Miten lapselle kehittyy huono itsetunto? Miksei vanhemmat tee asialle jotain?

nro 13 kirjoittaa kauniisti ja totuudellisesti

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:31"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:24"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]

Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?

[/quote]

Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.

[/quote]

Nyt puhutaan kyllä eri asiasta kuin itsetunnosta. Ujolla ei välttämättä ole huono itsetunto, hän vain on varautunut sosiaalisissa tilanteissa.

[/quote]

Totta, ujous ei tarkoita huonoa itsetuntoa. MUTTA huonolla itsetunnolla varustettu kyllä usein käyttäytyy juuri noin eli samalla lailla kuin ujo.

[/quote]

Totta. Ihmiseen pitää hieman tutustua ennen kuin pystyy päättelemään, johtuuko hänen vetäytyvä käyttäytymisensä ujodesta vai huonosta itsetunnosta.

Toisaalta, huonon itsetunnon "äärimmäinen" ilmenemismuoto on narsismi. Tällöin ihmisen käyttäytyminen on totaalisen itsekeskeistä ja hän on usein hyvinkin äänekäs ja sosiaalisesti rohkean oloinen; tuo omat näkemyksensä ja mielipiteensä esiin ja lyttää muita. Pitää kuitenkin muistaa, että narsismin takana on kehittymätön itsetunto. Narsisti tarvitsee jatkuvaa vahvistusta muilta - ja yleensä osaa sen ottaa, hyvällä tai pahalla.

Ylisuojeleminen ja -huolehtiminenkin voi vaikuttaa. Jos vanhempi ei uskalla päästää lastaan minnekään, kun kaikkialla on niin vaarallista ja joka suunnalla murhamiehet vaanivat (ja päivittelee tätä koko ajan ääneen), niin onko ihme jos lapsi alkaa kuvitella että ei pärjää.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]

Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?

[/quote]

Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.

[/quote]

Mun mielestä tämä on kuvaus ujosta ihmisestä, ei huonon itsetunnon omaavasta.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 12:06"]

nro 13 kirjoittaa kauniisti ja totuudellisesti

[/quote]

13 kiittää koko sydämestään palautteesta! Kiitos!

Vanhempien huono sosioekonominen asema, siitä on jo esimerkkejä tässä ketjussa. Omalla kohdallani on niin, että kummallakaan vanhemmistani ei ole ollut kovin hyvä itsetunto, eikä juurikaan ystäviä aikuisiällä. Kun vielä asuin vanhempien luona, meillä ei isovanhempia lukuunottamatta juuri koskaan käynyt kukaan kylässä. Emmekä myöskään itse kyläillyt kuin isovanhemmilla ja joskus harvoin kaukana asuvien sukulaistemme luona. En myöskään osannut "luonnostani" hyviä pöytätapoja ym. hyviä sosiaalisia tapoja vaan monet perusasiat olen oppinut vasta "nolon vanhana". No, parempi myöhään...

Temperamenteista vielä sen verran, että isäni on vähäpuheinen, äitini puheliaampi mutta nuorena mitätöity oman äitinsä toimesta. Itse olen enemmän hiljainen syrjäänvetäytyjä, mutta jos tunnen kuuluvani johonkin porukkaan ja pääsen rentoon fiilikseen, tunnen olevani melkein normaali. Hyvässä seurassa juttelen ja nauran paljon, vieraammassa seurassa jään enemmän taustalle.

Mun mielestä itsetunnossa on monta tasoa, joihin eri tekijät voivat vaikuttaa. Mielestäni kaikkein tärkein osa hyvää itsetuntoa syntyy ihan varhaislapsuudessa siitä, että vanhemmat hoivaavat lasta, vastaavat hänen tarpeisiinsa riittävän hyvin, viettävät paljon aikaa hänen kanssaan ja osoittavat nauttivansa lapsen seurasta. Siihen ei mielestäni tarvita kehuja suorituksista. Lapsen temperamentti vaikuttaa siihen, kuinka helppo tehtävä tämä on vanhemmille.

Tähän päälle tulevat sitten ne muut itsetunnon lajit, joihin liittyy suoritukset, kaverisuosio, yhteiskuntaluokka, vertailu muihin jne.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:52"]

Terveen itsetunnon perusta lähtee jo vauvasta. Sen rakentaminen jatkuu läpi lapsuuden. Jos lapsi on saanut alusta saakka hyväksyntää ja rakkautta, niin sitä tervettä itsetuntoa ei lytätä tuosta noin vaan. Kolhuja tulee ja se on tarkoituskin. Terveellä itsetunnolla varustettu pystyy korjaamaan kolhun ja jatkamaan vahvempana.

