yksipuolinen vauvakuume
vaikken ihan tänne kuulukaan enää. Mutta vuoden verran pehmittelin mieltä ja meillä on yrityslupa hellinnyt, mutta vaikeaa on ollut.
Mutta halusin tulla sanomaan tuohon vauvan saamisen plus/miinus listaan, että sellainen asia, mitä moni mies (eikä välttämättä nainenkaan) ei tule ajatelleeksi on se, että kyseessä ei ole vain pieni vauva nyt, vaan kaikki siihen liittyvä vuosien saatossa. Kaverit saa lapsia, niiden elämä muuttuu perhe-elämäksi, vietetään juhlia yhdessä perheiden kanssa. Jos lapsia ei ole, voi jäädä aika ulkopuoliseksi, muita ei kiinnosta ravintolaelämä. Eikä kaikki tämä pääty omaan lapseen, vaan myös siinä vaiheessa, kun muista tulee isoäitejä ja isosisiä ja puhutaan ihanista lapsenlapsen palleroista, voi ulkopuolisuus jälleen yllättää.
Miehiin saattaa vedota se, jos maalailee perhe-elämää pidemmällä tähtäimellä ja jättää vauvapuheet vähemmälle. Pienet vauvat on useimmiten naisten juttu, miehillä hoivavietti ei ole niin suuri. (Joillakin, mutta ei näillä meidän miehillä.) Uskon, että oma mieheni nauttii lapsista enemmän nyt, kun ovat isompia, niiden kanssa voi pelailla, käydä lenkillä, tehdä retkiä Puuhamaahan ym. hauskaa. Kun ne juoksevat ovelle vastaan ja huutavat isiä...
Miehet tuntee usein olevansa vastuussa laumastaan ja heitä hirvittää, jos tuntuu, että ei pysty elättämään tai muuten hoitamaan perhettään. Jotenkin pitäisi saada myytyä ajatus, että elämä kantaa, ollaan hyviä ihmisiä, jotka selviävät. Ja että muutkin ovat selvinneet, päivä kerrallaan, asiaa ei kannata analysoida kuoliaaksi.
Tsemppiä kaikille käännytykseen!
Hilpsu
Kommentit (159)
Olen tätä ketjua jo jonkun aikaa lueskellutkin, mutta nyt vasta itse rohkaistun tänne kirjoittamaan.
Olen 21-vuotias, 4-vuotiaan tytön äiti. Elän avoliitossa maailman ihanimman miehen kanssa (joka ei ole lapseni isä).
Olen potenut vauvakuumetta jo puoli vuotta ja nyt viimeisen kuukauden aikana se on vahvistunut aivan sietämättömäksi, ajattelen vauvan " hankkimista" lähes 24/7.
Mies ei ole innoissaan tästä. Olemme yrittäneet keskustella asiasta, mutta mies vaan sanoo ettei oikeen osaa ajatella asiaa tai ei pysty ajattelemaan.
Yhdessä vaiheessa jo sanoi ettei kyllä oikeastaan tiedä yhtään syytä miksi ei. Siinä vaiheessa olin melkein jo onneni kukkoloilla, kunnes...seuraavana päivänä mies sitten päätti että ei ei ja ei.
Olen jo aika ahdistunut tähän, kun mies ei edes viitsi vaivata sekuntia ajatuksiaan tälle asialle.
Miehet ei vaan ilmeisesti ymmärrä mitä tälläinen vauvan kaipuu on=(
Minusta nyt olisi mitä otollisin hetki ensimmäiselle yhteisellä lapsellemme.
..oma napa -osastoa. Olen huomannut viime kuukausien noudattelevan hyvin samanlaista kaavaa. Ovisten lähestyessä toiveet ja odotukset ovat korkealla -ja aina myös sieltä putoaminen sattuu niin paljon ja samat kysymykset täyttävät pään. Taistelen aina saman, pohjattomalta tuntuvan surun, riittämättömyyden, katkeruuden ja kateuden tunteiden kanssa. (Pakko tunnustaa, että kateellinen teille, joilla on lapsi.) Tähän mennessä olen löytänyt aina jostain sen voiman, jonka turvin olen päässyt kiipeämään sen saman pimeän kaivon pohjalta -nyt se pitäisi taas etsiä jostain. (Ei liene vaikea arvata, missä kohtaa nyt ollaan.) Tällä hetkella vauvamasujen, vaunujen jne. näkeminen saa putoamaan.
