Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Olin lahjakas koulussa ja urheilussa, kympin tyttö, voitin kilpailuita. MITÄÄN näistä ei koskaan noteerattu eikä mun puolesta iloittu tai saavutuksista kehuttu. Mutta ne muiden lapset! Vaikka olivat huonompia koulussa/urheilussa niin niitä äiti jaksoi kehua aina.
Siis tyyliin se työkaveri Marjan tyttö on niin lahjakas koulussa, sai stipendin! Ottaisit sinäkin mallia ja olisit joskus samanlainen! (Minä sain useita stipendejä).
Naapurin Pirjon lapsi taitoluistelee! Ja pääsi valmennusryhmään! Kyllä on lahjakas ja niin kaunis, olisitpa sinäkin!
Kälyn lapsi pääsi ammattikorkeaan! Saa hienon ammatin! Mikset sinä opiskelisi jotain yhtä hienoa (opiskelin yliopistossa juridiikkaa).Mikään ei kelvannut koskaan. Ei kouluarvosanat, ei urheiluvoitot, ei tutkinto, ei työpaikka, ei perhe eikä lapset. Lapsenikin on kuulemma rumia ja kummallisen näköisiä toisin kuin naapurin Ritvan lpsenlapset, jotka on niin kauniita!
Me olemme varmaan yksi ja sama ihminen. Tämä teksti on nimittäin suoraan minun elämästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä tosiaan on myös sukukohtaista käytöstä. Toinen vanhemmistani on narsisti ja koko hänen puolen sukunsa on todella häiriintynyttä.
Kaikki ivaavat ja pilkkaavat näistä sisaruksista toisiaan ja ovat vähän väliä joko ilmiriidassa tai välit poikki. V*ttuillaan ihan päin näköä toisille, siis aivan pokerinaamalla loukataan aivan törkeästi toisia. Ollaan aivan rajattomia ja mikään käytössääntö ei heitä koske.Osa näistä vanhempani sisaruksista katkaisi kierteen ja ovat hyviä vanhempia lapsilleen. Osa ei katkaissut vaan lisäsivät vielä kierroksia ja ovat omille lapsilleen kahta kauheampia. Niinkuin mun oma vanhempani minulle.
Miettikää, sanoisiko terve vanhempi lapselleen esim:
- sinut pitäisi t@ppaa!
- olisi pitänyt tehdä sulle abortti!
- sinultakin saisi henki lähteä!
- olet hirveän näköinen ja lihava mätisäkki, saan hävetä silmät päästäni! ( olen hoikka ja sporttinen)
- kunpa jäisit auton alle
- saisit ajaa kolarin ja toivottavasti käy huonostiTähän lisäksi sitten ne normaalit että missään ei autettu, tuettu, kannustettu, aina vaan haukuttiin ja lytättiin ja arvosteltiin.
Suomessa on tänäkin päivänä hulluja ihmisiä ja hulluka sukuja. Ja nyt jo voi sano että osa serkuistani jatkaa suvun perinnettä kaltoinkojdella lapsia. En tajua miksei tätä voi vaan lopettaa. Vaikka mua hakattiin ja nöyryytettiin niin silti katkaisin tämän ja kohtelen omia lapsiani kunnioittavasti ja lämpimästi. Miksi muut eivät viitsineet tehdä samaa valintaa? Miksei se oma vanhempikaan viitsinyt? Selitykseksi ei todellakaan käy se että niitäkin hakattiin ja kurjaa oli. Niin muakin hakattiin ja kurjaa oli, SILTI kykenin tekemään muutoksen. Se on ihan valinta.
Sukusi kuulostaa tutulta. En minäkään ymmärrä, mikseivät lastensa kaltoinkohtelijat muutu. Ehkä se on vääränlaista vallankäyttöä, ehkä on kyse persoonallisuushäiriöistä, jotka ovat piintyneet ihmiseen tukijoiden salliessa käytöksen. Noiden ihmisten käytöshän on varsin enkelimäistä ulkopuolisten läsnäollessa. Tiedostavat siis käytöksensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koskaan odottanut hänen muuttuvan, oli uskovainen, kunnioitettu omassa piirissään. Viimeiset 20 vuotta olin tapaamatta häntä, mutta vähän ennen kuolemaa kävin kaksi kertaa vierailemassa, kun oli jo vuoteenomana. Ensimmäisellä kerralla sain vahvan tunteen, että hän on vain kuoleva mies, ei hyödytä enää ajatella häntä. Illalla heräsi epäilys, ettei vain joku silmien välähdys ollut sitä vanhaa. Kävin uudelleen ja koin taas vain tunteen kuolevasta miehestä. Pian kuolikin ja hautajaisten jälkeen en ole juuri häntä ajatellut. Pois jäi myös suru jo 80-luvulla kuolleen äitini kohtalosta, paljon synnytyksiä, köyhyys, henkinen väkivalta, vaikea sairaus. Jotka koin isäni syyksi.
