Auttakaa oikeasti. Mä en pärjää 1,5 kk vauvani kanssa!!

Alkoi taas ihan itkettämään teidän vastaukset! Tuntuu mielettömän hyvältä huomata etten ole yksin, tämä viestiketju oikeasti poisti paljon sitä ahdistusta mitä minulla oli! Nyt tuntuu että voin vapaammin vaan odotella sitä rakastumista vauvaan ja opetella olemaan vauvan seurana.

Kiitoksia teille! Nyt menen aamupäivänokosille vauvan viereen! :)



ap

semmoista se on, äitiyteen kasvetaan lapsen mukana. esikoinen rukka on aina vähän harjoittelukappale :D



itse ajattelin vielä kun oma esikoiseni oli 1v, ja aloimme käydä puistoissa ym, että mä en osaa olla äiti niinkuin muut osaa. ne oli niin hauskoja ja rentoja, keksi lapsilleen asiaa vaikka tikusta (siis oikeesti tikusta. " katsoppas tässä on kynttilä sun hiekkakakkuun *töks*" ) ja mä en ollut ollenkaan sellainen.



tästä on nyt vajaa pari vuotta aikaa, ja ihmeiden ihme, mäkin olen alkanut nähdä tikussa kynttilän, ja vaikka mitä muuta.

Mun vauva on nyt 2kk. Pikkuhiljaa, ihan viime päivinä, olen huomannut että melkein nautin vauvan kanssa olosta, ainakin välillä. Eilen nauroin kaksi kertaa ääneen vauvalle, kun se näytti niin söpöltä ja hassulta. Tästä päättelin, että ehkä vielä opin vauvaa rakastamaankin. :)



Melkein koko aika tähän asti on kulunut lähinnä ihmetellessä ja miettiessä, mitä tästä kaikesta oikein tulee. Syötän vauvaa, vaihdan vaippoja, kannan keittiöstä olohuoneeseen ja taas takaisin, odotan että se väsyisi ja voisin laittaa sen nukkumaan. Kun se nukkuu, en saa mitään erityistä tehdyksi kun pelkään että se ihan kohta herää (vaikka se nukkuu kolmenkin tunnin päiväunia). Kun se sitten herää, vaihdan vaippaa, syötän, kantelen taas edestakaisin. Ja odotan että se nukahtaisi uudelleen...



Ja odotan että alkaisin tuntea jotain sitä kohtaan. Silloin ihan alussa neuvolantäti ja lääkäri käskivät vain ottaa rennosti ja nauttia vauvan kanssa olemisesta, enkä minä osannut. Siitäkin tuli ahdistusta (maidonnousu- ja imetysongelmien lisäksi). Enkä minä uskaltanut sanoa niille, etten osaa nauttia, että vain odotan että vauva nukahtaa.



Mutta mulle on sanottu, että pikkuhiljaa pikkuhiljaa se rakkaus kasvaa. Kun vauva alkaa hymyillä ja jutella ja kommunikoida, kun huomaa että se tuntee äitinsä ja ilostuu nähdessään tämän. Ja totta tosiaan, näin olen huomannut pikkuhiljaa käyvän.



Monesti edelleenkin vain odotan, kulutan aikaa ja odotan. Milloin mitäkin, vauvan nukahtamista tai miehen kotiintuloa. Tai sitä, että vauva olisi vaikka vuoden vanha ja osaisi leikkiä itsekseen... Mutta välillä, kuten eilen ja tänään, saatan oikeasti nauraa vauvalle. Huomaan itsekin ilostuvani katsellessani vauvan hymyä. Että ehkä se tästä! Ap, et ole yksin. Enkä minäkään ole yksin. Tämä kaikki on ihan normaalia. :)

Mäkin nimittäin aina mietin, että miten muut äidit keksii lapsilleen/vauvoilleen juteltavaa. Musta tuntuu, että mä olen ainoa, joka ei keksi mitään. En mä osaa jutella tolle pienelle kaikesta jonnin joutavasta, olen hiljainen/ujo muutenkin, enkä keksi muillekaan koskaan mitään juteltavaa - miten sitten vauvalleni?



