Miten lapselle kehittyy huono itsetunto? Miksei vanhemmat tee asialle jotain?

Mun itsetunto on toisaalta todella hyvä, tiedän missä asioissa olen hyvä ja en kaipaa toisten ihmisten mielipiteitä esimerkiksi pukeutumisessa. Jos pidän esim. jostakin vaatteesta niin ostan sen ja käytän sitä enkä mieti mitä muut ajattelevat.

Joissakin asioissa taas itsetuntoni on todella huono. Ajattelen monesti olevani huonompi muita ja että en kelpaa sellaisena kun olen. Lapsena sain kehuja taidoistani olin esimerkiksi vanhempieni mielestä hyvä piirtämään, soittamaan pianoa jne, mutta ulkonäköäni kommentoitiin. Olin lapsena ylipainoinen ja sain kuulla kuittailuja vanhemmiltani. "Älä enää syö, paisut kuin pullataikina, sulle ei mahdu enää mitkään vaatteet päälle" jne.

Jos jotain tästä opin, niin oman tyttäreni ulkonäköä en ikinä kommentoi negatiivisesti, enkä myöskään hänen kuullen kommentoi omaa ulkonäköäni negatiivisesti.

Pitkään ajattelin, että huono itsetuntoni johtui ala-aste aikaisesta koulukiusaamisestani. Tajusin aikuisena, että siellä pikkukylällä virkamies asemassa oleva isäni  tiesi, että heillä oli tosi huonot kotiolot ja joutunut puuttumaan heidän elämäänsä. Luultavasti isäni ammatti oli yksi syy kiusaamiseeni ja se, että olen aina ollut todella herkkä.

Syy huonolle itsetunnolleni on aliarvioivat/välittämättömät vanhemmat. Esim. Juuri tuo kiusaaminen: kiusaamista he kommentoivat perinteisillä fraaseilla, mm."anna mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos" tai "käännä toinen poski". Sanottiin myös, että älä loukkaannu noin helposti, "älä laskeudu heidän tasolleen", tai että kuvittelen ko. tilanteet ja joskus sanoivat, että sano takaisin. Koskaan vanhempani eivät edes ehdottaneet, että mennään selvittämään asiat lasten perheiden kanssa. Toinen pääkiusaajista asui melko lähellä. Olen miettinyt, että vanhempani eivät halunneet valmiiksi väkivaltaisista perheissä olevien lasten tilannetta huonontaa tuomalla näitä negatiivisia asioita esiin. Minun olisi pitänyt kovettaa itseni. Joillakin se varmasti toimii, mutta ei minulla. Jossain vaiheessa en enää kiusaamistilanteista kertonut, koska lopputulema oli, että olen varsinkin äidistäni liian herkkä enkä osaa puolustaa itseäni. Kun olen puhunut kiusaamisesta äidilleni nyt aikuisena, äitini vastaus loukkaa: hän äyskäisten toteaa, että minua ei ole ikinä kiusattu koska en ole siitä puhunut ja minä nyt epäilen kaikkea jos minulle sanoo leikkimielisesti pöö.

Olin lukiossa hyvin alakuloinen juuri huonon itsetunnon takia. Ei ollut kavereita, en pärjännyt koulussa vaikka yritin ja pidin itseäni tajuttoman nolona. Se varmasti näkyi ulospäin.

Vanhempieni luona asuessani äiti sanoi milloin mitäkin alentavan kuuloisia kommentteja. "Sinullakaan ei ole muita kavereita kuin Petra ja Saara". Ainoat kaverit mitä minulla oli, olivat perus ammattikoulun käyneitä kun muilla sisaruksillani oli useita yliopistoon tähtääviä kavereita. Jne. 

Kun koitan näistä nykyään äidilleni sanoa, hän sanoo että valehtelen ja ei ole totta. On myös ilmeisesti siskollenikin sanonut, että minä koitan aina mustamaalata häntä ja siskoni vahvatahtoisena vaientaa minut. 

En myöskään muista, että minua olisi erityisemmin kehuttu mistään. Verrattiin sisaruksiin tai vaikka luokkatovereihin, ja olin aina se huonompi.( Yläasteella kyllä hengasin minua vaatimattomamman näköisten tyttöjen kanssa niin silloin äiti sanoi, että olen heistä nätein). Äitillä oli tapana verrata minua erääseen ala-aste aikaiseen tyttöön x vielä lukioaikana. Kun sanoin äitille, että "sinäkin silloin sanoit, että x pukeutuu tosi tyylikkäästi, ja minä en pukeudu yhtään niin. Ei toisten ulkonäköä pidä kommentoida, jokainen pukeutuu itse niin kuin haluaa". Äiti vastaa, että minä olen aina ollut niin kateellinen sille x:lle, vaikka pointtini oli se arvostelu.

Kun tajusin, että vika on suurimmaksi osaksi vanhempieni vähättelevässä kasvatustyylissä, sain hieman helpotusta tähän ainaiseen "olen muita huonompi"-ajatteluun. Itsetuntoni korjautui vasta lähempänä 30v ikää. Koen, että moni asia olisi mennyt elämässäni aikoinaan paremmin, jos en olisi märehtinyt mennyttä koko ajan, miettinyt miten voisin olla parempi tai edes yhtä hyvä kuin muut.

