Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vähän kevennystä, tämä oli minusta hauska. 😃
Äitini kertoi suurena sanansaattajana tiedotusta etäisen sukulaisen terveydentilasta, ja vähän piti tietysti tarinaa muuttaa. Ihan kasuaalisti totesin, että äläpä nyt luo draamaa sinne missä sitä ei ole.
Seuraavana päivänä äiti soittaa ja sanoo, ettei saanut yöllä nukuttua kun ei vaan pääse tästä ylitse. Hän ei voi kuvitella että kukaan pystyy sanomaan hänelle mitään nii-in kammottavaa! Että on oikein oma tytär mennyt syyttämään siitä, että hän loisi draamaa! Järkyttävää, miten jotkut kehtaavat! Jo on otsaa!
Jatkoin kommentoimalla säätilaa. Uneton yö ja muut koetut vääryydet unohtui samalla hetkellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kotirauha kirjoitti:
Olin ahkera lukiolainen ja kävin töissä viikonloppuisin ja loma-aikoina. Maksoin oppikirjat ja vaatteet, ajokortin ja harrastukset ym. Kun kesä koitti, lähdin lavatansseihin. Siitä tuli hirveä show, kun palasin yöllä kotiin. Olin selvinpäin ja ihan asiallinen. Äiti huusi "Sinä senkin h...ra! Kaikille äijille antaa persettä!" Olin aivan järkyttynyt äidin käytöksestä. Tuon tapauksen jälkeen päätin, että heti yo- kirjoitusten jälkeen lähden lapsuuden kodistani.
Olin myös mitä kunnollisin tyttö enkä ikinä koskaan tehnyt oikeasti mitään mitä olisi pitänyt hävetä. En ollut edes kahden kesken kenenkään pojan tai miehen kanssa . Toisaalta äidin mielestä olisi pitänyt olla poikaystävä mutta toisaalta se oli s...... tanasta.
Aloin sitten seurustella tulevan mieheni kanssa ja nuori kaunis ihastus oli äitini mielestä panemista alusta loppuun. Oikeasti seurustelimme useita kuukausia ennen ensimmäistä seksikertaa. Äitini mielestä kaikki miehet ovat vain sen yhden asian perässä. No mikä naisia sitten kiinnostaa miehissä? Kyllähän naisiakin vetää se miehen kanssa tapahtuva seksi.
Isäni aina opetti, että se on ihmiskunnan historian vanhin huijaus. Tyttöparka luulee että seurustellaan ja ollaan rakastuneita, poika vaan haluaa seksiä. Tätä teroitettiin jo viimeistään kymmenkesäisenä.
Asuin koko lapsuusaikani mummolla (pappa kuoli, kun olin alle 5v) ja elämä oli todella tiukkaa rahallisesti. Äiti asui alkuun myös kanssamme, mutta löydettyään uuden miehen, hän muutti pois ja sen jälkeen tapasin häntä ehkä kerran, pari vuodessa (vaikka välimatkaa oli alle 3km). Silloinkin hän ei huomioinut minua oikeastaan yhtään, puhui mummolle omia asioitaan. Ainoa tulo millä elettiin, oli mummon pieni eläke. Lapsilisät ja elatustuki meni äidille, joka käytti ne omiin menoihinsa. Jokainen penni piti tarkkaan laskea, että saatiin edes jonkinlaista ruokaa pöytään.
Kuukautisten alettua en alkuun edes kehdannut pyytää rahaa siteisiin, koska tiesin, miten tiukkaa oli ja häpesin, että aiheutan lisää kuluja. Niimpä käytin siteiden sijaan alkuun vessapaperia. Mummo totesi asiaan kerran, että kun hän oli nuori, tehtiin lakanasta "rättejä", joita pestiin ja kuivatettiin. Asiasta ei sen koommin puhuttu. Tätini osti myöhemmin minulle siteitä ja myös ensimmäiset rintaliivit, kun menin yläasteelle.
