Miten lapselle kehittyy huono itsetunto? Miksei vanhemmat tee asialle jotain?

Komppi edelliselle. Ei vanhemmat ole jumalia, kyllä esmes koulukiusaaminen voi viedä itsetunnon vaikka olisi hyväkin koti.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]

Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?

[/quote]

Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.

[/quote]

Nyt puhutaan kyllä eri asiasta kuin itsetunnosta. Ujolla ei välttämättä ole huono itsetunto, hän vain on varautunut sosiaalisissa tilanteissa.

Minun huonon itsetuntoni taustalla on äitini ja sosiaaliluokkani. Sosiaaliluokka siten, että tulen todella köyhästä perheestä. Minusta tuntuu, että ihmiset eivät oikein tajuakaan, kuinka paljon sosiaaliluokka vaikuttaa epämääräiseen häpeäntunteeseen, joka on aina jossain taustalla. Tämä tajuamattomuus johtuu siitä, että on niin kauan sanottu, että mitään luokkia ei ole. Kyllä ne ovat, ja voisi olla jopa parempi tutkia niiden vaikutuksia avoimesti kuin häveliäästi vaieta ne.

Suurempi ongelma oli kuitenkin äiti, tavallinen duunariperheen äiti. Hän ei koskaan ollut aktiivisesti paha, ainoastaan passiivisesti. Hän ei juurikaan ottanut meihin lapsiin kontaktia ja esim. koulumenestykset kuitattiin vaikenemalla. Äiti käytti vaikenemista oikeastaan kaikkeen. Jos mokasi, äiti vaikeni. Jos onnistui, äiti vaikeni. Totaalinen kuoliaaksi vaikeneminen aiheuttaa todella paljon häpeää sen vastaanottajassa. Tajuan sen nykyään aikuisena siitä, että jos en esimerkiksi johonkin jollekin lähettämääni e-mailiin saa vastausta, tunnen hirvittävää häpeää. Se johtuu juuri siitä, että äiti antoi minulle vaikenemista hyödyntäviä häpeärangaistuksia lapsena. Se on helpoin tapa satuttaa, etenkin kun siinä ei tee yhtään mitään. Niinpä ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että on se huono aikuinen, joka tukistaa, eihän vaikenemalla tosiaa tee mitään. Eipä. Olen todella häpeän rampauttama ja välttelen tekemästä aika paljon asioita, jotten joutuisi kokemaan torjuntaa ja sitä iänikuista häpeää, jota tunnen suurin piirtein kaikesta mitä teen.

Mikä hulluinta, olen silti suhteellisen hyvin pärjännyt elämässä. Isältä opin sinnikkyyttä, vaikka hän olikin alkoholisti. Hän otti kuitenkin meihin lapsiin kontaktia ja täten antoi oikeaa välittämistä.

Hassua, että minut pelasti elämälle alkoholisti-isä eikä päälle päin kunnollisen perusnaisen oloinen äiti.

Kyllä huonoa itsetuntoa nimenomaan monesti yritetään paikata "ulkokuoren kiillottamisella". Tärkeintä, mitä vanhempi voi tehdä, on hyväksyä lapsi omana itsenään. Ilmaista, että hän on hyvä ja täydellinen. Helpommin sanottu kuin tehty.

Veikkaan että osa on ihan synnynäistäkin. Itselläni oli huono itsetunto koko lapsuuden vaikka kotona oli rakastava ja kannustava ilmapiiri. Minulla vain oli koko ajan tapana analysoida tekemisiäni ja sanomisiani ja olin valtavan itsekriittinen.

Eikö tästä muuten ole joku tutkimus että sisarusasemakin vaikuttaa, esikoisilla on yleensä parempi itsetunto kuin nuoremmilla. Ja asema vertaisryhmässä (koulussa ym.) ratkaisee paljon. Ei vanhemmat pysty kaikkeen vaikuttamaan.

Ujo ja introvertti persoonallisuus saattaa hyvinkin tuntea itsensä ja luottaakin itseensä, mutta on temperamentiltaan erilainen kuin ne itseään esille tuovat persoonat.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:24"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]

Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?

[/quote]

Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.

[/quote]

Nyt puhutaan kyllä eri asiasta kuin itsetunnosta. Ujolla ei välttämättä ole huono itsetunto, hän vain on varautunut sosiaalisissa tilanteissa.

