Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Aina puhutaan anteeksiannosta ja siitä että voi antaa anteeksi vaikka mielessään jos se helpottaa omaa oloa ja auttaa suuntaamaan eteenpäin.
Äitini on kohdellut minua aina todella ikävästi. Väheksyy, alentaa, halveksii, lyttää, näyttää ns paikkani jne ja tekee sitä yhä, viimeksi tänään.
Emme tavanneet muutamaan viikkoon ja aloin miettiä että jos antaisin mielessäni äidille anteeksi jos se keventäisi omaa mieltäni. Huomasin että ei kevennä. Pelkkä yrityskin sai oloni ahdistuneeksi ja tukahtuneeksi eli ei vuosikymmenien kurmutus anteeksi antamalla mihinkään muutu eikä häviä. Siihen ne on liian raskaita.
Sain tänään Paloheimon Kotivammaisuuden kirjan luettavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina puhutaan anteeksiannosta ja siitä että voi antaa anteeksi vaikka mielessään jos se helpottaa omaa oloa ja auttaa suuntaamaan eteenpäin.
Äitini on kohdellut minua aina todella ikävästi. Väheksyy, alentaa, halveksii, lyttää, näyttää ns paikkani jne ja tekee sitä yhä, viimeksi tänään.
Emme tavanneet muutamaan viikkoon ja aloin miettiä että jos antaisin mielessäni äidille anteeksi jos se keventäisi omaa mieltäni. Huomasin että ei kevennä. Pelkkä yrityskin sai oloni ahdistuneeksi ja tukahtuneeksi eli ei vuosikymmenien kurmutus anteeksi antamalla mihinkään muutu eikä häviä. Siihen ne on liian raskaita.
Sain tänään Paloheimon Kotivammaisuuden kirjan luettavaksi.
Olen pitkään yrittänyt antaa anteeksi äidilleni lapsuus-ja nuoruusaikojen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn, ihan vain itseni takia, ja jossakin määrin onnistunutkin. Kykenen jo tuntemaan jopa lievää myötätuntoa häntä kohtaan, sillä kaikesta päätellen hänenkin äitinsä oli kovin rikkinäinen ja läheisiään piinaava. Tähän pisteeseen pääseminen tosin vaati pitkän ajanjakson ja välimatkan, etten vastannut äitini puheluihin enkä halunnut häntä tavata. Olen nyt tämän radiohiljaisuuden jälkeen yrittänyt pitää äitiini riittävää etäisyyttä, kuten toimitaan ikävien ihmisten kanssa, joista ei kuitenkaan pääse eroon. Vaikka hän onkin äitini, hänellä ei ole oikeutta pilata elämääni. Kovin haasteellista tämä silti on, sillä äitini vaikuttaa olevan raivoissaan siitä, että olen luisunut pois hänen myrkyllisestä vaikutuspiiristään enkä suostu täyttämään hänen oikkujaan.
Vierailija kirjoitti:
Mutta minua inhottaa se, että jos otan puheeksi jonkin negatiivisen kokemuksen tai sanon, että joku loukkasi, varsinkin äiti heittäytyy marttyyriksi ja käyttäytyy kuin olisin sanonut koko lapsuuteni olleen aivan kamala!
Tämä on kyllä jotenkin sisäänrakennettu ominaisuus boomereissa. Ihan sama, vaikka olisi miten pieni detalji omasta lapsuudesta, mistä erehtyy esittämään kritiikkiä vanhempien silloisesta toiminnasta tai tavasta, niin se kuitataan kädet puuskassa huudahtaen "nii, kyllä se sun lapsuus oli sitten ihan kamala et kuinka sää niin paljon ootkin joutunu kärsimään".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina puhutaan anteeksiannosta ja siitä että voi antaa anteeksi vaikka mielessään jos se helpottaa omaa oloa ja auttaa suuntaamaan eteenpäin.
Äitini on kohdellut minua aina todella ikävästi. Väheksyy, alentaa, halveksii, lyttää, näyttää ns paikkani jne ja tekee sitä yhä, viimeksi tänään.
Emme tavanneet muutamaan viikkoon ja aloin miettiä että jos antaisin mielessäni äidille anteeksi jos se keventäisi omaa mieltäni. Huomasin että ei kevennä. Pelkkä yrityskin sai oloni ahdistuneeksi ja tukahtuneeksi eli ei vuosikymmenien kurmutus anteeksi antamalla mihinkään muutu eikä häviä. Siihen ne on liian raskaita.
