Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="12.07.2014 klo 17:51"]
Totta. Poikiahan nämä äidit pitävät kuin kukkia kämmenellä. Miniöihin ei uskalleta vihaa kohdistaa, koska samalla loppuisi pojan rakkaus ja napanuora menisi katki. Siksi se viha kateus ja katkeruus siirrtetäänkin tyttäriin. On nähty, että äidit oikein tuovat esiin, miten paljon enemmän he tekevät miniöidensä eteen, kuin koskaan tyttäriensä.
Se on mielisairasta. Mutta tottahan se on. Nämä naiset eivät näe omaa katkeruuttaan ja tekojensa seurauksia.
Stina EKblad juuri televisiossa puhui sodan jälkeisten lasten elämästä, joka aika mielenkiintoista kuulla näyttelijän suulla.
[/quote]
Näin meilläkin, miniä on kaikista paras, vaikka totuus toinen. Hirveä narsisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.07.2014 klo 18:36"]
[quote author="Vierailija" time="12.07.2014 klo 17:51"]
Totta. Poikiahan nämä äidit pitävät kuin kukkia kämmenellä. Miniöihin ei uskalleta vihaa kohdistaa, koska samalla loppuisi pojan rakkaus ja napanuora menisi katki. Siksi se viha kateus ja katkeruus siirrtetäänkin tyttäriin. On nähty, että äidit oikein tuovat esiin, miten paljon enemmän he tekevät miniöidensä eteen, kuin koskaan tyttäriensä.
Se on mielisairasta. Mutta tottahan se on. Nämä naiset eivät näe omaa katkeruuttaan ja tekojensa seurauksia.
Stina EKblad juuri televisiossa puhui sodan jälkeisten lasten elämästä, joka aika mielenkiintoista kuulla näyttelijän suulla.
[/quote]
Näin meilläkin, miniä on kaikista paras, vaikka totuus toinen. Hirveä narsisti.
[/quote]
ja tottakai poika nai äitinsäkaltaisen olennon eli omahyväisen hyötyjän, joka itse rääkkää omia lapsiaan.
"Meillä ei ole ikinä halattu tai millään tavoin osoitettu kiintymystä toisia perheenjäseniä kohtaan. Mitään postitiivista palautetta en ole kotonani saanut. Äitini on monella tapaa tuonut ilmi oman mielipiteensä siitä että minä olen ruma. Se tapa millä hän minua katsoo minua pitkin nenänvarttaan on jotain sanoinkuvaamattoman alistavaa ja masentavaa. Myös muutenkin miltei kaikki haaveeni ja suunnitelmani on aina äitini toimesta torpattu toteamalla: "Eihän susta siihen ole!"
Samoin koettua. On jokseenkin käsittämätöntä, kuinka vähän tukea voi saada, puhumattakaan tahallisista haaveiden/työn yms. torpedoinnista. Sen vielä ymmärtää, jos ei kykene iloitsemaan ja tukemaan, mutta tahallinen ja näennäisesti tahaton mitätöinti menee jo luonnevian puolelle.
Hieno ketju, kiitos aloittajalle ja keskustelijoille!
Oma äitini on jäänyt lapsuudenperheessäni temperamenttisen isäni varjoon. Ensimmäinen mielikuva äidistäni kotona on se, miten hän istuu sängyn reunalla töiden jälkeen ja yrittää kai kerätä voimia jaksaakseen illan. Minä makoilin siinä sängyllä vierellä, että saisin edes vähän äidin huomiota. Meillä oli myös maatila, jonka työt isä ja äiti tekivät päivätöiden lisäksi. Äiti kertoi joskus, että kolmikymppisenä naiselle tulee elämänvaihe, josta pitää vain selvitä. En muista, miten hän sen tarkalleen kertoi, mutta tulkitsin sen masennukseksi.