Jos koulukiusaaminen jatkuu vuosia, niin kannattaisko lapsen vaihtaa koulua? Onko asialle tehty jotain? Itse äitinä en sietäisi tuollaista hetkeäkään ja vaatisin oikeutta lapselleni. Kiusaamiseen täytyy puuttua heti, ei vuosien päästä. Etkö vanhempana uskalla puuttua lapsesi kiusaamiseen?

Minua on kiusattu koulussa ja taatusti en halua samaa lapselleni.

[/quote]

Olen puuttunut, ongelmana on, että lapsi itse ei suostu kertomaan mitään, ja kiusaajat vaihtelevat. Todella vaikea tarttua johonkin, jonka olemassaolon lapsi itse kiistää. Koulunvaihtokaan tuskin auttaisi, koska hänellä on as, ja omalaatuisuus sitä astetta, että joutuu varmasti uudessakin koulussa silmätikuksi alta aikayksikön.

10

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]

Veikkaan että osa on ihan synnynäistäkin. Itselläni oli huono itsetunto koko lapsuuden vaikka kotona oli rakastava ja kannustava ilmapiiri. Minulla vain oli koko ajan tapana analysoida tekemisiäni ja sanomisiani ja olin valtavan itsekriittinen.

[/quote]

Olen miettinyt myös tätä samaa omalla kohdallani. Minulla on ollut koko elämäni huono itsetunto, vaikka perheeni on aina ollut rakastava ja kannustava. Olen aloittanut itseni syyllistämisen jo todella nuorena ja en näe tälle mitään syytä. En osaisi missään tapauksessa syyttää asiasta vanhempiani. 

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 12:32"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]

Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?

[/quote]

Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.

[/quote]

Mun mielestä tämä on kuvaus ujosta ihmisestä, ei huonon itsetunnon omaavasta.

[/quote]

Nyt ymmärrän, miksi joidenkin vanhempien kauhukuva tuntuu olevan se, jos omasta lapsesta tulee ujo. He taitavat kuvitella, että ujous on sama kuin huono itsetunto.

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 16:26"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 12:32"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:59"]

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 10:54"]

Miten lapsen huono itsetunto näkyy? Mistä merkeistä vanhemman pitäisi huomata, että jotain pitäisi alkaa tekemään?

[/quote]

Hiljainen. Ei uskalla esim. luokassa ottaa puheenvuoroja. Syrjäänvetäytyvä. Sellanen emmää-tyyppi. Ei katso ihmisiä silmiin. Ei juttele avoimesti ihmisten kanssa ja ota kontaktia.

[/quote]

Mun mielestä tämä on kuvaus ujosta ihmisestä, ei huonon itsetunnon omaavasta.

[/quote]

Nyt ymmärrän, miksi joidenkin vanhempien kauhukuva tuntuu olevan se, jos omasta lapsesta tulee ujo. He taitavat kuvitella, että ujous on sama kuin huono itsetunto.

[/quote]

Niinpä, ja ikävä kyllä nämä vanhemmat saavat myös aikaan huonon itsetunnon sille ujolle lapselle. Paheksumalla lapsen ujoutta ja kertomalla, kuinka hänen tulisi olla reippaampi, ilmaistaan samalla lapselle että hän ei ole kelvollinen.

Se ettei saa hyväksyntää tai tapahtuu pettymyksiä. Jotkut ottavat ne raskaammin kuin toiset. Pahinta on vanhemmat, jotka haukkuvat lapsiaan tai eivät kannusta heitä.

Mulla tuli huono itsetunto mun mielisairaan isäni takia. Hän aika usein moitti mua ja kun epäonnistuin jossain nii moitti lisää. Hän aina ajattelee että oon paha ja häntä vastaan jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]

Veikkaan että osa on ihan synnynäistäkin. Itselläni oli huono itsetunto koko lapsuuden vaikka kotona oli rakastava ja kannustava ilmapiiri. Minulla vain oli koko ajan tapana analysoida tekemisiäni ja sanomisiani ja olin valtavan itsekriittinen.

Eikö tästä muuten ole joku tutkimus että sisarusasemakin vaikuttaa, esikoisilla on yleensä parempi itsetunto kuin nuoremmilla. Ja asema vertaisryhmässä (koulussa ym.) ratkaisee paljon. Ei vanhemmat pysty kaikkeen vaikuttamaan.