[/quote]

Totta, ujous ei tarkoita huonoa itsetuntoa. MUTTA huonolla itsetunnolla varustettu kyllä usein käyttäytyy juuri noin eli samalla lailla kuin ujo.

Lapselle on tärkeää myös pärjätä ikäistensä parissa. Ei riitä, että kotona kehutaan ja ollaan "kivoja", pitää myös antaa lapselle sellaisia taitoja, että hän pärjää maailmassa.

Olisitteko te itse onnellisia ja itsetunnoltanne hyviä, jos tietäisitte, että äiti ja iskä teitä rakastaa ja pitäää maailman parhaimpina äippinä/tyttärinä, mutta oikeasti kaikki teidän ystävänne ja kaverinne pärjäisivät teitä huomattavasti paremmin? Sosiaalisesti, käytännön asioissa, opinnoissa, töissä, ystävyydessä??? 

Jokainen lapsi alkaa verrata jossain vaiheessa itseään muihin - lapsi, jolle puhutaan monipuolisesti ja jonka juttuja kuunnellaan, jolle opetetaan vaivihkaa (ei tuputtamalla) erilaisia taitoja, oppii ja oppii pärjäämään. Myös kaveritaidot on tärkeitä, lapsille on tärkeää se, että kaveri on kiva kaveri. 

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]

Veikkaan että osa on ihan synnynäistäkin. Itselläni oli huono itsetunto koko lapsuuden vaikka kotona oli rakastava ja kannustava ilmapiiri. Minulla vain oli koko ajan tapana analysoida tekemisiäni ja sanomisiani ja olin valtavan itsekriittinen.

Eikö tästä muuten ole joku tutkimus että sisarusasemakin vaikuttaa, esikoisilla on yleensä parempi itsetunto kuin nuoremmilla. Ja asema vertaisryhmässä (koulussa ym.) ratkaisee paljon. Ei vanhemmat pysty kaikkeen vaikuttamaan.

[/quote]

Päinvastoin, yleensä esikoisella on huono itsetunto. Vanhemmat odottavat häneltä niin paljon... Kuopuksrlta ei odoteta niin paljoa, hän voi rauhassa vauvailla ja olla silti hyväksytty.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:06"]

Eiköhän huonolla itsetunnolla varustettu ihminen pikemminkin vetäydy kulisseihin kuin yritä brassailla.

Eli sellainen "emmää"-tyyppi ei todellakaan ole joukossa se, jolla on parhaat vaatteet ja magein auto tai kello ranteessa.

Mutta mitä tulee itsetuntoon, niin sen voi lytätä niin moni ja monella tavalla. Kotona vanhemmat naureskelevat ja pilkkaavat, eivät luota lapsen taitoihin tehdä asioita.

Koulussa osuu kohdalle itsetuntoa lyttäävä opettaja, joka naureskelee oppilaalle luokan kuullen ja kritisoi. Luokkakaverit kiusaavat. Poika/tyttöystävä manipuloi ja haukkuu ja jättää. Opiskelukaverit pilkkaavat ja sulkevat sivuun joukosta. Työpaikalla pomo ottaa silmätikuksi.

Ei se aina siis ole vanhemmista kiinni, vaikka joskus onkin. Vaikka kotona kuinka kehuttaisiin ja tsempattaisiin, se ei paljon auta jos koulussa kiusataan!

[/quote]

Minulla on huono itsetunto, ja minä kyllä nimenomaan koen, että minun täytyy "brassailla" tavallaan sen huonon itsetunnon vastapainoksi.  Minulla ei tosin ole parhaita vaatteita tai autoa (koska ei ole niihin rahaa) enkä ehkä niillä osa-alueilla yritä brassaillakaan, vaan sen sijaan yritän kovasti panostaa ulkonäkööni. Eli koska minulla on tavallaan alaspainettu ja epäarvostettu olo, minulla on kova tarve yrittää osoittaa, että kyllä minä olen oikeasti kova tyyppi.