Asuimme pienen kunnan syrjäkylällä, olin hyvin yksinäinen muutenkin ja tulin kiusatuksi, koska en saanut uusia vaatteita, vaan vanhoja korjattiin aina. Mummo oli vanhanaikainen ja ei esim. hyväksynyt tyttöjen käyttävän esim. farkkuja, vaan ainoastaan hameita, jotka oli itse ommeltuja.
En koskaan lapsuusaikanani saanut halausta, saatika että olisin kuullut jonkun sanovan, että rakastaisi minua.
Myöhemmin, kun muutin kotoa pois, äiti olisi halunnut olla elämässäni. Olikin hetken, yritin ymmärtää ja antaa anteeksi, mutta jokainen tapaaminen oli sitä, että hän kävi luonani syömässä (koska miehensä joi kaikki rahat. Muuten ok, mutta olin opiskelija ja ruoka itselläkin vähissä) ja loppuajan istui sohvalla kertomassa miten miehensä pahoinpiteli tms., mutta koskaan ei kysynyt mitä minulle kuuluu. Lopulta muutin toiselle paikkakunnalle ja lopetin yhteydenpidon kokonaan. Nyttemmin hän on jo edesmennyt.
Menneisyyden varjo tulee seuraamaan itseäni elämäni loppuun asti. Olen aina ollut varovainen uusien ihmisten kanssa, olen hyvin yksinäinen ja en ole uskaltautunut parisuhteeseen ja täten jäin myös (omasta tahdostani tosin) lapsettomaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotirauha kirjoitti:
Olin ahkera lukiolainen ja kävin töissä viikonloppuisin ja loma-aikoina. Maksoin oppikirjat ja vaatteet, ajokortin ja harrastukset ym. Kun kesä koitti, lähdin lavatansseihin. Siitä tuli hirveä show, kun palasin yöllä kotiin. Olin selvinpäin ja ihan asiallinen. Äiti huusi "Sinä senkin h...ra! Kaikille äijille antaa persettä!" Olin aivan järkyttynyt äidin käytöksestä. Tuon tapauksen jälkeen päätin, että heti yo- kirjoitusten jälkeen lähden lapsuuden kodistani.
Olin myös mitä kunnollisin tyttö enkä ikinä koskaan tehnyt oikeasti mitään mitä olisi pitänyt hävetä. En ollut edes kahden kesken kenenkään pojan tai miehen kanssa . Toisaalta äidin mielestä olisi pitänyt olla poikaystävä mutta toisaalta se oli s...... tanasta.
Aloin sitten seurustella tulevan mieheni kanssa ja nuori kaunis ihastus oli äitini mielestä panemista alusta loppuun. Oikeasti seurustelimme useita kuukausia ennen ensimmäistä seksikertaa. Äitini mielestä kaikki miehet ovat vain sen yhden asian perässä. No mikä naisia sitten kiinnostaa miehissä? Kyllähän naisiakin vetää se miehen kanssa tapahtuva seksi.Isäni aina opetti, että se on ihmiskunnan historian vanhin huijaus. Tyttöparka luulee että seurustellaan ja ollaan rakastuneita, poika vaan haluaa seksiä. Tätä teroitettiin jo viimeistään kymmenkesäisenä.
Niinpä, miehiin ei voi koskaan luottaa, he ovat kaikki kelvottomia sutkeja. Ja jotenkin tekstisi vihjaisee että se olisi joku luonnonlaki ja tytöt ja naiset kuitenkin ne syylliset. Kuitenkin miehilläkin on tiettävästi aivot niin ei tarvitse tunteella elää.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kertoili että 70-luvulla oli ihan yleinen ohje kasvattaa lasta "ilman kontaktia", etäännyttävästi. Ihan neuvolassa ja lehdistössä olisi neuvottu, ettei lasta saa/kannata ottaa syliin kuin korkeintaan neljän tunnin välein syöttöä varten. Vauvan tulee oppia tyynnyttämään siis itse itsensä. Vauvan tulee antaa itkeä ja huutaa kunnes oppii tyynnyttämään itsensä. Vauvaa ei tule syöttöjen lisäksi huomioida tai lohduttaa, katsekontaktia, sylittelyä, leikittämistä jne. tulee välttää. Jos vauvaan kiinnittää liikaa huomiota, se oppii vaativaksi ja huomionhakuiseksi, itsekkääksi.
