Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
Vierailija kirjoitti:
Äidiltä toivotaan kiinnostusta viiskymppisen asioihin ja seuraavassa kappaleessa valitetaan miten äiti ei kunnioita yksityisyyttäni.
Niinpäs!
Kiinnostus toista kohtaan ja rajattomuus eivät ole sama asia, oikeastaan toisensa poissulkeva pikemminkin. Kiinnostus pohjautuu haluun nähdä millainen toinen on ja mitä hänelle kuuluu. Yksityisasioihin puuttuminen on kontrollointiyritys, kiinnostuksen puutetta, tietämistä. Kiinnostus vahvistaa suhdetta ja tuntuu hyvältä. Kontrollointi toimii päinvastoin. Ei tämä ole rakettitiedettä.
Tähän ilmiöön törmätään myös toisin päin, kun aikuiset lapset alkavat sanella vanhojen vanhempiensa elämää. Tässä kohdin kyllä sitten puhutaan vanhusten itsemääräämisoikeudesta. Auttaminen ja vallankäyttö oman edun vuoksi ovat aina eri asioita, eikä toinen vaadi toista, ei ollenkaan. Eikä ystävällistä ketään kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1977 vuoden lapsi kirjoitti:
Aivan täsmälleen samat kokemukset. Kuukautisten alkaminen kuitattiin sanomalla älä sitten laita vaippoja vessanpyttyyn ja thats it. Ei rahaa siteisiin eikä ostettu siteitä. En muista mistä ne hankin. Yhdet rintaliivit sain ja pesin niitä kaksi vuotta. Vaatteita ostettiin vähän ja todella harvoin vaikka olen hyvin toimeentulevasta peheestä. Opintoja ei tuettu, lapsesta asti odotettiin että muutan pois. Kun 16-vuotiaana olin kesätöissä, ostin mm ruokaa rahoilla. Kun lukiossa kysyin, miten äiti aikoo tukea minun lukion jälkeisiä opintojani ja asumista, sain vastaukseksi naurahduksen ei mitenkään. Kun sitten sanoin että en voi opiskella ja on pakko mennä siivoojaksi, äiti sanoi, että jonkunhan ne siivoustyötkin on tehtävä.
Valmistuin vasta 40-vuotiaana maisteriksi pitkän ja värikkään työelämän jälkeen. Lienee turha sanoa, että vuosien urakointi täyspäivätyön ja perheen ohessa oli äidistäni tyhjänpäiväistä pelleilyä.
Aivan kuin minä olisin kirjoittanut tåmän.
Äitini kihisee kiukusta että valmistuin maisteriksi ja tosiaan ei pidä minään sitä että opiskelin samalla töitä tehden ja hoidin perheen. On totaalista pahuutta omaa lasta kohtaan torpata lapsen opiskelut. Sellainen ihminen on sairas.
Joku kirjoitti että on syyllistetty ja pantu kantamaan itselle kuulumattomia äidin tai lähisuvun ongelmia. Niin minullekin on tehty. Vanhempani tulivat kesken perheeni ruokailun meille ja paukaisi että siskon mies hakkaa siskoa. Lapsemme olivat siis läsnä. Tilanne oli täysin hullu. Minun olisi pitänyt ratkaista asia ja pöljyyksissäni aloin miettimään ratkaisuja. Oikeastihan minun olisi pitänyt käskeä heitä heti poistumaan ja olemaan puhumatta pskaa lasteni kuullen ja minulle asioista jotka eivät minulle kuulu. Lytätty aina rajattomattomasti kohdeltu lapsi minussa ei siihen pystynyt.
Niinpä ehdotin poliisia, turvakotia ja perheneuvolaa.. Olivat turhat neuvot. Olin huono, hyödytön. Minun olisi pitånyt poistaa asia tästä maailmasta. Äitini kertoi vielä myöhemmin että sisko oli soittanut että mitä minä vastasin!