Ja huono itsetunto kehittyi minulle mitätöinnin, kritisoinnin ja jatkuvan vaatimisen takia.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]Minun huonon itsetuntoni taustalla on äitini ja sosiaaliluokkani. Sosiaaliluokka siten, että tulen todella köyhästä perheestä. Minusta tuntuu, että ihmiset eivät oikein tajuakaan, kuinka paljon sosiaaliluokka vaikuttaa epämääräiseen häpeäntunteeseen, joka on aina jossain taustalla. Tämä tajuamattomuus johtuu siitä, että on niin kauan sanottu, että mitään luokkia ei ole. Kyllä ne ovat, ja voisi olla jopa parempi tutkia niiden vaikutuksia avoimesti kuin häveliäästi vaieta ne.

Suurempi ongelma oli kuitenkin äiti, tavallinen duunariperheen äiti. Hän ei koskaan ollut aktiivisesti paha, ainoastaan passiivisesti. Hän ei juurikaan ottanut meihin lapsiin kontaktia ja esim. koulumenestykset kuitattiin vaikenemalla. Äiti käytti vaikenemista oikeastaan kaikkeen. Jos mokasi, äiti vaikeni. Jos onnistui, äiti vaikeni. Totaalinen kuoliaaksi vaikeneminen aiheuttaa todella paljon häpeää sen vastaanottajassa. Tajuan sen nykyään aikuisena siitä, että jos en esimerkiksi johonkin jollekin lähettämääni e-mailiin saa vastausta, tunnen hirvittävää häpeää. Se johtuu juuri siitä, että äiti antoi minulle vaikenemista hyödyntäviä häpeärangaistuksia lapsena. Se on helpoin tapa satuttaa, etenkin kun siinä ei tee yhtään mitään. Niinpä ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että on se huono aikuinen, joka tukistaa, eihän vaikenemalla tosiaa tee mitään. Eipä. Olen todella häpeän rampauttama ja välttelen tekemästä aika paljon asioita, jotten joutuisi kokemaan torjuntaa ja sitä iänikuista häpeää, jota tunnen suurin piirtein kaikesta mitä teen.

Mikä hulluinta, olen silti suhteellisen hyvin pärjännyt elämässä. Isältä opin sinnikkyyttä, vaikka hän olikin alkoholisti. Hän otti kuitenkin meihin lapsiin kontaktia ja täten antoi oikeaa välittämistä.

Hassua, että minut pelasti elämälle alkoholisti-isä eikä päälle päin kunnollisen perusnaisen oloinen äiti.

[/quote] Hyvä kirjoitus! Itselläni myös tällainen äiti.

18 otti esille tärkeän asian: taidot ja niiden merkitys itsetunnolle. Lapsi vertaa itseään muihin ja rakentaa itsetuntoa pärjäämisen ja onnistumisen kokemuksista.

TOISAALTA hyvinkin pärjäävä ja osaava lapsi voidaan koulussa litata maan rakoon muiden lasten toimesta. Eli kannattaa varoa myös ajattelemasta, että jos jotakuta koulussa kiusataan, se on sen lapsen oma vika - "ei osaa olla hyvä kaveri". Koulukiusaaminen on sikäli inha asia, että kiusatuksi voi joutua aivan kuka tahansa ja ilman omaa syytään.

10

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:33"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:06"]

Eiköhän huonolla itsetunnolla varustettu ihminen pikemminkin vetäydy kulisseihin kuin yritä brassailla.

Eli sellainen "emmää"-tyyppi ei todellakaan ole joukossa se, jolla on parhaat vaatteet ja magein auto tai kello ranteessa.

Mutta mitä tulee itsetuntoon, niin sen voi lytätä niin moni ja monella tavalla. Kotona vanhemmat naureskelevat ja pilkkaavat, eivät luota lapsen taitoihin tehdä asioita.

Koulussa osuu kohdalle itsetuntoa lyttäävä opettaja, joka naureskelee oppilaalle luokan kuullen ja kritisoi. Luokkakaverit kiusaavat. Poika/tyttöystävä manipuloi ja haukkuu ja jättää. Opiskelukaverit pilkkaavat ja sulkevat sivuun joukosta. Työpaikalla pomo ottaa silmätikuksi.

Ei se aina siis ole vanhemmista kiinni, vaikka joskus onkin. Vaikka kotona kuinka kehuttaisiin ja tsempattaisiin, se ei paljon auta jos koulussa kiusataan!