Äitini kertoi noudattaneensa vain ohjeita ja paheksui edelleen kun jotkut hänen siskoistaan olivat hellitelleet omaa vauvaansa. Isänikin oli kuulemma ottanut minuun kontaktia vauvana mutta sen oli äitini saanut ivaamalla pian loppumaan.
Tuttavaperhe Saksasta noudatti näitä samoja metodeja vielä 80-luvulla. Olisiko siis jotain saksalaisperäistä kasvatusoppia, tietääkö joku? Onko jollakin pääsyä 70-luvun kasvatusoppikirjoihin tai aikakauden lehtiin, onko joku kotiliesi silloin ilmestynyt ja ohjeistanut emäntiä helppoon lastenkasvatukseen?
Ja höpön höpön. Pahasti ovat nyt tässä vuosikymmenet pielessä!
Olen syntynyt v. 1971.
Sairaanhoitaja tätini (äitini sisko) kertoi, että 40-luvulla neuvottiin äitejä nukuttamaan vauvat eri huoneessa ja syöttämään 4 tunnin välein. Itkuun ei saanut reagoida. Tätini noudatti ohjeita ja hänen vauvansa sai huutaa ilman syliä kylmässä peräkamarissa.
70-luvulla tyyli oli jo ihan toinen.
Saatiin ruokaa, rakkautta ja kaikkinaista huolenpitoa.
Poikkeuksiakin tietysti, jos äiti on ollut tunnekylmä, masentunut tms., eikä ole jaksanut hoitaa lastaan.
Nykyäänhän lasten kaltoinkohtelua on todella paljon; huostaanotot, lasten ja nuorten väkivalta, ym. ym. joista saadaan lukea joka päivä.
Sääliksi käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina on ollut alkoholi-, tai mielenterv. ongelmaisten lapsia, olipa vuosikymmen mikä tahansa. Silloin tytöt (ja pojatkin) ovat olleet heitteillä. Onneksi suurin osa kodeista kuitenkin ihan ok. Hyvä tietysti, että katkerista muistoista voi kertoa vaikka täällä Vauva av:lla, kenellä sellaisia on.
Vierailija kirjoitti:
Juu, luin ketjua ja paljon on pula-ajan juttuja väännetty 1980-90 luvuille. 😂
Että likat mukamas repi lakanoita siteiksi, tai tunki paperia pöksyihin kuukautissuojiksi. Kaikilla oli kuitenkin kunnolliset terveyssiteet saatavilla, oli tampaxit ja ob:t, mitä nyt vaan halusi käyttää. Harvempi asui niin korvessa ettei päässyt kauppaan niitä ostamaan.
Jos tuhlasi rahansa karkkeihin tai lonkeroon, niin tyttökaveri antoi siteen eikä tarvinnut jäädä pulaan.
Vähän rajaa näihin stooreihin, pliis! 😉
Oot eksyny väärään ketjuun
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juu, luin ketjua ja paljon on pula-ajan juttuja väännetty 1980-90 luvuille. 😂
Että likat mukamas repi lakanoita siteiksi, tai tunki paperia pöksyihin kuukautissuojiksi. Kaikilla oli kuitenkin kunnolliset terveyssiteet saatavilla, oli tampaxit ja ob:t, mitä nyt vaan halusi käyttää. Harvempi asui niin korvessa ettei päässyt kauppaan niitä ostamaan.
Jos tuhlasi rahansa karkkeihin tai lonkeroon, niin tyttökaveri antoi siteen eikä tarvinnut jäädä pulaan.
Vähän rajaa näihin stooreihin, pliis! 😉
Typerys. Mene pois ilkkumasta. Mulla todellakin oli 80-90-luvun taitteessa vuosia se tilanne ettö en saanut siteitä. En saanut viikkorahaa, en saanut siteitä, äiti ei ostanut niitä, kielsi puhumasta koskaan mitään hänelle kuukautisista. Joten yksin kärsin, vessapperit siteenä, ei särkylääkkeitä, asiasta puhuminen kielletty, tahroista raivottiin ja karjuttiin.