Erikoista kyllä: ennen tätä ketjua, olen ajatellut, että äiti ei juuri asioistaan puhu. Nyt tämän ketjun äiteihin verrattuna hän on avautunut aika paljonkin. Hänellä on ollut köyhä ja hyvinkin vaikea lapsuus, ja luulen, että hän päätti antaa lapsilleen enemmän. Hän antoikin ja olisi antanut vielä enemmän, mutta olosuhteet olivat taas omalla tavallaan vaikeat. Elämä pisti hanttiin: maatilan mukana tuli myös vanhaisäntä. Siitä ei tässä enempää kuin että siinä kohti on myös minulla, lapsenlapsella, ollut anteeksiannettavaa.
Joku sanoi aiemmin, että nämä 40-luvun äidit olisivat olleet tietoisesti julmia. Sitä jäin miettimään. Mikä on tietoista ja mikä ei?
Joku äiti oli sanonut, että on mikä on, eikä voi muuttua. Sellainen ehkä sitten on tietoista ja täysin vastuutonta.
Mutta esimerkiksi joku laihuus/lihavuus-shitti ei välttämättä ole. Kun oma ruumiinkuva on hukassa, siitä seuraava käytös ei välttämättä ole kovin hyvin harkittua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.07.2014 klo 18:14"]
Huh huh tätä ketjua, niin surullista :( Kiitos kaikille kirjoittaneille. Kuten moni muukin on todennut, näitä juttuja on ollut todella terapeuttista lukea.
Omassa äidissäni tunnistan niin monia täällä mainittuja juttuja (olen itse syntynyt 80-luvun alussa ja äiti 50-luvulla). Esim. juuri kuukautisiin liittyvät jutut, ei niistä meillä voinut puhua. Vaatekaappiini äiti silloin tällöin salaa vei sidepaketin, mutta ei niitä riittävästi ollut saatavilla, vaan ompelin itse kangaspaloja alushousuihin ettei vuoto tullut läpi. Ja sit kun alkkarit joskus sotkuivat verestä, niin itse salaa pesin ne. Ei rintsikoitakaan ollut, tai no, yhdet taisi äiti joskus ollessani yläasteella ostaa. Löysin joskus jotkut äidin vanhat liivit, joista itse käsin ompelin itselleni sopivammat. Sitten joskus lukioiässä kun pääsin lähimpään kaupunkiin (asuttiin siis maaseudulla) kavereiden kanssa, niin uskalsin itse alkaa ostaa alusvaatteita. Mutta itse aina salaa pesin rintsikat, ei niitä sopinut pyykkikoriin laittaa. Näihin juttuihin liittyi niin suunnatonta häpeää.
Ja seksi. Tuollaisia ihmeellisiä seksuaalisia vihjailuja kyllä oli ilmassa niin vanhempien kuin sukulaisten kesken. Todella kiusallista. Äiti saattoi joskus mulle suuttuessaan tokaista jotain todella härskiä, mitä en sen ikäisenä pystynyt edes käsittämään. En osaa vieläkään olla kroppani kanssa sinut lapsuudenkodissa: käytän mahdollisimmman välijä vaatteita, ettei vahingossakaan näy mitään muotoja tai edes rintaliivien rajat vaatteiden läpi. Itse asiassa vieraillessani vanhempieni luona olen aina lisäksi kääriytynyt vilttiin (myös kesähelteillä), ettei vaan mitään näy.
Äitini vihaa lähes kaikkia naisia, erityisesti julkkisnaisia. Kaikenlainen kauneudenhoito ja varsinkin meikkaaminen ("maalaaminen") on todella halveksittavaa hänen mielestään. Toisten ihmisten ulkonäköä myös arvostellaan ja haukutaan selän takana, erityisesti teinityttöjen.
Meillä ei ole ikinä halattu tai millään tavoin osoitettu kiintymystä toisia perheenjäseniä kohtaan. Mitään postitiivista palautetta en ole kotonani saanut. Äitini on monella tapaa tuonut ilmi oman mielipiteensä siitä että minä olen ruma. Se tapa millä hän minua katsoo minua pitkin nenänvarttaan on jotain sanoinkuvaamattoman alistavaa ja masentavaa. Myös muutenkin miltei kaikki haaveeni ja suunnitelmani on aina äitini toimesta torpattu toteamalla: "Eihän susta siihen ole!"