 

Päinvastoin, yleensä esikoisella on huono itsetunto. Vanhemmat odottavat häneltä niin paljon... Kuopuksrlta ei odoteta niin paljoa, hän voi rauhassa vauvailla ja olla silti hyväksytty.

Mulla on ollut niin että mä olen kuopus ja multa odotetaan paljon enemmän kuin isoveljeltä, koska hän on asperger!

Tyttö suomesto kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]

Veikkaan että osa on ihan synnynäistäkin. Itselläni oli huono itsetunto koko lapsuuden vaikka kotona oli rakastava ja kannustava ilmapiiri. Minulla vain oli koko ajan tapana analysoida tekemisiäni ja sanomisiani ja olin valtavan itsekriittinen.

Eikö tästä muuten ole joku tutkimus että sisarusasemakin vaikuttaa, esikoisilla on yleensä parempi itsetunto kuin nuoremmilla. Ja asema vertaisryhmässä (koulussa ym.) ratkaisee paljon. Ei vanhemmat pysty kaikkeen vaikuttamaan.

Päinvastoin, yleensä esikoisella on huono itsetunto. Vanhemmat odottavat häneltä niin paljon... Kuopuksrlta ei odoteta niin paljoa, hän voi rauhassa vauvailla ja olla silti hyväksytty.

Mulla on ollut niin että mä olen kuopus ja multa odotetaan paljon enemmän kuin isoveljeltä, koska hän on asperger!

Nämä taitaa olla tapauskohtaisia juttuja, ei voi yleistää. Itse olen myös kuopus ja esikoinen on kyllä meidän perheessä päässyt ns. helpommalla. Meitä oli 10 lasta ja mä siinä nuorimpana menin joukon jatkona, en ollu mikään iltatähti tai muuten lellikkivauva. Ehkä jos olisi ollut isommat ikäerot, niin voisi olla eri, mut meitä oli neljä nuorinta tyyliin 1-2v. ikäerolla, niin ei siinä kukaan saanut mitään erityiskohtelua. Itse koen, että mun odotettiin osaavan kaikkea jo nuorempana mitä vaikka vanhimmalta veljeltäni. Eikö se niin yleensäkin mene? Nuorin saa tehdä kaikkea nuorempana kuin vaikka vanhin lapsi sai ja myös häneltä ehkä  odotetaan enemmän? Mä jouduin esim. menee eri paikkoihin yksin, äiti vaan sano, et kyllä sä pärjäät. Olisin kuitenkin kaivannut tukea ja vanhemman mukaan (tyyliin ekalle soittotunnille, hammaslääkäriin jne. Ja jouduttiin me 4 nuorinta menee keskenään pyhäkouluunkin, muilla oli jompikumpi vanhemmista mukana). Mut siis joo, ei mene automaattisesti niin, et kuopus pääsis jotenkin helpommalla ja sais erityishuomiota. Ja meillä oli vielä niin, et vanhemmat maksoi esikoiselle ajokortin, mut seuraaville ei... ja muutenkaan esikoisen ei tarvinnu osallistua kotitöihin jne. niin paljoa kuin seuraavien. Johtui varmaan siiitäkin, et on poika, kun seuraavat 5 oli tyttöjä. Vielä nytkin kun ollaan aikuisia äiti jotenkin "palvoo" esikoista ja on tyyliin varpaillaan hänen suhteen, ettei vaan hermostuta häntä tms. Hyysää jne joka asiassa. Rasittavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tyttö suomesto kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:29"]

Veikkaan että osa on ihan synnynäistäkin. Itselläni oli huono itsetunto koko lapsuuden vaikka kotona oli rakastava ja kannustava ilmapiiri. Minulla vain oli koko ajan tapana analysoida tekemisiäni ja sanomisiani ja olin valtavan itsekriittinen.

Eikö tästä muuten ole joku tutkimus että sisarusasemakin vaikuttaa, esikoisilla on yleensä parempi itsetunto kuin nuoremmilla. Ja asema vertaisryhmässä (koulussa ym.) ratkaisee paljon. Ei vanhemmat pysty kaikkeen vaikuttamaan.

Päinvastoin, yleensä esikoisella on huono itsetunto. Vanhemmat odottavat häneltä niin paljon... Kuopuksrlta ei odoteta niin paljoa, hän voi rauhassa vauvailla ja olla silti hyväksytty.