4109: Mistä ihmeestä sinä puhut? En usko, että monikaan täällä väittäisi olevansa täydellinen tai ihana äiti. Asia vain on niin, että väkivaltaisuuksista ja rajattomuuksista pitää voida sanoa ääneen ja kohdata väärintekijät, vaikka ei itse olisikaan missään suhteessa täydellinen. Piste.
Parannusta on varmasti tapahtunut laajalla rintamalla, kun tuoreemmat ikäpolvet ovat valistaneet itseään ja käyneet terapiossa (ja hoitaneet suremattomat surut sen sodanjälkeisen mykkäsukupolven sijasta, olkaatte hyvät!).
Täälläkin ketjussa tulee välillä sellaisia "möläytyksiä", että pitää rautalangan sijasta kaivaa esiin ratapölkkyä. Esimerkiksi tuo, että mitä eroa on rajattomuudella ja kiinnostuksella. Tietenkin ihminen voi olla kiinnostunut toisen elämästä rikkomatta tämän rajoja. Rajaton ei suostu siihen, että kiinnostusta ei saa osoittaa hänen ehdoillaan, vaan tunkee tökerösti ja epätahtisesti yli.
Olen osallistunut tähän keskusteluun useita vuosia sitten ja seurannut omasta puheenvuorostani lähtien muiden puheenvuoroja. Kiitos, kun olette olemassa!
70-luvulla syntyneenä koen usein jääväni kahden voimakastahtoisen sukupolven väliin. Äitini koetti parhaansa mukaan nöyryyttää ja nujertaa minut kasvuvuosinani, ja nyt vanhana naisena hän parahtaa manipuloivaan itkuun, jos hänen kanssaan koettaa palata mihinkään menneeseen. Toisaalta aikuinen tyttäreni odottaa minulta lähes aggressiivisesti tunnetaitoja, valtaisaa läsnäoloa, herkkyyttä, avaraa mieltä ja ymmärtämystä. (Nämä odotukset ovat tietenkin oikein ja terveitä.)
Mietin, että jos minä pystyn sopeutumaan seuraavan sukupolven odotuksiin ja menemään tarvittaessa itseeni, muuttamaan itseäni, miksei tuo vanha kääkkä, äitini, pysty siihen? Hän ei tule ikinä pyytämään anteeksi mitään minulta. Hän ei tule koskaan kasvamaan aikuiseksi ainakaan niillä mittareilla mitattuna, joilla aikuisuutta nykyisin mitataan.
Ei ole kai mitenkään omituista, kun en jaksa hektisen työ- ja perhe-elämän keskellä hyysätä tuota vanhaa rouvaa, jonka emotionaalinen kasvu on pysähtynyt noin 65 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näistä kommenteista huutaa läpi kehittymättömyys: tietyt sukupolvet jäivät vaille asiallista psykoedukaatiota ja käsitystä kunnioituksesta ja rajoista. Se ei kaiketi ole heidän vikansa varsinaisesti, koska oli sotakin. Silti nyt on ollut jo kymmeniä vuosia aikaa valistua ja oppia, mutta kun ei haluta.
4128: juuri tuota ajoin takaa ja samaan aikaan kirjoitin. Ah, omat lapseni myös heti huomauttavat, jos vajoan satunnaisesti jonnekin mentaalipöpelikköön (sitä voi tapahtua, koska minussa aktivoituu edelleen satunnaisesti traumamuistoja sodanjälkeisestä narsisti-isästä). Heidän takiaan kasvatan itseäni jatkuvasti äitinä. Syykin on äärimmäisen simppeli: rakkaus heitä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosiaan tämä: mitään apua tai neuvoja oli turha odottaa omilta vanhemmiltaan! Jouduin 14-kesäisestä lähtien hommaamaan itse kesätyöni, selvittämään kouluihin hakemisen (lukio, ammattikorkeakoulu, yliopisto), hankkimaan muuttoavun ja -auton kun muutin 19-vuotiaana pois kotoa... ensimmäisen asuntomme ostimme mieheni kanssa vasta miltei nelikymppisinä (piti säästää ensin se 20% asunnon hinnasta itse koska mitään lainantakauksia oli turha odottaakaan). Joskus ruinaamalla sain autokyydin bussin kaukolinjan pikapysäkille kun olin käymässä vanhempieni luona opiskelupaikkakunnaltani. Sekin pitkin hampain.