Kiva jos tää sulle oli hauska vitsi. Mulle tää oli niin totista totta että alkaa itkettämään vieläkin kun muistelen noita aikoja. Sitä pelkoa, ahdistusta ja häpeää, sitä arvottomuuden ja huonommuuden tunnetta, josta en vieläkään ole päässyt täysin eroon vaikka elämässäni menestynyt olenkin.
Se että SULLA oli asiat hyvin ja hienot siteet ja tsmponit ostettu, ei tarkoita että kaikilla oli. Monilla on ihan hirveät vanhemmat. Todelliset julmuri sadisti ihmisperseet. Ja vielä nykyäänkin tätä samaa ilmiötä esiintyy että äiti ei osta siteitä/anna rahaa siteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Juu, luin ketjua ja paljon on pula-ajan juttuja väännetty 1980-90 luvuille. 😂
Että likat mukamas repi lakanoita siteiksi, tai tunki paperia pöksyihin kuukautissuojiksi. Kaikilla oli kuitenkin kunnolliset terveyssiteet saatavilla, oli tampaxit ja ob:t, mitä nyt vaan halusi käyttää. Harvempi asui niin korvessa ettei päässyt kauppaan niitä ostamaan.
Jos tuhlasi rahansa karkkeihin tai lonkeroon, niin tyttökaveri antoi siteen eikä tarvinnut jäädä pulaan.
Vähän rajaa näihin stooreihin, pliis! 😉
Ole sitten uskomasta kermaper*e.
Itse olen syntynyt -67 ja todellakin jouduin itse väsäämään kk-siteet. Asuin isäni ja äitipuolen kanssa ja meitä lapsia oli useita. Sain ensimmäisen sidepakettini jo ennen kuukautisten alkua, kiitos siitä äitipuolelle. Mutta kuukautisista ei puhuttu mitään, eikä minulta koskaan kysytty niistä mitään. Joten ilmeisesti oletettiin, että hoidan itse siteeni ja kuukautiseni. No kuukautiset alkoivat 12v iässä ja se sidepaketti oli nopeasti käytetty. Koska minulla ei ollut omaa rahaa yhtään käytössä ja en uskaltanut sitä siteisiin pyytää, niin nehän oli itse askarreltava jostakin. Pikkusisarusten vaipat oli hyvää materiaalia siihen. Ihmettelen, että äitipuoli ei koskaan edes kysynyt, että tarvitsenko siteitä. Oikeasti silloin kuukautiset tuntuivat häpeälliseltä ja nololta asialta, eikä niistä todellakaan juteltu edes kavereiden kanssa, saati lainailtu ohimennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini kertoili että 70-luvulla oli ihan yleinen ohje kasvattaa lasta "ilman kontaktia", etäännyttävästi. Ihan neuvolassa ja lehdistössä olisi neuvottu, ettei lasta saa/kannata ottaa syliin kuin korkeintaan neljän tunnin välein syöttöä varten. Vauvan tulee oppia tyynnyttämään siis itse itsensä. Vauvan tulee antaa itkeä ja huutaa kunnes oppii tyynnyttämään itsensä. Vauvaa ei tule syöttöjen lisäksi huomioida tai lohduttaa, katsekontaktia, sylittelyä, leikittämistä jne. tulee välttää. Jos vauvaan kiinnittää liikaa huomiota, se oppii vaativaksi ja huomionhakuiseksi, itsekkääksi.
Äitini kertoi noudattaneensa vain ohjeita ja paheksui edelleen kun jotkut hänen siskoistaan olivat hellitelleet omaa vauvaansa. Isänikin oli kuulemma ottanut minuun kontaktia vauvana mutta sen oli äitini saanut ivaamalla pian loppumaan.
Tuttavaperhe Saksasta noudatti näitä samoja metodeja vielä 80-luvulla. Olisiko siis jotain saksalaisperäistä kasvatusoppia, tietääkö joku? Onko jollakin pääsyä 70-luvun kasvatusoppikirjoihin tai aikakauden lehtiin, onko joku kotiliesi silloin ilmestynyt ja ohjeistanut emäntiä helppoon lastenkasvatukseen?