[/quote]

Minulla on huono itsetunto, ja minä kyllä nimenomaan koen, että minun täytyy "brassailla" tavallaan sen huonon itsetunnon vastapainoksi.  Minulla ei tosin ole parhaita vaatteita tai autoa (koska ei ole niihin rahaa) enkä ehkä niillä osa-alueilla yritä brassaillakaan, vaan sen sijaan yritän kovasti panostaa ulkonäkööni. Eli koska minulla on tavallaan alaspainettu ja epäarvostettu olo, minulla on kova tarve yrittää osoittaa, että kyllä minä olen oikeasti kova tyyppi.

Ja huono itsetunto kehittyi minulle mitätöinnin, kritisoinnin ja jatkuvan vaatimisen takia.

[/quote]

Varmaan noinkin. Mutta myös se huonolla itsetunnolla varustettu voi olla se takarivin hiippari. Näen sellaisen kotona, omaa poikaani on vuosia kiusattu koulussa ja vaikka kuinka yritän häntä kotoa tukea ja kannustaa, hänellä on huono itsetunto ja käytös on juurikin tuota "emmää"-tyyppiä.

10

Terveen itsetunnon perusta lähtee jo vauvasta. Sen rakentaminen jatkuu läpi lapsuuden. Jos lapsi on saanut alusta saakka hyväksyntää ja rakkautta, niin sitä tervettä itsetuntoa ei lytätä tuosta noin vaan. Kolhuja tulee ja se on tarkoituskin. Terveellä itsetunnolla varustettu pystyy korjaamaan kolhun ja jatkamaan vahvempana.

Jos koulukiusaaminen jatkuu vuosia, niin kannattaisko lapsen vaihtaa koulua? Onko asialle tehty jotain? Itse äitinä en sietäisi tuollaista hetkeäkään ja vaatisin oikeutta lapselleni. Kiusaamiseen täytyy puuttua heti, ei vuosien päästä. Etkö vanhempana uskalla puuttua lapsesi kiusaamiseen?

Minua on kiusattu koulussa ja taatusti en halua samaa lapselleni.

Vanhempien tulee hyväksyä lapsi sellaisena kuin on. Tiedän paljon tuttuja, jotka ovat pitäneet esimerkiksi erilaisesta musiikista ja ottaneet vaikutteita pukeutumiseensa, mutta muuten hoitaneet esim koulun hyvin ja ollet todella mukavia, yhtä kilttejä kuin se naapurin pellavapäinen ja "tavallinen" tyttö. Vanhemmat ovat silti jatkuvasti arvostelleet ja valittaneet pukeutumisesta, vaikkei se oikeasti ole edes räväkkää ollut. Näillä kavereilla on nykyäänkon huono itsetunto ja etäiser ja kylmät välit vanhempiin. Omat vanhempani ovat aina kannustaneet ja antaneet olla sellainen kuin olen, vaikka hyvin erilaisesti olen välillä pukeutunut. Mulla on nyt terve itsetunto, olen avoin ja sosiaalinen ja uskallan avata suuni.

Oman kokemuksen kautta tärkein ohje vanhemmille on, että hyväksykää lapsenne ja antakaa hänen olla sellainen kuin haluaa. Olen myös huomannut, että mitä enemmän vanhemmat vastustavat jotain lapsensa pukeutumistyyliä, sitä pidempään se kestää. Lapsi ei ole mikään teidän jatkeenne, vaan oma yksilönsä. Jos tyttärenne haluaa pukeutua rokkibändien paitoihin vaaleanpunaisen sijaan, hyväksykää se ja kannustakaa lasta, koska koulu ja muu yhteisö saattaa syrjiä häntä.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]

Minun huonon itsetuntoni taustalla on äitini ja sosiaaliluokkani. Sosiaaliluokka siten, että tulen todella köyhästä perheestä. Minusta tuntuu, että ihmiset eivät oikein tajuakaan, kuinka paljon sosiaaliluokka vaikuttaa epämääräiseen häpeäntunteeseen, joka on aina jossain taustalla. Tämä tajuamattomuus johtuu siitä, että on niin kauan sanottu, että mitään luokkia ei ole. Kyllä ne ovat, ja voisi olla jopa parempi tutkia niiden vaikutuksia avoimesti kuin häveliäästi vaieta ne.