Hei!
Kirjoittelin aiemmin 1/4 kuumeilusta, eli minä oikeastaan haluaisin vauvan, mies ei oikeastaan vielä, tosin ihan pian se olisi voinut päänsä kääntää, jos tilanteet ei olisi taas muuttuneet. Olen opiskelija, mutta olen hakenut töitä parista paikkaa tänä keväänä. Opinnot on siinä vaiheessa, että voisin jo siirtyä työelämään. Nyt sitten tärppäsi töiden osalta. Sain ihan mielettömän kivan työpaikan, mutta se on määräaikainen projekti, joka kestää reilut puolisentoista vuotta. On aivan mieletöntä että sain töitä, mutta tämä tarkoittaa sitä, ettei meillä yritetä vaavia kuin aikaisintaan vuoden päästä. Ja vauvakuume on vaan niin tosi tosi kova. Ja nyt näyttäisi että kuume alkaa olla kova myös miehellä. Vuosi ei sinällään ole mikään aivan älyttömän pitkä aika, mutta silti...
Järkihän tässä nyt täytyy tietenkin ottaa käteen, minä olen opiskelija, mies on opiskelija, joten työt ja nimenomaan ihan mielettömän kivat työt tulevat todellakin tarpeeseen. Työpaikasta kerrottiin jo nyt, että työmahdollisuuksia olisi puolentoista vuoden päästä varmasti lisää, ja sitten voisi irrota se parempituloinen vakipaikkakin, mahdollisesti. Nyt työllistyn siis projektiin. Samalla kauttarantain vihjailtiin siitä kuinka kaikki jäävät firmassa äitiyslomalle, vink, vink. Eli taidan jäädä odotteleen vakipaikkaa, ikäähän mulla ei vielä silleen ole (kesällä täytän 25), että olisi ihan kauhee kiire, toisinsanoen ehdin hyvin odottaa pari vuotta vielä. Mutta korkeintaa pari vuotta.
Työpaikka mahdollistaa jo kuitenkin yhden asian, joka tulee myöhemmin olemaan vauvan kannalta oleellinen; isompaa asuntoa katsellaan jo, muutetaan toivottavasti jo keväällä asumisoikeuskolmioon, mihin se vauvakin olisi sitten joskus tervetullut... Eli ihanaa, että edes jotenkin voi jo nyt haaveilla vauvasta...
God damn! Ihanku tyhjästä mulle on ilmestyny kolme kaveria joilla myös oikea hervoton vauvakuume ja vastakaikua ei heillekään miesten suunnalta heru! Aika uskomatonta, olemme kaikki olleet kavereita pidemmän aikaa, kavereillanikin lapsia/lapsi ja nyt vasta kahvilla ollessamme alkoi kamala vauvakuume nostaa päätään kun raskaana oleva nainen istui viereisessä pöydässä! Minä avasin suuni ja ilmoitin että mulle myös vauva mahaan ja äkkiä! Yksi kavereistani ei kuulunut ikävä kyllä halunnut vauvaa ja jäi koko loppukeskustelusta pahasti ulkopuolelle... :( me muut oikein pohtimalla pohdimme miten sen miehen mielen sitten saisi muuttumaan ja kun sitten olimme vatvoneet kaikkien meidän käyttämät konstit läpi olimme taas alkupisteessä eli ihmettelimme että miksi vain me naiset niitä vauvoja halutaan... Oliko tarpeeksi sekavasti sanottu? No näiden kavereiden kanssa sovittiin että näemme useammin ja yllättäen meillä ei sen koomin ole ollut puhetta muusta kuin vauvoista... Aika pitkälle olen jo kuumeilussani päässyt....