Tämä vastaus viestiin 3067.
Kiitos avautumisestasi. Ehkä itseäni jotenkin pelottaa hetki, jolloin narsistivanhempi on vuoteenomana hiljaisena. En tiedä, menisinkö häntä katsomaan vai en. Tuskin mitenkään hän enää pystyisi minua vahingoittamaan, kaikkensa on tehnyt sen suhteen. Anteeksi en anna, enkä usko hänen anteeksiantoa pyytävänkään. Ehkä voisin hellästi silittää hänet ikirauhaisaan uneen, hänen itsensä takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Todellakin, kaikkea kamalaa tapahtuu ja ihmiset vain käyttää hyväksi ja tietenkään missään ei voi onnistua kuin korkeintaan tuurilla.
Sen jälkeen kun viisi vuotta sitten katkaisin välit, olen opiskellut uuden tutkinnon, mennyt naimisiin, rakennuttanut talon, vaihtanut maata ja tuplannut uralla etenemisen takia tuloni. Kiitän tästä kaikesta sitä, ettei joku koko ajan ole kylvämässä epäluottamusta tulevaisuuteen ja tuhoa massa itseluottamustani. Vaikka sitä miten kuvittelisi että kykenee kuuntelemaan ne negatiiviset viestit ilman vaikutusta, niin niillä aina on vaikutus alitajuisesti! Älkää antako näiden ihmisten mustata sieluanne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Todellakin, kaikkea kamalaa tapahtuu ja ihmiset vain käyttää hyväksi ja tietenkään missään ei voi onnistua kuin korkeintaan tuurilla.
Sen jälkeen kun viisi vuotta sitten katkaisin välit, olen opiskellut uuden tutkinnon, mennyt naimisiin, rakennuttanut talon, vaihtanut maata ja tuplannut uralla etenemisen takia tuloni. Kiitän tästä kaikesta sitä, ettei joku koko ajan ole kylvämässä epäluottamusta tulevaisuuteen ja tuhoa massa itseluottamustani. Vaikka sitä miten kuvittelisi että kykenee kuuntelemaan ne negatiiviset viestit ilman vaikutusta, niin niillä aina on vaikutus alitajuisesti! Älkää antako näiden ihmisten mustata sieluanne.
Kun oma vanhempi myrkyttää ilmaa koko ajan negatiivisillä heitoilla niin lapseen kehittyy turvattomuus ja huono itsetunto. Tuntuu että ei voi luottaa mihinkään ja niin on raskas elää.
Vielä nykyäänkin pelkään aina pahinta. Elämässä tapahtuu kaikenlaista ikävää mutta yleensä asiat hoituu tavalla tai toisella kuitenkin. Meillä kotona kaikesta tehtiin aina valtava maailman räjäyttävä katastrofi ja jos oli hetken tasaista niin jo räjähti taas. Aiheeksi riitti vaikka minun pieni ihottuma jalassa.
Elämä on arvaamatonta mutta mikä ihmeen vanhempi täyttää lapsen ja nuoren elämän vain ikävillå asioilla ja oikein keittää niitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Todellakin, kaikkea kamalaa tapahtuu ja ihmiset vain käyttää hyväksi ja tietenkään missään ei voi onnistua kuin korkeintaan tuurilla.
Sen jälkeen kun viisi vuotta sitten katkaisin välit, olen opiskellut uuden tutkinnon, mennyt naimisiin, rakennuttanut talon, vaihtanut maata ja tuplannut uralla etenemisen takia tuloni. Kiitän tästä kaikesta sitä, ettei joku koko ajan ole kylvämässä epäluottamusta tulevaisuuteen ja tuhoa massa itseluottamustani. Vaikka sitä miten kuvittelisi että kykenee kuuntelemaan ne negatiiviset viestit ilman vaikutusta, niin niillä aina on vaikutus alitajuisesti! Älkää antako näiden ihmisten mustata sieluanne.
Kun oma vanhempi myrkyttää ilmaa koko ajan negatiivisillä heitoilla niin lapseen kehittyy turvattomuus ja huono itsetunto. Tuntuu että ei voi luottaa mihinkään ja niin on raskas elää.