Suurempi ongelma oli kuitenkin äiti, tavallinen duunariperheen äiti. Hän ei koskaan ollut aktiivisesti paha, ainoastaan passiivisesti. Hän ei juurikaan ottanut meihin lapsiin kontaktia ja esim. koulumenestykset kuitattiin vaikenemalla. Äiti käytti vaikenemista oikeastaan kaikkeen. Jos mokasi, äiti vaikeni. Jos onnistui, äiti vaikeni. Totaalinen kuoliaaksi vaikeneminen aiheuttaa todella paljon häpeää sen vastaanottajassa. Tajuan sen nykyään aikuisena siitä, että jos en esimerkiksi johonkin jollekin lähettämääni e-mailiin saa vastausta, tunnen hirvittävää häpeää. Se johtuu juuri siitä, että äiti antoi minulle vaikenemista hyödyntäviä häpeärangaistuksia lapsena. Se on helpoin tapa satuttaa, etenkin kun siinä ei tee yhtään mitään. Niinpä ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että on se huono aikuinen, joka tukistaa, eihän vaikenemalla tosiaa tee mitään. Eipä. Olen todella häpeän rampauttama ja välttelen tekemästä aika paljon asioita, jotten joutuisi kokemaan torjuntaa ja sitä iänikuista häpeää, jota tunnen suurin piirtein kaikesta mitä teen.

Mikä hulluinta, olen silti suhteellisen hyvin pärjännyt elämässä. Isältä opin sinnikkyyttä, vaikka hän olikin alkoholisti. Hän otti kuitenkin meihin lapsiin kontaktia ja täten antoi oikeaa välittämistä.

Hassua, että minut pelasti elämälle alkoholisti-isä eikä päälle päin kunnollisen perusnaisen oloinen äiti.

[/quote]

Kappas, mulla äiti toimi suurinpiirtein samalla tavalla. Jos suuttui jostakin, ei huutanut tai hermostunut mutta se muutaman päivän puhumattomuus...Kamalaa! Näytti kyllä täysin että jotenkin oon toiminut väärin, se viha ja kiukku jonka aisti, Se oli ahdistavaa.

Itse ei tänäkään päivänä tajua mitä vahinkoa tuolla toiminnallaan teki, on "ylpeä" siitä kun ei meille tenaville huutanut, osasi niin hillitä itsensä.

Isä saattoi joskus hermostua ja korottaa ääntänsä typeristäkin jutuista mutta lauhtui nopeasti. Anteeksi ei osannut sanoilla pyytää mutta teoillaan ja olemuksellaan kylläkin, eikä mulle ole jäänyt isästä minkäänlaista pahaa mieltä! Isä oli ja on äkkipikaisuudestaan huolimatta hyväluonteinen ja vikansa tunnistava ihminen, mutta äiti enemmänkin marttyyri eikä hoksaa (ei halua?) omia vajavaisuuksiaan.

Mulla oli ihan samoja tuntemuksia ja häpeän tunteita pitkälle aikuisuuteen kuin sullakin. Mutta pikkuhiljaa niistä on oppinut pois, kova työ tosin ollut. Tottakai vieläkin tulee se kamala hylkäämisen tunne ja "että mä oon huono" joissain elämäntilanteissa. Mutta onneksi tiedostaa mistä se johtuu ja sen saa pian menemään ohi.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]Hän ei koskaan ollut aktiivisesti paha, ainoastaan passiivisesti. Hän ei juurikaan ottanut meihin lapsiin kontaktia ja esim. koulumenestykset kuitattiin vaikenemalla. Äiti käytti vaikenemista oikeastaan kaikkeen. Jos mokasi, äiti vaikeni. Jos onnistui, äiti vaikeni. Totaalinen kuoliaaksi vaikeneminen aiheuttaa todella paljon häpeää sen vastaanottajassa. 

[/quote]

Mielettömän hyvää asiaa. Mulla on tuota kokemusta myös, äitini taholta. Isäni on ollut ailahtelevainen ja välillä suoraan sanoen ihan hullu, narsistisen itsekeskeinen tyyppi. Hän oli joutua mielisairaalaankin jossain vaiheessa, kun oli niin sekaisin - KOTONA - ei töissä. No sitten hän perusti oman firman, koska sai potkut, ei enää pärjännyt nelikymppisenä ulkopuolisella työnantajalla (enkä ihmettele). 