Sain tänään Paloheimon Kotivammaisuuden kirjan luettavaksi.Olen pitkään yrittänyt antaa anteeksi äidilleni lapsuus-ja nuoruusaikojen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn, ihan vain itseni takia, ja jossakin määrin onnistunutkin. Kykenen jo tuntemaan jopa lievää myötätuntoa häntä kohtaan, sillä kaikesta päätellen hänenkin äitinsä oli kovin rikkinäinen ja läheisiään piinaava. Tähän pisteeseen pääseminen tosin vaati pitkän ajanjakson ja välimatkan, etten vastannut äitini puheluihin enkä halunnut häntä tavata. Olen nyt tämän radiohiljaisuuden jälkeen yrittänyt pitää äitiini riittävää etäisyyttä, kuten toimitaan ikävien ihmisten kanssa, joista ei kuitenkaan pääse eroon. Vaikka hän onkin äitini, hänellä ei ole oikeutta pilata elämääni. Kovin haasteellista tämä silti on, sillä äitini vaikuttaa olevan raivoissaan siitä, että olen luisunut pois hänen myrkyllisestä vaikutuspiiristään enkä suostu täyttämään hänen oikkujaan.
Tuo myrkyllisyys on todella hyvä sana kuvaamaan äitini tapaa kohdella minua.
Viime vuonna sanoin äidilleni suorat sanat yhdestä asiasta mitä hän tekee aina ja teki taas siinä hetkessä ja suoraan tarkoituksena loukata minua. Äitini reaktio oli jankuttaa asiaa muuksi ja soittaa minulle jopa yöllä jankuttaakseen asiasta ja tosiaan vääntääkseen asian joksikin muuksi. Puhelut oli huutamista ja kun en vastannut niin sain lukemattomia tekstareita. En lukenut niitä. Mieheni ei ollut aiemmin ihan loppuun asti tajunnut hulluuden laajuutta mutta nyt tajusi ja haluaa suojella minua äidiltäni. Hullua eikö?
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina puhutaan anteeksiannosta ja siitä että voi antaa anteeksi vaikka mielessään jos se helpottaa omaa oloa ja auttaa suuntaamaan eteenpäin.
Äitini on kohdellut minua aina todella ikävästi. Väheksyy, alentaa, halveksii, lyttää, näyttää ns paikkani jne ja tekee sitä yhä, viimeksi tänään.
Emme tavanneet muutamaan viikkoon ja aloin miettiä että jos antaisin mielessäni äidille anteeksi jos se keventäisi omaa mieltäni. Huomasin että ei kevennä. Pelkkä yrityskin sai oloni ahdistuneeksi ja tukahtuneeksi eli ei vuosikymmenien kurmutus anteeksi antamalla mihinkään muutu eikä häviä. Siihen ne on liian raskaita.
Sain tänään Paloheimon Kotivammaisuuden kirjan luettavaksi.
Luin tuon kirjan ja hyvinhän se kertoo minun elämästä.
Vaikka luen asian kirjasta ja tajuan kokemani huonon eli väärän kohtelun joka yhä jatkuu niin minunkin on sittenkin vaikea sisäistää asia että vanhempani ja varsinkaan äitini ei ole koskaan rakastanut minua.
Vierailija kirjoitti:
Tuosta naapureiden ja muiden ihmisten asioiden selostamisesta tulikin mieleeni, että miten äitinne suhtautuivat teidän ystäviin ja kavereihin?
Minua hämmentää ja hieman ahdistaa äitini kummallinen mielenkiinto ystäviäni kohtaan. Siis nuoruudenystäviä, joita hänkin tapasi ja oppi tuntemaan. Nuorena lievästi hävetti, miten äiti tenttasi kavereitani ja heidän tekemisiään, heidän perheittensä asioita jne. Äidilläni oli myös tapana suorastaan nostaa kavereitani jalustalle, ja vertailla heitä minuun tyyliin "Annekin (nimi muutettu) on niin paljon parempi koulussa kuin sinä", ja kun kerroin, että Anne pääsi luokalta vain kutosen keskiarvolla, vastaus oli aina "En usko, taas valehtelet!" Jos olin riidoissa jonkun kaverini kanssa, äitini asettui kaverini puolelle, ja kun minua koulukiusattiin, äitini mielestä se oli pelkästään oma vikani.
Tänäkin päivänä, kun äitini soittaa minulle tai olemme tekemisissä, hän jaksaa udella, mitä näille kavereilleni kuuluu, aivan kuin he olisivat hänen hyviäkin tuttuja. En ole kertaakaan kuullut, että äitini olisi kysynyt miten voin tai mitä elämääni kuuluu, mutta nuoruuden kavereideni (joiden kanssa olen vielä yhteyksissä) asiat kiinnostavat häntä valtavasti. Yhtä ystävistäni hän jaksaa ihailla loputtomiin. Parikymppisenä ollessani opiskelemassa olin unohtanut erään avaimen äitini luo, ja sovin tämän ystäväni kanssa että hän käy sen pikaisesti hakemassa ja tuo mukanaan tullessaan opiskelupaikkakunnalleni. Kun ystäväni meni hakemaan avainta, äitini oli latonut kunnon kahvipöydän esille, ja tietysti tenttasi ystävääni pitkän tovin ja yritti kovasti kaveerata. Kyllä hävetti ja ärsytti kun tästä kuulin. Jos itse kävin kotona vierailemassa, äitini ei vaivautunut edes tervehtimään.