 Vanhempien kanssa välit ovat nykyään asialliset ja hyvät jopa. Epäkohdat eivät ole enää esillä muualla kuin mielessäni,kun olen päässyt kotoa muuttamaan.

Itselläni on aina ollut huono itsetunto. Syytän siitä vanhempiani. Toki iän myötä se on parantunut, koska olen alkanut ymmärtää, että minäkin olen yhtä arvokas kuin muutkin.

Vanhempieni kasvatustyyli oli vähättele, minua nöyryytettiin sukulaisten edessä, ei koskaan halattu eikä suostuttu ottamaan syliin, arvosteltiin ulkonäköä. Jos näytin negatiivisia tunteita, minulle saatettiin suuttua. Tuohon päälle vielä traumatisoiva kuritusväkivalta. Vanhemmillani oli minua kohtaan jokin ihmeellinen viharakkaus.

Eivät ole ottaneet vastuuta siitä millaisia olivat. Eivät näe omia vikojaan. Isäni sanoi, että jos hän on jotain tehnytkin, niin syy on täysin minussa. Äitini ei edelleenkään kestä minulta negatiivisia tunteita. Menee marttyyriksi ja alkaa mököttää.

Isäni kanssa en ole tekemisissä. Äitini kanssa on ok välit, kun vain kiltisti nielen hänen kuittailunsa ja juttelemme niitä näitä arkisia asioita. En voi sanoa kuittailuissa takaisin, koska suuttuu siitä. Itse en ole tehnyt lapsia enkä oikein edes kykene parisuhteisiin. Todennut yksin elämisen helpoimpana vaihtoehtona, koska vedän puoleeni itsekeskeisiä ihmisiä jotka kohtelevat minua huonosti. Ja kun olen parisuhteissa se miellyttäjä, niin hukkaan itseni.

Jos lapsena koet, että sinulle tärkeimmät ihmiset eivät hyväksy sinua sellaisena kuin olet, et kyllä itsekään opi arvostamaan itseäsi. Sellaisessa tilanteessa ymmärrettävästi koittaa pönkittää omaa egoaan materialla ja muulla.

No minun huono itsetunto johtuu kiusaamisesta ja eristämisestä kouluaikana. Ei niinkään vanhemmista.

Huono itsetunto oireelee joko noin miten ap kuvasi tai sitten minulla se oireilee niin, että en yritä mitään, kun kuitenkin epäonnistun ja en oikeasti usko sitä, jos joku ihminen pitää minusta - siis ihan kaverimielessäkin.

Niillä lapsen vanhemmilla saattaa olla itsellään ongelmia päässä, kuten huono itsetunto, masennus, päihdeongelma tai jopa persoonallisuushäiriö.

Aika monesti vanhemman itsetunto periytyy. Jos oma äiti/isä ajattelee olevansa luuseri, aika vaikea lapsen olla ylpeä itsestään. 

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"] Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään? [/quote]   Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia. [/quote]Tuo voi olla ihan ujouttakin.

Olin lapsena hiljaisempi ja ujompi, mutta silti minulla ei ole koskaan ollut huono itsetunto  Uskon, että hyvällä koululla ja hyvillä opettajilla on ollut todella suuri merkitys ja tukenut hyvää itsetuntoa kun taas kotona enemmän on lytätty ja haukuttu. Eli ujolla ja hiljaisellakin voi olla hyvä itsetunto.

Jos vanhemmat lyttää ja mitätöi, lapsi jatkaa sitä linjaa. Lyttää itse itsensä. Tai ei osaa nostaa itseään, ellei vanhemmat opeta sitä. 

Nämä asiat voi korjata ja työstää myös aikuisella iällä. Tulee ihan hyvä lopputulos. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"][quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"] Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään? [/quote]   Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia. [/quote]Tuo voi olla ihan ujouttakin.

Olin lapsena hiljaisempi ja ujompi, mutta silti minulla ei ole koskaan ollut huono itsetunto  Uskon, että hyvällä koululla ja hyvillä opettajilla on ollut todella suuri merkitys ja tukenut hyvää itsetuntoa kun taas kotona enemmän on lytätty ja haukuttu. Eli ujolla ja hiljaisellakin voi olla hyvä itsetunto.

Juu, ujolla voi olla tosiaan hyvä itsetunto ja myös kova ääni. Ujo on temperamentti.

Ujo ei aina ole myöskään arka, vaan ujo voi olla vaikka porukan rohkein.

Mä olin herkkä lapsi mutta vanhemmat suhtautui siihen erittäin negatiivisesti ja sulki minut omaan huoneeseen yksin tunteideni kanssa. Olin liian arka ja minua haukuttiin siitä ja jos tein jotain väärää se johti myös huutoihin. Koskaan ei kehuttu eikä kannustettu. Minulle ei opetettu kotona sosiaalista koodistoa ja olin sen takia lapsiporukassakin ulkopuolinen.