Aika epävarma aikuinen musta sitten kasvoikin. Vasta nyt yli kolmekymppisenä olen alkanut jonkun verran uskomaan itseeni, uskomaan, että mä olen ihan hyvä tyyppi.
[/quote]
Toi on tuttua, että mitään positiivista palautetta ei koskaan ole annettu. Itse olin ns kympin tyttö ja monella alalla pitkälle harrastanut. Joskus mietin, että juoksin varmaan harrastuksesta toiseen, koska en saanut mitään palautetta omalta äidiltäni. Vaikka ns. menestyin, koskaan en saanut mitään positiivista tai kannustavaa sanaa. Oliko se sitten kateutta, oman nuoruuden menettämisen aiheuttamaa katkeruutta vai mitä, en osaa sanoa.
EN vieläkään muista yhtään kertaa, että äitini olisi sanonut jotain kaunista minulle Arvostelua, mitätöintiä ja syyttämistä mitä pienimmistäkin aiheista sitäkin enemmän. Mitään rakkaudellista äitini ei koskaan osoittanut minulle henkilökohtaisesti. Toki syntymäpäivät juhlittiin ja joululahjat hankittiin, mutta jotenkin tuli tunne, että vain siksi, koska ''hyvän'' vaimon/äidin kuuluu tehdä niin. Kuuluu tehdä ruokaa, mutta ei rakkautta tekemisessä. Vaikea selittää.
Muistan vain anekdootteja, jolloin hän kertoo jotain nolatakseen. EI koskaan mitään hyväksyvää elettä. En ole tajunnut, että tämä on näin yleistä Suomessa.
Mulla ensimmäinen ahaa-elämys oli kun mentiin sukulaisille kylään muutamaksi päiväksi. Lapsista iloittiin yms. Tosin nämäkin oli poikia. meidän suvussa vaan tehtiin poikia, joten oliko äidille kobvakin pettymys, kun sai tytön. Ainakin jätti hoitamatta vauvasta saakka, isä ja isosisko hoiti sekä neuvolan tätit. Voi olla tietty synnytyksenjälkeistä masennusta, mutta minusta tuntuu , että masennus tuli siitä, että kaikki muut sukulaiset teki poikia ja hän vaan tyttöjä. Tämmöisiltä pitäisi katkaista putket, jos ei itse älyä olla hommaamatta lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus karman-laki on totta, kultapoju sai omaisuuteensa, mutta äiti ei kiinnosta, siellä mädäntyy yksikseen. Äiti veikkasi väärää hevosta, sattuuhan noita. Narsisti kasvatti narsistin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Veikkasi väärää hevosta!". Näin tekivät minunkin vanhempani, veli sai ja otti kaiken, ja hävisi kuin pieru Saharaan.
Poikia nämä äidit palvovat kuin superkuuta taivaalla. Ei ihme, että heistä kasvaa narsistisia kusipäitä, jotka ovat sitten väkivaltaisia ja uhkailevia sisarilleen. Toista ketjua mukaellen.
Toivottavasti lopussa kiitos seisoo ja karma kohtaa heidätkin, jotka kohtelivat tyttäriään/sisartaan huonosti. Ehkä näin käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko joku kertoa, miten rakastava, hyvä ja tyttären tunteet huomioonottava heidän äitinsä on ollut? o_o
Tuttua, tuttua. Tiesinkin että meitä on paljon, mutta minuakin hämmentää tämän laajuus.