Vielä nykyäänkin pelkään aina pahinta. Elämässä tapahtuu kaikenlaista ikävää mutta yleensä asiat hoituu tavalla tai toisella kuitenkin. Meillä kotona kaikesta tehtiin aina valtava maailman räjäyttävä katastrofi ja jos oli hetken tasaista niin jo räjähti taas. Aiheeksi riitti vaikka minun pieni ihottuma jalassa.
Elämä on arvaamatonta mutta mikä ihmeen vanhempi täyttää lapsen ja nuoren elämän vain ikävillå asioilla ja oikein keittää niitä?
Hän ei ole vanhempi, sellainen joka kasvattaisi lapsen oikeudenmukaisesti, lasta ja lapsen persoonallisuutta ajatellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Todellakin, kaikkea kamalaa tapahtuu ja ihmiset vain käyttää hyväksi ja tietenkään missään ei voi onnistua kuin korkeintaan tuurilla.
Sen jälkeen kun viisi vuotta sitten katkaisin välit, olen opiskellut uuden tutkinnon, mennyt naimisiin, rakennuttanut talon, vaihtanut maata ja tuplannut uralla etenemisen takia tuloni. Kiitän tästä kaikesta sitä, ettei joku koko ajan ole kylvämässä epäluottamusta tulevaisuuteen ja tuhoa massa itseluottamustani. Vaikka sitä miten kuvittelisi että kykenee kuuntelemaan ne negatiiviset viestit ilman vaikutusta, niin niillä aina on vaikutus alitajuisesti! Älkää antako näiden ihmisten mustata sieluanne.
Kun oma vanhempi myrkyttää ilmaa koko ajan negatiivisillä heitoilla niin lapseen kehittyy turvattomuus ja huono itsetunto. Tuntuu että ei voi luottaa mihinkään ja niin on raskas elää.
Vielä nykyäänkin pelkään aina pahinta. Elämässä tapahtuu kaikenlaista ikävää mutta yleensä asiat hoituu tavalla tai toisella kuitenkin. Meillä kotona kaikesta tehtiin aina valtava maailman räjäyttävä katastrofi ja jos oli hetken tasaista niin jo räjähti taas. Aiheeksi riitti vaikka minun pieni ihottuma jalassa.
Elämä on arvaamatonta mutta mikä ihmeen vanhempi täyttää lapsen ja nuoren elämän vain ikävillå asioilla ja oikein keittää niitä?
Katastrofiajattelua, kehittyy turvattoman lapsuuden seurauksena.
Ihmettelen, myös monia heittoja, joita en IKINÄ sanoisi omille lapsilleni. En myöskaan koskaan haukkuisi lapsellene tämän sisarta tai veljeä. Äidilläni oli tapana heittää jotakin töykeää sisarestani ja toisinpäin sisarelle töykeää minusta. Vanhemmiten etenkin ulkoisista ominaisuuksista. Esim. lihomisesta jne. Vanhempien rakkaus meitä lapsia kohtaan ei ole ollut koskaan pyyteetöntä, vaan arvostelevaa ja pilkkaavaa.
Noh, ainakin olen oppinut millainen vanhempi ei kannata olla, jos haluaa varmistaa lapsilleen edes jotenkin tasapainoisemman lapsuuden :(
Juu ja isäni on läpialkoholisti. Viina on ollut sille aina tärkeämpi, kuin lapset. Itsekäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, myös monia heittoja, joita en IKINÄ sanoisi omille lapsilleni. En myöskaan koskaan haukkuisi lapsellene tämän sisarta tai veljeä. Äidilläni oli tapana heittää jotakin töykeää sisarestani ja toisinpäin sisarelle töykeää minusta. Vanhemmiten etenkin ulkoisista ominaisuuksista. Esim. lihomisesta jne. Vanhempien rakkaus meitä lapsia kohtaan ei ole ollut koskaan pyyteetöntä, vaan arvostelevaa ja pilkkaavaa.
Noh, ainakin olen oppinut millainen vanhempi ei kannata olla, jos haluaa varmistaa lapsilleen edes jotenkin tasapainoisemman lapsuuden :(
Juu ja isäni on läpialkoholisti. Viina on ollut sille aina tärkeämpi, kuin lapset. Itsekäs.
