Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli lopulta 2013. Sen jälkeen vapauduin kaikista ajatuksista suhteestani häneen. Nyt on hyvä, 66-vuotiaana.
Näinhän se menee. Mutta ääneen ei voi sanoa että odottaa narsistivanhemman kuolemaa tai että se olisi helpotus. Hyvien vanhempien lapset tulee silmille jos tällaista sanoo ääneen. Koska he tietenkin näkevät ajatuksen omien rakkaiden ihanien vanhempiensa suhteen täysin hirviömäisenä.
Ikävää sanoa mutta usein narsistin lapsen elämä alkaa vasta kun vanhempi kuolee. Eli elämä alkaa vasta 55-65 vuotiaana. Kiirettä pukkaa että ehtisi elämään...
Minun elämäni narsistivanhemman lapsena alkoi pitkän prosessin jälkeen, kun olin selvittänyt mistä oli kyse. Aikaa meni tilanteen hyväksymiseen, kaiken ymmärtämiseen, mutta se kannatti. En tapaa vanhempaani ja se on helpotus. En toivo hänen kuolemaansa, en halua häneltä mitään, ehkä se johtuu siitä että niin kauan odotti normaalia vanhemman osoittamaa välittämistä lasta kohtaan, eikä sitä tullut, vain henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Joskus mietteissäni säälin vanhempaani, miten ihminen voi olla niin paha ja että onkohan hänen sisällään yhtään tervettä, piilotettua empatian tunnetta ketään kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli lopulta 2013. Sen jälkeen vapauduin kaikista ajatuksista suhteestani häneen. Nyt on hyvä, 66-vuotiaana.
Saanko kysyä tuntemuksistasi, mitä ne olivat? Toivoitko isäsi muuttuvan vai kärsitkö ajatuksissasi menneistä, vai molempia? Julmaa kyllä odottaa lähes koko elämänsä omaa vanhempaa, jotta tämä olisi kelvollinen vanhempi lapselleen.
Kovin tuttuja asioita tässä ketjussa. Olen itse vasta viime aikoina, 35-vuotiaana alkanut huomaamaan, miten iso osa kokemistani epävarmuuksista ja riittämättömyyden tunteista pohjaa äitisuhteeseeni.
Oma äitini on aina suhtautunut minuun pilkallisesti ja vähättelevästi, vääntäen vitsiä epäonnistumisistani ja heikkouksistani. Hän saattaa arvostella ulkonäköäni, kotiani tai tekemiäni valintoja. Kaikki kasvatus mitä olen saanut on pohjautunut syyllistämiseen ja häpeän tunteiden synnyttämiseen, mikä leimaa edelleenkin vuorovaikutustamme.
Äitini on edelleen rajaton ja kontrolloiva, ja saattaa esimerkiksi yrittää määrätä lapsiini, kotiini ja parisuhteeseeni liittyvistä asioista. Toisaalta hän ei lapsuudessani ja nuoruudessani ohjannut tai opastanut minua tavalla, jota olisin tarvinnut. Kaikki saamani kasvatus perustui äidin mielipiteiden ja mielentilan arvailuun. Muistan vieläkin sen hämmennyksen, kun äiti suuttui ja lopetti puhumisen, eikä minulla lapsena ollut välineitä tilanteen käsittelyyn. Myös vanhempien väliset ongelmat hoidettiin puhumattomuudella.
Huomaan, että tietynlainen ivallinen ja arvosteleva vuorovaikutustapa leimaa koko sukua ja erityisesti äitini 50-luvulla syntynyttä sisarusparvea. Loukkaannutaan pienistä asioista, mökötetään, tunteista ei vahingossakaan puhuta. En muista yhdenkään sukulaiseni käyttävän minkäänlaista tunteisiin liittyvää ilmaisua lukuunottamatta kuvauksia siitä, miten paljon jokin asia ”vituttaa”.
Toisaalta äidistäni on ymmärtäväinen ja oikeudenmukainen puoli suhteessa esimerkiksi omiin lapsiini, heikommassa asemassa oleviin ja jopa veljiini. Kaikki pitävät äitiäni maailman ihanimpana ihmisenä, ja sellainen hän onkin kaikkien muiden kuin minun seurassa, mikä sainminut pitkään tuntemaan, että olen itse jollain tapaa viallinen.