Olenpahan toisaalta oppinut hoitamaan omat asiani itse ja huolehtimaan toimeentulostani. Nyt kun äitini on leski, hän ei pysyy hoitamaan mitään asioitaan ilman apua, koska hänen miehensä teki kaiken.
Tunnistan kaiken tässä ketjussa mainitun henkisen väkivallan. Minuun iski kovaa tuo 4125:n kuvaus äidistä, joka tivaa lapselta 1 ratkaisua lapsen 2 ongelmiin. Meillä on ihan samanlaista. Tätä on hirveän vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut tätä ilmiötä. Meillä äiti esim. haukkui minut maanrakoon, kun "en pystynyt auttamaan" sisarustani, joka lomautettiin töistään. Eli en pystynyt estämään tätä lomautusta, joten olen huono turha ihminen ja ansaitsen pahaa.
Kyseinen sisarukseni oli burnoutin partaalla, kun hänet lomautettiin. Hän oli tästä itse aivan innoissaan ja toteutti heti kaikkia kivoja juttuja, joita ei ollut työn takia voinut tehdä. Mutta kun hän oli kertonut lomautuksesta äidille, äiti soitti heti minulle ja esitti asian jonain katastrofina, joka minun tulisi pysäyttää, ja kun en voi sitä pysäyttää, äiti haukkui minut kamalin sanoin.
No, samoja sanoja olet tietysti kuullut pikkutytöstä asti. Olen äidin mielestä syyllinen kaikkeen, mistä hän ei pidä. Liittyi se minuun mitenkään tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas mennään. Äitini miehellä on yhtäkkiä huolestuttavia terveysoireita ja pääsyä kiireellisiin jatkotutkimuksiin odotellaan ensi viikolle.
Toki olen parhaani mukaan yrittänyt olla äitini tukena. Pahin ongelma tilanteessa on tietysti äitini paha olo, on vaikea olla eikä äitini suostu edes yrittämään levätä ja nukkua koska vaan ei voi. Olen noitien sukua ja osaan ennustaa, että äidilläni on verenpaineet tapissa ja rytmihäiriö tuntuu tulevan viimeistään huomenna aamupäivällä.
Äitini sanoi puhelimessa, että hän ei pysty puhumaan vapaasti ja pelkää miehen tulevan kuuntelemaan mistä puhutaan. Missään nimessä en saa puhua aiheesta kenellekään, sillä muutoin mies saattaa vaikka lyödä häntä. Tästä tyrmistyneenä aloin kyselemään, onko heillä väkivallan uhkaa tai peräti väkivaltaa, kun tuollaista puhuu. Äitini toki kiisti kaiken ja tästä pääsi toiseksi suurimpaan ongelmaan eli siihen, että minä aina vääntelen ja kääntelen asiat tarkoituksella vääränlaisiksi. Äitini draamailuun ei koskaan saa puuttua saati kyseenalaistaa sitä, tämä sääntö on ehdoton. Väkivaltaa ei ole, mutta sitä saattaa kuitenkin tulla jos en käyttäydy kuten halutaan. Lapsuudessani äitini käytti samaa pelottelua siinä muodossa, että mikäli en käyttäydy kunnolla voi vanhemmilleni tulla avioero.