Mulla on ollut niin että mä olen kuopus ja multa odotetaan paljon enemmän kuin isoveljeltä, koska hän on asperger!

Nämä taitaa olla tapauskohtaisia juttuja, ei voi yleistää. Itse olen myös kuopus ja esikoinen on kyllä meidän perheessä päässyt ns. helpommalla. Meitä oli 10 lasta ja mä siinä nuorimpana menin joukon jatkona, en ollu mikään iltatähti tai muuten lellikkivauva. Ehkä jos olisi ollut isommat ikäerot, niin voisi olla eri, mut meitä oli neljä nuorinta tyyliin 1-2v. ikäerolla, niin ei siinä kukaan saanut mitään erityiskohtelua. Itse koen, että mun odotettiin osaavan kaikkea jo nuorempana mitä vaikka vanhimmalta veljeltäni. Eikö se niin yleensäkin mene? Nuorin saa tehdä kaikkea nuorempana kuin vaikka vanhin lapsi sai ja myös häneltä ehkä  odotetaan enemmän? Mä jouduin esim. menee eri paikkoihin yksin, äiti vaan sano, et kyllä sä pärjäät. Olisin kuitenkin kaivannut tukea ja vanhemman mukaan (tyyliin ekalle soittotunnille, hammaslääkäriin jne. Ja jouduttiin me 4 nuorinta menee keskenään pyhäkouluunkin, muilla oli jompikumpi vanhemmista mukana). Mut siis joo, ei mene automaattisesti niin, et kuopus pääsis jotenkin helpommalla ja sais erityishuomiota. Ja meillä oli vielä niin, et vanhemmat maksoi esikoiselle ajokortin, mut seuraaville ei... ja muutenkaan esikoisen ei tarvinnu osallistua kotitöihin jne. niin paljoa kuin seuraavien. Johtui varmaan siiitäkin, et on poika, kun seuraavat 5 oli tyttöjä. Vielä nytkin kun ollaan aikuisia äiti jotenkin "palvoo" esikoista ja on tyyliin varpaillaan hänen suhteen, ettei vaan hermostuta häntä tms. Hyysää jne joka asiassa. Rasittavaa. 

Ja lisään vielä, et kun vanhimmat lapset perustivat omat perheet, niin äiti ja isä jaksoivat tietenkin enemmän lastenlapsia jne mitä nyt mun lapsia, kun olivat sillon nuorempia mikä ihan luonnollista. Ja minä ja vuotta vanhempi siskoni hoidettiin kovasti isosiskojen lapsia. Ja mummulassa (eli siis meidän kotona, kun asuin vieläsiellä sillon) oli lastenlapsille leluja, hiekkalaatikko jne. No nyt, kun mulla on lapsia, niin äiti vieny suurimman osan mummulan leluista kierrätykseen/antanut mun sisaruksille, hiekkalaatikko poistettu jne. Eli mun lapsilla ei ole niin paljon "virikkeitä" mummulassa käydessään kuin oli mun vanhempien sisarusten lapsilla. No, laitan sen piikkiin, et äiti vaan ei enää jaksa... Harmi sinänsä, mut esikoisena vois olla helpompaa näin aikuisenakin,kun ei ole joka asiassa aina viimeinen (eihän tää mene tietenkään automaattisesti näin, et esikoinen tekis kaikkea ennen nuorinta, mut yleensä varmaan kyllä). Nuorimman kohdalla kaikki on jo niin nähty eli ei osata ehkä iloita siitä niin... tyyliin mun yo-juhliin ei tullut läheskään kaikki sisarukset ja ymmärrän, kun asuvat eri puolella suomea, mut olihan se ihan eriä sillon kun mun vanhempia sisaruksia kirjoitti, jotenkin kaikki oli enemmän innossaan ja oli eri tunnelma, kun oli porukkaa kotona järkkäämässä juhlia jne. Mulla tyyliin äiti ja isä vaan ja jos niitäkään ei pahemmin enää innosta kun on jo 9 juhlat järkänny niin...sama oli vähän häiden suhteen.  Ei mua nuo ole sinänsä mitenkään vaivannu, mut tiedostan ne kyllä. 