Nykyään ymmärrän äitiäni, joka ei varmasti ole omalta äidiltään saanut sitäkään vähää kuin minä. Teen parhaani työstääkseni kokemuksiani, jotta en siirtäisi samaa kuormaa tuleville sukupolville.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tämä tosiaan on myös sukukohtaista käytöstä. Toinen vanhemmistani on narsisti ja koko hänen puolen sukunsa on todella häiriintynyttä.
Kaikki ivaavat ja pilkkaavat näistä sisaruksista toisiaan ja ovat vähän väliä joko ilmiriidassa tai välit poikki. V*ttuillaan ihan päin näköä toisille, siis aivan pokerinaamalla loukataan aivan törkeästi toisia. Ollaan aivan rajattomia ja mikään käytössääntö ei heitä koske.
Osa näistä vanhempani sisaruksista katkaisi kierteen ja ovat hyviä vanhempia lapsilleen. Osa ei katkaissut vaan lisäsivät vielä kierroksia ja ovat omille lapsilleen kahta kauheampia. Niinkuin mun oma vanhempani minulle.
Miettikää, sanoisiko terve vanhempi lapselleen esim:
- sinut pitäisi t@ppaa!
- olisi pitänyt tehdä sulle abortti!
- sinultakin saisi henki lähteä!
- olet hirveän näköinen ja lihava mätisäkki, saan hävetä silmät päästäni! ( olen hoikka ja sporttinen)
- kunpa jäisit auton alle
- saisit ajaa kolarin ja toivottavasti käy huonosti
Tähän lisäksi sitten ne normaalit että missään ei autettu, tuettu, kannustettu, aina vaan haukuttiin ja lytättiin ja arvosteltiin.
Suomessa on tänäkin päivänä hulluja ihmisiä ja hulluka sukuja. Ja nyt jo voi sano että osa serkuistani jatkaa suvun perinnettä kaltoinkojdella lapsia. En tajua miksei tätä voi vaan lopettaa. Vaikka mua hakattiin ja nöyryytettiin niin silti katkaisin tämän ja kohtelen omia lapsiani kunnioittavasti ja lämpimästi. Miksi muut eivät viitsineet tehdä samaa valintaa? Miksei se oma vanhempikaan viitsinyt? Selitykseksi ei todellakaan käy se että niitäkin hakattiin ja kurjaa oli. Niin muakin hakattiin ja kurjaa oli, SILTI kykenin tekemään muutoksen. Se on ihan valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitään tällaista ei ole Keski-Euroopassa. Ei mitään. Siellä on kunnia-asia olla hyvä vanhempi ja hyvä isovanhempi, ja jos perseilisi tällä lailla saisi kaiken julkisen paheksunnan ja suku laittaisi ruotuun. Miksi Suomessa tämä hyväksytään? Miksi tätä siedetään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Olin lahjakas koulussa ja urheilussa, kympin tyttö, voitin kilpailuita. MITÄÄN näistä ei koskaan noteerattu eikä mun puolesta iloittu tai saavutuksista kehuttu. Mutta ne muiden lapset! Vaikka olivat huonompia koulussa/urheilussa niin niitä äiti jaksoi kehua aina.
Siis tyyliin se työkaveri Marjan tyttö on niin lahjakas koulussa, sai stipendin! Ottaisit sinäkin mallia ja olisit joskus samanlainen! (Minä sain useita stipendejä).
Naapurin Pirjon lapsi taitoluistelee! Ja pääsi valmennusryhmään! Kyllä on lahjakas ja niin kaunis, olisitpa sinäkin!
Kälyn lapsi pääsi ammattikorkeaan! Saa hienon ammatin! Mikset sinä opiskelisi jotain yhtä hienoa (opiskelin yliopistossa juridiikkaa).
Mikään ei kelvannut koskaan. Ei kouluarvosanat, ei urheiluvoitot, ei tutkinto, ei työpaikka, ei perhe eikä lapset. Lapsenikin on kuulemma rumia ja kummallisen näköisiä toisin kuin naapurin Ritvan lpsenlapset, jotka on niin kauniita!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Englannin käsitteestä gaslighting puhutaan myös paljon. En tiedä tälle suomenkielistä vastinetta, mutta kyse on toisen todellisuuden manipulaatiosta ja hänen tunteidensa väheksymisestä.