Olen ottanut äitini uteluihin asenteen, etten vastaa kuin hyvin ympäripyöreästi, jos ollenkaan. Mielestäni ystävieni asiat eivät kuulu äidilleni, varsinkaan, kun hän on kova juoruamaan toisten asioita eteenpäin.
Äiti uteli minulta kavereiden asiat ja haukkui sitten heidät selän takana. Ystäväni joutui lukioiässä psykiatriseen sairaalahoitoon enkä kertonut äidille käyneeni hänen luonaan osastolla, koska äiti oli jo aiemmin haukkunut rumasti kyseistä kaveria ja hänen perhettään. Olisin oikeasti varmaan itsekin tarvinnut tukea ystävän sairastumisen takia, kun osittain syytin itseäni hänen itsetuhoisuudestaan ja huonosta voinnistaan.
Tuo haukkuminen oli kurjaa, koska harvoin siihen mitään syytä oli. Ihan kuin äiti olisi halunnut rapauttaa luottamustani minun omiin ystäviini.
Asuin jotain 15v. sitten soluasunnossa ja äiti vastikään kyseli yhden kämppiksen kuulumisia. Ihan kuin minä tietäisin :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kirjastosta on saatavilla:Kaija Juurikka Äitikirja,laintkaa ja lukekaa! Takakannessa lukee Liike/ uhratkaa sen verran rahaa tilatkaa itsellenne.Avaa silmiänne äidistä,erinlaisista! Myös teitä äitinä ja antaa peilailua,käsitystä omaan äitiinne ,suhteesenne äitiinen.Ainakin toivon niin ! Itse saain sen lahjaksi jouluna naapureiltani 2016.Nuorelta parilta,jotka muutivat pois omistus asuntoon.Itse olen syntynyt 1953. poikani 1972 ja tyttäreni 1976. Ovat rakkaus lapsia,rakkaudessa syntyneet. Aina on suurun lahja elämän lahja. Poikani isä ,liityi helluntalaisiin,vaati minuakin; Ei. Siitä tuli ero! Tyttäreni isä valitisi viinapullon ,meidän sijaan.Jouti valita viina tai me? Valitsi viinan:ero!.Olin siis yksinhuoltaja äiti ,työssä käyvä.Yritin parhaani.Varsinkin kun itse kasvanut äidittömänä,isäni kuoli kun olin 11 vuotias. Tytär pääsi aina isän luokse maalle.Isä asui omien vanhempien kanssa.Siellä mummo haukkui minua aina.Tytär oli silloin 11 vuotias tulossa murkku ikään ,Vasta aikuisena tytär kertoi noita asioita!Sanoi: vihdoin mummo antaa sinulle ,myönytyksiä.Ymmärtää isäni alkoholisti!Koska olin työ,yksinhultaja raha oli tiukassa.Apuun tuli 2 itseäni vanhempaa sisartani.Vuorotellen veivät tytäreni shoppailee,toinen pisti aina paremmaksi,osti kalliman vaateen ymm.Kuin toinen.Kilpailu oli siitä!En nuorena äitinä ymmärtännyt.Samalla toinen sisareni uteli kotioloja.Murrosikäinen keksi isot taskurahat:Sepitelemällä kauheita koti oloja.Rahaa ,materiaaleja tippui.Kunnes kerran , ovikello soi työni jälkeen: Päivää lastensuojeluvirastosta,olen tarkastuskäynillä!Tytär ampasi oma huone.Poikani oli Suomen armejassa!Oli shokissa?En muita monta tuntia tämä lastesuojelun mies oli? Kun lähti pois sanoi: Kyllä sinusta on paskaa puhuttu paljon!Sisareni vakavarainen ,joka niitä vaateita osteli.Levitti siellä käynnyt viranomaiset.Ei Loppu tulosta keronnut!Poikani kuin tyttäreni yliopilaita ymm.Siinäkin sisareni levitti : Olen pakotanut tytäreni lukioon ymm.Ainoa paheeni olin yksinhuoltaja äiti!Ympärillä suku voi sotkea ero tilanteet teinin pään!Jossa ristiridat äiti/ tytär tulee.Tytär syylistää kaikessa äitiä,kun väärä kuva on muiden kautta tullut murrosiässä aikuisuuteen ja ruokittu rahalla!Minulta vaaditin mumona ,hoitaa aina lapsen lapsia.Toki hoidin olin läsnä Ilolla mummona.Minulla ei olisi saanut olla oma elämä.Yrtin jaksoin 8v.Aina uhkana,jos et tee niin näin: Et näe ikinä lapsen lapsiasi. En niitä nähnyt nyt 10 vuoteen!Sukujen juhlat,valehdeltiin olen känissä,estynyt siksi ne!.Sanan tuojana aina myöhemmin tämä sisareni.Ei reali ajassa!Kukaan ei asioita tarkistannut!Tuntui kuin sisareni nautti joka hetki,kun repi sanan saatajana sydämeni palasiksi.Laskin käteni irti hänestä 100% kun korona alkoi! Elämäni paras teko!Ei ohjaile päätäni,psyyketäni enää koskaan.Anteeksi antanut.Vihaani ei saa!