Kolmanneksi suurin ongelma on se, että ensi viikonloppuna pitäisi ehkä mennä miehen pojan luokse käymään. Poika ei kuitenkaan äitini mukaan salli kyläilysuunnitelman peruutusta alle kahden viikon varoitusajalla, ja poika saattaa nyt suuttua äidilleni ja miehelleen. Tämä on täysin kestämätön tilanne, jota äitini nyt pelkää.
Olisi ihan kiva, jos äitini miehen mahdollisesti henkeä uhkaavat terveysoireet mahtuisivat edes ongelmien top kymppiin, mutta niin ei todellakaan ole. Neljäs ongelma taitaa olla se, että mies terveyshuolien uhatessa ei halua puhua aiheesta, mikä entisestään lisää äitini pahaa oloa.
Ja joo, symppaan kyllä äitiäni ja ymmärrän, että hänellä on ollut himppasen epävakaita piirteitä. Iän myötä moni asia on helpottanut, vaikka toisaalta kyllä uskon että monenlaista lojaalisuustestiä minulle yhä tehtäisiin jos niihin olisin suostuvainen.
En muista olenko tähän ketjuun kertonut, mutta ollessani 16-vuotias ja vanhempieni erottua, äitini vaati että minun on tuotava eräs tietty kirja lapsuudenkotini kirjahyllystä hänelle juuri samana päivänä. Jos en sitä samana päivänä tuo, äitini sen johdosta lähtee toiselle mantereelle au pairiksi. Veinhän minä tietysti sen kirjan samana päivänä, eihän minulla töissä käyvänä lukiolaisena toki parempaakaan tekemistä ollut. Tuosta on nyt yli neljännesvuosisata, eikä äitini koskaan edes aloittanut sitä kirjaa lukemaan ja roskiinhan se kirja on heitetty ikuisuus sitten.
Mut joo. Joskus ei vaan jaksaisi ja tänään on sellainen päivä.
Kaikki tässä on kuin minun kirjoittamaani, tuota milloin minkäkin esineen juoksuttamista myöten.
Jaksetaan yhdessä! Tärkeintä on, ettei meistä tule samanlaisia kuin äideistämme. Eikä muuten tulekaan! Omaa tytärtäni kohtaan tunnen vain rakkautta, ihailua, kunnioitusta ja suurta hänen vanhempanaan olemisen ylpeyttä ja onnea.
Onko teillä tätä havaintoa, että kun äiti on nyt 2020-luvulla boomeri ja yhä konservatiivisempi, sen puheet vanhoista ajoista menee ihan solmuun:
Äitini ennen: Ei minun lapsuudessani laiskoteltu niin kuin sinä laiskottelet! Aina olin työn touhussa!
Sama äiti nykyään: Voi niitä minun lapsuuden aikoja, kun ei ollut tällaista turhaa hössötystä mitä sinä pidät lapsillesi. Ei silloin tyhjennetty tiskikoneita, ei kuivureita, ei lapset siivonneet niin kuin sinä pakotat sinun lapset. Kanojen kanssa minä juoksin ulkona ja navetalta haettiin vastalypsettyä maitoa! Töihin minä menin vasta 15-vuotiaana lapsenlikaksi naapurille ja ne oli parin kolmen tunnin työvuoroja. En juossut rahan perässä niin kuin sinä.
Äitini on varttunut kaupungissa, ja kaikki nämä navetalla käymiset se on omaksunut puheisiinsa vasta nyt seitsemänkymppisenä alettuaan kannattaa keskustaa ja yleisesti boomeroitua ja keksiä itselleen jotain nostalgista 50-luvun tytön elämäntarinaa. Mutta myös tuo entinen tarina oli täyttä soopaa, sillä ei hän siellä kaupungissakaan mitään töitä tehnyt ikinä.
Mutta tärkeintä äidille lieneekin päästä suomimaan minua milloin laiskaksi, milloin työhulluksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on viiskymppisillä näköjään huiman vaikeeta.