Tämä on mielestäni tärkeä asia ottaa käsittelyyn, koska ilmiö on ja on ollut hyvin yleistä: suorastaan maan tapa. Itsekin olen tästä opetellut pois.
Se vertautuu hitaaseen myrkyttämiseen, koska vaikka se voi olla viatonta ja hyvää tarkoittavaa, vähitellen se murentaa toisen oman minän. Gaslighting voi ilmetä esimerkiksi niin, että aina sanotaan vastaan sitä, mitä joku on juuri sanonut. Tarkoitus voi olla hyväkin, jos toinen on sanonut vaikka olevansa väsynyt, heti korjataan että ethän sinä ole väsynyt vaan hyvin jaksat.
Olen pitänyt tyypillisenä suomalaisena keskustelutapana toisen laudalta lyömistä ja aiheen siirtoa puhujaan itseensä. Mutta ehkä tämä onkin oire jostain. Tällaista keskustelutyyliä ei ole kaikissa kulttuureissa ja olen huomannut että joissain kulttuureissa pidetään huonon ystävän tunnusmerkkinä, kun toisen kertomaan asiaan kommentoi samalla asialla liittyen omaan itseen. Sen sijaan että jatkettaisiin kuunnellen mitä tämä ensimmäinen henkilö sanoi, hänen asiaansa keskittyen.
Nettikeskustelussa tällainen tuntuu olevan tyypillistä. Kommentoidaan kumotakseen edellinen väite. Silloin ei kai voida puhua gaslightingistä, jos edellinen kommentoija on tuntematon?
Tätä ilmiötä kannattaisi alkaa tutkia. Uskon että se on ollut oman aikansa selviämiskeino. Vaikeat kokemukset on vain reippaasti vaiettu, vääristetty tai kuitattu olemattomiksi.
Tämä gaslightning on täydellinen esimerkki salakavalasta manipuloinnista ja on todella tyypillinen hallitsemistekniikka narsisteille. Vasta aikuisiällä tajusin, että omat vanhemmat ja monet muut lähipiirissä tekivät ihan samaa. Todella yleistä täällä kotimaassa. Ei ole yllätys, että näillä ihmisillä ja ennenpitkää heidän uhreillaan on vakava itsetietoisuuden puute. Tämä kertoo kyllä hyvin miten lohduton nykytila ihmisillä on kun katsomme asiaa tarkemmin suurennuslasin kanssa.
Voisiko joku selittää tän termin ja antaa esimerkkejä mitä tämä on? Narsistin lapsi olen siis itse. Ymmärrän toki englannin sanan ”kaasuvalo” mutta en sitä mitä tällä tarkoitetaan. Onko se siis ympäripuhumista tai lapsen mielen muuttamista/manipulointia?
Minun alkoholisti-exäni on erinomainen esimerkki tällaisesta henkilöstä. Suhde häneen oli erittäin kuormittava, sillä itse ryyppäämisen lisäksi aloin epäillä omaa havainnointikykyäni ja järkeäni. Esimerkkinä vaikkapa se, että ex kirkkaassa
päivänvalossa oli aivan umpikännissä. Tästä kun hänelle sanoi, niin alkoi kyseenalaistaminen: Enkö muka pysy pystyssä? Kaksi kaljaa vain join. Kato nyt kyllä mä pystyn itse kävelemään, vai mitä? Musta vaan huomaa yhdenkin kaljan niin hyvin että näytän humalaiselta. Sä oot niin vainoharhainen. Viimeksi eilen illalla join, tää on vaan krapulaa. No aamulla otin yhden ja vain yhden tasoittavan. Ei tästä oo lapsille mitään haittaa, en mä ole edes väk ivaltainen. Kuule muissakin perheissä otetaan ruoan kanssa lasi viiniä, ja niin sun isäkin otti viime jouluna konjakkiryypyn, ja lapset oli siellä paikalla, miten muut saa tehdä niin ja minä en? Mikset sitten kiellä tapaamasta sun vanhempia, jos ei pisaraakaan sais ottaa lasten nähden? Niin mitä se sitten on kun on kännissä, mistä sä tiedät että olen kännissä? Hankitaan kuule alkometri niin näet että olet väärässä.