Mutta äiti - se, joka kantoi kaikesta huolta. Hitto vieköön, hän nimenomaan on vaiennut aina kaikesta. Omista tunteistaan lähtien, mutta vaiennut mun hyvät ja huonot suoritukset. Hän ei koskaan oikein - paitsi kyllästyneesti kinuamisen jälkeen - suostunut antamaan MITÄÄN palautetta. Sittenkin vastaus oli tyyliin "onpa hieno" sellaisella äänellä sanottuna, että lapsenakin sen ymmärsi, että hänellä ei ole sydän mukana. 

Minusta tuntui usein, että olen äidille täysin yhdentekevä yksilönä. Tavallaan tiesin kyllä, että hän minua rakastaa ja oli hän hädissään, jos koki minulla menevän huonosti. Mutta mun tehtävä hänen maailmassaan oli vain "kasvaa siinä sivussa", kuten hän on myöhemminkin sanonut. "Sinä kasvoit siinä sivussa, ei sinusta mitään haittaa ollut". Veljeni sanoi joskus, että pikkusisko oli niin vähän kotona lapsena, että hän ei minua ikinä oppinut tuntemaan. Olin päivähoidossa klo 8-17 ja sitten äiti laittoi nukkumaan klo 19.30. 

Myöhemmin äiti ryhtyi yrittäjäksi ja teki pyöreitä päiviä, tuli kotiin myöhään ja illat laskutti asiakkaita. Hänellä oli aikaa JOSKUS ja sillon hemmotteli, yleensä materialla, sain kalliita vaatteita ja muuta. Hän antoi mulle rahaa baarissa käyntiin jo kun olin 16v, antoi rahaa taksiakin varten. Sain rahaa joka päivä kouluun ja tupakkaan - jo siis 15-vuotiaana. Sain ostaa niin paljon levyjä ja vaatteita, kuin halusin. 

Mutta edelleen - aikaa hänellä ei minulle ollut - ja koin, että vaikka jonain vuonna kouluarvosanani olivat ihan huipussaan (tsemppasin vuodessa ysin-kympin oppilaaksi), se oli hänelle "ihassama". Hän ei sanonut mitään, ei kehunut, eikä mitään. Oli vain hiljaa. 

Joskus hän valitti, että omassa lapsuudessaan hän ei kokenut olevansa ikinä tärkeä vanhemmilleen. Olisin halunnut sanoa, että minä koen ihan samalla tavalla. Isä on liian hullu välittääkseen kenestäkään muusta kuin itsestään, äiti taas - en tiedä - liian pystyyn kuollut? Masentunut? En tiedä, mutta koin sen turhauttavaksi. Yritin piristää häntä ja auttaa, mutta ei se auttanut. Masennuin itse, mutta koin, että sellaista se elämä on, harmaata ja harmaata.

No joka tapauksessa, minulla on ollut TODELLA huono itsetunto. Koin lapsesta asti, etten jotenkin vain ole kelvollinen ihminen - vanhempani eivät myöskään minulle oikein opettaneet mitään sosiaalisia hyviä tapoja. Kävin perhepäivähoidossa, jossa hoitajan mielestä olin lapsista kaikkein sopivin leikkimään yhden lievästi väkivaltaisen down-tytön kanssa. Hän ei halunnut omiensa leikkivän "separin" kanssa, kuten hän itse sanoi. Niillä eväillä olin kyllä aika ankea ja arka, kun kouluun menin. Jouduin kiusatuksi ala-asteella, mikä jätti jälkensä, mutta loppui aikanaan. Suoritin lukion, koska se kuului asiaan, mutta sitten olin huonon itsetuntoni ja masennukseni kanssa tyhjän päällä. 

Siitä hetkestä on nyt 20 vuotta ja paljon on edetty. Nuorempana minun keinoni oli mm. jonkinlainen brassailu, se lievitti huonoa itsetuntoa jonkin verran. Myöhemmin koin sen kyllä jotenkin typeräksi. En osaa sanoa, onko itsetuntoni niin älyttömän hyvä vieläkään, tunnen jollain lailla itseni aina ikuiseksi epäonnistujaksi, mutta minulla on kannustava ja hyvä mies, kivat lapset ja olen päässyt vihdoinkin opiskelemaan unelmieni alaa yliopistoon. 