Äitini on syntynyt -49, minä -75. Ihan samanlaiset tarinat minullakin on kuukautisten häpeämisestä, siitä ettei siteitä tai rintaliivejä hankittu ja siitä että kaikki tähän liittyvä vaiettiin ja piilotettiin häpellisenä. Painoani ja ulkonäköäni on aina arvosteltu todella kovin sanoin. Edelleen, vaikka puutun kaikkiin sen sorttisiin puheisiin samantien, äitini ei tunnu mahtavan itselleen mitään vaan hänen on pakko edes välillisesti kommentoida jotain näihin liittyvää. Hän miettii kovasti sitä mitä muut ajattelevat ja ilmeisesti sitä miltä jotenkin hän näyttää, jos muut eivät näytä siltä miltä hänen mielestään pitäisi. Vaatteeni ovat aina vääränlaiset. Raskausaikana tai muuten pulskemmassa kunnossa ainoa oikea tapa pukeutua olisivat väjät teltat jotka piilottavat (lihottavat lisää). Laskettuna aikana olin hänen kanssaan joulusaunassa ja hän totesi tutkisteltuaan minua ollessani suihkussa, että sun kannattaisi kyllä teetättää jotain noille läskeille.
Esikoista odottaessa hän puhui jatkuvasti siitä, miltähän lapsi tulisi näyttämään, että kamalaa jos rumalta. Laitoksella käydessään tuli sitten tuomio, ihan söpö, mutta nuo korvat ja leuka pitäisi korjata joskus. Niissä ei ole mitään vikaa! Sittemmin muistaa joka kerta nähdessään kehua että onpa harvinaisen kaunis lapsi - nyt. Toivottavasti ei muutu kasvaessaan.
Mitään halailua tai kannustamista ei ollut koskaan nuorena, eikä nyt. Olikohan sanonut kaksi kertaa elämän aikana kauniiksi tai että olen onnistunut jossain. Kaikki muu on ollut ulkonäön ja tekemisen kritisointia. Nuorena oli selkeästi nähtävissä miten kateellinen hän oli, jatkuvasti latisti ja mollasi jostain. Kerran istuttiin juhannuksena mökillä koko perheen voimin ja syötiin päivällistä. Yhtäkkiä äitini tokaisee minulle kaikkien kuullen, "pakkoko sun on itseäsi esitellä, ei noissa ole mitään ihmeellistä". Tarkoittaen rintojani. Päällä oli ihan tavallinen helletoppi ja puhuttiin jostain tavanomaisesta muusta. Kaikki menivät ihan hiljaisiksi ja veljen vaimo ei tiennyt miten olla myötähäpeänsä kanssa. Äiti jatkaa ruokailua ja jutustelua kuin ei mitään. Myöhemmin kun otin asian puheeksi, kiisti sanoneensa mitään sellaista. Ei yölipäätään ikinä muista tai tunnusta mitään, eikä todellakaan ikinä pyydä anteeksi mitään sanomisiaan. Voi kuitenkin tokaista miten loukkaavia asioita tahansa, kokee näköjään sen oikeudekseen ja pitää minua kiittämättömänä.
Muille esittää mielellään täydellistä mummoa joka osallistuu kovasti, vaikka totuus on ettei ikinä hoitaisi lapsenlastaan.
Synnytin yksin. Hän kailotti kaikille tulevansa mukaan ja haluavansa olla tukena. Kun synnytys alkoi, saattoi synnytyssaliin ja totesi tunnin päästä että häntä väsyttää (klo 19) eikä tämä ole hänen juttunsa ja vaan lähti kotiinsa. Jätti sinne yksin, ei selitellyt eikä koskaan jälkeenpäinkään halunnut puhua asiasta. Poltoissani tekstarin sitten yhdelle ystävälleni, joka onneksi tuli.
Ilman lasta emme varmaan olisi juurikaan tekemisissä. Nyt harvakseltaan, vaikka asuvat ihan lähellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
teemalla tulee just sota-ajan lapsien kokemuksista.
oli aika hyvä toi sotajuttu dokkari
Huh, luulisi että tuollaisilla äideillä on hirveät tunnontuskat nyt vanhoina jos vielä elävät.