Jne jne. Aivan loputon suo. Tyyppi oli todellisuudessa aina juonut puoli litraa kirkasta viinaa ja kaiken mitä käsiinsä sai. Silti väitti päin naamaa, että minä olen se hullu ja vainoharhainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Kylläpä oli karmaisevan tuttua. Jos sinulla on omaa elämää, menoa ja kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä, siitä kaivetaan kaikki kritisoitava ja negatiivinen uhkakuva esiin. Jos taas istut kotona etkä tee muuta kuin käyt töissä, sekään ei ole hyvä, vaan vertaillaan miten ihmeellisen värikästä ja rikasta elämää naapurin Mirkun tytärkin elää. Mikään ei ole koskaan hyvä. Et tule ikinä kelpaamaan.
Ottakaa etäisyyttä ja miettikää tarkkaan, mitä näille hulluille äideille elämästänne kerrotte. Turha piinata itseään ihmissuhteella, josta ei koskaan saa mitään positiivista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Kylläpä oli karmaisevan tuttua. Jos sinulla on omaa elämää, menoa ja kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä, siitä kaivetaan kaikki kritisoitava ja negatiivinen uhkakuva esiin. Jos taas istut kotona etkä tee muuta kuin käyt töissä, sekään ei ole hyvä, vaan vertaillaan miten ihmeellisen värikästä ja rikasta elämää naapurin Mirkun tytärkin elää. Mikään ei ole koskaan hyvä. Et tule ikinä kelpaamaan.
Ottakaa etäisyyttä ja miettikää tarkkaan, mitä näille hulluille äideille elämästänne kerrotte. Turha piinata itseään ihmissuhteella, josta ei koskaan saa mitään positiivista.
No se vaan ettei etäisyys aina auta. Mulla on ollut muutaman vuoden nyt välit poikki vanhempiini eikä mitään yhteydenpitoa. Se haukkuu ja arvostelee minua nyt sitten selän takana. Kaukaisemmilta sukulaisilta kuulen mitä uskomatonta paskaa se minusta suoltaa. Esim syyttää välirikosta minua, ja että olen kiusannut vanhoja vanhempia (kukahan se kiusasi ja ketä!) ja miten ilkeä ja kiittämätön lapsi olen kaikin puolin. Tämäkin ärsyttää. En pysty oikomaan väitteitä kun asun kaukana ja tapan sukua harvoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Hän haluaa omia ystävät, olet hänen jatkeesi ja ystäväsi ovat hänen, tai sitten toinen tyypillinen narsistin keino: eristäminen. Ystävät haukutaan selän takana jotta et luottaisi enää kehenkään ulkopuoliseen, ja vaikket uskoisi haukkumisia, se on kuormittavaa ja luo särön ystävyyteen. Olet kuunnellut hänestä asioita, joita et saa mielestäsi kun tapaat ystävää.
Osa kritiikistähän voi olla tottakin ja osuvaa, ehkä sellaista mitä nuori ihminen ei ole tullut ajatelleeksi. Mutta pahojen puheiden kuuntelu luo kannettavaksesi salaisuuden, saatat kokea kavaltaneesi ystävän.
Tuli tuosta kritiikistä mieleen jatkuva uhkakuvien maalailu. Kritiikin lisäksi. Ei niin hyvää tai mielenkiintoista asiaa, ettei sitä voisi lytistää jollain liioitetulla pelolla tai mönkään menemisen mahdollisuudella. Samalla huolestutetaan, pelotellaan ja jälkeen päin moititaan rohkeuden puutteesta elämässä. Parisuhde? Se pettää. Uusi työ? Onkohan se sinulle liikaa? Ai pärjäsit? No eivät vaan kehdanneet sanoa tai saaneet ketään toista. Matka? Muista että sinut ryöstetään jos kone onnistuu pysymään ilmassa. Läheisiin ei ole luottamista, paitsi minuun tietenkin, uhraudun muiden puolesta. Muut haluavat hyötyä, teeskentelevät pitävänsä... Mutta ai että se tuttavan lapsi on rohkea ja onnistunut luomaan hyvät suhteet. Voisit ottaa mallia. Taitaa olla tosin turha toivo kun olet niin itsepäinen etkä kuuntele hyviä neuvoja.
Kylläpä oli karmaisevan tuttua. Jos sinulla on omaa elämää, menoa ja kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä, siitä kaivetaan kaikki kritisoitava ja negatiivinen uhkakuva esiin. Jos taas istut kotona etkä tee muuta kuin käyt töissä, sekään ei ole hyvä, vaan vertaillaan miten ihmeellisen värikästä ja rikasta elämää naapurin Mirkun tytärkin elää. Mikään ei ole koskaan hyvä. Et tule ikinä kelpaamaan.