Siten myrkylliset äidit toimivat, kääntävät lapset toisaan vastaan. Tavoitteena valta lapsiin. Sen lapsen, joka ei taivu äidin tahtoon eli lapsi valitsee jonkun muun hyvän tien kuin äidin jatkeen, äiti pyrkii asettamaan asemaan, etteivät muut lapset saa tietää millä kaikella huonolla tavalla äiti on kohdellut yhtä lasta. Kiemuraan kuuluu, että äiti haukkuu samalla kultalapsiaan syrjitylle, jotta syrjitty ei olisi kontaktissa sisarustensa kanssa. Valehtelu on ihan normaalia kun äiti psyykkaa kutakin lasta erikseen. Prosessi on valmis, kun kultalapset ja syrjitty ovat kontaktissa ja kummatkin puolet vain katsovat toisiaan halveksivasti, jotain töykeää voidaan sanoa tai tehdä toiselle. Huonot välit heijastuvat myös lastenlapsiin. Eikä kukaan kultalapsista osaa ajatella, että kaiken takana oli oma rakas äiti, joka ei koskaan tekisi kenellekään pahaa. Paitsi lapsilleen, jos lapset selvittäisivät välejään ja kuka alkujaan puhui ja mitä, millä seurauksin.
Hyvät vanhemmat vaalivat lastensa hyviä välejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Olin lahjakas koulussa ja urheilussa, kympin tyttö, voitin kilpailuita. MITÄÄN näistä ei koskaan noteerattu eikä mun puolesta iloittu tai saavutuksista kehuttu. Mutta ne muiden lapset! Vaikka olivat huonompia koulussa/urheilussa niin niitä äiti jaksoi kehua aina.
Siis tyyliin se työkaveri Marjan tyttö on niin lahjakas koulussa, sai stipendin! Ottaisit sinäkin mallia ja olisit joskus samanlainen! (Minä sain useita stipendejä).
Naapurin Pirjon lapsi taitoluistelee! Ja pääsi valmennusryhmään! Kyllä on lahjakas ja niin kaunis, olisitpa sinäkin!
Kälyn lapsi pääsi ammattikorkeaan! Saa hienon ammatin! Mikset sinä opiskelisi jotain yhtä hienoa (opiskelin yliopistossa juridiikkaa).Mikään ei kelvannut koskaan. Ei kouluarvosanat, ei urheiluvoitot, ei tutkinto, ei työpaikka, ei perhe eikä lapset. Lapsenikin on kuulemma rumia ja kummallisen näköisiä toisin kuin naapurin Ritvan lpsenlapset, jotka on niin kauniita!
Me olemme varmaan yksi ja sama ihminen. Tämä teksti on nimittäin suoraan minun elämästäni.
Hei täällä on kolmas, joka on sama ihminen teidän kanssa! Olin todella hyvä koulussa. Keskiarvo huiteli aina lähellä kymppiä. Sain joka vuosi stipendejä. Olin koulussa aina hyvin käyttäytyvä ja opettajat kehuivat. Kirjoitin 6 ällää. Pääsin yliopistoon opiskelemaan. Kertaakaan äiti ei kannustanut tai kehunut. Muistan aivan erityisesti sen, että jos joku ulkopuolinen (esim. opettaja) kehui minua äidille, niin äiti vastasi yleensä jotain tyyliin, olisipa yhtä ihana kotonakin mutta kun ei ole. MIKÄÄN ei koskaan riittänyt.
Jostain syystä äiti kuitenkin muuttui lastenlasten saapumisen myötä. Heitä äiti on aina kehunut aidosti ja rakastavasti ja yllättäen jopa kaikkia yhtä paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinkahan moni kultalapsi käy terapiassa huonon sisarussuhteen takia, tietämättä tai ymmärtämättä yhtään että kaiken takana on ollut oma äiti. Perheen syntipukki, syrjitty lapsi osaa kertoa terapiassa äidin huonosta kohtelusta häntä kohtaan, vaikka sitä ei ymmärtäisi huonona kohteluna, kun on aina siihen tottunut perheen sisällä. Toivottavasti terapeutit oivaltavat mistä on kyse ja kertovat sen. Monen aikuisen lapsen elämä kuluu miettien missä on vika, eikä sieltä tule mitään todellista apua, josta sen luulisi tulevan eli omilta vanhemmilta. Näissä tapauksissa on karua, että lapsi kertoo terapiastaan vanhemmalle, joka vain myhäilee tai esittää ihmettelevää, tai ei reagoi mitenkään aikuisen lapsensa kertomaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuinkahan moni kultalapsi käy terapiassa huonon sisarussuhteen takia, tietämättä tai ymmärtämättä yhtään että kaiken takana on ollut oma äiti. Perheen syntipukki, syrjitty lapsi osaa kertoa terapiassa äidin huonosta kohtelusta häntä kohtaan, vaikka sitä ei ymmärtäisi huonona kohteluna, kun on aina siihen tottunut perheen sisällä. Toivottavasti terapeutit oivaltavat mistä on kyse ja kertovat sen. Monen aikuisen lapsen elämä kuluu miettien missä on vika, eikä sieltä tule mitään todellista apua, josta sen luulisi tulevan eli omilta vanhemmilta. Näissä tapauksissa on karua, että lapsi kertoo terapiastaan vanhemmalle, joka vain myhäilee tai esittää ihmettelevää, tai ei reagoi mitenkään aikuisen lapsensa kertomaan.[/
Luulen että osa vanhemmista aavistaa miksi siellä terapiassa käydään mutta se on vain liian häpeällistä ja tuskallista myöntää itselle. Tarkoitan kärjistetysti että jos mun lapsi kävisi aikuisena terapiassa niin kyllä mä ainakin jotenkin automaattisesti ajattelisin että olenko minä tehnyt jotain väärin tämän lapsen kasvatuksessa? Tai ehkei näillä narsisteille tule mieleenkään että vika voi olla heissä, mene ja tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Olin lahjakas koulussa ja urheilussa, kympin tyttö, voitin kilpailuita. MITÄÄN näistä ei koskaan noteerattu eikä mun puolesta iloittu tai saavutuksista kehuttu. Mutta ne muiden lapset! Vaikka olivat huonompia koulussa/urheilussa niin niitä äiti jaksoi kehua aina.