En muista itse kaivelleeni vanhoja siinä iässä, äiti ja anoppi haudassa jo vuosia. Lapset eivät enää joka hetki tarvinneet aikuista lähelleen, 1 jo kotoa pois, avioliitto oli loksahtanut seesteiseen asemasotaan, toisen puutteet oli hyväksytty.
Mitä ihminen saa itselleen siitä et koko ajan katsoo taaksepäin ja etsii elämänsä vikoja äidistään? Menkää maalauskurssille, jumpalle, vaelluksille, eläkää. Liika itse-erittely varmaan käykin psyyken päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidiltä toivotaan kiinnostusta viiskymppisen asioihin ja seuraavassa kappaleessa valitetaan miten äiti ei kunnioita yksityisyyttäni.
Niinpäs!Kiinnostus toista kohtaan ja rajattomuus eivät ole sama asia, oikeastaan toisensa poissulkeva pikemminkin. Kiinnostus pohjautuu haluun nähdä millainen toinen on ja mitä hänelle kuuluu. Yksityisasioihin puuttuminen on kontrollointiyritys, kiinnostuksen puutetta, tietämistä. Kiinnostus vahvistaa suhdetta ja tuntuu hyvältä. Kontrollointi toimii päinvastoin. Ei tämä ole rakettitiedettä.
Tähän ilmiöön törmätään myös toisin päin, kun aikuiset lapset alkavat sanella vanhojen vanhempiensa elämää. Tässä kohdin kyllä sitten puhutaan vanhusten itsemääräämisoikeudesta. Auttaminen ja vallankäyttö oman edun vuoksi ovat aina eri asioita, eikä toinen vaadi toista, ei ollenkaan. Eikä ystävällistä ketään kohtaan.
Tuo ero menee persoonallisuuden rakenteen piikkiin, narsistisesti vaurioiset/häiriöiset eivät kykene erottamaan toisen erillisyyttä, autonomiaa ja aikuisen vapautta, vaan tuppaavat tietämään kaiken aina paremmin, jos eivät avoimesti niin selän takana puhutaan omasta lapsesta pahaa.
Minulla tälläinen äiti. On vammauttanut omaa luonnettani niin, että moni asia jäi tekemättä ja elämättä, nyt kuitenkin koen että olen löytänyt jotain ikiomaa johon hän ei saa kynsiään kiinni. Pystyn olemaan tekemisissä mutta tietty kipu pysyy ja joudun olemaan tarkka siitä, millainen vaikutus hänellä on vointiini. Ei tulisi mieleenkään päästää häntä kotiini, asumme onneksi kaukana toisistamme.
Omaa perhettä en kyennyt perustamaan perhedynamiikkaani takia. Ikäänkuin hän vaikuttaisi minussa edelleen lamauttavasti vaikka olen mennyt valtavasti eteenpäin, nuorena olin todella hukassa ja hajanainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä tätä havaintoa, että kun äiti on nyt 2020-luvulla boomeri ja yhä konservatiivisempi, sen puheet vanhoista ajoista menee ihan solmuun:
Äitini ennen: Ei minun lapsuudessani laiskoteltu niin kuin sinä laiskottelet! Aina olin työn touhussa!
Sama äiti nykyään: Voi niitä minun lapsuuden aikoja, kun ei ollut tällaista turhaa hössötystä mitä sinä pidät lapsillesi. Ei silloin tyhjennetty tiskikoneita, ei kuivureita, ei lapset siivonneet niin kuin sinä pakotat sinun lapset. Kanojen kanssa minä juoksin ulkona ja navetalta haettiin vastalypsettyä maitoa! Töihin minä menin vasta 15-vuotiaana lapsenlikaksi naapurille ja ne oli parin kolmen tunnin työvuoroja. En juossut rahan perässä niin kuin sinä.