Ottakaa etäisyyttä ja miettikää tarkkaan, mitä näille hulluille äideille elämästänne kerrotte. Turha piinata itseään ihmissuhteella, josta ei koskaan saa mitään positiivista.
No se vaan ettei etäisyys aina auta. Mulla on ollut muutaman vuoden nyt välit poikki vanhempiini eikä mitään yhteydenpitoa. Se haukkuu ja arvostelee minua nyt sitten selän takana. Kaukaisemmilta sukulaisilta kuulen mitä uskomatonta paskaa se minusta suoltaa. Esim syyttää välirikosta minua, ja että olen kiusannut vanhoja vanhempia (kukahan se kiusasi ja ketä!) ja miten ilkeä ja kiittämätön lapsi olen kaikin puolin. Tämäkin ärsyttää. En pysty oikomaan väitteitä kun asun kaukana ja tapan sukua harvoin.
Apua, siis tapaan sukua, en tapa... :)
Tunnelukkosi.fi
Kimmo Takasen tunnelukkokirjoista olen itse yrittänyt saada apua, kun haluaisin kyetä ymmärtämään, mikä on saanut erään läheisen henkilön/iden käyttäytymään minua kohtaan tästä ketjusta tutuilla tavoilla ja miksi itse sallin sen osittain edelleen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Appivanhempani ovat tätä kurjaa 1940-luvulla syntynyttä ikäluokkaa. Appivanhempien kasvatusperiaatteet ovat: "Lasta ei saa kehua ettei ylpisty". "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa". "Lapsen tahto on aikuisen taskussa". "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Ja muita yhtä typeriä periaatteita. Kerrassaan säälittäviä lastenhoitajia ja lastenkasvattajia!
En anna lapsia kylään tai hoitoon appivanhemmille. Ihminen, joka "kasvattanut" omia lapsiaan pelottelemalla, kuritusväkivallalla, uhkailemalla ja alistamalla, ei ole luotettava ja turvallinen lastenhoitaja minkäänikäiselle lapselle! Kun aikuinen ihminen ei tajua eikä noudata yksinkertaisiakaan ohjeita, niin on ihan turha kuvitella, että hän kykenisi vanhana muuttumaan parempaan suuntaan!
Nykyään nämä 1960- ja 1970-lukujen lapset otettaisiin vähintään joka toisesta kodista huostaan! Liian monella on ollut väkivaltaiset ja kuritusväkivaltaa käyttäneet vanhemmat. Paljon on ollut myös juoppoja tai muuten epäsopivia ja huonoja vanhempia. Aivan liian monessa kodissa alkoholi on ollut aina läsnä arjessa ja juhlissa.
Työssäkäyvien vanhempien lapset ovat olleet pitkiäkin aikoja yksin kotona ja pihalla ja oman onnensa nojassa. Äidit eivät ole imettäneet vauvojaan. Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden iässä. Osa vanhemmista on hylännyt lapsensa mummolaan. Lapset ovat olleet mummoloissa hoidossa pitkiä aikoja. Isovanhemmat ovat hoitaneet lapsia enemmän kuin lapsen omat vanhemmat. Lapselle ei ole kehittynyt perusturvallisuutta vaan perusturvattomuus.
Kunnallinen ja yksityinen päivähoito on toiminut niin, että kouluttamattomat naiset ovat päässeet perhepäivähoitajaksi. Pienille alakoululaisille ei ole ollut aamu- ja iltapäivätoimintaa. Joissakin kouluissa myös opettaja on käyttänyt lapsiin henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Opettaja on kurittanut lapsia, lyönyt karttakepillä, tukistanut ja kiusannut. Nykyään tämä touhu ei onnistuisi, koska lapsillakin on ihmisoikeudet!
Vierailija kirjoitti:
Voisin vielä lisätä, että äitini ei koskaan lyönyt minua laimin "perusjutuissa": hän heräsi aamulla aikaisin, laittoi aamupalan, huolehti, että tein läksyt, vei minua harrastuksiin jne. Sen sijaan teini-iässä alkoi ilmestyä näitä tarpeellisten asioiden ostamatta jättämisiä.