Siis tyyliin se työkaveri Marjan tyttö on niin lahjakas koulussa, sai stipendin! Ottaisit sinäkin mallia ja olisit joskus samanlainen! (Minä sain useita stipendejä).
Naapurin Pirjon lapsi taitoluistelee! Ja pääsi valmennusryhmään! Kyllä on lahjakas ja niin kaunis, olisitpa sinäkin!
Kälyn lapsi pääsi ammattikorkeaan! Saa hienon ammatin! Mikset sinä opiskelisi jotain yhtä hienoa (opiskelin yliopistossa juridiikkaa).Mikään ei kelvannut koskaan. Ei kouluarvosanat, ei urheiluvoitot, ei tutkinto, ei työpaikka, ei perhe eikä lapset. Lapsenikin on kuulemma rumia ja kummallisen näköisiä toisin kuin naapurin Ritvan lpsenlapset, jotka on niin kauniita!
Me olemme varmaan yksi ja sama ihminen. Tämä teksti on nimittäin suoraan minun elämästäni.
Hei täällä on kolmas, joka on sama ihminen teidän kanssa! Olin todella hyvä koulussa. Keskiarvo huiteli aina lähellä kymppiä. Sain joka vuosi stipendejä. Olin koulussa aina hyvin käyttäytyvä ja opettajat kehuivat. Kirjoitin 6 ällää. Pääsin yliopistoon opiskelemaan. Kertaakaan äiti ei kannustanut tai kehunut. Muistan aivan erityisesti sen, että jos joku ulkopuolinen (esim. opettaja) kehui minua äidille, niin äiti vastasi yleensä jotain tyyliin, olisipa yhtä ihana kotonakin mutta kun ei ole. MIKÄÄN ei koskaan riittänyt.
Jostain syystä äiti kuitenkin muuttui lastenlasten saapumisen myötä. Heitä äiti on aina kehunut aidosti ja rakastavasti ja yllättäen jopa kaikkia yhtä paljon.
Palaan alkuperäiseen kommenttiin, ystävieni tenttaamisesta. Kouluaikoina ihmettelin, miksi äiti otti hyvän ystäväni tunnin tenttiin, niin etten saanut olla läsnä. Tilanne oli todella omituinen, eikä ystäväni suostunut kertomaan mitään keskustelusta. Itselle jäi todella omituinen viba tapahtuneesta. Pohjalla oli jo äidin mielenterveysongelmat, jotka näkyivät mm. kuukausien mykkäkouluista, tavaroideni hävittämisestä, päiväkirjani lukemisesta, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta hienostokodissa ym. Näistä en kehdannut kertoa ystävälleni. En kenellekään. Myöhemmin äiti yritti tehdä samaa aikuisille kavereilleni, jotka onneksi tajusivat ettei äiti on mielenterveydellisesti terve, itse en vielä silloin tiennyt. Kertoivat siitä minulle. Kavereiden puheet poikkesivat paljon siitä mitä äiti kertoi minulle jälkeenpäin.