Ja höpön höpön. Pahasti ovat nyt tässä vuosikymmenet pielessä!
Olen syntynyt v. 1971.
Sairaanhoitaja tätini (äitini sisko) kertoi, että 40-luvulla neuvottiin äitejä nukuttamaan vauvat eri huoneessa ja syöttämään 4 tunnin välein. Itkuun ei saanut reagoida. Tätini noudatti ohjeita ja hänen vauvansa sai huutaa ilman syliä kylmässä peräkamarissa.
70-luvulla tyyli oli jo ihan toinen.
Saatiin ruokaa, rakkautta ja kaikkinaista huolenpitoa.
Poikkeuksiakin tietysti, jos äiti on ollut tunnekylmä, masentunut tms., eikä ole jaksanut hoitaa lastaan.Nykyäänhän lasten kaltoinkohtelua on todella paljon; huostaanotot, lasten ja nuorten väkivalta, ym. ym. joista saadaan lukea joka päivä.
Sääliksi käy.
Kyllä tuota "aikataulun mukaan syöttämistä ja eri huoneessa nukuttamista" mainostettiin joissakin neuvoloissa vielä 1970-luvun alussa, tädillenikin sitä tarjottiin kun serkkuni oli heidän esikoinen (isät olivat harvemmin mukana neuvoloissa tuohon aikaan). Kannattaa muistaa että silloin oli vielä työelämässä 1940-luvullakin valmistuneita terveydenhoitajia, saattoipa olla joku yksittäinen 1930-luvullakin valmistunut. Ja jos tuollainen vastavalmistunut pääsi opintomatkalle (elämänsä ensimmäiselle ulkomaanmatkalle) vaikkapa Saksaan, siitä opista riitti sitten ihan koko loppu-uralle työelämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini kertoili että 70-luvulla oli ihan yleinen ohje kasvattaa lasta "ilman kontaktia", etäännyttävästi. Ihan neuvolassa ja lehdistössä olisi neuvottu, ettei lasta saa/kannata ottaa syliin kuin korkeintaan neljän tunnin välein syöttöä varten. Vauvan tulee oppia tyynnyttämään siis itse itsensä. Vauvan tulee antaa itkeä ja huutaa kunnes oppii tyynnyttämään itsensä. Vauvaa ei tule syöttöjen lisäksi huomioida tai lohduttaa, katsekontaktia, sylittelyä, leikittämistä jne. tulee välttää. Jos vauvaan kiinnittää liikaa huomiota, se oppii vaativaksi ja huomionhakuiseksi, itsekkääksi.
Äitini kertoi noudattaneensa vain ohjeita ja paheksui edelleen kun jotkut hänen siskoistaan olivat hellitelleet omaa vauvaansa. Isänikin oli kuulemma ottanut minuun kontaktia vauvana mutta sen oli äitini saanut ivaamalla pian loppumaan.
Tuttavaperhe Saksasta noudatti näitä samoja metodeja vielä 80-luvulla. Olisiko siis jotain saksalaisperäistä kasvatusoppia, tietääkö joku? Onko jollakin pääsyä 70-luvun kasvatusoppikirjoihin tai aikakauden lehtiin, onko joku kotiliesi silloin ilmestynyt ja ohjeistanut emäntiä helppoon lastenkasvatukseen?
Ja höpön höpön. Pahasti ovat nyt tässä vuosikymmenet pielessä!
Olen syntynyt v. 1971.
Sairaanhoitaja tätini (äitini sisko) kertoi, että 40-luvulla neuvottiin äitejä nukuttamaan vauvat eri huoneessa ja syöttämään 4 tunnin välein. Itkuun ei saanut reagoida. Tätini noudatti ohjeita ja hänen vauvansa sai huutaa ilman syliä kylmässä peräkamarissa.
70-luvulla tyyli oli jo ihan toinen.
Saatiin ruokaa, rakkautta ja kaikkinaista huolenpitoa.