Sukupuolivalistusta ei ollut, mutta se ei yllättänyt. Kun aloin seurustella 17-vuotiaana, äiti sanoi minulle kerran "en tiedä mitä te puuhaatte tuolla huoneessa, mutta käyttäkää nyt jotain...". Pointtini tässä on se, että kuukautiset, rintaliivit ja seksi kuitattiin kaikki yhdellä ainoalla epämääräisellä lauseella. Tämä jätti minulle häpeän tunteita, en osaa tarkemmin eritellä miksi, ikäänkuin olisin tehnyt jotain väärää tai likaista. Ja haluan ehdottomasti katkaista tämän omien lasteni kohdalla. Olen ehkä juuri herännyt näihin häpeää tuottaneisiin tilanteisiin omien lasteni kautta ja etsin vastauksia.
Oletko ajatellut, että tämä on vielä sangen liberaali tapa 40-luvulla syntyneen toiminnaksi?
En koskaan odottanut hänen muuttuvan, oli uskovainen, kunnioitettu omassa piirissään. Viimeiset 20 vuotta olin tapaamatta häntä, mutta vähän ennen kuolemaa kävin kaksi kertaa vierailemassa, kun oli jo vuoteenomana. Ensimmäisellä kerralla sain vahvan tunteen, että hän on vain kuoleva mies, ei hyödytä enää ajatella häntä. Illalla heräsi epäilys, ettei vain joku silmien välähdys ollut sitä vanhaa. Kävin uudelleen ja koin taas vain tunteen kuolevasta miehestä. Pian kuolikin ja hautajaisten jälkeen en ole juuri häntä ajatellut. Pois jäi myös suru jo 80-luvulla kuolleen äitini kohtalosta, paljon synnytyksiä, köyhyys, henkinen väkivalta, vaikea sairaus. Jotka koin isäni syyksi.
Vierailija kirjoitti:
En koskaan odottanut hänen muuttuvan, oli uskovainen, kunnioitettu omassa piirissään. Viimeiset 20 vuotta olin tapaamatta häntä, mutta vähän ennen kuolemaa kävin kaksi kertaa vierailemassa, kun oli jo vuoteenomana. Ensimmäisellä kerralla sain vahvan tunteen, että hän on vain kuoleva mies, ei hyödytä enää ajatella häntä. Illalla heräsi epäilys, ettei vain joku silmien välähdys ollut sitä vanhaa. Kävin uudelleen ja koin taas vain tunteen kuolevasta miehestä. Pian kuolikin ja hautajaisten jälkeen en ole juuri häntä ajatellut. Pois jäi myös suru jo 80-luvulla kuolleen äitini kohtalosta, paljon synnytyksiä, köyhyys, henkinen väkivalta, vaikea sairaus. Jotka koin isäni syyksi.
Tämä vastaus viestiin 3067.
[/quote]Tämä oli mykistävä oivallus. Että äiti on itse aina ollut mitätöity, palvelevassa ja alistetussa asemassa vanhempiinsa, mieheensä, poikiinsa. Niin ainoat joihin hänellä on valta, on tyttäret (ja ennen miniät). Tämä on niin kalevalainen kuvio, tuhatvuotinen perinne. Miten aina pitää löytyä se joukon kaikkein vähäisin, jota sortaessa voi muut sorretut tuntea olevansa vallassa ja parempia, ja naiselle se on vain nuoremmat naiset.[/quote]
Tämän keskustelun lukeminen on ollut todella valaisevaa, sillä on huojentavaa, mutta suorastaan pelottavaa miten paljon samaa itsellänikin on ollut. Olen menossa sivulla 92 ja tuli tuo ylläoleva lainaus vastaan. Tässä kohtaa alkoi aivot raksuttaa, sillä mieleeni on tullut monesti tätä keskustelua lukiessa lakkaamatta eräs muisto, jossa arvelen olevan tähän kaikkeen julmuuteen jonkinlainen vastaus.
Muistan monta vuotta sitten, lukeeni kirjastossa kiehtovan artikkelin eläinkunnan synkästä ilmiöstä. Kyse oli siitä, että tätä näki esim. linnunpesissä linnunpoikasten taholta heikkojen sisarusten syrjimisenä, joita syrjitään niin kauan, kunnes kuolevat pois. Siinä kerrottiin myös rottapopulaation elämästä, jossa aina on tämä heikko yksilö, jota tarkoituksellisesti kiusaamalla pidetään heikkona ja syrjitään. Jos niiden alueelle päätyy tuntematonta ruokaa, ne pistävät sen heikon rotan maistamaan sitä ensin ja sitten odottelevat miten käy. Tuosta syystä rotanmyrkyt eivät tapakaan heti.