Itse mieheni kanssa olemme jopa keskustelleet vauvasta ja arvatkaas mitä! En siis ole onnistunut kääntämään mieheni päätä, mutta hän itse sanoi että lapsi ja huom! lapset on ihaninta mitä voi sattua ja että niiden saaminen ja kehityksen näkeminen on elämässä parasta! että aivan varmasti hän vielä siihen kakkoseen suostuu vaikka väittää ettei toista halua. nyt olen alkanut salaa toivoa että mies sanoo ei, koska minä hoen koko ajan kyllä kyllä kyllä...
olen nyt ollut huomattavasti paremmalla tuulella kuin pari päivää sitten=)
Christina84: Siihen vauvakuumeeseen on vain se yksi lääke, minkä jo varmasti tiesitkin, mutta toivoisin voivani auttaa sinua enemmän! Tunnut haluavan sitä vauvaa niin kovin että kyllä minä ja varmasti kaikki muut tällä palstalla sen sinulle soisimme! Voi koeta jaksaa!
tigercat! Tässä ketjussa näkyvät lähinnä ne mun kaikkein huonoimmat hetket, ne jotka tuntuvat maailmanlopulta. Elämäniloani en ole sentään onneksi vielä menettänyt :). Tuo miehesi lausahdus vaikuttaa oikein lupaavalta.
Tänne vasta pääsin, mutta nyt jo painun tuonne Tonska pinoon=)
Kaikille oikeen paljon tsemppiä miesten pään käännyttämisessä!
on se kyllä ihanankamalaa huomata miten aika pomppii eteenpäin lapsen saannin jälkeen, " vastahan olin synnyttämässä" ja silti siitä on oikeastaan jo melkein vuosi. Nii en muista olenko maininnut aiemmin, mutta olen halunnut toista lasta esikoisen syntymästä saakka. kauan on aikaa kulunut ja monet itkut on itketty miehen " ei:n" takia.
Voi kun voisi esim. antaa miehelle jotain konkreettista faktaa miksi eka lapsi/toka lapsi/kolmas... olisi hyvä idea. Niin siitä mieleen tuli + ja - lista, keksittäisiinkö siis yhteisvoimin hyviä ja huonoja puolia lapsen hankinnalle? (enemmän hyviä mielellään)...
kun aloin oikein tosissaan miettimään niin sain vain niin surkean vähän +:ssia että nyt tarvitsen apuaa!
t. epätoivoinen plussien etsijä
En ole vielä koko ketjua ehtinyt loppuun asti lukemaan, liekö sieltä vastaavia kokemuksia löytyvän kuin minulla... On uskomattoman helpottavaa kuulla että maailmassa on todellakin muitakin naisia samassa tilanteessa missä itse elin useita vuosia.
Lapsen kaipuu on niin suunnaton tunne ettei sitä pysty sanoin kuvaamaan!! Itselläni on ennestään -98 ja -00 syntyneet lapset, hekin hienoisen painostuksen alaisena tehty... Jälkimmäisen synnytyksen jälkeen olisin ollut vaikka heti siltä seisomalta valmis kolmanteen lapseen. Välillä tuntui että elin vain sitä asiaa varten. Yritin järkeillä itsekseni, olla onnellinen kahdesta lapsestani (ja tottakai olinkin), mutta koko kehoni huusi " haluan lapsen" !!! Ja mies oli ehdottoman jyrkästi vastaan. Ei, ei, ei, en halua, en jaksa, en tahdo, ei, ei, ei. Niin monet itkut ja riidat asian vuoksi koettiin ja itkettiin, mutta miehen pää ei kääntynyt. Hän ilmoitti yksiselitteisesti että hän ei enää jaksa sitä vaipparumbaa ja yövalvomisia.
Samaan aikaan kateellisena kuuntelin ystävieni juttuja jotka vauvakuumeilivat yhdessä miestensä kanssa. Siis todistettavasti vauvakuumeisia miehiäkin löytyy.
Meidän tilanteemme koki käännöksen kun luonto puuttui peliin ja päätti että meille kuuluu vielä (ainakin) yksi lapsi. E-pillereistä (joita siis ihan oikeasti söin!!) huolimatta huomasin olevani raskaana. Voi että pelkäsin kertoa miehelleni!! Missään vaiheessa en pelännyt että hän jättäisi meidät tms., mutta jotenkin vain pelotti kertoa. Ja niinhän siinä kävi, että mies veti palkokasvin puolikkaan syvälle nenäänsä ja lähti ovet paukkuen pois. No, palasi seuraavana päivänä häntä koipien välissä suuren ruusupuskan kanssa ja pyyteli anteeksi. Ymmärrän kyllä hyvin hänen reaktionsa.