Poikkeuksiakin tietysti, jos äiti on ollut tunnekylmä, masentunut tms., eikä ole jaksanut hoitaa lastaan.Nykyäänhän lasten kaltoinkohtelua on todella paljon; huostaanotot, lasten ja nuorten väkivalta, ym. ym. joista saadaan lukea joka päivä.
Sääliksi käy.
Ei ne 70-luvun äidit, joita itkuisia yksin huudatettiin toisessa huoneessa yksin, kaikki kyenneet itsekään lämpöä ja läsnäoloa antamaan. Ainoastaan poikkeuksellisen valistuneet tai ne, jotka kuitenkin saivat oikeanlaista lämpöä 40-luvulla. TUkka putkella mentii töihinkin rinnat valuvina viimeistään 2 kk synnytyksestä. Sitä ennen itkettiin masentuneena muuttunutta elämätilannetta ja kroppaa hormonihöyryissä, ja isä sai hoitaa vauvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juu, luin ketjua ja paljon on pula-ajan juttuja väännetty 1980-90 luvuille. 😂
Että likat mukamas repi lakanoita siteiksi, tai tunki paperia pöksyihin kuukautissuojiksi. Kaikilla oli kuitenkin kunnolliset terveyssiteet saatavilla, oli tampaxit ja ob:t, mitä nyt vaan halusi käyttää. Harvempi asui niin korvessa ettei päässyt kauppaan niitä ostamaan.
Jos tuhlasi rahansa karkkeihin tai lonkeroon, niin tyttökaveri antoi siteen eikä tarvinnut jäädä pulaan.
Vähän rajaa näihin stooreihin, pliis! 😉
Onkohan sulla mitään käsitystä siitä, kun ei ole rahaa? Ettei oikeasti ole rahaa ruokaan, kaikki ruoka pitää laskea? Siitä, ettei leivällä ole aina edes voita, muusta puhumattakaan. Elin oman teiniaikani 1980-luvulla ja todellakin tiedän tuon. En saanut viikkorahaa oikeastaan koskaan, synttärinä saatoin saada 10mk ja suklaalevyn. Siinä ne mun "karkki ja lonkerorahat". Tunne kun lähdet luokan kanssa luokkaretkelle Särkänniemeen, etkä pääse yhteenkään laitteeseen, koska ei ole yhtään rahaa mukana, koska sitä ei ole.
Se, että sulla on ollut nuo kaikki saatavilla ja kavereita lainaamassa, ei tarkoita, että kaikilla olisi niin ollut. Itselläni ei tänä päivänäkään ole ketään, keltä voisin jotain lainata. Ihan itse on toimeen tultava.
Vierailija kirjoitti:
Herranjestas miten oli mutsille tärkeää mitä ihmiset ajattelee!! En muuta kuullutkaan lapsena ja nuorena 80-90-luvuilla! Et saa värjätä tukkaa punaiseksi, kun mitä ihmisetkin ajattelee. Et saa kolmansia reikiä korviisi, kun mitä ihmisetkin ajattelee. Et mene kouluun tuon näköisenä, kun mitä ihmisetkin ajattelee. Ihan sama mistä oli kysymys ja välillä jopa faijan tekemiset ja tekemättäjättämiset oli sitä yhtä ja samaa ”mitä ihmisetkin ajattelee” ja ”maine menee”. Voi v***u ja syvä huokaus. Ei hän ole vieläkään siitä ajatusmallista päässyt, vaikka aina sanon hänelle että mitä ihmeen väliä sillä on mitä ihmiset ajattelee. Todennäköisesti eivät mitään.
Ettei vain äitisi ollut lukenut liikaa Tiina-kirjoja?:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksa kirjoittaa yhtä pitkästi kuin sinä, sanon vain että lähes kaikki kirjoittamasi sopii oman -49 syntyneeseen äitiniini. Uskon tietäväni mistä sinä puhut.