Mietin tässä kovasti sitä, että esiintyykö tätä samaa ilmiötä alitajuisesti meillä ihmisilläkin ja olisiko tässä kyse jostain ihmisluonnon pimeästä puolesta, joka näkyy juuri tämmöisenä kaksoissidosviestintänä, heikon yksilön alistamisena, syrjimisenä ja vähättelynä? Juuri tuolla periaatteella "Miten aina pitää löytyä se joukon kaikkein vähäisin, jota sortaessa voi muut sorretut tuntea olevansa vallassa ja parempia..."
Alkaa vaikuttaa siltä, että tässä ei ole kyse pelkästään vääränlaisesta kasvatusmetodista.
Vierailija kirjoitti:
Tämä tosiaan on myös sukukohtaista käytöstä. Toinen vanhemmistani on narsisti ja koko hänen puolen sukunsa on todella häiriintynyttä.
Kaikki ivaavat ja pilkkaavat näistä sisaruksista toisiaan ja ovat vähän väliä joko ilmiriidassa tai välit poikki. V*ttuillaan ihan päin näköä toisille, siis aivan pokerinaamalla loukataan aivan törkeästi toisia. Ollaan aivan rajattomia ja mikään käytössääntö ei heitä koske.Osa näistä vanhempani sisaruksista katkaisi kierteen ja ovat hyviä vanhempia lapsilleen. Osa ei katkaissut vaan lisäsivät vielä kierroksia ja ovat omille lapsilleen kahta kauheampia. Niinkuin mun oma vanhempani minulle.
Miettikää, sanoisiko terve vanhempi lapselleen esim:
- sinut pitäisi t@ppaa!
- olisi pitänyt tehdä sulle abortti!
- sinultakin saisi henki lähteä!
- olet hirveän näköinen ja lihava mätisäkki, saan hävetä silmät päästäni! ( olen hoikka ja sporttinen)
- kunpa jäisit auton alle
- saisit ajaa kolarin ja toivottavasti käy huonostiTähän lisäksi sitten ne normaalit että missään ei autettu, tuettu, kannustettu, aina vaan haukuttiin ja lytättiin ja arvosteltiin.
Suomessa on tänäkin päivänä hulluja ihmisiä ja hulluka sukuja. Ja nyt jo voi sano että osa serkuistani jatkaa suvun perinnettä kaltoinkojdella lapsia. En tajua miksei tätä voi vaan lopettaa. Vaikka mua hakattiin ja nöyryytettiin niin silti katkaisin tämän ja kohtelen omia lapsiani kunnioittavasti ja lämpimästi. Miksi muut eivät viitsineet tehdä samaa valintaa? Miksei se oma vanhempikaan viitsinyt? Selitykseksi ei todellakaan käy se että niitäkin hakattiin ja kurjaa oli. Niin muakin hakattiin ja kurjaa oli, SILTI kykenin tekemään muutoksen. Se on ihan valinta.
Tuo että sanotaan mitä sattuu ilkeää ja pahansuopaa aikuiselle lapselle esim oma äitini on sanonut minulle että kun minäkin olisin leski kun hän kerran on. Eli itse oli isäni kanssa naimisissa tyyliin 50 vuotta mutta toivoo että minä olisin jo niin joutuisin olemaan yksin. Kuka vanhempi oikeasti toivoo tuollaista omalle lapselle?
Alue: Aihe vapaa
Näinhän se menee. Mutta ääneen ei voi sanoa että odottaa narsistivanhemman kuolemaa tai että se olisi helpotus. Hyvien vanhempien lapset tulee silmille jos tällaista sanoo ääneen. Koska he tietenkin näkevät ajatuksen omien rakkaiden ihanien vanhempiensa suhteen täysin hirviömäisenä.
Ikävää sanoa mutta usein narsistin lapsen elämä alkaa vasta kun vanhempi kuolee. Eli elämä alkaa vasta 55-65 vuotiaana. Kiirettä pukkaa että ehtisi elämään...