Ihana vertaus tuo tikkujuttu. Ehkä mustakin vielä kasvaa " kunnon äiti" ja keksin tikustakin asiaa:)

Lapsen lähellä oli vaikeaa olla kun ahdisti, niin pieni ei edes leikkinyt vielä ja koko ajan kaikki kommunikaatio ym. oli yksipuolista. Lapsi ei antanut minulle mitään, mutta vaati sitäkin enemmän! Luojan kiitos mieheni jäi kanssani hetkeksi kotiin ja sain ottaa vähän etäisyyttä fiiliksiini. Jonkin ajan päästä huomasin, että poika kasvaa koko ajan ja muuttuu vaan rakkaammaksi. Nyt hänen kanssaan voi jo leikkiä, uudet asiat kiinnostavat ym. Alku on hiton rankkaa enkä käsitä miksei siitä puhuta julkisesti? Monet näyttävät haikailevan kun lapsi alkaa kasvamaan, minä oikein kyttään sitä aikaa kun hän kävelee!

Esikoisen aikaan oli ihan samanlaista. Olin lukenut vauvalehtiä ja siitä, kuinka ihanaa se on ja kuinka äidit loruttelee yms. vauvalleen.

Vauva sitten syntyi ja mies lähti töihin. Tunsin itseni ihan hölmöksi kotona yksin sen vauvan kanssa. Tunsin itseni typeräksi kun yritin jutella sille ja lorutella. En edes osannut mitään loruja. Ei mun lapsuudessa äidit lorutelleet. Äidit hoisi navettaa ja kotitöitä ja kitki kasvimaata.



Mutta eihän sitä kaupunkikodissa mitään järkevää tekemistä ollut. Kun vauva nukkui, tiskasin tiskit ja imuroin ja ihmettelelin, että mitä seuraavaksi.



Kävin kerran ryhmäneuvolassa ja olin ihan paniikissa. Kaikki oli niin ihania äitejä ja sipsutti ja ylisti vauvojen ihanuutta. Oli minunkin vauvani ihana ja maailman kaunein. Mutta tunsin itseni epäonnistuneeksi kun en ollut huomannut leikkiä vauvan kans, kuten muut äidit. Kuuntelin ihmeissäni kun he kertoivat, että tuntikausia loruttelevat ja rakentavat puupalikoita ja ojentavat punaisia pupuja ja katsovat, osaako vauva seurata silmillään.

Olin aivan varma, että vauvani ei tule ikinä kehittymään normaaliksi kun en osaa olla niin " terapeuttinen" ja " virikkeellinen" .



Kun vauva täytti 3 kuukautta, alkoi helpottaa. Tajusin, että kelpaan vauvalle ihan tällaisena äitinä kuin olen. Lauloin sille lempparibiisejäni, enkä lastenlauluja. Yhtään lorua en opetellut, enkä kokeillut vauvan refleksejä, enkä opettanut sitä ottamaan sormilla nopeampaa yms.



Kun toinen syntyi aika äkkiä perään, ei ollut enää samaa ongelmaa, koska oli tarpeeksi järkevää tekemistä kun oli isompi siinä. Sain aikani kulumaan ja homma lutviutui ihan toisella lailla ja osasin vauvallekin olla omanlaiseni äiti kun olin hyväksynyt sen, että en tosiaan ole loruäiti tai virikeäiti. En jättänyt pyykkejä lasten nukkuma-aikaan vaan tein ne normaalisti vauvan ollessa hereillä.