Koulussa en saanut olla missään tekemisissä eronneiden vanhempien lasten kanssa. En ymmärtänyt miksi, enkä ymmärrä vieläkään. Mutta eräiden hienostoperheiden lasten kanssa sain olla tekemisissä, vaikka en viihtynyt heidän kanssaan. Peruskouluaikoina he joivat, bilettivät, varastivat ja leuhkivat panojen määrällä vanhempien poikien kanssa. Näistä ei ainakaan äitini tietänyt. Oli kovin vaikeata esittää kotiin päin, että ystäviä on, vaikka ei ollutkaan. Tai oli pari, joita pidin salassa enkä voinut tuoda heitä kotiin, koska toisen vanhemmat olivat eronneet ja toisen vanhemmat ei rahakkaita. Äiti valitsi ystäväni, jotka eivät olleet ystäviäni. Elin kaksoiselämää lapsena, oikeammin kolmoiselämää. Minä suojellen hiljaa kaikintavoin itseäni, hiljainen esitys äidille äidin suosikeista mitään enempää kertomatta ja täysi vaikeneminen aidoista, fiksuista ystävistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinkahan moni kultalapsi käy terapiassa huonon sisarussuhteen takia, tietämättä tai ymmärtämättä yhtään että kaiken takana on ollut oma äiti. Perheen syntipukki, syrjitty lapsi osaa kertoa terapiassa äidin huonosta kohtelusta häntä kohtaan, vaikka sitä ei ymmärtäisi huonona kohteluna, kun on aina siihen tottunut perheen sisällä. Toivottavasti terapeutit oivaltavat mistä on kyse ja kertovat sen. Monen aikuisen lapsen elämä kuluu miettien missä on vika, eikä sieltä tule mitään todellista apua, josta sen luulisi tulevan eli omilta vanhemmilta. Näissä tapauksissa on karua, että lapsi kertoo terapiastaan vanhemmalle, joka vain myhäilee tai esittää ihmettelevää, tai ei reagoi mitenkään aikuisen lapsensa kertomaan.[/
Luulen että osa vanhemmista aavistaa miksi siellä terapiassa käydään mutta se on vain liian häpeällistä ja tuskallista myöntää itselle. Tarkoitan kärjistetysti että jos mun lapsi kävisi aikuisena terapiassa niin kyllä mä ainakin jotenkin automaattisesti ajattelisin että olenko minä tehnyt jotain väärin tämän lapsen kasvatuksessa? Tai ehkei näillä narsisteille tule mieleenkään että vika voi olla heissä, mene ja tiedä.
Ei narsistivanhempi välitä hitustakaan, miksi kultalapsi käy terapiassa. En tiedä mitä narsku selittää kultalapselle, tai tiedän että valheita, mutta vaikka narskun toimintoja kuinka nätisti ja kovasti kritisoidaan liittyen valheisiin kultalapselle, ei narsku välitä pätkääkään, ei valheistaan, eikä kultalapsen mielenterveysongelmista. Narsku jatkaa niinkauan, kun on kultalapsi uskoo syyn olevan aina muissa. Ja tukijoita riittää läheisissä, lähinnä puolisossa ja näkymättmissa lapsissa, uskoen narskun kaikki puheet, myös valheet. Narsku puhuu osan totuutta tietoisesti, mm. korostaa että siellä ja siellä kellonaikaan tapahtui se, oli sitä ennen tehnyt sitä ja tätä ja yhtäkkiä vaan sai tietää, että lapsi on terapiassa. Jättää kertomatta mm. lapsen kanssa keskustelut, tai kertoo ne vääristellen, valhein. Mielestäni kyllä narsku aavistaa ja tietääkin varsin hyvin, miksi lapsi on terapiassa, siksi vältteleekin kaikin tavoin syitä ja omaa osuutta lapsen terapiaan hakeutuessa.
Toivottavasti en ole tähän ketjuun jo vastannut, kun tämä kaikki kuulostaa niin tutulta. Olen kuitenkin syntynyt 90-luvulla, ja minulla oli äitini kanssa ihan samanlaista.
Sain kuukaudessa 40 euroa, millä olisi pitänyt ostaa kaikki tarvittava. Talvivaatteet, -kengät, omat huvitukset ym. No eihän se raha usein riittänyt, joten kuljin samoissa vanhoissa vaatteissa, joita pesin itse käsin.
Rintaliivit sain ihan liian myöhäisessä iässä. Liikuntatunneilla pidin käsiä rintojen edessä, jotta rinnat eivät heiluisi. Ompelin itse tiukkoja toppeja rintaliiveiksi. Rintaliivit lopulta ostettiin salamyhkäisesti niin, että yhden kauppareissun aikana äiti vain kurvasi rintaliiviosastolle ja sanoi, että nyt on aika ostaa liivit. Ja nimenomaan yhdet ainoat liivit.