Olen jo yli 40-v, ja yhä äitini suhtasutuu minuun vähättelevästi ja jotenkin paheksuen, jopa vihamielisesti. Mitään aihetta ei ole koskaan ollut, olin kiltti urheileva tyttö, ja olen pärjännyt elämässäni ihan kivasti. No nykyään se onkin sitten se ongelma, enkä jaksa sitä negatiivisuutta enää. Tuntuu raskaalta, että mitä ikinä teenkin, se menee jollain tavalla väärin. Emme siis ole juurikaan enää tekemisissä.
Mikä ihme siinä onkin, että äiti vähättelee ja irvailee tytärtään! Minulla oli sama juttu, kaikkea vähättelyä jouduin kuuntelemaan. On kyllä tullut mieleen, että olikohan hän kateellinen kun minulla oli paremmin asiat kuin hänellä nuoruudessaan. Enhän minä siihen kuitenkaan ollut syyllinen.
Vierailija kirjoitti:
Juu, luin ketjua ja paljon on pula-ajan juttuja väännetty 1980-90 luvuille. 😂
Että likat mukamas repi lakanoita siteiksi, tai tunki paperia pöksyihin kuukautissuojiksi. Kaikilla oli kuitenkin kunnolliset terveyssiteet saatavilla, oli tampaxit ja ob:t, mitä nyt vaan halusi käyttää. Harvempi asui niin korvessa ettei päässyt kauppaan niitä ostamaan.
Jos tuhlasi rahansa karkkeihin tai lonkeroon, niin tyttökaveri antoi siteen eikä tarvinnut jäädä pulaan.
Vähän rajaa näihin stooreihin, pliis! 😉
Tynnyrissä voi näköjään kasvaa monella tavalla.
Huoraksi haukkuminen (ei kerran vaan systemaattisesti ja läpi nuoruusvuosien) on asia, jota en ymmärrä. En todellakaan ole mikään ihanneäiti, mutta silti en pystyisi teinitytärtäni huorittelemaan, kuten äitini minua huoritteli.
Jatkuva painon tarkkaileminen. Onko oma tytär laihtunut vai lihonut. Lihomisen kommentointi, ääneen. Laihtumisen ihailu ja kehuminen, jos oma tytär on saanut itseään taas laihemmaksi.
Kun olen yrittänyt näistä puhua, seurauksena on narsistinen itkukohtaus tai ”en ole koskaan noin sanonut/tehnyt”.
Äitini ajoi minut pois kotoa ns. huoraamisen (eka poikakaveri) vuoksi, kun olin teini.
Olen jo viisikymppinen mutta tuo hylkääminen seuraa minua aina vain sillä tavalla, etten voi äitiäni aidosti koskaan kohdata. Olen osaltani kohdannut asian ja käsitellyt sen, antanut anteeksikin. Mutta en silti tahdo olla tuon ihmisen, äitini, lähellä. Ja hän on jo vanha, vaaraton mummo.
Joskus mietin, miksi pitää kunnioittaa vanhuksia, jotka ovat koko elämänsä syösseet pelkkää katkeruutta lähipiiriinsä.
Vierailija kirjoitti:
Taisi 7v. vanha äitien panetteluketju mennä vähän överiksi. 😂
Tehkää aloitus karmeimmat anopit, siinä jos missä pääsee purkamaan patoutumiaan. 🤣
Miksi, kun anoppi ei ole se ongelma?
Vierailija kirjoitti:
Tosiasia kuitenkin on, että suurimmalla osalla tytöistä oli ihan nykyaikaiset menkkasuojat käytössä 80-90 luvuilla.
Äideilläkin oli jo hyvät terveyssiteet. 1900 luvun alussa oli vielä sellaisia omatekoisia virkattuja siteen näköisiä suojia. Varmaan paljon parempia kuin paperi. Pesu tietysti hankalaa kun ei ollut pyykkikoneita.
Kautta aikain on ollut köyhyyttä, sitä ei kukaan kiellä. Suurin osa on kuitenkin tavallisista oloista, mutta raha oli usein tiukilla. Tärkeimmät silti saatiin vaikka vaatimatonta olikin.Olen 48-vuotias tytär, äiti ja isoäiti.