Lapsia tuli sitten muutama lisää ja nyt esikoisen aikaa miettiessäni totean, että suurimmat paineet on juuri niillä kuvitelmilla, miten muilla on niin ihanaa se homma ja itse ei osaa. Ei se sen ihmeempää ole muillakaan.

joka alkaa väkitellen kuukausien myötä tulla esiin. Itselläni kesti lähes vuoden rakastua omaan esikoiseeni, kun luulin että pitää rakastaa sen vuoksi kun on oma lapsi. Kaikki vielä aina kehu sitä, ja ihmeellisen valloittava lapsi onkin, edelleen, mutta rakastamaan en pystynyt alussa silloin millään. Mulla oli vaikea synnytys, ja kaikkea ikävää tapahtui molemmille, ja tavallaan valmistuin jo jotenkin siihen etten saa pitää lasta, et se menehtyy tai jokin menee pahasti. Anna teille molemmille aikaa, kyllä se rakkaus tulee kun aikaa kuluu.

mä oon ennen työskennellyt vanhusten parissa ja oppinut sellaisen systeemin, että kun päivä eka mummo jutteli vaikka säästä, että " kyllä nyt jo pitäisi tulla sade, muuten kuivuu vilja pellolle" , niin varastin tavallaan sen jutun itselleni ja seuraavalle mummolle aloin jutella että " kyllä nyt jo pitäisi tulla sade.."



joka mummolla oli aina jotain sanottavaa, ja minä keräsin niitä juttuja ja kierrätin mummolta toiselle, ei mulla mitään omaa asiaa kenellekään ollut, enkä keksinyt hyviä puheenaiheita.



samaa tyyliä käytän nykyään puistoissa äitien ja lapsien kanssa. mulla on pari-kolme avausrepliikkiä, joita voi uusien ihmisten kanssa käyttää aina uudestaan ja uudestaan. esim. " onko niilon haalari stokkalta/ anttilasta/ h&m:ltä, kun mä katsoin että tosi kivan näköinen ja varmaan pitää vettä.. blaa blaa" tai " minkä ikäinen sun lapsi on? ai vitsi, toi on kiva ikä! meidän villekin blaa blaa" tai " ai kato 3v on jo noin fiksu ja ketterä, ei meillä vaan vielä.."



ja jos kuulen jonkun juttelevan kivasti lapselleen niin sovellan samaa omiin kakaroihini tilaisuuden tullen.



ei kaiken tarvi aina kummuta omasta sisimmästä.

Vuoden iässä vaihdoin neuvolantätiä, siihen asti sitä kesti.

Vierailija:

Neuvola kyttää muutenkin ensisynnyttäjiä niin tarkkaan että jos menee tuollaisesta sanomaan niin merkintä sinne tulee ja alkaa mieletön kysely ja jatkuva kyttäys.

Syöttämistä, pesemistä, pukemista, sylittelyä. Ei sen kummempaa elämää tuossa iässä vauva tarvitse. Liiat virikkeet vain rasittavat pientä. Elä vain ja juttele pikkuiselle ja hoida miten parhaaksi koet.



Monilla on samanlaisia tuntemuksia ekoina kuukausina. Ainoastaan jos tunnet olevasi masentunut, on syytä huolestua ja hakea apua. Vauva tuntuu aluksi vieraalta ennen kuin siihen tutustuu.



Vähä vähältä vauva alkaa suuntautua enemmän ulospäin ja voit pitää häntä pitempiä aikoja lattialla (nyt ei varmaan viihdy kuin hetken) ja seurustelukin alkaa olla vastavuoroisempaa.

Mulla oli alkuun aivan samoja ajatuksia ja huolia! Tuon ikäinen voi hereillä ollessaan:

-olla lattialla matolla selällään tai mahallaan

-olla sylissäsi, kävele pitkin asuntoa tai tanssi tms

-tee vaipanvaihtohetkistä pitkiä, annan vauvan ilmakylpeä samalla kun höpiset hänelle ja tuot kasvosi lähelle hänen kasvojaan niin että hän voi katsella niitä



Rakkaus vauvaan kasvaa hiljalleen, vauvalla on kyllä rakastettu olo kunhan hänen itkuihinsa vastataan ja häntä pidetään sylissä.

suurimmalla osalla. on tyhmää ettei sitä kerrota esim. neuvolan oppaissa.



Ton ikäselle vauvalle riittää virikkeksi se että aurinko paistaa ikkunasta sisään, tiskikone kolisee ja lakanassa on pupun kuva

Joo, alkuun tuntuu tosi typerältä puhua itsekseen, mutta siihen tottuu. Eli juttele vauvalle, selittele sille mitä olet tekemässä (" nyt äiti vaihtaa Villen vaipan" ).