Tunnen yhden nuoren naisen jolla on erittäin huono itsetunto. Pyrkii kaikessa miellyttämään ja on riippuvainen toisista. Erittäin raskas ihminen ja koko ajan astuu mutaan miellyttäessään miehiä. Käy jopa sääliksi.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 11:52"]
Terveen itsetunnon perusta lähtee jo vauvasta. Sen rakentaminen jatkuu läpi lapsuuden. Jos lapsi on saanut alusta saakka hyväksyntää ja rakkautta, niin sitä tervettä itsetuntoa ei lytätä tuosta noin vaan. Kolhuja tulee ja se on tarkoituskin. Terveellä itsetunnolla varustettu pystyy korjaamaan kolhun ja jatkamaan vahvempana.

Jos koulukiusaaminen jatkuu vuosia, niin kannattaisko lapsen vaihtaa koulua? Onko asialle tehty jotain? Itse äitinä en sietäisi tuollaista hetkeäkään ja vaatisin oikeutta lapselleni. Kiusaamiseen täytyy puuttua heti, ei vuosien päästä. Etkö vanhempana uskalla puuttua lapsesi kiusaamiseen?
Minua on kiusattu koulussa ja taatusti en halua samaa lapselleni.

Olen puuttunut, ongelmana on, että lapsi itse ei suostu kertomaan mitään, ja kiusaajat vaihtelevat. Todella vaikea tarttua johonkin, jonka olemassaolon lapsi itse kiistää. Koulunvaihtokaan tuskin auttaisi, koska hänellä on as, ja omalaatuisuus sitä astetta, että joutuu varmasti uudessakin koulussa silmätikuksi alta aikayksikön.

10

En halua vähätellä lainkaan lapsen kokemaa kiusaamista, mutta haluan tuoda yhden mahdollisen näkökulman tähän aiheeseen, koska lapsen tulevaisuuden kannalta on todella tärkeää, että ongelma selviää. Tavoite on siis yrittää auttaa. 

Tämän olen kuitenkin huomannut as- ja add- lasten osalta. He eivät välttämättä ymmärrä sosiaalista vuorovaikutusta oikein. Toisin sanoen, he saattavat tulkita muiden nauramisen tai teot tahallisiksi, ilkeiksi tai kiusaaviksi, vaikka näin ei olisikaan. Ja kun he sitten reagoivat tämän tulkinnan pohjalta, muut reagoivat takaisin. Syntyy riitaa, tai lapsi voi joutua kiusaamisen kohteeksi tässä vaiheessa. Kiusaaminen voi olla täysin todellista, tai voi olla kyse myös väärästä tulkinnasta, josta syntyy lapsen kokemus. Lasta olisi hyvä opettaa ymmärtämään muita ja muiden tarkoitusperiä sanoittamalla ja jäsentämällä erilaisia tilanteita niin paljon kuin mahdollista, jonka myötä hän oppisi tunnistamaan näitä tilanteita ja tarkoitusperiä jatkossa paremmin. 