Äitini on varttunut kaupungissa, ja kaikki nämä navetalla käymiset se on omaksunut puheisiinsa vasta nyt seitsemänkymppisenä alettuaan kannattaa keskustaa ja yleisesti boomeroitua ja keksiä itselleen jotain nostalgista 50-luvun tytön elämäntarinaa. Mutta myös tuo entinen tarina oli täyttä soopaa, sillä ei hän siellä kaupungissakaan mitään töitä tehnyt ikinä.
Mutta tärkeintä äidille lieneekin päästä suomimaan minua milloin laiskaksi, milloin työhulluksi!
Kyllä on, ja koko munkin lapsuus on myös kirjoitettu uusiksi.
En tiedä lainkaan enää mikä äitini jutuista on totta ja mikä tarua, ja olen alkanut myös epäillä kaikkea mitä on kertonut vuosia sitten.
Ihan tätä samaa, eli vuosia sitten kerrotuissa tarinoissa oli työteliäs ja hiihtänyt kouluun kaikissa sää-olosuhteissa ja aina ylämäkeen ja kesätöissäkin heti kun täytti 12-v.
Sitten nykyisin oma lapsuutensa olikin niin idyllinen ja vapaa ja mitä kaikkea.
Paitsi ettei ollutkaan, kun maalaili mulle aivan uuden lapsuuden, jossa ei tietenkään ollut väkivaltaa, eikä etenkään hyväksikäyttöä. Kerrankin puolustin omaa kokemustani ja äitini marttyyrinä kertoo heti kuinka kauhea hänen lapsuutensa sentään olikaan ollut.
Tähän liittyy vahvasti se, etten ole ikinä oikeanlainen, oikean näköinen, oikean kokoinen, oikeissa töissä, oikeanlaisen miehen kanssa naimisissa, oikeanlainen äiti lapsilleni. Tätähän tämä on ollut aina äitini kanssa, maalitolpat, parametrit, mitat, mittarit ja määret vaihtuvat lennosta äitini oikkujen mukaan.
Historiankin pitää taipua äidin tahtoon ja oman lapsen muistin ja muistojen.
Yhteyttä pidän erittäin harvakseltaan ja muutama sata kilometriä välimatkaakin on ihan paikallaan.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on viiskymppisillä näköjään huiman vaikeeta.
En muista itse kaivelleeni vanhoja siinä iässä, äiti ja anoppi haudassa jo vuosia. Lapset eivät enää joka hetki tarvinneet aikuista lähelleen, 1 jo kotoa pois, avioliitto oli loksahtanut seesteiseen asemasotaan, toisen puutteet oli hyväksytty.
Mitä ihminen saa itselleen siitä et koko ajan katsoo taaksepäin ja etsii elämänsä vikoja äidistään? Menkää maalauskurssille, jumpalle, vaelluksille, eläkää. Liika itse-erittely varmaan käykin psyyken päälle.
Anoppi oli ihana, valitettavasti hän on jo haudasss. Rakkaudella kaipaan.
Oma äiti sen sijaan oikeastiko et ymmärrä miten hankalaa voi olla vielä viisikymppisenäkin se, että se oma äiti on aina ollut hyvin vaikea ihminen, ja vaikeammaksi vaan käy iän myötä?
Ja miten vaikea ratkaisu olisi täysin hylätä vanha ihminen, vaikka kyseinen tyyppi ei juuri muuta ansaitsisikaan?
Ihan kamalaa sanoa, mutta itsellehän se olisi helpotus jos äitiä ei enää olisi. Ja heti hirveä syyllisyys kun näin sanon.
Mun äitini on pohjaton kuilu, joka ei kunnioita kenenkään rajoja, vaan tahallisesti ja ivaten niitä ylittää. Ja sitten itkee ja syyllistää, jos hänelle suututaan.