Ei äidinrakkaus ole aina sellaista ylitsevuotavaa hehkutusta, eikä otsaan automaattisesti ilmesty kultakirjaimin ÄITI 24/7. Rakastaa voi vähän rauhallisemminkin... Jos oikeasti olisit viikon poissa, varmaan jollain tasolla ikävöisit vauvaasi, esimerkiksi miettisit, mitä sille kuuluu jne. Ei sen ikävänkään tarvitse olla musertavaa.



Varmasti pärjäät ihan hyvin, uuden asian kanssa on aina opeteltavaa ja tottumista. Ja oikeasti, ainakin minun mielestäni hieman isompi vauva on muutenkin hauskempi. Jos vauva on helppo, käytä hyväksesi kaikki vapaa-aika, mitä saat ja nauti siitä!

jos et keksi sanottavaa. Selitä vauvalle kaikki mitä teet... tutulta kuulostaa tuo vierauden tunne! Kyllä se siitä....

äänesi on hänelle raskausajalta tuttu ja hänen tekee hyvää kuulla ääntäsi

Minä olen " rakastunut" kaikkiin lapsiini vasta kun he olivat 4-6kk. Siihen asti en tuntenut heitä kohtaa muutakun velvollisuutta, pakonomaista tarvetta hoitaa niitä. Toivoin aina kun olivat valveilla että jospa nuo nukahtaisi.



Normaaleja tuntemuksia. Ikävää koin vauvojani kohtaa vasta joskus kun olivat 1v. Sen jälkeen olenkin ollut lasten kanssa 24/7. Vauvoina olivat paljon hoidossa.

vauva ei tarvitse yhtään mitään virikkeitä. tietysti sille on hankala jutella, kun se ei sano mitään takaisin, tää on ihan normaalia. laita vaikka radio päälle, laula biisien mukana, ja kommentoi kuulemaasi vaikka tyyliin " hyvä biisi vai mitä tykkäät?" .



pääasia että katsot vauvaasi, puhut ja hymyilet hänelle.



voit koittaa puhua ääneen ajatuksiasi " jaaha, kello tulee puoli neljä, rupeisinkohan kahvinkeitoon vai söisinkö kuitenkin ensin tuon banaanin" .. ei sulla tarvi olla mitään älykästä sanottavaa. eikä kokoajan tarvi höpöttää. semmoista tavallista " onko sulla kakka housussa, kuules nyt mä vaihdan sulle puhtaan vaipan niin on kivempi" -tyyppistä.



ei pientä vauvaa oo pakko rakastaa, MUTTA ON PAKKO TEHDÄ RAKASTAVIA TEKOJA, kohdella lasta hellästi ja rakastavasti. tunne tulee perässä. itse olen TUNTENUT rakkautta lapsiani kohtaan siinä 4-6 kk iän paikkeilla.



kyllä se siitä lähtee. älä tunne syyllisyyttä, äläkä pakene lapsen luota, hän joka tapauksessa tarvitsee sinua.

Tsemppiä ap:lle,kyllä se siitä:)

En ole ap, mutta itselläni on välillä samanlaisia tunteita. Vauva on kuukauden.



Yleensä oloni on todella hyvä ja ikävöin vauvaani, vaikka se olis viereisessä huoneessa, mutta välillä tulee hetkiä jolloin mietin, hoidanko vauvaa vain velvollisuuden tunteesta ja pitäskö tälle tarjota enemmän virikkeitä jne. Mutta jotenkin huojentavaa kuulla, etten ole ainoa ajatusteni kanssa.

Mä oikeasti ajattelin että olen joku kauhuesimerkki huonosta äidistä! Masennuksesta en ollenkaan koe kärsiväni, energiaa ja hyvää mieltä kyllä on. Hyvä kuulla etteivät kaikki rakastukaan vauvaan heti! Vauva tuntuu niin vieraalta nyt. ap