Kun jotain äitini minulle suostui armeliaasti hankkimaan, piti se hyväksyttää ensin äidin arvostelevan katseen alla. Ne sekunnit, kun hän katseli vaatteen päästä varpaisiin, tuntui todella pitkiltä. Pitkiä katseita ja hiljaisuutta, ja lopulta "ai tuollasenko sinä sitten haluaisit", "tuoko se on sinun mieleen", "katselepas ihan rauhassa vielä".
Äitini vertaili minua ja sisaruksiani jatkuvasti muihin, ja kun kavereita oli kylässä, hän saattoi tulla haukkumaan minua kavereideni kuullen. Esimerkiksi kun leikimme huoneessani kaverin kanssa, äitini saattoi tulla oven suuhun kyselemään, siivoaako kaverini huoneensa hyvin ja voi voi kun hänen lapsensa ei siivoa ja on niin sottainen. Kaikki asiani kuukautisten alkamisesta asti juoruttiin eteenpäin.
Painosta puhuttiin jatkuvasti, kuka oli milloinkin lihonnut tai laihtunut. Pienempää sisartani kehotettiin juoksemaan taloa ympäri, "jotta laihtuisi". Tämä oli yleistä perjantai-iltojen huvia, katsottiin kun pienempi sisareni juoksentelee. Nykyään tulee tosi paha olo sisaren puolesta, kun tuota aikaa muistelee. Itse sairastuin anoreksiaan 14 vuotiaana.
Kun pukeudun teini-ikäisenä "seksikkäämmin", äitini kommentoi vaatteitani huvittuneesti, "tuollaisenako sinä olit ulkona", "eikö tuo ole aikuisten naisten pukeutumista". Kumma kyllä, aikuisten välisiä kevyitä seurustelusuhteita piti taas teinimäisinä eikä katsonut esimerkiksi pussailun kuuluvan vakavaan avioliittoon. Saunassa sai aviomies joskus harvoin pussata poskelle.
Huoneeni pengottiin, tekosyynä "siivoaminen", kun olin pidempään poissa tai edes hetken suihkussa. Kirjeeni avattiin ja luettiin, joskus tosin avattu kirjekuori oli yritetty sulkea uudelleen tökerösti. Joskus kun tulin koulusta kotiin, äitini oikein istui maireana sohvalla ja totesi lukeneensa kirjeeni ja kommentoi sitä. Suihkun ulkopuolelle jättämäni puhelin oli suihkukäyntien jälkeen lämmin, niin kuin jonkun käsien jäljiltä.
Koulumenestystäni seurasi neuroottisesti jopa silloin kun olin jo lukiossa, ja vaikka keskiarvoni oli 9 ja kirjoitin E:n paperit. Sai hysteerisen kohtauksen, kun oli jostain Wilmasta onkinut tiedon, että olin jättänyt kesken kuvaamataidon valinnaisen kurssin, joka oli täysin ylimääräinen ja jota en ylioppilastutkintoon edes tarvinnut.
Kaikkia muitakin tarinoita riittäisi. Nykyään en ole pahemmin väleissä äitini kanssa, hän ei tietenkään voi ymmärtää, että miksi. Tuntuu vähän siltä, kuin olisi ollut koko lapsuuden vain äidin omien neuroosien ja häpeän ulkoistamisen kohde.
"Huoneeni pengottiin, tekosyynä "siivoaminen", kun olin pidempään poissa tai edes hetken suihkussa. Kirjeeni avattiin ja luettiin, joskus tosin avattu kirjekuori oli yritetty sulkea uudelleen tökerösti. Joskus kun tulin koulusta kotiin, äitini oikein istui maireana sohvalla ja totesi lukeneensa kirjeeni ja kommentoi sitä. Suihkun ulkopuolelle jättämäni puhelin oli suihkukäyntien jälkeen lämmin, niin kuin jonkun käsien jäljiltä."