"itsensä/ oman perheensä suojeleminen ja omasta jaksamisesta huolehtiminen pitämällä etäisyyttä ihmisiin (oma äiti), jotka kuormittavat omaa jaksamista".
Edellä perusteluni, jonka vuoksi olen pitänyt radiohiljaisuutta omaan äitiini tultuani vanhemmmaksi melkein 10 vuotta. Jaksan vain paremmin itse ja keskitä energiani oikeisiin asioihin, kun en ole hänen kanssaan tekemisissä.
Rakastan äitiäni, mutta en vain jaksa hänen seuraansa, juttuja saa ja draamaa. Ne vaikuttavat todella negatiivisesti omaan olooni ja omaan käytökseeni. Siksi tein tämän päätöksen.
Veljeni ja hänen perheensä on edelleen äitini vaikutuspiirissä melko tiiviisti.
Äitini ei varsinaisesti ole minua lapsena kaltoinkohdellut, mutta jonkinlaista henkistä alistamista ja kamppailua meillä on aina ollut. Koin aina lapsuuden kodissa itseni hieman ulkopuoliseksi.
Aikuisena pidin etäisyyttä perheeseeni ja tapasin vain heitä jouluna ja kesällä jne.
Kun tulin itse vanhemmaksi ja perustin perheen, äitini kiinnostus omaa lastani ja perhettäni kohtaan taas kasvoi. Aloin huomata taas kuinka äitini puuttuminen, juoruilu, arvostelu jne alkoi kuormittamaan minua ja aloin itse käyttäytymään typerästi/ lapsellisesti.
Lapseni tapaa äitiäni ja käy siellä kylässä, mutta itse en jaksa. Puolisoni hoitaa käytännön järjestelyt. Samoin äitini nykyinen avomies on kiltti ja mukava ja järjestää kyydit lapselleni jne.
Voi kuulostaa tylyltä, mutta tarvitsen tämän etäisyyden omaan äitiini, jotta saan pidettyä oman elämäni ja käytökseni kasassa.
Mahtavaa kuulla, että en ole ainoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aina puhutaan anteeksiannosta ja siitä että voi antaa anteeksi vaikka mielessään jos se helpottaa omaa oloa ja auttaa suuntaamaan eteenpäin.
Äitini on kohdellut minua aina todella ikävästi. Väheksyy, alentaa, halveksii, lyttää, näyttää ns paikkani jne ja tekee sitä yhä, viimeksi tänään.
Emme tavanneet muutamaan viikkoon ja aloin miettiä että jos antaisin mielessäni äidille anteeksi jos se keventäisi omaa mieltäni. Huomasin että ei kevennä. Pelkkä yrityskin sai oloni ahdistuneeksi ja tukahtuneeksi eli ei vuosikymmenien kurmutus anteeksi antamalla mihinkään muutu eikä häviä. Siihen ne on liian raskaita.
Sain tänään Paloheimon Kotivammaisuuden kirjan luettavaksi.
Musta tuntuu, että tämä itselle vapauttavaksi ja hyväksi tarkoitettu asia, anteeksianto, on pilattu jollain vääristyneitä ajatuksilla anteeksiannosta.
Anteeksianto ei ole teon hyväksymistä. Se ei tarkoita, että sen jälkeen pitää olla tekemisissä.
Se ei myöskään tapahdu ulkopuolisten sitä vaatiessa. Se ei aina tapahdu kovin nopeasti, siihen liittyy pitkä prosessi, Se on ikäänkuin läpikäytävä kokonaisuus.
Itseäni välillä ihan oksettaa, miten anteeksiannosta puhutaan, ihan kuin se jolle on tehty vääryyttä on nyt paha ihminen, jos ei kykene anteekiantoon.
Tuo mitä tekstissäsi kuvaat, että olet nyt hyvin lyhyen hetken ollut etäisempi äidillesi ja kokeilut anteekisantoa, josko se oloa keventäisi - ja todennut ettei se sitä kevennä.
No ei varmasti kevennä. Jos ihmistä on todella syvällä tavalla loukattu, ei anteeksianto tuossa mielessä onnistu. Jos tajuaa anteeksiannon olevan prosessi johon kuuluu myös viha, niin alkaa ehkä tajuta mistä oikein on kyse.
Anteeksiantoon kuuluu samat vaiheet, mitä surutyöhön. Kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus, hyväksyntä.
Se on yhtälailla anteeksiannon prosessia, että ottaa etäisyyttä, suojaa itsensä, vihaa vihansa itkee itkunsa ulos jne. Jossain lopussa vuosien päästä tapahtuu se ” anteeksianto” jota yleisesti puhekielessä pidetään anteeksiantoa, vaikka se on pitkä prosessi, jossa on eri osia.