Äidillä oli hyvät siteet, mutta ei tyttärellä. En tiedä millä olisin hankkinut, kun rahaa en saanut. Äiti kun oli sitä mieltä, että en rahaa tarvitse, joten ostaminen oli hieman hankalaa.
Vierailija kirjoitti:
No tottakai oli kunnolliset siteet ja tampoonit meillä 70 luvulla syntyneillä ja sitä vanhemmillakin. Eikä toden totta oltu mitään kermaper§eitä. Itse ostettiin vähillä rahoillamme kaupasta. Ei niitä kukaan muu kotiin kuskannut. Jos joskus kaverilla alkoi yllättäen koulussa menkat, mentiin välitunnilla vessaan antamaan side. That's it.
That's it? Itsekin 70-lukulaisia ja äiti jätti hyvissä ajoin menkoista kertovaa kirjallisuutta luettavaksi, siteitä löytyi vessan kaapista eikä aiheesta olla koskaan puhuttu sanakaan.
Mutta että tulisin tähän ketjuun pätemään, että koska mulla oli siteet niin kaikilla muillakin tytöillä oli?
Mä sain viikkorahaa niin kaikki muutkin sai?
Mitä loppujen lopuksi tiedät mitä toisten perheissä tapahtui, kun yhdistävänä tekijänä kaikilla minä mukaan lukien on se että tästä ei sitten puhuta?
MIksi ap tai kukaan muukaan keksisi näitä juttuja?
Alue: Aihe vapaa
Tämä on asia, johon itsekin on jotenkin vasta nyt herännyt äitini kanssa. Mitä moninaisimpia asioita sepitetään itselle ihanimpaan muotoon ja selitetään totuutena. Ja uskotaan se juttu sitten ihan aidosti. Olen näitä tarinoita sitten yrittänyt oikoa, en tiedä pitäisikö ennemmin vaan leikkiä mukana.
Oma suosikkini on kaikki ne lukuisat lääkärit, jotka kaikki sanoivat kuorossa äidilleni: ”Etkö sinä onneton nyt tajua jo jäädä eläkkeelle?” 😂
On jotenkin karua herätä siihen, että ehkäpä mikään juttu lapsuudestani ei ehkä olekaan totta. Tämän vissiin jo tähän ketjuun kerroinkin, mutta menköön uusintanakin. Äitini ilahtui niin kovasti siitäkin, kun siskonsa oli laittanut minusta kuvan taaperona oikein paraatipaikalle esille. Äitini oikein muisti, että hän on omin pikku kätösin tuonkin neuleen sinulle tyttäreni rakkaudella neulonut. Minä siihen vähän varovasti yritin, että mahtaako tuo olla kuva minusta kun lapsella on eriväriset silmätkin kuin minulla... Siskonsa närkästyi, että tietysti kyseessä oli hänen oman lapsensa kuva. Äiti sitten tuli selitykseen, että olikin hyväsydämisyyttään antanut itsetekemänsä neuleen siskolleen sen jälkeen kun se oli minulle käynyt pieneksi. Eikä kukaan uskaltanut sanoa, että siskonsa nuorimmainen on kolme vuotta minua vanhempi.
Äidilläni on neljä sisarusta ja kaikilla lapsia. Äidilläni ei ole nykyään mitään hahmotusta siitä, minkäikäisiä kenenkin lapset ovat. Siis ei yhtään pysty sanomaan että kuka sai ensin lapsen ja kuka sitten tai minkäikäisiä he nyt mahtaisivat olla. Mulla on siis alle kymmenkunta serkkua ja äitini on useammalle ollut kummikin, mutta ei sen vertaa kiinnosta. Jotenkin kuvittelisi, että muistaisi onko siskon lapset omaa vanhempia vai nuorempia? Ja mistään muistisairaudesta ei nyt ole kyse.
Näitä muistin aukkopaikkoja sitten voi täyttää arvailemalla ja sepittämällä asioita parhain päin. Ja tätä on tehty siis ihan lapsuudestani lähtien, mutta olen jotenkin tajunnut höpöjuttujen laajuuden vasta viime aikoina.