No nyt meillä on siis reilun vuoden ikäinen pieni poika jota mieheni rakastaa ja palvoo yli kaiken. Kertaakaan ei ole sanonut harmitelleensa lapsen syntymää, mutta on tiukasti ilmoittanut että tämä on sitten viimeinen! Ja arvatkaa kenellä alkaa taas vauvakuume nostaa päätänsä...
En ole vielä koko ketjua ehtinyt loppuun asti lukemaan, liekö sieltä vastaavia kokemuksia löytyvän kuin minulla... On uskomattoman helpottavaa kuulla että maailmassa on todellakin muitakin naisia samassa tilanteessa missä itse elin useita vuosia.
Lapsen kaipuu on niin suunnaton tunne ettei sitä pysty sanoin kuvaamaan!! Itselläni on ennestään -98 ja -00 syntyneet lapset, hekin hienoisen painostuksen alaisena tehty... Jälkimmäisen synnytyksen jälkeen olisin ollut vaikka heti siltä seisomalta valmis kolmanteen lapseen. Välillä tuntui että elin vain sitä asiaa varten. Yritin järkeillä itsekseni, olla onnellinen kahdesta lapsestani (ja tottakai olinkin), mutta koko kehoni huusi " haluan lapsen" !!! Ja mies oli ehdottoman jyrkästi vastaan. Ei, ei, ei, en halua, en jaksa, en tahdo, ei, ei, ei. Niin monet itkut ja riidat asian vuoksi koettiin ja itkettiin, mutta miehen pää ei kääntynyt. Hän ilmoitti yksiselitteisesti että hän ei enää jaksa sitä vaipparumbaa ja yövalvomisia.
Samaan aikaan kateellisena kuuntelin ystävieni juttuja jotka vauvakuumeilivat yhdessä miestensä kanssa. Siis todistettavasti vauvakuumeisia miehiäkin löytyy.
Meidän tilanteemme koki käännöksen kun luonto puuttui peliin ja päätti että meille kuuluu vielä (ainakin) yksi lapsi. E-pillereistä (joita siis ihan oikeasti söin!!) huolimatta huomasin olevani raskaana. Voi että pelkäsin kertoa miehelleni!! Missään vaiheessa en pelännyt että hän jättäisi meidät tms., mutta jotenkin vain pelotti kertoa. Ja niinhän siinä kävi, että mies veti palkokasvin puolikkaan syvälle nenäänsä ja lähti ovet paukkuen pois. No, palasi seuraavana päivänä häntä koipien välissä suuren ruusupuskan kanssa ja pyyteli anteeksi. Ymmärrän kyllä hyvin hänen reaktionsa.
No nyt meillä on siis reilun vuoden ikäinen pieni poika jota mieheni rakastaa ja palvoo yli kaiken. Kertaakaan ei ole sanonut harmitelleensa lapsen syntymää, mutta on tiukasti ilmoittanut että tämä on sitten viimeinen! Ja arvatkaa kenellä alkaa taas vauvakuume nostaa päätänsä...
noi plussat ja miinukset. Millaisia listoja olette laatineet? Plussien listaaminen on ehkä kaikkein hankalinta, koska ne tuntuvat niin kovin suurilta että niiden kokonaisvaltainen erittely on vaikeaa.