Tuntematon emäntä -dokkarissa se ivallinen, vahingoniloisen oloinen leidi, joka toteaa melkein ylpeänä, ettei ottanut koskaan miestä eikä tehnyt lapsia... Tosi paljon samaa kuin äitini ikäisissä naisissa, jotka oikein leuhkii ja inttää, miten eivät tarvi toisia ihmisiä elämäänsä. Tai mitä milloinkin. Mitä ikinä muilla näkevät. Se on heistä kruusattua, maalattua, turhaa hömpötystä. Mitä ne toiset sillä onnellaan retostelevat! Minä en tommosta hömppää kaipaa. Heikot rakastuu. Lasten huomioon ottaminen on lasten pilalle hemmottelua. Itsetunto - turhaa kotkotusta. Ämmien juttuja! (Naiset käyttää ilmaisua "ämmien juttuja...)
Naapurissa kuusikymppisen naisen kahdeksankymppinen leski-isä rakastui vanhusten päiväkerhossa tapaamaansa leskimummoon. Ovat liikuttavan rakastuneita, jakavat kaiken. Ihania ihmisiä. Mutta tuo kuusikymppinen tytär kiertelee naapurustossa juoruilemassa, miten isä ei oikeasti tarvitse suhdetta vaan "haluaa vain pussit tyhjäksi". Hän siis ihan ihmisten ilmoilla käy tiedottamassa, että hänen isänsä ei muka eläkään rakkaussuhteessa vaan vain hyväksikäyttö-panosuhteessa. (Ihan kuin kahdeksankymppiset "panisivat" kaiken aikaa.) Aika jännä fiilis nähdä, miten kahdeksankymppiset ex-sotalapset vielä rakastaa, mutta kuusikymppisten sukupolvi kateellisena redusoi sen pelkäksi (naisosapuolta riistäväksi) seksiksi.
Nyt kyllä AV-palsta yllätti täydellisesti. Luin koko ketjun läpi, välillä jopa kyyneleitä pyyhkien ja ymmärrän yhtäkkiä itseäni ja elämääni paljon paremmin. Minun äitini on syntynyt vuonna -45. Koskaan äiti ei tukenut/valistanut minua millään lailla naiseksi kasvuun ja elämään liittyvistä asioista. Kuukautissuojina oli yleensä vessapaperia, ellen ollut saanut varastettua äidiltä siteitä. Äitini vaihteli siteiden säilytyspaikkaa, luullakseni siksi etten löytäisi niitä. Koskaan, ikinä, äiti ei kysynyt olisinko tarvinnut oman paketin, tai edes kaappiini sellasta sujauttanut. Miksi helvetissä ei?! Rintaliiveistä minulla sama kokemus kuin joku aiempikin oli kirjoittanut. Varastin yhdet vanhan näköiset liivit äidin kaapista ja käsin ompelemalla pienensin niitä. Pesin liivit ja veriset housupyykit öisin tai yksin ollessani ja kuivasin vaatekaapin rekin päällä. Harrastin ratsastusta ja olisin todella tarvinnut siinä hommassa tukevat liivit. Usein ratsastaessa myös pelkäsin että kuukautisveri tulee housujen läpi satulaan asti. Oli todella kammottava tilanne lähteä viikon ratsastusleirille kuukautisten aikaan 1-2 siteen turvin. Rahaa minulla ei juuri ollut käytössä, jotta olisin voinut itse siteitä ostaa (ehkä joskus 15v lähtien sitten hommasin siteet itse, kun menkat alkoi ollessani 12...).
Häpesin myös valtavasti kehittyviä muotojani ja meillä oli suvussa myös jonkin verran tätä "tissienkasvamis huumoria", vaikka muutoin kaikesta aiheeseen liittyvästä vaiettiin täysin. Niinpä aloin kulkea hartiat kyyryssä, jotta rintoja ei huomaisi ja kärsin edelleen, tänäkin päivänä huonosta ryhdistä. Enkä edelleenkään mene vanhempieni eteen tiukoissa vaatteissa, vaan jollain tapaa häpeän edelleen naisellisuuttani heidän seurassaan vaikka muutoin alan olla jo suht sinut itseni kanssa...