Myös mikäli lasta kiusataan, saattaa siihen altistaa lapsen kyvyttömyys reagoilla odotetulla tavalla, esim jos suuttuu, pahastuu, säikähtää tms, jolloin muut lapset vastavuoroisesti reagoivat tähän reaktioon. Jos lapsella on tapana puuttua muiden käytökseen, esim sanomalla noin ei saa tehdä tms, niin tällainen myös altistaa lasten maailmassa kiusaamiselle. Oma poikani tekee tätä, että puuttuu muiden tekemisiin, ja on joutunut sen vuoksi yhden toisen pojan hampaisiin. Vaikka pojalleni sanon, että älä puutu muiden tekemisiin, pääset helpommalla, hän silti toimii niin, ja muut sitten alkavat ns kiusata. Surullista. Lasten maailma on aika raaka.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli pikkuporvaisovanhempien kasvattama, jolla oli varmasti omiakin unelmia mutta joka teki niin kuin toivottiin ihmisten tekevän. Hän nai isäni (köyhän perheen muusikkopojan), kävi läpi kirkkohäät vaikka inhosi esiintymistä, asettui asumaan pikkupaikkakunnalle vaikka olisi halunnut asua Saksassa ja käski isänkin lopettaa keikkailun. Tossu isäni lopetti. Sitten alettiin yrittää lasta. Ja yritettiin ja yritettiin mutta lasta ei tullut.
Minut sitten adoptoitiin 80-luvun alussa ja minuun ladattiin kovat odotukset. Aluksi ihasteltiin että on se söpö ja on se kaunis, mutta mitä isommaksi kasvoin sitä suurempi pettymys äidilleni olin. Mitään en tehnyt oikein, ja aina minua verrattiin äidin siskon lapsiin. Minä olin hankala, minä en osannut tarpeeksi, minä olin niin hirveä että "kukaan ei koskaan haluaisi minun kanssani naimisiin". Äiti alkoi tukistaa ja antaa luunappeja. Ja sitten hän alkoi juoda. Juomisesta tuli häpeä, ja minusta jokin perheen (ja suvun) irrallinen, ylimääräinen osa. Minua välteltiin, isä yritti hoitaa äiti, koulussa alkoi mennä todella huonosti sillä pelkäsin, että äiti tulee kouluuni kesken päivän nolaamaan minut. Haahuilin ties missä iltaisin, tyhjissä leikkipuistoissa ja toisten pihoilla joista minut häädettiin aina pois. En vain voinut mennä kotiin, missä ÄITI hakkasi isää ja rikkoi tämän vaatteita, luki minun kirjeitäni ja päiväkirjaani.
Sitten vanhemmat erosivat ja minä jäin isälleni. Äiti vei kotoa kaiken, paitsi minun huoneeni huonekalut. Minä piilottelin muuttopäivää ennen haarukoita ja veitsiä ja astioita, että isällä ja minulla olisi edes jotain. Lama-aikaan kodin myymisestä ei saanut voittoa, ja muutin isän kanssa kaksioon. Samana kesänä isä tapasi uuden naisen, jolla oli suuria vaikeuksia hyväksyä minua. Ymmärrän tämän jollain tasolla: minulla ei ollut aikuisista naisista muita kuin huonoja kokemuksia. Niinpä minä katselin lattiaa enkä uskaltanut ottaa mitään kontaktia. Tuon kesän jälkeen olen pitänyt huolta itsestäni, yksin, miten olen osannut. Olin 11-vuotias. Olin yksin viikonloppuja, opettelin käymään kaupassa ja tekemään ruokaa. Pärjäsin koulussa huonosti. Äiti soitteli humalassa ja haukkui isän uuden naisen ja minut. Minussa ei nähty mitään hyvää, ja kehuja en saanut koskaan. Hiljaisuus on tuttua minullekin, ja pilkka, kun sanoin haaveilevani lääkärin ammatista. "Sinusta ei siihen työhön ole" sanoi äiti. "Se vaatii kuule lukupäätä ja sitä sinulla ei ole" sanoi isä. Isältä vielä kysyin, että no missä minä sitten olen hyvä? En minä tiedä hän vastasi tuskastuneena. Kyllä jokaisen tuollainen pitää itse tietää.
En ole ehjä vieläkään. En ole koskaan sortunut huumeisiin, en irtosuhteisiin enkä ottanut vastaan väkivaltaa keneltäkään. En juo. Mutta en myöskään koe, että minusta olisi mihinkään. En pysty opiskelemaan, en käymään töissä. Vihaan itseäni.
Niin ja biologiset vanhempani ... he eivät halua olla kanssani missään tekemisissä. 

Vihaat itseäsi, koska olet sisäistänyt muiden sonuun projisoiman vihansa. Joka ei siis johdu sinusta, vaan siitä, että heillä on paha olla ja he ovat purkaneet sen sinuun. Kun ymmärrät, että oikeastaan vihaa itseäsi, vaan sisäistänyt tämän tunteen muiden pahasta olosta, jota he ovat purkaneet sinuun, huomaat ettei se ole sinun vihaasi sinua itseäsi kohtaan, vaan oikeutettua vihaa, joka johtuu huonosta kohtelusta, jota et ole uskaltanut käyttää itsepuolustukseen epäoikeudenmukaisen ja huonon kohtelun edessä, josta tuo viha on siis syntynyt.

Vanhemmat voi jättää lohduttamatta kun on allapäin, kipeä, kaverit on tehneet jotain ilkeää, epäonnistunut koulutehtävässä jne. Lapsen täytyy selviytyä vaikeuksista yksin. Ehkä pahimmassa tapauksessa vanhemmat syyllistyvät itsekin kiusaamiseen moittimalla lasta näistä tilanteista. Vanhemmat voivat myös aina olla lapsen arvostelijan puolella koska itsekin ovat itsetunnoltaan huonoja ja tuntevat alemmuutta muuta maailmaa kohtaan.

Jotkut vanhemmat aidosti inhoavat lastaan joten nuo tulee luonnostaan selkäytimestä.