Miten teilla muilla menee? Tipuin taas. Vielä viikko sitten: " Se lapsi olisi kyllä kiva" , mutta tänään: " Miks sä luet jotain Vauva-lehtä ja kiusaat ittees?" . Taas kerran lapsi tuntuu niin mahdottoman kaukaiselta kuin vain olla voi.
olen kyllä yrittänyt keksiä järkeviä plussia ja keksinkin useita kun sitten tajusin että kaikki niille joilla on jo lapsi! eli sitten aloin miettimään plussia niille jotka esikoista kuumeilee... tämä on oikeastaan melko vaikeaa, koska ainoa järkevä plussa on se oma tieto siitä että se vauva on saatava! =)
+loppuu se valitus siitä että haluaa lapsen jos sen saa
+lapset on ihaninta maailmassa
+lapset kasvattaa
+parasta mitä lapselle voi antaa on sisarus
+toinen lapsi on taloudellisesti halvempi jos on säästänyt vauvan tavarat
älkää jooko heti kumotko mun plussia.
eilen näitä oli enemmän nyt en tosiaan enää muista... aamuhöperyyttä vielä ilmassa. miinuksia en edes uskalla/halua miettiä nyt...
Uusi vauva-lehti tuli, luin tänään aamuyöllä sitä kun en oikein saanut nukuttua. Suuri odotusjuttu vai mikä olikaan. Tosi ärsyttävää! minä haluan myös vauvan ja liittyä odottajiin. Eli samassa jamassa olen edelleen, vauva mielessä 24/7.
Nostetaas tätä ketjua. Mitä teille muille kuuluu? Mites teillä, yrityksen alkuun jo päässeillä?
Tänne ei oikeastaan mitään uutta. Yksipuolista kuumeilua on jatkunut ~5 kk eikä oikeastaan mikään ole muuttunut. Puotoamisia tapahtuu edelleen säännöllisesti ja välillä tämä suru tuntuu todella raskaalta kantaa. Sen sijaan tässä on tullut käytyä läpi kaikenlaisia asioita. Vaikka en ole kuulunutkaan niihin, joiden mukaan lapset ovat isestäänselvyys ja tulevat tilaamalla, niitä vain " tehdään" ja kaikki menee automaattisesti hyvin; tuntuu ajatus omasta kääröstä todellakin yhdeltä maailman hienoimmista ja tärkeimmistä asioista.
Rakas siippani sattaa sentään ottaa lapsen/lapseen liittyviä asioita oma-aloitteisesti puheeksi. Tosipaikan tullen (kumien poisjättämisestä puhuminen ja vihjailu) vastaukset ovat kuitenkin niitä samoja: " ei" , " en halua vielä" jne. Varsinaisista syistä näiden vastausten takana rakkaani ei, ainakaan eilen, suostunut edes kertomaan. Ne asiat, joihin hän aikaisemmin vetosi, ovat tällä hetkellä kaikin puolin kunnossa; valmistun ja olen aloittanut koulutustani vastaavassa, mukavassa ja suht hyvinpalkatussa työssä.
Aurinkoisia kevätpäiviä!
Tänään vasta päätin rekata tänne Vauva -foorumille.
Ja koska oon saikulla, niin mulla on tänä aamuna ollut kasapäin aikaa lukea tämä vauvakuume -ketju läpi.
Mullakin on vauvakuume!
Haaveilen esikoisesta, joka tekisi meistä perheen.
Mun muru tämän kuumeen mulle sai aikaan. Ollaan nimittäin viime aikoina keskusteltu paljon meidän tulevaisuudesta ja siitä mitä siihen kuuluisi. Molemmat halutaan lapsi tai kaksi. Jo seurustelun alussa (4v sitten) kihlattuni ehdotti, että hankittaisiin vauva, mutta mä olin silloin se, joka jarrutteli asiassa, olinhan vasta 19v.
Mutta kuinka ollakaan enää en haluaisi jarrutella asiassa. Tunnen vahvasti olevani valmis äidiksi. Nyt olenkin sitten yrittänyt jutella mun murun kanssa, joka ei enää oikeastaan sano mitään kun asia tulee puheeksi, joten olen antanut hänelle tilaa ja aikaa ajatella.
Joinain päivinä hän taas itse ottaa asian puheeksi, ja mähän tietty innostun asiasta. Ja sitten seuraavana päivänä onkin jo toinen ääni kellossa...
Surettaa, kun ei tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tiedän, ettei meillä ole kiire asian kanssa, mutta se satuttaa ja tuntuu pahalta, kun toinen muuttaa mieltään koko ajan ...