En muista olleeni koskaan äitini sylissä tai hänen halanneen minua ja hän on myös ohjeistanut että älä pidä vauvaa liikaa sylissä, kun lellin piloille. Jotenkin nyt omien lasten myötä on valjennut tuo äidin kylmyys/ tunteettomuus. Kun minulle omat lapset ovat ne maailman rakkaimmat ja joiden puolesta tekisi mitä vaan, niin en millään pysty käsittämään äitini toimintaa. Mutta tämä ketju on todella mielenkiintoista luettavaa. Kyse ei olekaan yksin minun äitini tavasta toimia vaan jotain paljon suurempaa.
Ellen olisi edelleen se arka ja nöyristelevä tyttö äitini seurassa, veisin tämän ketjun hänelle luettavaksi.
Mä toivoin pikkutyttönä et kummitäti oliskin mun äiti. Ja häpesin toivettani. En taida olla ainoa jonka äiti ei oikein osannut olla!
Huh huh tätä ketjua, niin surullista :( Kiitos kaikille kirjoittaneille. Kuten moni muukin on todennut, näitä juttuja on ollut todella terapeuttista lukea.
Omassa äidissäni tunnistan niin monia täällä mainittuja juttuja (olen itse syntynyt 80-luvun alussa ja äiti 50-luvulla). Esim. juuri kuukautisiin liittyvät jutut, ei niistä meillä voinut puhua. Vaatekaappiini äiti silloin tällöin salaa vei sidepaketin, mutta ei niitä riittävästi ollut saatavilla, vaan ompelin itse kangaspaloja alushousuihin ettei vuoto tullut läpi. Ja sit kun alkkarit joskus sotkuivat verestä, niin itse salaa pesin ne. Ei rintsikoitakaan ollut, tai no, yhdet taisi äiti joskus ollessani yläasteella ostaa. Löysin joskus jotkut äidin vanhat liivit, joista itse käsin ompelin itselleni sopivammat. Sitten joskus lukioiässä kun pääsin lähimpään kaupunkiin (asuttiin siis maaseudulla) kavereiden kanssa, niin uskalsin itse alkaa ostaa alusvaatteita. Mutta itse aina salaa pesin rintsikat, ei niitä sopinut pyykkikoriin laittaa. Näihin juttuihin liittyi niin suunnatonta häpeää.
Ja seksi. Tuollaisia ihmeellisiä seksuaalisia vihjailuja kyllä oli ilmassa niin vanhempien kuin sukulaisten kesken. Todella kiusallista. Äiti saattoi joskus mulle suuttuessaan tokaista jotain todella härskiä, mitä en sen ikäisenä pystynyt edes käsittämään. En osaa vieläkään olla kroppani kanssa sinut lapsuudenkodissa: käytän mahdollisimmman välijä vaatteita, ettei vahingossakaan näy mitään muotoja tai edes rintaliivien rajat vaatteiden läpi. Itse asiassa vieraillessani vanhempieni luona olen aina lisäksi kääriytynyt vilttiin (myös kesähelteillä), ettei vaan mitään näy.
Äitini vihaa lähes kaikkia naisia, erityisesti julkkisnaisia. Kaikenlainen kauneudenhoito ja varsinkin meikkaaminen ("maalaaminen") on todella halveksittavaa hänen mielestään. Toisten ihmisten ulkonäköä myös arvostellaan ja haukutaan selän takana, erityisesti teinityttöjen.
Meillä ei ole ikinä halattu tai millään tavoin osoitettu kiintymystä toisia perheenjäseniä kohtaan. Mitään postitiivista palautetta en ole kotonani saanut. Äitini on monella tapaa tuonut ilmi oman mielipiteensä siitä että minä olen ruma. Se tapa millä hän minua katsoo minua pitkin nenänvarttaan on jotain sanoinkuvaamattoman alistavaa ja masentavaa. Myös muutenkin miltei kaikki haaveeni ja suunnitelmani on aina äitini toimesta torpattu toteamalla: "Eihän susta siihen ole!"
Aika epävarma aikuinen musta sitten kasvoikin. Vasta nyt yli kolmekymppisenä olen alkanut jonkun verran uskomaan itseeni, uskomaan, että mä olen ihan hyvä tyyppi.