Mikä ihme on, ettei Suomessa ole puututtu tähän lasten henkilökohtaisen omaisuuden sairaalloiseen penkomiseen. Varsinkin kirjesalaisuuden pitämiseen. Saman olen kokenut, kuten useammatkin tänne kirjoittaneet. Päiväkirja, henkilöhtainen runokirja kirjeet -jotkut samoin avauksin kuin sinulla, alusvaatteet, koko vaatekaappi ja kirjahyllyt laatikot, yläkaapit joissa pieniä omia vaatteita, kaikki äiti penkoi suurella tohinalla, jonka muut perheenjäsenet kuulivat, mutta suhtautuivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. En koskaan tiennyt, miksi äiti teki sitä, siihen tottui eikä tiennyt sen olevan sairasta. Veljien huoneita kohtaan äiti ei tehnyt samaa, koska äiti vahti veljien elämää heidän huoneissaan, iltapäivästä iltanukkumiseen asti. Tämä lapsuudesta lähtenyt äidin sairaalloinen kontrollointi heitä kohtaan vaikutti veljiin tuhoisasti, lopullisesti. Minut pelasti että tekeydyin mykäksi suojeluvaistossa, veljeni vaan luottivat mukamas äidinrakkauteen, äitiin, jonka käytöksen myöhemmin elämässä totesivat sairaaksi, mennen siitä suoraan äidille puhumaan, äiti esitti viatonta ja kosti äärimmäisillä, sairailla tavoilla miten lapsia ei pitäisi kohdella, ei ketään tai muuten on syytteen alaisena. Lapselle, aikuisellekin, on ensisijaista vanhemman rakkaus, kokea että hänellä on olemassa vanhempi, joka välittää. Välittäähän lapsikin aina vanhemmastaan, tuskin on lasta syntynyt, joka ei luonnollisesti rakastaisi vanhempaansa. Itse olen tietoinen, että äitini ei välittänyt olla lähelläni, mutta isäni antoi minulle elämän reagoiden vauvaeleisiini, hymyillen ja ollen innostuneena, ohjaten ja ollen tukena. Isä oli aivan täydellinen, äiti ei mitenkään halunnut olla lasten seurassa. Sitten kun äiti alkoi skitsoilla enemmän, isä alkoi välttämään lasten seuraa. Miksi isä ei koskaan kysynyt lapsilta mitään, edes kuulumisia, vaan ainoa reagointi oli äidin supatusten jälkeen hakata minut. Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Varmaan tämän ketjun ansiosta näin viime yönä pitkästä aikaa unta äidistäni. Ja taas sama olo kuin aiemmissa unissakin, yritän saada puhuttua äitini kanssa. Hän ei kuuntele vaan torjuu, yritän huutaa mutta ääntä ei lähde, vain pientä pihinää. Unesta herätessäni piti ihan kokeilla, tuleeko ääntä.
Sitähän se lapsuus ja nuoruus oli. Näkymättömyyttä ja ei-kuulluksi tulemista:(
Näen ihan samanlaisia painajaisia. Yritän puhua vanhemmilleni omista tunteistani ja kokemuksistani, mutta en saa ääntäni kuulluksi. Lauseen ensimmäiset sanat saan jotenkuten sanottua, mutta sitten ääni katkeaa. Hrr..
Tämän keskustelun aloittaja tuskin on tätä enää kuuden vuoden päästä seuraamassa täällä, mutta kerron nyt kuitenkin: Ei se, että äitisi on syntynyt 1940-luvulla, todellakaan selitä hänen käytöstään. Niin oli minunkin äitini, vieläpä kyseisen vuosikymmenen alussa ja minä taas 70-luvun lopussa, mutta ei meillä silti ollut tuollaista. Se kyllä oli, että vanhempani jäivät työttömiksi 90-luvun lamassa eikä itselleni olisi tullut mieleenkään pyytää mitään ylimääräistä heiltä teininä. Ei kielletty, mutta en pyytnytkään, kun tiesin, mikä tilanteemme oli.
Äitini oli vieläpä maalla syntynyt ja pelkän kansakoulun käynyt (itse hän jäi orvoksi molemmista vanhemmistaan jo lapsena), mutta tosiaankin osasi lapsensa hoitaa, kuukautisiin ja liiveihin varautua ym. Pikemminkin itse olin häntä estyneempi, vaikkei hänkään ollut näissä asioissa kuin täysin asiallinen. Perheemme uskovaisin ja tiukkapipoisin ihminen oli muuten 60-luvulla syntynyt sisareni, joka yritti äitiäkin käännyttää oppeihinsa toistuvasti. Äiti kyllä kansakoulun käyneenä tunsi raamattunsa tätä paremmin, mutta minullekin joskus lausahti, että JOS tuolla joku suurempi voima on, niin miksi se sallii kaikkea pahaa. Olihan hän vanhan kansan ihminen, mutta täysin kohtuullinen ja selväjärkinen, huumorintajuinenkin.
Olen pahoillani ap:n puolesta, mutta kyse ei tosiaan ole siitä, millä vuosikymmenellä äitisi on syntynyt. Hän on ehkä jostain muusta syystä epämiellyttävä ja joustamaton ihminen, kuten esimerkiksi sisareni on yhä edelleenkin. Kaikenlaisia luonnehäiriöitäkin esiintyy.
Alue: Aihe vapaa
Kuulostaapa tutulta..
Äitini puhuu juuri tuollaisia. Kun mieheni on esim seminaarimatkalla niin äitini vattuilee ennen ja jälkeen että KAIKKI miehet pettää, ne pettää.