyvin, ja näössäkään ei ole mitään ongelmaa.
Oletko miettinyt jos äidilläsi on alkavaa muistihäiriötä? Sekavana päivänä ei muista miten joku toimii, toisena pää on kirkkaampi.
Jotain aivoverenkierronhäiriötä, diabetes tekee väsynyttä sumua.Suomalainen naiskirjailija kirjoitti miehensä omaishoitajana miten mies unohti minne oli auton jättänyt, ei muistanut, miten auto käynnistetään mutta osasi sitten ajaa. Siis tietenkin vaimo kohta huomasi , kun jutut toistuivat, ettei asiat ole kohdallaan ja saivat narrattua avaimet pois.
Ei ole. Kuten sanoin, nämä temput on täysin tilannekohtaisia, ei päiväkohtaisia tms. Esim. Voidaan vaikka yhdessä just katsoa jotain netistä, mutta kun tulee hetki jolloin pitäisi itse hänen tehdä jotain, alkaa kiukuttelu ja näiden älyttömyyksien keksiminen.
Joku aiemmin kertoi äitinsä kirjoittavan itselleen uutta historiaa - omani tekee sitä myös. Onneksi mulla on sisarus, jolta voi aina tarkastaa miten ne asiat menikään. Kun välillä tulee ihan sekopäinen olo kun äiti keksii ihan mitä sattuu juttuja, ettei vaan joutuisi koskaan katsomaan tekojaan suoraan silmiin.
Ja ei, minä en edes menneitä kaivele, mä olen ne jo käsitellyt. Mutta äitini kanssa jos tulee joku riita, hön saattaa aivan helposti alkaa kaivella jotain mitä mä olen teininä tehnyt. Nyt kun omat lapset on teinejä, tuo toiminta tuntuu entistä sekopäisemmältä, ai että mä alkaisin hautoa jotain teinien höpinöitä ikuisesti? Ja vielä vähän muuntelisin niitä itselleni paremmiksi?
Komppaan sua ja jaksamista!
Meillä ei ole netti käytössä äidin asioissa, välttelee sitä kuin ruttoa, eli jos pitää täyttää joku lomake, se tehdään paperisena ja minun pitää auttaa, koska olen kuulemma hyvä niissä (!). Kuitenkin haluaa pitää langat käsissään, koska ei ole niin vanha etteikö kykenisi. Eli neuvon, mutta mitään mitä sanon ei usko ensimmäisellä kerralla.
Pahimmillaan on parin minuutin lomakkeessa mennyt tuon jankkaamisen takia tunti. Täyttäisin itse, että tarvitsisi vain allekirjoittaa, mutta en tiedä kaikkia asioita, niin on kysyttävä ja selvitettävä miksi sitä asiaa kysytään. Tämän jälkeen kinaa siitä miksi sellainen tieto tarvitaan ja mitäs jos ei sitä anna, silloin on toki helppo sanoa, ettei tarvi sitten täyttää lomakettakaan. Siinä vaiheessa tekee kuten pyydän kuitenkin kyseenalaistan lomakkeen jokaisen kohdan edelleen.
Kun sanon, että tee sitten itse, kun et kerran voi uskoa minua, niin sitten olen julma kun en auta. Autanhan minä, siihen mut on ehdollistettu hyvin.. Siinä vaiheessa kun minulla palaa pinna, ihmettelee miksi minä olen niin hankala ja aina pitää riidellä... Huoh!
Nykyään otan kantaa mahdollisimman vähän, olen mahdollisimman neutraali joka asiassa. Eipä voi syyttää minua jos oma päätös menee pieleen. Olen nimittäin havainnut, että haluaa minun mielipiteeni joka ikiseen asiaan, jonka jälkeen on helppo sanoa, "enhän minä muuten mutta kun sinä sanoit". Vastuuta ei halua ottaa mistään.
Erittäin tutunkuuloista toimintaa. Tällaiset ihmiset haluavat samaan aikaan pitää langat omissa käsissään ja pyytää toisen ihmisen tekemään päätökset. Aika mahdoton kuvio.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan sivuajatus. Osannevatko nämä 2000- luvulla synnyttäneet tajuta mikä valtava ero on hänen lapsellaan ja vaikka sen 1947 pientilalle syntyneen lapsen elämässä, elinolosuhteissa, kasvatuksessa?
Tokko, seitsenlukulaiset ei oikein tajua aikakauden muutoksia eikä esim jaettuja kasvatusohjeita. 40- luvulla ehkä Kotiliesi-lehti ja yhteishyvä olivat niitä valistajia, syrjäseuduilla tokko oli neuvoloita, ei ainakaan meilläpäin
Tuo on aivan totta. Arvo Ylppökin toi Saksasta Suomeen joitain suorastaan sadistisia kasvatusmalleja kuten sen, että lasta sai imettää vain neljän tunnin välein. Kyllähän vauvatkin oppivat olemaan, kun heidän itkuunsa ei reagoida. Vauva sisäistää oman arvonsa, jota hän kantaa mukanaan läpi elämän, silloinkin kun mukana on korvaavia kokemuksia.
Jos pikkulapsen äiti itse koki tuntevansa lapsensa tarpeet parhaiten, hän pystyi vastustamaan näitä virallisia ohjeita, mutta on ymmärrettävää että suuri osa teki mitä asiantuntijat olivat päättäneet heidän puolestaan.