Olisi aivan naurettavaa sanoa miehensä toistuvasti hakkaamalla naiselle, heti nyrkin iskun naamaansa saatuaan, että anna anteeksi. Kyllä siinä ensin nainen täytyy sairaalaan saada, sitten turvataloon ja turvaan kokoamaan itseään.. sen jälkeen alkaa oman elämän rakennus tyhjästä ja vaikeiden tunteiden ja traumojen läpikäynti. Sitten joskus, kun asiat ovat paremmin, nainen ehkä havahtuu siihen, että haluaa päästää menneestä irti ja antaa anteeksi, itsensä tähden, jotta pääsee lopullisesti eteenpäin ja irti väkivaltaisesta exästään.
Tälläkin palstalla ihmiset on eri vaiheissa omissa prosesseissa. Osa on jo asiat melko pitkälle käsitellyt, kykene katsomaan asiaa neurtaalisti etäisyyden päästä. Osa havahtuu ekaa kertaa ottamaan etäisyyttä hankaliin suhteisiin ja pitämään huolta omasta jaksamisesta ensin. Toisilla on menossa syvä viha, jota vaan riittää ja riittää, sitä tulee voimalla ulos, kuten kuuluukin. Toiset itkevät suruaan siitä, ettei saanut rakkautta ja syliä.
Olisi viisas se, joka kykenee näkemään missä vaiheessa toinen menee, ja tukemaan juuri sitä vaihetta. Hyväkin neuvo annettuna väärään aikaan on huono neuvo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko muille käynyt niin, että äiti varasti teiltä ystävät? Äitini halu olla päätähti aiheutti sen, että kun minulla oli kaveri kylässä äiti käyttäytyi niin kuin kyseessä olisi hänen ystävänsä. Tämä alkoi joskus murrosiässä. Kavereiden kyläilyistä tuli outoja kilpailutilanteita, joissa äitini veti omaa showtaan, äiti jopa lahjoi heitä. Yksi ystäväni ei lähtenyt siihen ollenkaan mukaan eikä kiinnittänyt äitiini lainkaan huomiota, tämä tapahtui ollessani jo lähes 18v. Äiti marisi jälki käteen moneen kertaan kuinka se tyttö oli niin outo kun halusi olla vaan sun kanssa sun huoneessa eikä hänen kanssaan ollenkaan. Miettikää kuinka sairasta. Jostain mun kavereista jäi lopulta äidin kavereita, ihan h*lvetin outoa. Jostain syystä muutin 18v monen sadan kilometrin päähän ja hankin uuden ystäväpiirin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina puhutaan anteeksiannosta ja siitä että voi antaa anteeksi vaikka mielessään jos se helpottaa omaa oloa ja auttaa suuntaamaan eteenpäin.
Äitini on kohdellut minua aina todella ikävästi. Väheksyy, alentaa, halveksii, lyttää, näyttää ns paikkani jne ja tekee sitä yhä, viimeksi tänään.
Emme tavanneet muutamaan viikkoon ja aloin miettiä että jos antaisin mielessäni äidille anteeksi jos se keventäisi omaa mieltäni. Huomasin että ei kevennä. Pelkkä yrityskin sai oloni ahdistuneeksi ja tukahtuneeksi eli ei vuosikymmenien kurmutus anteeksi antamalla mihinkään muutu eikä häviä. Siihen ne on liian raskaita.
Sain tänään Paloheimon Kotivammaisuuden kirjan luettavaksi.Olen pitkään yrittänyt antaa anteeksi äidilleni lapsuus-ja nuoruusaikojen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn, ihan vain itseni takia, ja jossakin määrin onnistunutkin. Kykenen jo tuntemaan jopa lievää myötätuntoa häntä kohtaan, sillä kaikesta päätellen hänenkin äitinsä oli kovin rikkinäinen ja läheisiään piinaava. Tähän pisteeseen pääseminen tosin vaati pitkän ajanjakson ja välimatkan, etten vastannut äitini puheluihin enkä halunnut häntä tavata. Olen nyt tämän radiohiljaisuuden jälkeen yrittänyt pitää äitiini riittävää etäisyyttä, kuten toimitaan ikävien ihmisten kanssa, joista ei kuitenkaan pääse eroon. Vaikka hän onkin äitini, hänellä ei ole oikeutta pilata elämääni. Kovin haasteellista tämä silti on, sillä äitini vaikuttaa olevan raivoissaan siitä, että olen luisunut pois hänen myrkyllisestä vaikutuspiiristään enkä suostu täyttämään hänen oikkujaan.
Kirjoitat viisaasti. Jäin pohtimaan pitääkö sitä anteeksiantoa yrittää? Eikö se voisi tapahtua sitten, kun on sen aika, ikäänkuin itsestään? Kun monesti tällaisen taustan omaavat lapset on niin syvään syyllistetty, oman ja muiden virheistä, että tuo anteeksiantokin on yksi lyömä kapula lisää. Eikö sitä voida vaan jättää, ja se tapahtuu, kun on sen aika?