Hän ei pysty yhtäkään puhelua kanssani aloittamaan normaalisti, vaan aina ensimmäiseksi tulee jokin syytös: et ole soittanut/ vastannut puhelimeen/ toivottanut hyvää uuttavuotta/mitä ikinä. Ja ikinä koskaan ei kysy mitä minulle kuuluu. Haluaa vaan omia asioita jauhaa kerta toisensa jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on viiskymppisillä näköjään huiman vaikeeta.
En muista itse kaivelleeni vanhoja siinä iässä, äiti ja anoppi haudassa jo vuosia. Lapset eivät enää joka hetki tarvinneet aikuista lähelleen, 1 jo kotoa pois, avioliitto oli loksahtanut seesteiseen asemasotaan, toisen puutteet oli hyväksytty.
Mitä ihminen saa itselleen siitä et koko ajan katsoo taaksepäin ja etsii elämänsä vikoja äidistään? Menkää maalauskurssille, jumpalle, vaelluksille, eläkää. Liika itse-erittely varmaan käykin psyyken päälle.[/quote
Olet varmaan äitimme sukua?
Niinhän me mennäänkin kaikkialle ja mitä tekee äitimme? Haukkuu kaikki harrastukset, kadehtii ja lyttää matkat, soittaa valituslaulut mihin tahansa maailman ääriin menemmekään ja paheksuu, syyllistää, vääristelee ja heittäytyy marttyyriksi.
Kaksi viimeistä kommenttia sai minut taas vakuuttuneeksi että teen oikein kun en koskaan soita lapsilleni enkä ikinä puhu heille omista sairauksistani tai valita yhtään mitään.
Kun he soittavat, kuuntelen mitä tahtovat puhua, teen ehkä jonkun jonninjoutavan kysymyksen lasten harrastuksista tai kotielukan touhuista.
Tiedän että sittenkin olen inhoittava ja ällö 40- luvun lapsi.
Äitini oli ja on edelleen täysin vaikka hyviä tunteita. Täynnä kateutta ja kaunaa. Kohteeksi kelpaa kuka tahansa
Ei koskaan mitään hellyyttä, ei koskettanut koskaan.
Olen toki kärsinyt tuosta - kaksi päättynyttä avioliittoa. Itse vastaan virheistäni, mutta tulee mieleen, mikä on tuon kylmän kasvatuksen osuus.
Oma äitini on just sama. Ja kuvittelee auttaneensa yliopisto-opintojani. Valemuisto. Tein töitä koko ajan ja valmistuin kuudessa vuodessa.
En kunnioita enkä kai ainakaan rakasta. Lähinnä sääli ja kummastus hänen valitsemastaan elämästä. Hallitsevana itsekkyys, kovuus ja välinpitämättömyyys. Kai oman lapsuutensa tuotos.
Minulla oli myös samoja kokemuksia nuorena, enkä saanut mitään tukea tai kannustusta opiskeluihin tai ylipäätään aikuistumiseen.
Kaikki piti osata tehdä ja hoitaa itse, ilman neuvoja, ilman ohjausta, ilman mitään tukea. Ja jos ei osannut, sai haukut tyhmyydestä.
Minäkin sain korkeakoulututkintoni valmiiksi 40- vuotiaana ja todellakin olen tehnyt vaikka minkälaisia töitä elämäni aikana.
Ihan samoin, opiskelin perheellisenä, tein samalla töitä ja äitini mielestä olin laiska haahuilija, ja korkeakouluopinnot olivat ihan huuhata.
Aion tätä haahuiluani ja huuhata jatkaa, jatko-opiskelut ovat suunnitelmissa.
Elämä onkin ihan kivaa ja mielenkiiintoista kun ankeuttaja-äitiin otin viimeinkin etäisyyttä. Korkeakoulututkintoni on lasteni saamisen jälkeen elämäni tähän astisista saavutuksista tärkein.
Omia lapsiani en voisi kuvitellakaan jättäväni yksin ja ilman tukea kasvamiseen ja aikuistumiseen liittyvien asioiden kanssa.