Luulen että nykyinen arvoylppömme on kännykkä, jota jo pienet lapset tuijottavat ravintolassa ja bussissa, kun eivät vanhempien mielestä (muka) voi hyvin ilman sitä eli kyllästyvät ja alkavat metelöidä. Lapsen pitäisi oppia tunnesäätelyä muilta ihmisiltä, ei addiktoivasta kuvaruudusta. Pelottaa jo nyt, miltä tulevaisuutemme näyttää, jos tähän(kään) asiaan ei aleta kiinnittää huomiota ja tehdä korjausliikkeitä.
HEI PSYKOLOGIT, SOSIAALIPSYKOLOGIT, SOSIOLOGIT tai sellaiset! Ja opiskelijat!
Tästä ketjusta saisi hyvän graduaineiston. Kaksisataa sivua keskimäärin laadukkaita kommentteja äidin ja tyttären suhteesta suunnilleen 70-luvulla syntyneiden tyttärien suusta.
SISÄLLÖNTEKIJÄT, KÄSIKIRJOITTAJAT! TOIMITTAJAT!
Miten olisi tv-sarja aiheesta? Meidän täytyy alkaa nostaa naisten kokemuksia. Ihan tarpeeksi on nähty Jani Volasen ja kavereiden tulkintaa 70-luvun miehistä. Millaista oli naisilla?
TÄMÄ AIHE PITÄÄ NOSTAA ESIIN.
Vierailija kirjoitti:
Ihan sivuajatus. Osannevatko nämä 2000- luvulla synnyttäneet tajuta mikä valtava ero on hänen lapsellaan ja vaikka sen 1947 pientilalle syntyneen lapsen elämässä, elinolosuhteissa, kasvatuksessa?
Tokko, seitsenlukulaiset ei oikein tajua aikakauden muutoksia eikä esim jaettuja kasvatusohjeita. 40- luvulla ehkä Kotiliesi-lehti ja yhteishyvä olivat niitä valistajia, syrjäseuduilla tokko oli neuvoloita, ei ainakaan meilläpäin
Tieto on osa paranemisprosessia. On hyvä tietää vanhempiensa taustoista ja on helpottavaa myös kuulla, että jollain on ollut samantapainen lapsuus kuin itsellä. Tärkeintä on kuitenkin oma tunnetyöskentely. Tämän ketjun tehtävä on jakaa kokemuksia, päästää höyryjä pihalle ja se on yksi osa omaa kasvua.
Köyhyyskin vaikuttaa ihmisiin eri tavoin, se on yksi elämää vaikeuttavista asioista, mutta ei yksin selitä mitään. Jo valmiiksi traumatisoitunut ihminen reagoi stressitekijöihin herkemmin, mistä sitten virheellisesti päätellään että rahapulan takia perheessä hakattiin lapsia.
Pohjimmainen syy kaltoinkohteluun on kuitenkin syvemmällä kuin aineellisesti vaikeissa oloissa. Olen usein ajatellut tätä kun olen katsonut tv-ohjelmia vaikka slummeissa asuvista perheistä, miten rakkaus paistaa eleistä ja puheista, tunteita ei peitellä ja elämä tuntuu arvokkaalta. Sellainen herättelee aika vahvasti miettimään, mitä heillä on sellaista mitä monilta täällä meillä on jäänyt puuttumaan.
Vierailija kirjoitti:
HEI PSYKOLOGIT, SOSIAALIPSYKOLOGIT, SOSIOLOGIT tai sellaiset! Ja opiskelijat!
Tästä ketjusta saisi hyvän graduaineiston. Kaksisataa sivua keskimäärin laadukkaita kommentteja äidin ja tyttären suhteesta suunnilleen 70-luvulla syntyneiden tyttärien suusta.
SISÄLLÖNTEKIJÄT, KÄSIKIRJOITTAJAT! TOIMITTAJAT!
Miten olisi tv-sarja aiheesta? Meidän täytyy alkaa nostaa naisten kokemuksia. Ihan tarpeeksi on nähty Jani Volasen ja kavereiden tulkintaa 70-luvun miehistä. Millaista oli naisilla?TÄMÄ AIHE PITÄÄ NOSTAA ESIIN.
Rikkaat suuret ikäluokat rahoittajina määräävät kuitenkin lopputuloksen että heissä ei ainakaan ole mitään vikaa.
Voihan nenu. Kirjoitin pitkähkönkin kommentin kirjoittaen heistä, suuresta määrästä nuoria jotka tulivat kaupunkeihin 60- luvulla ja heidän sopeutumisestaan kasvattajina täysin eri oloissa 70- luvulla.
Kaitpa se oli niin väärin kun hyljättiin.
Vierailija kirjoitti:
Voihan nenu. Kirjoitin pitkähkönkin kommentin kirjoittaen heistä, suuresta määrästä nuoria jotka tulivat kaupunkeihin 60- luvulla ja heidän sopeutumisestaan kasvattajina täysin eri oloissa 70- luvulla.
Kaitpa se oli niin väärin kun hyljättiin.
Olet ehkä painanut väärää nappia lähettäessäsi. Ei täällä sensuroida kommentteja. Siltä varalta että joku kiusallaan ilmoittaisi kommenttisi asiattomaksi (vaikkei se sitä ole), niin kannattaa kopioida pitkä teksti itselleen ja lähettää sen uudestaan ja katsoa miten käy.
Alue: Aihe vapaa
Minun äitini oli molempia. Sekä tunnekylmä, että juoppo.