Tuo, että äitisi on raivoissaan nyt, kun olet ottanut ja pitänyt etäisyyttä, kuuluu jotenkin kuvaan. Häntä on nyt syvästi loukattu, kun et hypikään hänen mielen mukaan, täytä hänen tarvettaan ensin, ennen omaasi.
Siitähän seuraa kosto. Nyt äitisi on raivoissaan käytöksestäsi ja kostaa sinulle. Eli hänen käytös sen kun pahenee entisestään, kun olet kehdannut hänet ”hyljätä”. (vaikka siitähän ei ole nyt kyse, vaan sinun oman elämän elämisestä, jota tämä tarvitsevan lapsen tasolle jäänyt äiti ei millään tajua. Hänen tarve on tärkeämpi ja suurempi, kuin sinun ja se on hänen mukaansa täytettävä välittömästi. Jos näin ei tapahdu, seura välitön kosto= pikkulapsi efekti).
Äidistä saattaa tulla ilkeämpi, häijympi, ja meno muuttua kahta pahemmaksi, kun ottaa etäisyyttä ja tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tuo, joka kertoi äidin vieneen mun ystävät ja pari muutakin juttua olen tähän ketjuun kirjoittanut. Mulla on tunne, että äitini on kuin joku musta lukki: koko perheen toiminta oli valjastettu lukin syöttämiseen ja hyvinvointiin. Muut meistä ja varsinkin minä syntipukkilapsi sätkittiin siellä seiteissä ja koitettiin saada happea edes vähän. Lisäksi äitini oli kaikken ihannoima uskovainen hieno ihminen, joten väkivalta ei näkynyt kenellekään. Kaikesta piti myös olla aina "Herralle kiitollinen" mikä syvensi he*vettiä ja kaasuvalotusta.
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, että tämä itselle vapauttavaksi ja hyväksi tarkoitettu asia, anteeksianto, on pilattu jollain vääristyneitä ajatuksilla anteeksiannosta.
Anteeksianto ei ole teon hyväksymistä. Se ei tarkoita, että sen jälkeen pitää olla tekemisissä.
Se ei myöskään tapahdu ulkopuolisten sitä vaatiessa. Se ei aina tapahdu kovin nopeasti, siihen liittyy pitkä prosessi, Se on ikäänkuin läpikäytävä kokonaisuus.Itseäni välillä ihan oksettaa, miten anteeksiannosta puhutaan, ihan kuin se jolle on tehty vääryyttä on nyt paha ihminen, jos ei kykene anteekiantoon.
Tuo mitä tekstissäsi kuvaat, että olet nyt hyvin lyhyen hetken ollut etäisempi äidillesi ja kokeilut anteekisantoa, josko se oloa keventäisi - ja todennut ettei se sitä kevennä.
No ei varmasti kevennä. Jos ihmistä on todella syvällä tavalla loukattu, ei anteeksianto tuossa mielessä onnistu. Jos tajuaa anteeksiannon olevan prosessi johon kuuluu myös viha, niin alkaa ehkä tajuta mistä oikein on kyse.
Anteeksiantoon kuuluu samat vaiheet, mitä surutyöhön. Kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus, hyväksyntä.
Se on yhtälailla anteeksiannon prosessia, että ottaa etäisyyttä, suojaa itsensä, vihaa vihansa itkee itkunsa ulos jne. Jossain lopussa vuosien päästä tapahtuu se ” anteeksianto” jota yleisesti puhekielessä pidetään anteeksiantoa, vaikka se on pitkä prosessi, jossa on eri osia.
Olisi aivan naurettavaa sanoa miehensä toistuvasti hakkaamalla naiselle, heti nyrkin iskun naamaansa saatuaan, että anna anteeksi. Kyllä siinä ensin nainen täytyy sairaalaan saada, sitten turvataloon ja turvaan kokoamaan itseään.. sen jälkeen alkaa oman elämän rakennus tyhjästä ja vaikeiden tunteiden ja traumojen läpikäynti. Sitten joskus, kun asiat ovat paremmin, nainen ehkä havahtuu siihen, että haluaa päästää menneestä irti ja antaa anteeksi, itsensä tähden, jotta pääsee lopullisesti eteenpäin ja irti väkivaltaisesta exästään.
Olen niin samaa mieltä kanssasi tuosta anteeksiannosta ja sen vääristelystä. Monesti ihmiset, jotka eivät ole käyneet läpi traumatisoivia kokemuksia tai jotka eivät ole antaneet itselleen lupaa käsitellä niitä puhuvat anteeksiannosta kuin se olisi jokin pikkujuttu. Asennekysymys. Hyvä ihminen antaa anteeksi, varsinkin, jos muut vaativat sitä häneltä. Niin se vaan on!