Yksi asia mikä antaa mulle toivoa, ja aihetta uskoa, että hänkin on mukana tässä projektissa, kun sanoi tässä kuukausi sitten, että meidän olisi hyvä alkaa ostaa vauvanvaatteita jo valmiiksi, niin ettei kaikkea sitten kerralla tarvitse hankkia. Olin tästä asiasta tietenkin onnellinen, mutta siltikään en ole uskaltanut paljon mitään ostaa...
En halua tehdä tästä asiasta riitaa, koska meillä menee muuten tosi hyvin ja ollaan molemmat todella onnellisia. Jos alan ahdistella kultaani tämän asian kanssa, niin siitä ei ainakaan tule yhtään mitään.
Hmm...
Luulenpa, että mun on parasta olla ihan kiltisti ja olla painostamatta, kun hän kuitenkin itse on se, joka asian ensimmäisenä otti puheeksi. Katsotaan, kuinka projekti etenee.
Ihanaa löytää tällänen foorumi, jossa on muita samassa tilanteessa olevia.
Aurinkoista alkukevättä kaikille teille!
-Alexandra-
mukaan! Tosin toivon, ettei kukaan meistä keiku täällä kovin kauaa :)
Jo-o, täällä toivotaan myös että emme joutuisi " roikkumaan" palstalla kauan, valitettavasti siltä vaan tuntuu. Ainakin minä pysyttelen palstalla jos muut saavat miehet suostumaan!
Vauvan kaipuu kasvaa edelleen (jos mahdollista) ja mies laittaa hanakasti vastaan, ilkeää! Kyseessä on nyt minun henkinen hyvinvointini. Tuntuu vaan niin pahalta kun haave murskataan uudestaan ja uudestaan, silti kiusaan itseäni enkä vain kykene lopettamaan haaveilua. Näin jopa unta että sain vauvan. Kun vauva oli syntynyt heräsin ja aloin itkemään kun minulla ei ollutkaan vauvaa. :(
Menkat alko pari päivää sitten ja itku on herkässä, ei huvita, kiinnosta ollenkaan. En ole saanut mitään aikaiseksi enkä edes halua saada...
menen nyt murjottamaan telkun ääreen...
hej!
keikun täällä varmasti vielä tuskaisen pitkään.
Äskeinen " keskustelu" sai asian tuntumaan niin mahdottomalta ja kaukaiselta kuin olla vain voi. Miten olen edes saattanut kuvitella, että mulle suotaisiin jotain niin ihanaa kuin lapsi rakastamani ihmisen kanssa vielä niin, että se toinen haluaisi samalla tavalla? Kirjoituksesi, ja etenkin tuo henkinen hyvinvointi olisi voinut olla suoraan omasta näppiksestäni. Kuin sydäntä revittäisiin rinnasta -taas kerran. Melkein itsekin toivoisi, että mussa olisi sellainen on-off -kytkin (mies ilmeisesti kuvittelee sellaisen olevan, koko asiasta ei saisi kai puhua mitään enää kun asiallinen keskustelu tai hänen ajatustensa kysyminen on syyllistämistä ja painostamista) jolla vauvankaipuun saisi pois ja päälle niin halutessaan.
Mutta pakko tässä on jotenkin sätkiä eteenpäin, koettaa saada iloa ja hyvää mieltä kaikista mukavista pienistä asioista ja tukea toisiamme edes täällä -muita vaihtoehtoja ei edes taida olla.
Eli liityin tuonne vauva toiveet 2009 ryhmään jo, mutta nyt näyttää, että tämä palsta olisi se parempi vaihtoehto.
Tällä hetkellä syön siis pillereitä, joten ovikset loppuvat varmaan ensi kierrosta. Kaksi kiertoa olen oviksen aikaan vaan itkenyt salaa, kun tiedän ettei vauvaa aleta yrittämään. Haaveissa oli, että vauva olisi saanut syntyä ensi kesänä, kun esikoinen aloittaa koulun sitten syksyllä. Näin ollen olisin samalla saanut olla sitten kotona.
Nyt jotenkin tuntuu, että vauva haaveita on vain minulla.
Vauvasta ei enää puhuta, ja kun siitä yrittää puhua niin toinen on vaan hiljaa.