Sori tätä vuodatusta (tuli tarpeeseen...) mutta huono itsetunto voi riippua monesta jutusta. Minulla oli aineksina mm. oman taustan epämääräisyys, eli mt-ongelmainen isä ja pystyynkuollut äiti, kodin antama vähäinen tuki (eivät jaksaneet opettaa mm. käytöstapoja tai muutenkaan taitoja, millä pärjätä) ja huono malli selvitä vastoinkäymisistä (eli joko raivohullu tai tunnemaailma kivestä: ikinä ei mistään puhuta, mitään ristiriitoja ei selvitetä, vaikeuksissa ei tueta, lapsille sen sijaan syydetään rahaa ja herkkuja, annetaan tehdä laittomuuksia). Kun äidille selvisi, että minua kiusataan koulussa, hän alkoi itkeä ja vaikeroida, "mitä minä olen tehnyt väärin sinun kanssasi, sinä olet meidän lapsista ainut joka meni hoitoon oppimaan sosiaaliseksi ja tämän siitä sai, ei mikään mennyt oikein, nyyhky nyyhky". No eipä siinä tehnyt mieli toista kertaa tehdä äidille pahaa mieltä. 

Veikkaan, ettei juuri kukaan tiennyt minun vaikeuksistani, näkivät vain "pilalle hemmotellun" lapsen, joka saa "aivan kaiken". Julkisestihan esim. isänikin aina brassaili kaikille, että kuinka hänellä on "ihana tytär, maailman älykkäin ja kaunein", mikä oli ihan järkyttävää paskaa kuunnella, sillä kotona hän ei todellakaan AIDOSTI näyttänyt tuntevansa noin. Hän oli niin kiinni niissä omissa hulluuksissaan, että ei siitä liiennyt enää minulle. No ei sisaruksillenikaan, joilla on ihan samoja ongelmia kuin minulla - vaikka ovat minua huomattavasti vanhempia. Meidän perheen jaettu huono itsetunto - meidän lapset ovat tuntuneet jäävän jonkin verran sitä paitsi - tai ehkä me ei vain huomata ;) No vanhimmat lapsista on jo kolmekymppisiä. Ihan varmasti mekään ei olla kaikkea tehty oikein, mutta aika konsensus meidän sisarusten välillä on siitä, että mutsi ja faija on jossain määrin mahdottomia.

Eikä tämä tarkoita sitä, etten rakastaisi hullua isääni ja kivettynyttä äitiäni. Parhaansa he ovat tehneet - mutta joidenkin ihmisten paras voi olla aika vähän verrattuna jonkun muun parhaaseen...

Tämä ketju sai miettimään, että ei itsetuntokaan ole absoluuttinen käsite vaan siinä on eri ulottuvuuksia. Minä esimerkiksi luotan itseeni hyvin erilaisissa taidoissa. Itseluottamus oli myös tarpeeksi hyvä, kun olin seurustelusuhteessa, jossa minua yritettiin painaa alas, en lähtenyt siihen.

Mutta sitten minulla voi olla hyvin huono itseluottamus muissa asioissa, kuten mitä minulle elämässä kuuluu, kuinka hyvä asema ja millaista ammattia uskallan tavoitella (tavallaan 13 jutut kuulostivat tutuilta, koska olen itse vähävaraisemmasta taustasta ja vanhempani ovat myös olleita huonoja keskustelemaan, kotona oli tuollainen vaikenemisen ilmapiiri).

Arvelen kuitenkin, että jotkut vanhemmat tiedostamattaan eivät osaa huomioida tilanteita,  jotka aiheuttavat turhaan häpeää ja torjutuksi tulemisen tunteita lapselle. Eli juuri tuo puhumattomuus, varmasti vanhemman oma vanhempi on ollut yhtä puhumaton ja kaikki asiat, joista on vaikea puhua, siirtyvät sukupolvelta toiselle. Itse olisin suonut, että olisin kasvanut ilmapiirissä, jossa asioista voi puhua ja saa tukea tarvittaessa.

nro 13 kirjoittaa kauniisti ja totuudellisesti

nro 13 kirjoittaa kauniisti ja totuudellisesti