Tosiasiassa anteeksi antaminen on kuvailemasi lainen pitkä ja monivaiheinen prosessi eikä tapahdu käskystä. Joskus anteeksiantoa voi helpottaa myös se, että keksii sanalle korvaavan termin. Esimerkiksi "päästää irti" tai "tehdä tilinpäätös". "Antaa anteeksi" on terminä melko latautunut, juuri noiden väärinymmärrysten ja niiden totena levittämisen vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina puhutaan anteeksiannosta ja siitä että voi antaa anteeksi vaikka mielessään jos se helpottaa omaa oloa ja auttaa suuntaamaan eteenpäin.
Äitini on kohdellut minua aina todella ikävästi. Väheksyy, alentaa, halveksii, lyttää, näyttää ns paikkani jne ja tekee sitä yhä, viimeksi tänään.
Emme tavanneet muutamaan viikkoon ja aloin miettiä että jos antaisin mielessäni äidille anteeksi jos se keventäisi omaa mieltäni. Huomasin että ei kevennä. Pelkkä yrityskin sai oloni ahdistuneeksi ja tukahtuneeksi eli ei vuosikymmenien kurmutus anteeksi antamalla mihinkään muutu eikä häviä. Siihen ne on liian raskaita.
Sain tänään Paloheimon Kotivammaisuuden kirjan luettavaksi.Olen pitkään yrittänyt antaa anteeksi äidilleni lapsuus-ja nuoruusaikojen henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn, ihan vain itseni takia, ja jossakin määrin onnistunutkin. Kykenen jo tuntemaan jopa lievää myötätuntoa häntä kohtaan, sillä kaikesta päätellen hänenkin äitinsä oli kovin rikkinäinen ja läheisiään piinaava. Tähän pisteeseen pääseminen tosin vaati pitkän ajanjakson ja välimatkan, etten vastannut äitini puheluihin enkä halunnut häntä tavata. Olen nyt tämän radiohiljaisuuden jälkeen yrittänyt pitää äitiini riittävää etäisyyttä, kuten toimitaan ikävien ihmisten kanssa, joista ei kuitenkaan pääse eroon. Vaikka hän onkin äitini, hänellä ei ole oikeutta pilata elämääni. Kovin haasteellista tämä silti on, sillä äitini vaikuttaa olevan raivoissaan siitä, että olen luisunut pois hänen myrkyllisestä vaikutuspiiristään enkä suostu täyttämään hänen oikkujaan.
Kirjoitat viisaasti. Jäin pohtimaan pitääkö sitä anteeksiantoa yrittää? Eikö se voisi tapahtua sitten, kun on sen aika, ikäänkuin itsestään? Kun monesti tällaisen taustan omaavat lapset on niin syvään syyllistetty, oman ja muiden virheistä, että tuo anteeksiantokin on yksi lyömä kapula lisää. Eikö sitä voida vaan jättää, ja se tapahtuu, kun on sen aika?
Tuo, että äitisi on raivoissaan nyt, kun olet ottanut ja pitänyt etäisyyttä, kuuluu jotenkin kuvaan. Häntä on nyt syvästi loukattu, kun et hypikään hänen mielen mukaan, täytä hänen tarvettaan ensin, ennen omaasi.
Siitähän seuraa kosto. Nyt äitisi on raivoissaan käytöksestäsi ja kostaa sinulle. Eli hänen käytös sen kun pahenee entisestään, kun olet kehdannut hänet ”hyljätä”. (vaikka siitähän ei ole nyt kyse, vaan sinun oman elämän elämisestä, jota tämä tarvitsevan lapsen tasolle jäänyt äiti ei millään tajua. Hänen tarve on tärkeämpi ja suurempi, kuin sinun ja se on hänen mukaansa täytettävä välittömästi. Jos näin ei tapahdu, seura välitön kosto= pikkulapsi efekti).
Äidistä saattaa tulla ilkeämpi, häijympi, ja meno muuttua kahta pahemmaksi, kun ottaa etäisyyttä ja tilaa.
Olet varmastikin oikeassa. Anteeksianto lienee samanlainen pitkä monivaiheinen prosessi, kuten on menneiden asioiden käsittely ja pahan olon purkaminenkin, ja se tulee sitten kun tulee, vähitellen ja ajan kanssa. Se, että kohdallani anteeksianto tuntuu joissakin kohdin yrittämiseltä vain kertoo, että minulla on edelleenkin jokin kipeä kohta käsittelemättä ja hoitamatta.
Patistelu, että pitäisi antaa anteeksi jollekin sinua pahoin loukanneelle, kun edelleenkin tunnet syvää vihaa ja katkeruutta pahoinpitelijääsi kohtaan, on melkoisen tökeröä ja ajattelematonta. Samaa lajia kuin jos sanoisit narsistisen äidin tyttärelle: "kuule, sano vain äidillesi että tuo loukkasi, niin hän pyytää anteeksi ja rakastaa".