Omasta puolestani voisin pillerit lopettaa vaikka heti... toisaalta onhan tässä vielä aikaa, mutta kyllä sen toisesta vaistoaa onko oikeasti mukana jutussa.
Telkkarissa, lehdissä, kaupassa kaikkialla näkyy tällä hetkellä vain isoja ja ihania vauva masuja ja vaunuja.
Haluaisin niin itsellenikin jälleen sen jumbo mahan. Vaikka ei se aina niin ihana ollutkaan...=)
Netistä olen katsellut vaunuja ja kaupoista tekisi mieli ostaa niitä pieniä ihania vaatteita.
Tulipas sekava ja ainoastaan omaa napaa oleva teksti.
Mutta pakko oli kirjoittaa johonkin.
tsemppiä kaikille, josko aurinko auttaisi siihen että saadaan miesten päät kääntymään vauvoihin.
Palstailen varmaan taustalla, ja käyn purkamassa " pahaa" oloa täällä.
Aurinkoista kevään odotusta kaikille!!
..sillä viimeinen päivä ja vuosi yliopistolla pulkassa. Tätä päivää on odotettukin. Ihana päästä jatkamaan oman alan töitä täysipäiväisesti. Pitäähän tätä vähän juhlia, huomenna rakkaan kanssa ulos <3.
Lueskelin tuossa yhtä artikkelia lapsettomuudesta. Artikkelissa kerrottiin, miten lapseton kulkee ikään kuin tuntosarvet pystyssä, pelkää jonkun läheisensä plussauutisia ja lapsellisten tapaamista. Pakko tunnustaa, että ainakin mun kohdalla toi osuu ja uppoaa. Nuo tilanteet ovat todella vaikeita ja ne riipaisevat syvältä. Nimenomaan siksi, että silloin oma " tilanne" , kaikki jo läpikäyty suru ja se, miten upeista asioista jään tällä hetkellä paitsi korostuu niin voimakkaasti. Silloin pinnassa olevat tunteet ovat hyvin ristiriitaisia enkä osaa edes sanoin niitä selittää. Viimeistään nyt ymmärrän, miten käsittämätön onni on kohdannut jotain toista, mutta joka näyttää olevan mulle ja meille niin vaikea ja mahdoton saavuttaa. Pahimpina päivinä ovat silmissä jo vaunujen näkemisestä kaupungilla.
Tämän vuoksi on myös hyvin vaikea ymmärtää eräiden valitusta siitä, miten lapsen vuoksi on sidottu, mihinkään ei voi muka mennä jne. Ihan kuin lapsen kanssa ei voisi olla aktiivinen ja tehdä yhdessä asioita. Tietenkin sitä kuuluisaa maalais-/kaupunkilaisjärkeä käyttäen :) ja vaatiihan se varmasti järjestelyä. Tai sitten ihmisten prioriteettilistat ovat vain niin erilaisia. Tässä vain huomaa, että aika monista jutuista on valmis luopumaan, sillä mies (ja lapsi jota toivon niin hartaasti) menevät kaiken muun edelle.
Huoh, tulipa taas vuodatus.. Miten teillä muilla?
Mukavaa viikonloppua!
Vihdoinkin viikonloppu, ihanaa :)
Tänään mulla olisi aikomus jutella mun miehelle tästä ko. asiasta.
Katsotaan miten menee, jänskättää, mutta mun on ihan pakko saada puhua tästä ihan kunnolla.
Kirjoitan sitten huomenna miten meni.
Ihanaa viikonloppua teille kaikille.
Keep smiling :)
Meidän miehen keskustelu tästä aiheeesta oli tyyliä:minä ehdottelen ratkaisuja eri pulmiin mitä hän pitää nelosen esteenä ja hän sanoo ei..eli ei paljon eteenpäin menty..kai minä yritän jatkossakin,mutta taidan aktiivisen yrityksen jättää muille..tuli itsekin kyllä tänään se vinkkiksenkin mainitsema tunne että olenkohan itsekään ihan varma.varsinkin kuin tuo toinen ei halua..niiskis..oliskohan tähän kuumeeseen nyt jotain muuta lääkettä kun se tuhiseva nyytti?huoh..