Äitini on kyllä kiukkuinen, kun en ole häntä palvelemassa, mutta osaan jo suhtautua häneen viileän neutraalisti enkä provosoidu entiseen tapaan hänen käytöksestään. Olen tänä vuonna pohtinut paljon rajoja, mitä käytöstä siedän, ja todennutkin äidilleni, että ellei hän osaa käyttäytyä minua kohtaan asiallisesti, en yksinkertaisesti suostu olemaan tekemisissä hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku selittää tän termin ja antaa esimerkkejä mitä tämä on? Narsistin lapsi olen siis itse. Ymmärrän toki englannin sanan ”kaasuvalo” mutta en sitä mitä tällä tarkoitetaan. Onko se siis ympäripuhumista tai lapsen mielen muuttamista/manipulointia?
Se on lyhyesti sanottuna aivopesua. Emotionaalista ja psyykkistä manipulointia, jonka tarkoitus on saada uhrin todellisuudentaju sekaisin lyttäämällä tämän itsetuntoa niin, että uhri hitaasti, mutta varmasti alistuu manipuloijansa tahtoon. Esimerkkejä tästä ovat epärehellisyys, valehtelu, syyllistäminen, sanojen vääristely ja mitätöinti, päivänselvien asioiden räikeä kyseenalaistaminen niin, että uhri epäilee jatkuvasti omia ajatuksiaan, että mikä on totta ja mikä ei. Ja että tämä on jatkuvasti väärässä, eikä tämän muistoihin voi luottaa.
Motiivi tässä kaikessa on hyväksikäyttö ja valtasuhteet. Tunnen ihmisiä, jotka tekevät tuota aivopesua erittäin ovelasti ja osaavasti. Syvässä päädyssä ollaan sitten, kun tällä manipuloijalla on "hyvä" maine lähipiirin ihmisten kanssa, ja kun yrität puhua heille tästä, kukaan ei usko sinua.
Suomessa käytetään "kaasuvalottaminen" psykologian ym kirjoissa ja artikkeleissa. Kannattaa tutustua, jos olet ollut narsistin kanssa tekemisissä. Auttaa ymmärtämään sitä epäloogista ja outoa, tavallaan "sumeaa" vuorovaikutusta. On manipuloinnin muoto, jota on vaikea tunnistaa, mutta kaukaa ja pitkakestoisena tilanteena näyttääkin selkeältä. Viitteitä tästä on myös suomalaisessa elokuvassa "Seurapeli".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku selittää tän termin ja antaa esimerkkejä mitä tämä on? Narsistin lapsi olen siis itse. Ymmärrän toki englannin sanan ”kaasuvalo” mutta en sitä mitä tällä tarkoitetaan. Onko se siis ympäripuhumista tai lapsen mielen muuttamista/manipulointia?
Se on lyhyesti sanottuna aivopesua. Emotionaalista ja psyykkistä manipulointia, jonka tarkoitus on saada uhrin todellisuudentaju sekaisin lyttäämällä tämän itsetuntoa niin, että uhri hitaasti, mutta varmasti alistuu manipuloijansa tahtoon. Esimerkkejä tästä ovat epärehellisyys, valehtelu, syyllistäminen, sanojen vääristely ja mitätöinti, päivänselvien asioiden räikeä kyseenalaistaminen niin, että uhri epäilee jatkuvasti omia ajatuksiaan, että mikä on totta ja mikä ei. Ja että tämä on jatkuvasti väärässä, eikä tämän muistoihin voi luottaa.
Motiivi tässä kaikessa on hyväksikäyttö ja valtasuhteet. Tunnen ihmisiä, jotka tekevät tuota aivopesua erittäin ovelasti ja osaavasti. Syvässä päädyssä ollaan sitten, kun tällä manipuloijalla on "hyvä" maine lähipiirin ihmisten kanssa, ja kun yrität puhua heille tästä, kukaan ei usko sinua.
Hyvä selitys, kiitos. Juuri tätä elämäni narsistivanhemman kanssa oli ja on. Juuri nyt on taas välit poikki (elämä on ollut tätä välit poikki - välit palautuu - välit poikki viimeiset 25 vuotta...) ja vaikka välirikko tuli narsistin uhkailusta minua kohtaan, niin hän on kääntänyt asiat päälaelleen ja syyttää minua kaikin tavoin tilanteesta. Huoh. Tämä sama paska jatkuu niin kauan kuin tuo julma kotikiusaaja lapsenhakkaaja elää. Ja sehän elää kiusallaan satavuotiaaksi. Ihan silkalla pahuuden voimalla. Eli vielä seuraavat 25 vuotta tätä samaa paskaa.
Isäni kuoli lopulta 2013. Sen jälkeen vapauduin kaikista ajatuksista suhteestani häneen. Nyt on hyvä, 66-vuotiaana.
Minun, jos osaisi käyttää nettiä. Alapeukuttaisi kaikkia, koska kaikki koskettavat häntä, vaikka ei myöntäisi niitä ääneen, eikä hän ole omasta mielestään koskaan tehnyt väärin. Toivoton tapaus, ei halua ymmärtää muita, välittää vain itsestään ja jatkaa lastensa kaltoinkohtelua kaikessa hiljaisuudessa. Osastokamaa.